Browsing by Title

Arttu Mannisen pro gradu -tutkielmassa ”Muuttumattomat muistot?” perehdytään muistojen kirjallisiin representaatioihin edesmenneen kanadalaisen kirjailijan David Rakoffin esseeteksteissä vuosilta 2001–2010. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisin kirjallisin keinoin Rakoff esittää ja toistaa henkilökohtaisia muistojaan. Tutkielmassa representaatioilla tarkoitetaan tapoja, joilla Rakoff palaa muistoihinsa ja kertoo niistä lukijalle. Tutkielma pyrkii jäsentämään ja nimeämään keinoja, joilla muistoja voidaan esittää ja tulkita. Tämän ohella tutkielma pyrkii soveltamaan kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen ja esseekirjallisuuden teorioita osoittaakseen näiden merkityksen muistojen representaatioille. Teoriataustaltaan tutkielma hyödyntää jo edellä mainittujen kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen ja esseekirjallisuuden lajiteorian ohella kirjallisuutta muun muassa postmodernismista, komiikasta ja transnationalismista. Näitä jälkimmäisenä mainittuja teorioita sovelletaan tutkielmassa, kun puhutaan muun muassa Rakoffin muistojen representaatioiden koomisesta tyylistä tai kansallista identiteettiä käsittelevistä muistoista. Tutkielmassa hyödynnetään myös luovan kirjoittamisen teoriaa, kun puhutaan niin kutsuttujen luovien liikkeiden soveltamisesta muistojen representaatioissa. Henkisestä valaistumisesta ja erilaisista aikakäsityksistä muistamisen yhteydessä puhuttaessa käännytään myös uskonnollisen kielen puoleen. Tutkielmassa käytetty aineisto koostuu tutkielman teemoja käsittelevästä tutkimuskirjallisuudesta. Aineisto jakautuu pääosin kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen, esseen lajiteorian ja nonfiction-kirjallisuuden aiheiden kesken. Aineistossa sivutaan lyhyesti myös queer-tematiikkaa ja postmodernismia. Tutkimuskirjallisuuden ohella merkittäväksi osaksi aineistoa muodostuvat myös itse David Rakoffin esseekokoelmat, joista nostetaan esiin valittuja otteita tukemaan teoriakirjallisuuden esittämiä väitteitä. Kaiken kaikkiaan aineisto koostuu yli 20:stä teoksesta tai artikkelista sekä kolmesta David Rakoffin esseekokoelmasta. Tutkimusmenetelmiensä puolesta tutkielma seuraa perinteisiä humanistisen tieteenalan ja taiteiden tutkimuksen metodeja, joissa esitettyjä väitteitä ja ajatuksia tuetaan viittaamalla aiempien tutkimusten väitteisiin ja johtopäätöksiin. Sovellettuja teorioita vahvistetaan ja perustellaan myös esittämällä suoria lainauksia David Rakoffin esseistä. Otteet Rakoffin esseistä on pyritty valitsemaan siten, että ne soveltuvat kontekstiltaan viitattuihin teorioihin parhaiten. Tutkielman keskeiset tulokset koostuvat erityisesti muistojen representaatioiden syistä ja seurauksista. Representaatioiden syistä puhuttaessa mainitaan muun muassa Rakoffin tarve käsitellä tämän henkilökohtaista historiaa. Tämä taas johtaa valaistumisen käsitteen merkitykseen tutkielmassa, sillä muistoihin ja menneisyyteen palaaminen järkeistää kirjoittajan nykyhetken. Tutkielmassa todetaan, että representoimalla muistojaan kirjallisesti Rakoff pyrkii saavuttamaan eräänlaisen valaistumisen kokemuksen, mikä taas auttaa tätä ymmärtämään nykyhetkessä käsittelemiään aiheita tai ongelmia. Tutkielman tulokset viittaavat siihen, että muistojen representaatioiden tavoitteena on palata menneisyyteen, jotta nykyhetken kysymyksiin voitaisiin vastata. Muistoja representoidaan siten, että ne tuottavat vastauksen esseissä esitettyihin ongelmiin ja antavat merkityksen nykyisyydelle. Yleistäen voidaan sanoa, että David Rakoff representoi muistojaan valikoimalla kunkin esseensä teeman kannalta olennaiset muistot menneisyydestään ja soveltamalla näitä muistojaan nykyhetkessä käsittelemiinsä aiheisiin. Nykyisyys ei toimi Rakoffin esseissä itsenäisesti, vaan tarvitsee rinnalleen muiston representaation, joka järkeistää ja valaisee Rakoffin kuvaaman nykyhetken. Tutkielmassa esitellään muun muassa reflektion ja luovien liikkeiden kaltaisia käsitteitä, jotka tukevat tätä Rakoffin hyödyntämää muistojen representaatioiden ja nykyisyyden syy-seuraussuhdetta. Lopulta tutkielma ei ainoastaan kerro miten Rakoff representoi muistojaan, vaan myös miksi hän niin tekee.

