Browsing by Title

Tutkielmassani olen tarkastellut kuvataiteilija Outi Heiskasen kuvitteellista kuvateos- ja roolipelimaailmaa rakentavaa korttitaloa ja pensastuulikansaa kirjallisuustieteilijä Hanna-Riikka Roineen teorian keinoin. Roine tavoittaa spekulatiivisen maailmanrakennuksen analyyttisenä kategoriana: maailmanrakennus on kuvittelun muoto ja se kuuluu spekulatiivisen fiktion keskeisimpiin retorisiin ja kommunikatiivisiin keinoihin. Se on itsessään keino ymmärtää todellisuutta uudella tavalla. Analyyttiseen peruskäsitteeseen sisältyvän kaksoisperspektiivin avulla voi tutkia, kuinka fiktiivinen teosmaailma sekä rakentuu että näyttäytyy yhtä aikaa. Heiskasen fiktiivisyyttä luovasta maailmanrakennusprosessista olen jäljittänyt niitä tapoja ja keinoja, joilla hän rakentaa teosmaailmaansa maailmanrakennuksen perusideoidensa – kokonaisvaltaisen kokemuksellisuutensa tutkimisen sekä retoriskommunikatiivisten keinojen muun muassa dekonstruktion – välityksellä. Kokemuksellisuuden tematiikkaa olen tutkinut fenomenologian, enaktiivisen teorian ja syvyyspsykologian näkökulmista. Olen keskittynyt teosmaailman immersiivisyyteen, siihen miten sen kuvitteelliset hybridit sekä transmediaalisesti – piirtämisen, grafiikka-, installaatiotaiteen keinoin – rakentuva maailma voi herättää sen katsojan ja siihen osallistujan fantasia- ja maailmanrakennuskyvyt. Tutkielmani osoitti, että Heiskasen fiktiivistä teosmaailmaa ja sen rakennustapoja voidaan lähestyä Roineen teorian avulla, sen kuvitteellisuuden, immersiiivisyyden ja interaktiivisuuden käsittein. Heiskanen on rakentanut teosmaailmaansa aikansa visuaalisen ja digitaalisen kulttuurin sekä postmodernin taiteen ja siihen vaikuttaneiden vuorovaikutteisuutta korostavien suuntausten esimerkiksi käsitetaiteen ja jälkistrukturalistisen ajattelun keskiössä. Muun muassa installaatioteoksensa hän on luonut moniulotteisina käsitteellisinä ja fenomenologisina hankkeina, jotka avautuvat katsojalle vuorovaikutteisesti kuvitteellisina maailmoina. Hänen on tavoittanut teosmaailmansa virtuaalisena roolipelinä. Tutkielmani osoitti, että Heiskanen vaikuttaisi olleen tietoinen digitaalisen teknologian virtuaalisuuden ja niiden fiktiivisyyden mallintamisen keinoista soveltaessaan antiikin ja renessanssin illuusion luomisen tapoja teosmaailmaansa: kyseiset rakennusmenetelmät ja perspektiivin luomisen tavat ovat edelleen keskeisiä digitaalisessa kuvakulttuurissa. Kyseisen kulttuurin vakiintuminen on haastanut eri tieteenaloja, muun muassa taidehistoriaa, formuloimaan immersiivisyyden ja interaktiivisuuden tematiikkaa uudella tavalla. Luonnollisesti olen pyrkinyt avaamaan tätä keskustelua. Roineen mukaan immersiivisyys syntyy maailmassa olemisen kautta (worldness). Se syntyy vuorovaikutteisesti teos- ja pelimaailmojen kanssa interaktiivisesti reflektoimalla. Heiskasen teosmaailman immersiivisyyttä ja sen synnyttämää interaktiivisuutta voidaan lähestyä ja avata Roineen mallin, mutta myös kuvataiteen immersiota tarkastelevien teorioiden keinoin. Tutkielmani edetessä olen voinut todeta, että ei vain Heiskanen transmediaalinen tapa rakentaa maailmoja ja niiden immersiivisyyttä asetu luontaiseen vuoropuheluun Roineen teorian kanssa, vaan myös ne kuvataiteen erilaiset taiteen luomisen muodot, joita Heiskanen on soveltanut teosmaailmaansa rakentaessaan, voivat tehdä samoin. Muun muassa Roineen kaksoisperspektiivin soveltaminen grafiikan työstämisprosessiin tai vuorovaikutteisen tilateoksen luomiseen osoittivat, että kyseiset taidemuodot ja niiden analysoiva tutkimus on synnyttänyt samansuuntaisesti itseymmärrystä ja erilaisia teoriakonteksteja. Digitaalinen kulttuuri ja sen monitahoinen kuvamaailma ovat avanneet myös taidehistorian tutkimukseen uusia näköaloja ja haasteita. Esimerkiksi virtuaalisten pelien tavoittaminen taideteoksina on ajankohtainen keskusteluaihe, jonka ytimessä on luonnollisesti myös Heiskasen korttitaloväen ja pensastuulikansalaisten maailma.