Tutkielmani kohteena on arjen ja poikkeuksellisen arjen kokemus Suomen itärajalla sijaitsevissa kylissä sotavuosina 1939–1945 ja niiden jälkeisinä vuosina. Tuon esille miten poikkeuksellinen arki ja tavallinen arki määrittyvät kertojien kokemuksissa sotien aikana ja sodan päättymisen jälkeisinä vuosina, ja mikä on rajan läheisyyden vaikutus kokemukseen. Tulkitsen itärajalla asuneiden kokemuksia muistitietotutkimuksen kautta käyttäen lähiluvun metodia. Ensisijaisena lähteenä käytän haastattelu-, muistelu- ja keruuaineistoja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) Joensuun perinnearkistosta (JPA). Tutkielmassa käytetyt haastattelu- ja muistelutallenteet on tehty vuosien 2008 ja 2015 välillä. Tallenteita on kuusi kappaletta, yhteensä 12 tuntia äänitteitä ja tutkielmassa käytettyjä litteroituja sivuja on 130. SKS:n Rajaseudun elämää -keruu on tehty vuonna 2010 ja aineistosta käytän 11 vastaajan aineistoja, ja sivuja on yhteensä 65. Muina lähteinä on käytetty ajanjakson historiaan liittyviä artikkeleita sekä teoksia yhteensä 68. Käytän 21 eri teoria- ja metoditeosta tai -artikkelia. Arjen ja poikkeuksellisen arjen kokemus muodostuu kertojien muistoissa aistimuistojen, fyysisyyden, kollektiivisen muistin kautta silloin, kun kertoja elää kokemushetkellä varhaislapsuuttaan. Hieman vanhempana koettu kokemus muodostuu konkreettisten tehtävien ja työnteon kautta. Tämän ikäkauden kokemuksesta kertomisen ominaispiirteisiin kuuluu kerrontahetkessä tapahtuva tapahtumahetken arviointi. Kertojien nykyhetken lapsuuskäsitys tuottaa lisäksi tapahtumahetken selittämistä ja taustoittamista. Aikuisena koettua arvioidaan sekä tapahtuma- että kerrontahetkellä. Kokemukset konkretisoituvat työnteon kautta ja kerronnassa välittyy yhteisöön kuulumisen tunne. Arki koetaan itärajalla poikkeuksellisena silloin, kun kotoa joudutaan lähtemään evakkoon, ja evakosta paluun jälkeen rajan fyysisen muuttumisen ja siirtymisen kautta. Tavallisesta arjesta poikkeavat työtehtävät ja sotien jälkeen rajan myötä lähemmäs siirtynyt Neuvostoliitto, muodostavat poikkeuksellista arkea. Sota-arjesta tulee kriisiajan arkea, joka koetaan ajan kuluessa tavallisena arkena. Sodan jälkeen rajavyöhykkeellä arki koetaan tavallisena, kun liikkumis- ja oleskelulupiin ja niiden tarkistuksiin totutaan. Sodan vaikutus jatkuu vielä vuosikymmeniä itärajalla Neuvostoliiton pitäessä rajan pinnassa sotaharjoituksia. Neuvostoliiton käymä hermosota aiheuttaa pelkoa rajaseudun asukkaissa. Sodan vaikutus ulottuu myös sotaa henkilökohtaisesti kokemattomiin kollektiivisen muistin, muistelun ja muistamisen kautta.