Tämä opinnäyte käsittelee taidehistorian ilmenemistä lukion opetussuunnitelman perusteissa (LOPS) ja historian ylioppilaskoetehtävissä. Tutkimusintressinä on selvittää, miten taidehistoria näkyy LOPS:eissa ja historian ylioppilaskokeissa, ja mitä sen perusteella voi päätellä siitä, miten taidehistoriaa ajatellaan oppialan ulkopuolella. Lukiokoulutusta ja ylioppilastutkintoa lähestytään tutkielmassa eräänlaisena tiivistelmänä suomalaisesta yleissivistyksestä. Keskeinen konteksti on taidehistorian ja historian oppialan välinen suhde. Tutkielma rakentuu LOPS:ien ja koetehtävien lähiluvulle. Aineistona on vuosien 2003 ja 2015 LOPS:it sekä historian ylioppilaskokeet vuosilta 2006–2021. Taidehistoria näyttäytyy LOPS:eissa historian, kuvataiteen, uskonnon, elämänkatsomustiedon sekä äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineissa, joista historian oppiainetta tarkastellaan lähemmin. Aineistona olevista historian ylioppilaskokeista löytyy 33 tehtävää, joissa taidehistoria oli läsnä, ja näistä 13:sta se on keskiössä. Niistä tarkemmin tarkastellaan kolmea tehtävää, joissa kussakin aiheena on kahden taideteoksen vertailu tyylin näkökulmasta. Analyysin keskeisimmät huomiot ovat, että taidehistoria näyttäytyy ulospäin selkeänä, tarkkarajaisiin tyyliperiodeihin jakautuvana janana, joka hajoaa 1900-luvun jälkipuoliskolla ja muuttuu vaikeasti hahmotettavaksi. Niin ikään ilmenee, että oppialan ulkopuolella taideteoksia ei useinkaan lähestytä taiteellisia sisältöjä kantavina teoksina, vaan ennemminkin historiaa kuvittavina kuvina.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Humanistinen tutkimus hyödyntää yhä enenevässä määrin muiden tieteenalojen tutkimusmenetelmiä.Tässä Pro gradussa on kyse tilastotieteellisten ja koneoppimiseen perustuvien menetelmien testauksesta kaunokirjallisen teoksen analyysiin. Topiikkianalyysin avulla selvitän tutkittavan romaanin samankaltaisuuksia teksteihin, jotka voisivat valaista romaanin kirjallisia taustoja tai siihen vaikuttaneita ajankohtaisia tekijöitä. Tutkimuksessa käyttettävän topiikkityökalun (Isaware Text Vision) kehitystyö sai alkunsa Tekesin Next Media/Software Newsroom -projektista. Yhdysvalloissa alkunsa saanut digitaalinen kirjallisuudentutkimus perustuu puolestaan tilastotieteeseen. Professori Matthew L. Jockers on yhtenä ensimmäistä tutkijoista hyödyntänyt tilastotieteellisiä malleja ja R-ohjelmointikieltä. Tutkimusesimerkkini ovat pääosin peräisin Jockersin teoksesta Text Analysis with R for Students of Literature ( 2014). Olen soveltanut tutkimusmenetelmiä Pentti Haanpään 1930-luvun pula-ajan romaaniin Isännät ja isäntien varjot. Perusteena teoksen valinnalle on se, että kyseistä teosta on tutkittu paljon ja siitä saa siten vertailuaineistoja digitaalisten tutkimustulosten testaamiseksi. Kaunokirjallisesta tekstistä pystyy tietokoneohjelmistojen avulla poimimaan seikkoja, jotka eivät välttämättä tule esiin teosta perinteisesti lukemalla ja analysoimalla. Eri tekstiyhteyksien välisessä analyysissä voi nousta tärkeäksi suorien (tai epäsuorien) lainausten, sitaattien ja alluusioiden havaitsemisen ohella myös semanttisten yhteyksien hahmottaminen. Topiikkimallinuksen tuloksissa nousevat esiin samat aiheet kuin kvalitatiivisessa kirjallisuudentutkimuksessa. R-kielen ohjelmakirjaston esimerkeillä voi puolestaan palastella tekstiä mielin määrin ja se on mahdollisuuden lisäksi selkeä uhka. Tilastollinen menetelmä kertoo tässä opinnäytteessä samaa kuin Haanpään tutkijatkin: romaanin henkilögalleria ja käytetyt sanalliset ilmaisut ovat miesvoittoisia. Taloudellinen toimeliaisuus ja väestön vaurauden lähde näkyvät romaanissa perinteisin painotuksin. Graafisisten tulosten avulla teoksesta voi muodostaa hyvin nopeasti erilaisia tulkintoja, joita tarvittaessa voi syventää muiden kvantitatiivisin metodien avulla. Digitaalisuus ja kvantitatiiviset metodit tuovat kirjallisuudentutkimukseen nopeutta, tarkkuutta ja toistettavuutta. Tutkijain havainnot näyttäytyvät aina samanlaisina samalla datalla, eivätkä ne ole sidoksissa subjektiivisiin näkemyksiin. Digitaalinen kirjallisuudentutkimus on tämän tutkimuksen tulosten valossa perinteisen kirjallisuudentutkimuksen oiva apuväline osaavissa käsissä. Siksi sen alkeita kannattaa esitellä, testata ja pohtia.

Kvinnobilden och finskhetsidealet var av avgörande betydelse för grundandet av Kalevalaisen Naisen Muistomerkkitoimikunta år 1935. Grundaren och den ledande figuren, författaren Elsa Heporauta (1883–1960), sammanförde en grupp likasinnade Kalevalakvinnor med syfte att resa en staty till minnet av den forntida finska kvinnan. Den symboliska kvinnan valdes ur Kalevala-eposet och matriarken Louhi fick representera henne. Men eftersom finansieringen av statyn genom allmänna donationer förblev otillräcklig, började gruppen tillverka och sälja kopior av forntida smycken. Succén blev stor och Kalevala Koru föddes. Smyckena signalerade ett patriotiskt engagemang och intresse för Finlands forntida kultur och historia. Under krigsåren arbetade föreningen med sociala frågor och stödde framför allt mödrar och barn genom sin verksamhet. Föreningens kvinnobild och finskhetsideal granskas genom att analysera hur dessa tog sig i uttryck i verksamheten under Elsa Heporautas första ordförandeskap mellan åren 1935–1947. Avhandlingen besvarar tre forskningsfrågor: hurdan kvinnobild hade Elsa Heporauta, hurdan var Kalevalakvinnan och hur såg föreningens finskhetsideal ut? Forskningsfrågorna behandlas ur kvinno- och idéhistoriskt perspektiv. Verksamheten kopplas starkt samman med Heporautas tankar om Kalevala-eposets betydelse för det finska folket och den kvinnobild som Louhi representerade. Källmaterialet ur Elsa Heporautas arkiv består av sammanlagt 17 tal, tidningsurklipp och manuskript. Dessutom ingår två uppsatser av maken Frans Akseli Heporauta i avhandlingen. Ur föreningens arkiv har jag använt mig av sammanlagt 18 stycken verksamhetsberättelser, föreningsregler, verksamhetsplaner, brev, mötesprotokoll och tidningar. Föreningen arbetade huvudsakligen kring två mål: att bredda och omforma kvinnans roll och självbild i samhället samt stöda och utveckla finskhetsidealet. På ett ideellt plan förespråkades en finsknationalistisk agenda, samtidigt som kvinnans historiska och samhälleliga roll framhävdes. Karaktärsdragen som Kalevalakvinnan skulle anamma var altruism, moderskärlek, lojalitet och handlingskraft. Symbolvärdet i föreningens verksamhet var betydande. Elsa Heporauta blev föreningens Louhi genom att skapa förutsättningar för och slutligen grunda Kalevala Koru. Försäljningen av de populära smyckena blev föreningens Sampo, som sedan försedde den ideella verksamheten med de behövliga resurserna. Symbiosen ledde till ett ökat intresse för det forntida arvet bland finska kvinnor, vilket åtminstone delvis kan tolkas som en renässans. Föreningens verksamhet och ideal blev slutligen ett konkret bevis på den finska kvinnans uppfinningsrikedom och handlingskraft.

Tarkastelen tutkielmassani kyberturvallisuusalan käsitteitä terminologisen käsiteanalyysin avulla. Tutkielman tavoite on laatia käsitteellinen katsaus kyberturvallisuuden keskeisimmistä käsitteistä ja kuvata olemassa olevaa kyberturvallisuusalan käsitteistöä. Tutkielman lähtökielenä on suomi ja tutkimuksen lähtökohdaksi on valittu Suomen kyberturvallisuusstrategiassa 2013 määritellyt käsitteet. Kyberturvallisuus on uusi tietoturvallisuutta sivuava erikoisala, jonka käsitteistö ei ole vielä vakiintunutta. Aiheen ajankohtaisuudesta huolimatta toistaiseksi ei ole julkaistu yhtään suomenkielistä kyberturvallisuussanastoa. Myöskään kyberturvallisuusalan suomi–venäjä-sanastoa ei ole julkaistu. Tutkielma on käsitelähtöinen ja siinä noudatetaan terminologisen sanastotyön yleisiä periaatteita ja menetelmiä. Käsiteanalyysin avulla selvitetään käsitteiden sisältö, käsitteiden väliset suhteet ja etsitään suomenkielisille käsitteille venäjänkieliset vastineet. Työssä noudatetaan systemaattisen ja deskriptiivisen sanastotyön periaatteita. Tämän tutkimuksen aineisto on rajattu koskemaan Suomen ja Venäjän viranomaisten laatimia, julkisesti saatavilla olevia, vuoteen 2015 mennessä ilmestyneitä asiakirjoja. Lisäksi aineistoon kuuluu standardeja, lakeja ja terminologisia sanastoja. Tutkimuksessa on myös laajasti hyödynnetty suomalaisten ja kansainvälisten kyberturvallisuusalan asiantuntijoiden julkaisemia teoksia ja kirjoituksia. Kyberturvallisuusalan käsitteet ovat abstrakteja ja viittaavat usein laajoihin ilmiöihin. Kyberturvallisuus on tieteenalana suhteellisen nuori, käytössä olevat käsitteet ovat suurelta osin määrittelemättä ja niiden käytössä esiintyy horjuvuutta. Uusia käsitteitä muodostetaan englanninkielistä lähteistä suomen ja venäjän kielille. Käsitteitä määritellään kohdekielen käyttötarkoitukseen, jolloin niiden merkitys voi muuttua alkuperäisestä. Käsiteanalyysi paljasti venäläisen käsitteistön heijastavan venäläistä turvallisuusajattelua, joka poikkeaa länsimaisesta. Käsitteet informaatioturvallisuus ja kyberturvallisuus voidaan määritellä eri tavoin näkökulmasta ja käyttötarkoituksesta riippuen.