Tutkin maisterintutkielmassani suomalaista saturomaania kirjallisuuden lajina. Vastaan tutkielmassani kysymykseen, millainen saturomaani on kirjallisuuden lajina ja miten laji on kehittynyt Suomessa 1910-luvulta 2020-luvulle. Vertaan tutkimieni saturomaanien lajipiirteitä sen keskeisten lähilajien piirteisiin. Näitä lähilajeja ovat kansansadut, taidesadut ja fantasiakirjallisuus. Lajipiirteitä tutkin erityisesti tarkastelemalla teoksissa esiintyviä erilaisia maailmoja, teosten estetiikkaa, miljöitä ja henkilöhahmoja. Teosten maailmoja tutkimalla erottelen toisistaan fantasiakirjallisuuden maailmat sadun maailmasta. Teosten estetiikkaa ja miljöitä tarkastelemalla tuon esiin teosten yhteyden taidesadun lajiin. Henkilöhahmoja tarkastelemalla erottelen kansansadun staattiset ja epäkompleksiset hahmot fantasiakirjallisuuden syvemmin kuvatuista hahmoista. Tutkittava aineisto sisältää seuraavat teokset: Aili Somersalon Päivikin satu (1918), Mestaritontun seikkailut (1919) ja Vaarojen Polku (1930), Yrjö Kokon Pessi ja Illusia (1944), Marjatta Kurenniemen Kuinka Kum-Maa on kaikkialla (1954), Onnelin ja Annelin talo (1968) ja Putti ja pilvilaivat (1987), Magdalena Hain Neiti Kymenen ihmeellinen talo (2021), Hannele Huovin Viikinkipoika Turn Hurjapää (2021) sekä Sari Peltoniemen Vaihdokkaat (2021). Taustoitan tutkittavia teoksia lastenkirjallisuuden historialla, ja näin asetan teokset aikalaiskontekstiin. Lisäksi tuon esille, mitä lajinimityksiä tutkimistani teoksista on julkisuudessa käytetty ja otan näin huomioon aiemman lajiymmärryksen teoksista. Tutkielmastani selviää, että saturomaani on lajihybridi, joka liikkuu fantasiakirjallisuuden ja sadun välimaastossa. Fantasiakirjallisuuden piirteitä saturomaaneissa on erityisesti avointen sekundaaristen maailmojen olemassaolo. Teosten henkilöhahmojen kuvasto nousee pitkälti kansansaduista, mutta kompleksisuudessaan, kehittyvyydessään, läpinäkyvyydessään ja epätraditionaalisuudessaan monet hahmot muistuttavat fantasiakirjallisuuden hahmoja. 1800-luvulla kehittyneen kansallisromanttisen taidesadun vaikutus näkyy vahvasti 1910–1940-lukujen teoksissa, joissa runollisuus ja suomalainen metsämiljöö ovat tärkeässä osassa, mutta 1950-luvulta alkaen taidesadun estetiikan vaikutus vähenee ja saturomaanien kerronnasta tulee arkisempaa. Lisäksi saturomaani reagoi selvästi oman aikansa lastenkirjallisuuden virtauksiin, kuten esimerkiksi modernisoitumiseen ja fantasiakirjallisuuden nousuun.

Writing plays an important role in academia. Many universities around the world require some form of writing throughout degree programs. Finnish universities, for example, mandate that each student write an extensive thesis in order to graduate, regardless of the subject of study. Academic writing genres, however, have their own sets of norms and expectations, which students often label as restrictive and confusing. As such, academic writing is difficult to master and, in many cases, difficult to teach. And because English increasingly dominates the academic landscape, English academic writing plays an outsize role for an increasing number of students throughout the world. This study examines the factors that influence students’ English academic writing development and whether there are any differences between native (L1) and non-native (L2) English speakers. To limit the scope of the study, data were collected from individuals who study or have studied English linguistics and/or literature. Half of the participants attended a U.S.-based university, while the other half attended a Finland-based university. The data consisted of written literacy autobiographies, which are personal, first-person narratives of how individuals develop their literacy. Discourse analysis was conducted to determine the common factors among students’ writing development, while comparative analysis was used to uncover the differences between L1 and L2 writers. The results showed that individuals and communities of practice, formal education, and non-academic pursuits of reading and/or writing were the most common factors in students’ English academic writing development. L1 writers, however, cited reading for pleasure, family members, educators and communities of practice more often and more extensively than their L2 and bilingual counterparts. L2 and bilingual writers, on the other hand, situated themselves geographically as “writers in motion” (Blommaert 2010) more often than L1 writers, thereby exhibiting a greater metacognitive awareness of English being one of many languages. Considering these results, educators should keep in mind the multiplicity of factors outside of formal education that affect students’ academic writing development, especially for L2 students whose first language resources are typically underutilized. In addition, specific teaching techniques that participants found helpful, such as talk around text, feedback, and explicit instruction about academic writing, could be integrated more into content teaching to support discipline-specific academic writing development.