Helsingin suomalaisen tyttökoulun yhteyteen perustettiin v. 1881 jatko-opisto, jonka tarkoituksena oli antaa korkeampaa yleistä sivistystä ja valmistaa opettajia uusiin suomenkielisiiin tyttökouluihin. Tutkimukseni käsittelee jatko-opistoa 1880-1890-luvuilla käyneiden nuorten naisten elämää modernin murroksen näkökulmasta. Tarkastelen työssäni, miten yksilöitymiskehitys ilmeni aineistoni “jatkolaisten” elämässä ja ajatusmaailmassa ja millaisia aineksia identiteettinsä rakentamiseen he saivat jatko-opiston piiristä. Tutkin heidän suhdettaan kaikkiin tutkimuskysymyksen kannalta merkittäviin tahoihin ja teemoihin: kotiin ja äitiin, jatko-opistoon ja ajan suuriin kysymyksiin naisasiaan, realistiseen kirjallisuuteen ja kansansivistykseen, opettajiin ja läheisiin esikuviin, ystäviin sekä avioitumiseen ja opettajuuteen. Työn käsitteellisenä viitekehyksenä ovat modernia yksilöä kuvaavat määritelmät, joiden ydinajatuksina ovat itsen etsintä, ahdistus sekä haluttomuus mukautua ulkoapäin asetettuihin vaatimuksiin ja raameihin. Modernin ihmisen persoona määräytyy moninaisten ja toisiaan leikkaavien elämänpiirien leikkauskohdassa. Kirjeet ja päiväkirjat ovat itsereflektion olennaisia toteuttamiskanavia. Työni keskeisen lähdeaineiston muodostaa runsas kirjemateriaali, joka on koottu 18 eri kokoelmasta ja koostuu lukuisten jatkolaisten kirjeenvaihdosta vanhempien, ystävien ja opettajien kanssa. Muutamilta jatkolaisilta löytyneillä päiväkirjamerkinnöillä on myös tärkeä rooli. Kirjeiden tulkinnassa pohjaan hermeneuttiseen aikakauden ominaispiirteitä ymmärtävään lukemiseen, jossa etsitään menneisyyden ihmisten tapaa olla olemassa oman aikansa maailmassa. Käytän paljon suoria lainauksia: ne paitsi elävöittävät tekstiä, ovat myös osa metodia, sillä paikoin hyvinkin syvällisine itsereflektioineen, tiettyine sanoineen ja vivahteineen ne kertovat suoraan tutkittavien mielenliikkeistä. Tutkimuksessani on myös narratiivinen lähestymistapa: työ etenee ajallisesti ja kertomuksellisesti, ja sen sisällä on yksittäisten jatkolaisten elämästä nousevia juonellisia osioita. Yksilöitymiskehitys näyttäytyy aineistoni jatkolaisten elämässä ja ajattelussa hyvin eriasteisia muotoja käsittävänä ilmiönä. Esimerkiksi suhteessa kotiin vanhan yhteisöllisen mentaliteetin vaikutus on selvästi nähtävissä, mutta toisaalta myös kokemus erillisyydestä, ja joidenkin kohdalla jopa irtiotto äidin määräysvallasta, vahva yksilön ratkaisu. Suhteessa opettajiin on havaittavissa niin lämmintä yhteenkuuluvuutta kuin sitovaa riippuvuuttakin. Naisopettajat olivat jatkolaisille tärkeitä roolimalleja ja toimivat esimerkkeinä itsenäisen naisen elämästä ja valinnoista. Ystävyyssuhteissa korostuu tarve kannattelevaan yhteyteen ja täydellisen yksimielisyyden vaade, jonka kriisiyttävän vaikutuksen johdosta muutamien tutkittujen oma erillinen persoona vahvistui. Avioitumis- ja naimattomuuskysymyksessä esiin nousee haluttomuus asettua alistuvan vaimon rooliin; tietoisuus omista kyvyistä ja pärjäämisestä kertoo itsenäisen naisen identiteetistä ja sisäistetystä uskosta naisen todelliseen mahdollisuuteen valita. Suhteessa opettajuuteen liittyneisiin luonnetta ja persoonaa koskeviin vaatimuksiin on nähtävissä sekä yrityksiä mukautua ylhäältäpäin annettuun normistoon että kivuttomasti tai kriisin kautta toteutettuja elämänsuunnan muutoksia. Opettajan työssä viihtyneet liittivät ilon omista kyvyistään mieluiten itseä suuremman sivistystehtävän osaksi. - Jatko-opiston hengessä ja käytännöissä korostuneet vapaus ja avaramielisyys sekä itsenäinen työskentely ja vastuunotto olivat hedelmällinen maaperä oman ajattelun kehittymiselle, ja sen piirissä käydyt keskustelut ajan suurista teemoista avarsivat maailmankuvaa ja toimivat identiteetin rakennusaineina. Jatkon suuri merkitys innostavana ja kannustavana yhteisönä korostui sieltä erkauduttaessa. Eriytymistä ei ole ilman yhteyttä, ja jatkolaisten elämässä yksilöityminen ja yhteenkuuluminen kietoutuivatkin monin tavoin yhteen.

Tutkimukseni käsittelee Berliinin Finnenhaussiedlung-asuinalueita, joiden puuelementtirivitalot rakennettiin vuosina 1957–1959 Lichterfelden ja Kladowin kaupunginosiin. Lisäksi Mariendorfiin valmistui kolme mallirivitaloasuntoa. Finnenhaussiedlungit olivat sosiaalisen asuntotuotannon erityisprojekti, jossa Yhdysvallat lahjoitti Länsi-Berliinille Puutalo Oy:n teollisesti esivalmistamat puuelementit. Asuinalueiden rakennuttajana toimi Gemeinnützige Heimstätten-, Spar- und Bau-Aktiengesellschaft eli GEHAG, joka tunnetaan varsinkin 1920-luvun sosiaalisesta asuntotuotannostaan Berliinissä. Puutalo Oy taas oli merkittävä toimija tyyppipuutalojen ja puurakenteiden tuottajana sekä kehittäjänä Suomessa, ja sen toiminta suuntautui alusta lähtien myös ulkomaanmarkkinoille. Tutkimukseni on sekä ensimmäinen Berliinin Finnenhaussiedlung-asuinalueisiin kohdistuva taidehistoriallinen tutkimus että ensimmäinen suomalaisten puutalojen vientiä avaava tutkimus. Tutkimuksen fokus on asuinalueiden 1950-luvun rakennushistorian ja rakentamiseen liittyvien taustojen selvittämisessä, ja siinä on kaksi päänäkökulmaa: poliittinen ja kylmän sodan näkökulma ja taide- ja tyylihistoriallinen näkökulma. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miksi ja miten Berliinin Finnenhaussiedlungit rakennettiin, mitä arkkitehtonisia periaatteita ne ilmentävät ja mikä merkitys alueilla on asuntoarkkitehtuurin historiassa. Käytän tutkimuksessani useampaa menetelmää: arkistotutkimusta, taidehistoriallista vertailua ja muistitietotyyppistä lähestymistapaa. Pääaineistoni koostuu Suomen ulkoministeriön arkiston Yhdysvaltain ylijäämämaataloustuotteiden ostoja koskevista asiakirjoista 1953–1959, Puutalo Oy:n tilannekatsauksista ja hallituksen kokousten pöytäkirjoista 1955–1959 Suomen elinkeinoelämän keskusarkistosta, Berliinin Landesarchivin pakolaisasuntoja käsittelevistä asiakirjoista sekä Spandaun, Steglitz-Zehlendorfin ja Tempelhof-Schönebergin rakennusvalvontavirastojen arkistojen rivitaloja koskevista dokumenteista. Lisäksi keskeistä aineistoa ovat asemakaava- ja rakennuspiirustukset, valokuvat, aikalaislehtien artikkelit, GEHAG:n toimintakertomukset vuosilta 1954–1959 sekä Kladowin Finnenhaussiedlungin alkuperäisasukkaalta saamani GEHAG-materiaali ja suulliset tiedonannot. Tutkimukseni osoittaa, että puurivitalojen rakennuttaminen Berliiniin oli poliittinen päätös ja osa Yhdysvaltojen kylmän sodan avustuspolitiikkaa. Valuuttapulasta kärsinyt Suomi sai 1950-luvulla ostaa Yhdysvalloista ylijäämämaataloustuotteita, pääasiassa tupakkaa ja puuvillaa, suomenmarkoilla. Saadut varat Yhdysvallat talletti Suomen Pankissa olleelle markkatilille ja käytti ne Suomen viennin edistämiseen kohti länttä. Kun Neuvostoliitto äkisti lopetti puutalo-ostot Suomesta, puutaloista tuli ylijäämämaataloustuotteiden avustusohjelmassa Suomen ykkösvientituote. Puutaloja suunniteltiin etenkin Yhdysvaltain puolustusministeriön käyttöön eri maihin. Berliinin puutalot oli kuitenkin tarkoitettu DDR:stä Länsi-Berliiniin paenneille pakolaisille, joiden asumisen tukeminen oli Yhdysvalloille kylmän sodan propagandakeino. Lopulta puolet omistusasunnoiksi tarkoitetuista puurivitaloasunnoista kohdistettiin DDR-pakolaisille, osa