I denna avhandling utreds hurdana personer som arbetar med att översätta myndighetstexter från finska till svenska i dagens Finland. Syftet är att öka kännedomen om yrkesgruppen och att synliggöra myndighetsöversättarnas viktiga arbete och insats i samhället. Materialet för avhandlingen samlar jag in genom sex separata fokusintervjuer med myndighetsöversättare som översätter finska myndighetstexter till svenska. Intervjuerna har fyra teman: översättarnas bakgrund, karriärväg, personliga egenskaper och syn på att vara översättare. Analysen av det insamlade materialet är deskriptiv och kvalitativ. Därtill används ett komparativt grepp för att jämföra de intervjuades svar på olika frågor. Bakgrunden för avhandlingen utgörs av den lagstiftning som ger upphov till att finska myndighetstexter översätts till svenska, nämligen Finlands grundlag och språklagen. Därtill redogörs för olika uppföljningar som gjorts kring lagstiftningens förverkligande. Avhandlingens teoretiska referensram placerar studien inom forskningsområdet översättarforskning som introducerats av Andrew Chesterman. En annan teoretisk synvinkel erbjuds av tidigare forskning om facköversättare i Finland. Därtill ges en kort introduktion till tidigare forskning om samband mellan bakgrunder och olika karriärvägar. Även utbildningsutbudet för svensköversättare i Finland beskrivs. Kompetensmodeller som tagits fram om översättare granskas med fokus på egenskaper som tas upp i dem. Analysen av intervjumaterialet visar att den grupp myndighetsöversättare som ställt upp har en rätt så heterogen bakgrund, vilket avviker från den allmänna tendensen om ett samband mellan familjebakgrund och karriär. Det framkommer också att en karriär som myndighetsöversättare inte är något som de intervjuade har siktat på, utan de har mer eller mindre halkat in i branschen. Granskningen av de intervjuades personliga egenskaper visar att egenskaperna i hög grad är kopplade till de kompetenser som översättare förväntas besitta. Uthållighet och noggrannhet är gemensamma egenskaper för många av de intervjuade. Översättarna visar också förmåga till självkritik i fråga om nyttiga egenskaper som de saknar. De intervjuade har väldigt olika syner på att vara översättare: en del känner sig motiverade av att de deltar i att producera svenskspråkig service i Finland, medan andra lyfter fram ekonomiska motiv. De intervjuades syner på översättarbranschens framtid kännetecknas av reflektioner över maskinöversättningens framfart.

Tutkielman aiheena on myöhäistyyli erityisesti kuvataiteen kategoriana. Myöhäistyylillä tarkoitetaan joidenkin taiteilijoiden elämän loppuvaiheessa kehittämää taiteellista tyyliä, johon on historiallisesti liitetty erilaisia olettamuksia sen erityislaatuisuudesta. Myöhäistyyli tulee näkyviksi myöhäistöissä, joilla tarkoitaan elämän loppuvaiheessa tehtyjä töitä, jotka kantavat esteettisiä myöhäistyylin piirteitä. Myöhäistyyleistä on kirjoitettu taidehistoriallisessa tutkimuksessa jo yli sadan vuoden ajan. 2000-luvulla käsite on noussut uudelleen tutkimuksen kohteeksi ja myöhäistyylejä on käsitelty useissa mittavissa näyttelyissä ja siitä on laadittu kriittisiä tutkimuksia. Aihetta ei tiettävästi aiemmin ole laajasti käsitelty suomalaisessa taidehistoriallisessa tutkimuksessa. Tutkielman teoreettis-metodologinen tausta muodostuu myöhäistyyliteoriasta, jota on täydennetty vanhuutta koskevalla monitieteisellä tutkimuksella. Tutkimuskysymykset koskevat 1. taidehistoriallisen myöhäistyylin yleisiä tunnuspiirteitä ja myöhäistyylikäsitteen rajoituksia; 2. vanhuuden merkitystä kuvataiteilijoiden työskentelylle; 3. näkökulmia, jotka tulisi huomioida kattavassa yksittäisen taiteilijan myöhäistyyliä koskevassa tutkimuksessa ja 4. myöhäistyylin viitekehyksen soveltamisen hyötyjä ja