siirtoväelle ja toisen maailmansodan pommituksissa asuntonsa menettäneille sekä osa hakijoille, joilla oli omaa pääomaa. Asukasvalinnoissa noudatettiin sosiaalisen asuntotuotannon mukaisia tulorajoja, ja ne suunnattiin erityisesti lapsirikkaille perheille. Finnenhaussiedlungien rakentaminen alkoi Mariendorfin mallirivitalosta, minkä jälkeen puurivitaloasuntoja rakennettiin Kladowiin yhteensä 377 ja Lichterfeldeen 67. Näiden lisäksi kaksi asuntoa toimitettiin Berliiniin yksityistilauksena. Puurivitaloasuntoja oli kolmea tyyppiä: A1 (80,34 m2), A2 (87,76 m2) sekä D (85,63 m2). Olen tutkimuksessani selvittänyt, että GEHAG laati asuinalueiden asemakaavat, asuntojen tyyppipiirustukset ja puutarhasuunnitelmat sekä vastasi rivitalojen rakennuttamisesta ja arkkitehtonisista piirteistä, kuten ulkoisesta ilmeestä ja väreistä. Puutalo Oy teki GEHAG:n piirustusten mukaan taloista omat puuelementteihin pohjautuvat rakennussuunnitelmansa, vastasi asuntojen sisustuksista ja toimitti puutaloelementit Berliiniin. Rakentamisessa käytettiin berliiniläisiä rakennusyhtiöitä, ja Puutalo Oy:stä paikalla oli talojen pystytyksen valvoja. Tulkintani mukaan Berliinin Finnenhaussiedlungeissa on ainutlaatuista suomalaisen puuelementtitekniikan ja saksalaisen GEHAG:n rakennusperinnön yhdistyminen. Puuelementit kytkevät rakennukset sekä puuelementtirakentamiseen että tehokkaaseen ja tyyppeihin perustuvaan moderniin rakennustapaan, jota oli toteutettu sekä Suomessa että Saksassa. Finnenhaussiedlungien kaavoituksessa ja rivitaloissa näkyy 1920-luvun saksalaisiin rakennussuuntauksiin, puutarhakaupunkiaatteeseen sekä Bruno Tautin ja Ernst Mayn arkkitehtuuriin viittaavia piirteitä. Rivitalomassojen geometrisuus ja suorat linjat muistuttavat yhtäältä Berliinin ja Frankfurtin 1920-luvun Siedlungien rivitaloja sekä toisaalta Puutalo Oy:n 1950-luvun rivitaloja Tapiolassa ja Herttoniemessä. Finnenhaussiedlungien ilmeelle oli olennaista myös riveittäin suunniteltu väriohjelma, mikä sekin muistuttaa Tautin ja 1920-luvun perinnöstä. Asuntojen sisätiloja leimaavat tehokas tilankäyttö ja pohjaratkaisut, jotka noudattavat funktionalistista tilan eriyttämisen periaatetta. Asuntoarkkitehtuurin historiassa Berliinin Finnenhaussiedlungit ovat poikkeuksellinen kokonaisuus, jonka syntyminen oli monimutkaisen kansainvälisen yhteistyön tulosta. Taloista neuvoteltiin ja päätettiin korkeimmilla poliittisilla tahoilla Yhdysvaltain ja Suomen ulkoministeriöitä, Saksan liittotasavallan ministeriöitä ja Berliinin senaattia myöten. Myös asuinalueiden suunnittelu ja rakentaminen oli vahvojen toimijoiden yhteistyötä: GEHAG:lla oli uniikki kokemus asuinalueiden kaavoituksesta ja asuntoarkkitehtuurista, ja Puutalo Oy kykeni joustavasti sovittamaan puuelementit paikallisiin vaatimuksiin. Finnenhaussiedlungien rakennushistoria herättää kuitenkin kysymyksen, olivatko puutalot todellinen vientimenestystuote vai enemmänkin suurvaltapolitiikan pelinappula. Puutalovienti ja Saksan lukuisat muut Finnenhaussiedlungit kaipaavat lisää tutkimusta, jotta puutalojen laajamittaisesta viennistä saataisiin muodostettua kokonaiskuva.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mitä markkinointiviestinnässä käytetyillä direktiiveillä ja kysymyksillä konkreettisesti tehdään ja mitä eri direktiivi- ja kysymystyypeillä tavoitellaan sekä mitä vaikutuksia ja merkityseroja niiden välinen yhteistyö tuo viestintään. Tarkastelu on lingvististä tekstianalyysia, joka nojaa vahvasti syntaktis-semanttiseen analyysiin. Tekstien vuorovaikutuksellisen luonteen tarkastelussa hyödynnetään myös keskustelunanalyysista kumpuavia ideoita, vaikka analyysi ei metodisesti ole keskus-telunanalyyttista. Tutkimuksen aineistona on Suomen kolmen suurimman matkanjärjestäjäyrityksen, Oy Finnmatkat Ab:n, Oy Aurinkomatkat - Sun-tours Ltd Ab:n ja Tjäreborgin, julkisten Facebook-sivujen tilapäivitykset kuukauden ajalta (16. huhtikuuta - 16. toukokuuta 2016). Aineisto on kerätty toukokuussa ja kerätystä aineistosta on rajattu kokonaan ulos sellaiset päivitykset, joissa ei esiinny tutkimuksen kannalta olennaisia ilmiöitä (kysymyksiä ja direktiivejä) sekä sellaiset päivitykset, jotka ovat selkeästi osa jotain tiettyä laajempaa kampanjaa eivätkä siten ole vertailukelpoisia tavanomaisten tilapäivitysten kanssa. Rajauksen jälkeen aineistoksi jäi 60 tilapäivitys-tä. Keskeisimmiksi tuloksiksi kysymyksien analyysissa työssä nousee hakukysymysten ja vaihtoehtokysymysten tavoitteelliset erot. Hakukysymyksien avulla pyritään useimmiten saamaan kommentti ja kasvattamaan näkyvyyttä, kun taas vaihtoehtokysymyksillä tyypillisesti markkinoidaan mielikuvaa eikä vastaanottajalta tavoitella konkreettista toimintaa. Kuitenkin, mikäli hakukysymys on ennen direktiiviä, ei vastausta kysymykseen odoteta lainkaan tai sitä odotetaan vasta seuraavan direktiivin ohjaamassa paikassa. Direktiiveissä puolestaan erityishuomioon nousee imperatiivien tyypillisyys. Imperatiivia pidetään tyypillisimpänä direktiivinä, joten tyypillisyys ei sinällään ole yllättävää, mutta imperatiivi ei ole kuitenkaan yhtä suosittu kaikenlaisissa direktiivisissä toimintasar-joissa. Tarkasteltu tekstilaji ja sen direktiivit osoittautuvat siis imperatiivin kannalta ongelmattomiksi. Imperatiivimuotoisilla direktii-veillä ohjataan vastaanottajaa konkreettiseen toimintaan, useimmiten linkin klikkaamiseen. Kysymysten ja direktiivien yhteistyöstä käy ilmi, että järjestyksellä ei niinkään ole väliä, mutta sen sijaan kysymystyypillä on huomattava merkitys tavoiteltuun toimintaan. Tutkimus avaa ovia mahdollisille jatkotutkimukselle. Tutkimus osoittaa, mitä toimintaa markkinoivissa Facebook-tilapäivityksissä tavoitellaan kielen tasolla. Olisi mielenkiintoista selvittää, miten tavoitteita konkreettisesti saavutetaan.

Tutkimukseni kohteena ovat thainkielisten suomenoppijoiden kysymisen keinot keskustelupuheessa kielenoppimisen alkuvaiheessa, ennen kaikkea kysymysten prosodinen jaksottelu ja intonaatio sekä niissä esiintyvät lauserakenteet. Tutkin, käyttävätkö puhujat kysyessään joitain tiettyjä lauserakenteita, intonaatiokuvioita tai niiden yhdistelmiä, ja kuinka pitkälle konventionaalistuneita nämä rakenteet ovat. Aineistonani on yhteensä 38 min 33 s keskustelupuhetta, joka koostuu viidestä s2-oppijoiden välisestä studiossa nauhoitetusta parikeskustelusta, joissa puhujien tehtävänä on keskustella kuvista. Tämän lisäksi hyödynnän vertailuaineistoa, jossa natiiveja suomenpuhujia on asetettu samaan keskustelutilanteeseen. Työssäni keskeisiksi nousevat kognitiivisen kielentutkimuksen ja konstruktiokieliopin näkemykset kielestä ja sen rakenteista. Ennen kaikkea hyödynnän konstruktion käsitettä, jonka kautta analysoin kysyvien rakenteiden konventionaalisuusastetta ja pohdin niiden yksikköstatusta puhujien kielessä. Prosodisten piirteiden analyysissa käytän oman kuulohavaintoni tukena akustisia analyyseja. Tulosteni perusteella thainkielisillä suomenoppijoilla on käytössään osapuilleen samat kysymisen keinot kuin natiiveilla suomenpuhujillakin: kysymyksiä esitetään vaihtoehtokysymysten, hakukysymysten, väitelauseiden, entä-partikkelikysymysten sekä lausetta lyhyempien rakenteiden, kuten pelkän kysymyselementin tai kysymyselementin ja NP:n yhdistelmän avulla. Aineistossa esiintyy kahdenlaista prosodista jaksottelua. Toisaalta puhujat sitovat kysyvät rakenteensa yhtenäisiksi intonaatiokuvioiksi silloin, kun he pystyvät ottamaan lauserakenteet sellaisinaan käyttöön rakentamatta niitä osistaan. Tällaisia ovat kaikilla puhujilla kaikkein lyhimmät kysymisen keinot, kuten pelkän kysymysaineksen avulla muodostetut kysymykset, ja lisäksi erilaiset interrogatiivilauseet, ennen kaikkea kysyvät omistusrakenteet. Näissä eri puhujilla samaan syntaktiseen rakenteeseen yhdistyy aina samanlainen intonaatiokuvio. Katson, että tämä lauserakenteen ja intonaation yhdistelmä on konstruktion asemassa puhujien kielessä. Toisaalta taas prosodinen jaksottelu on hyvin erilaista silloin, kun puhujat joutuvat rakentamaan kysyvät rakenteensa pala palalta. Tällöin intonaatiojaksot ovat paljon vähemmän yhtenäisiä ja prosodisten sanojen sisällä esiintyy suurta sävelkorkeuden vaihtelua, tyypillisesti niin, että jokaisessa prosodisessa sanassa sävelkorkeus laskee voimakkaasti sanan loppua kohden. Tutkimuksen tulokset viittavat siihen, että prosodiaa ja erityisesti intonaatiota kannattaisi opettaa nykyistä systemaattisemmin. Thainkieliset suomenoppijat saattaisivat myös hyötyä intonaatiokuvioiden ja lauserakenteiden yhtäaikaisesta opetuksesta.

  Tiivistelmä Neuvostoliiton politiikkaa suhteessa Suomeen vuoden 1944 Moskovan välirauhan jälkeen värittivät toisaalta kylmän sodan aikainen illuusioton voimapolitiikka ja toisaalta Neuvostoliiton sisäinen luonne valheiden päälle rakennettuna valtakuntana. Näistä seurasi, että Neuvostoliitto vaati ystävällismielisiltä valtioilta mukautumista ”perustusvaleisiinsa”. Ystävien piti ainakin teeskennellä uskovansa, että Neuvostoliitto oli mitä esitti olevansa, demokraattinen ja rauhaa edistävä valtio. Tutkielmassa selvitetään, vaikuttiko Paasikiven ja Kekkosen valikoiduissa teksteissä välittyvät historiallisyhteiskunnallisen ajattelun eroavaisuudet heidän kantaansa siitä, missä määrin Suomen ja suomalaisten oli kansallisen poliittisen kulttuurin kannalta haitallista aktiivisesti myötäillä Neuvostoliiton levittämiä totuudenvastaisia kantoja. Lähdeaineistona käytetään molempien päiväkirja-aineistoja ja tutkimuskirjallisuutta. Molempien ajattelu asetetaan historialliseen kontekstiin ja vuoden Moskovan välirauhan jälkeinen poliittinen tilanne taustoitetaan. Tutkimuskysymyksen suhde laajempaan suomettumiskeskusteluun esitellään. Tutkimuksessa esitellään miten ajan retoriikka Neuvostoliiton luottamisesta sekä Suomen ja Neuvostoliiton välisestä ystävyydestä liittyvät tutkimuskysymykseen ja sitä selvennetään retorisen uskollisuuden käsitteen avulla. Lopuksi näiden kahden Suomen lähihistorian keskeisen päättäjän, Paasikiven ja Kekkosen ajattelua ja toimintaa vertaillaan ja hahmotella vastausta siihen, miten heidän yhteiskuntafilosofiset näkemyseronsa kääntyivät erilaisiksi tilannearvioiksi ja toiminnaksi. Tutkimuksen tärkein johtopäätös on, että Kekkosen ja Paasikiven yhteiskuntafilosofiset erot selittävät heidän erilaista suhtautumistaan totuudellisuuden merkitykseen julkisessa keskustelussa. Paasikivi näki totuudellisuudesta tinkimisen paljon Kekkosta haitallisemmaksi, koska näki sen heikentävän kansakunnan kollektiivista moraalia ja sitä kautta kykyä pitää kiinni yhteiskunta-järjestyksestään Neuvostoliiton paineessa. Kekkonen taas näki kansalaismielipiteen muokkaamisen palvelemaan maan ulkopolitiikkaa ja kokonaisetua välineeksi, jota maan johto saattoi käyttää yrittäessään säilyttää Suomen itsenäisyyden ja poliittisen liikkumatilan Neu-vostoliiton suhteen.