ongelmia yksittäisen taiteilijan vanhuudentöiden tarkastelussa. Tapausesimerkkinä ovat Helene Schjerfbeckin vanhuuden omakuvat. Tutkimuksen tavoitteena on avata myöhäistyylejä käsittelevä keskustelu Suomessa ja tuoda tutkimukseen suomalainen näkökulma. Tutkielman aineisto koostuu tutkimuksista koskien eri taiteilijoiden myöhäistyylejä sekä Helene Schjerfbeckin vanhuuden omakuvista, joista tarkastellaan lähemmin neljää taiteilijan elämän kahden viimeisen vuoden aikana työstämää omakuvaa. Omakuvien lisäksi tarkastellaan niitä koskevia taidehistoriallisia kirjoituksia. Tutkimuksessa erotettuu kaksi rinnakkaista myöhäistyylikäsitettä. 1800-luvulla kehittyneessä romanttisessa näkemyksessä on painottunut sopeutuva ja harmoninen myöhäistyyli, joka on ollut myös taidehistoriallisessa tutkimuksessa vallitseva. Se perustuu ajatukseen taiteilijasta, joka hyväksyy elämän rajallisuuden ja luo elämänsä loppuvaiheessa aiempaa syvällisempiä teoksia, jotka luovat elämäntyölle harmonisen päätöksen. 1900-luvulla kehitetty moderni myöhäistyylikäsite on tarjonnut vaihtoehdon perinteiselle myöhäistyylinäkemykselle. Sen mukaan myöhäistyöt voivat olla myös ristiriitaisia ja vaikeita ja vastustaa harmonisen sulkeuman mahdollisuutta. Taidehistoriassa myöhäistyyleihin on liitetty mm. tekniikan höltyminen, ilmaisun vapautuminen, aiempaa karkeampi siveltimenkäyttö, ilmaisun intensifioituminen, värinkäytön lisääntyminen, lisääntyvä abstraktisuus sekä paluu varhaisempiin aiheisiin. Myöhäistyylit voidaan nähdä taiteilijanero-käsitteen romanttisena jatkumona. Niiden määrittelyyn liittyy suurta tulkinnanvaraisuutta ja myöhäistyyli-käsitettä on käytetty löyhästi kuvaamaan eri aikoina eri paikoissa eläneiden eri alojen taiteilijoiden vanhuudentyylejä. Myöhäistyylejä on myös perinteisesti määritelty enimmäkseen miespuolisilla taiteilijoilla, ja niitä on kuvattu melko rajatusti määritellyn modernin luovuuden kontekstissa. Nykytutkimus on laajentanut ymmärrystä ikääntymisen merkityksestä luovuuteen. Vanhuus merkitsee eri asiaa eri aikoina ja vanhuutta käsitellessä on tärkeää huomioida käsitteen historiallisuus. Ikääntyminen vaikuttaa esimerkiksi havaintomotorisiin prosesseihin, persoonallisuuteen ja sosiaalisiin rooleihin ja lisäksi iän myötä erilaiset sairaudet yleistyvät. Kuvataiteilijoiden kohdalla on tutkittu erityisesti näön heikkenemisen ja käsien tärinän vaikutusta taiteen tekemiseen. Yksittäisen taiteilijan myöhäistyylin tarkastelussa tulisi taiteellisen kehityksen lisäksi huomioida taiteilijan yksilöllistä vanhuutta koskevat olosuhteet kuten vanhuuden elinolosuhteet ja terveydentila, psyykkiset olosuhteet, vanhuutta koskevat asenteet ja historiallinen aikakausi. Helene Schjerfbeckin vanhuuden omakuvien ja niitä koskevien kirjoitusten tarkastelussa nousee esiin, miten monitieteinen näkökulma taiteilijan vanhuuteen tekee näkyväksi myöhäistöihin liittyviä yhteisiä sekä yksilöllisiä piirteitä, mutta myös miten myöhäistyyleihin liittyvät olettamukset vanhuuden näkymisestä taiteessa ovat vaikuttaneet viimeisten omakuvien vakiintuneisiin tulkintoihin.

Akateeminen Karjala-Seura oli suomalainen nationalistijärjestö, joka toimi 1922-1944. Sen tavoitteena oli Suur-Suomi, eli heimokansojen kuten Karjalan ynnä muiden liittäminen Suomeen. Vuosina 1918-22 suomalaisia osallistui lähinnä Venäjän alueella käytäviin heimosotiin, joissa oli tarkoitus vapauttaa suomensukuisia kansoja Venäjän vallan alta. Sodat epäonnistuivat, mutta aate jäi elämään. Heimosodissa mukana olleet miehet perustivat AKS:n eli Akateemisen Karjala-Seuran. Akateemisen Karjala-Seura oli nimensä mukaisesti Karjalan asialla, mutta se piti inkeriläisiä yhtä tärkeänä heimokansana. AKS:n perustajajäsenet olivat osallistuneet heimosotiin, jotka koskettivat Inkeriäkin. Myöhemmin Inkeristä kirjoitettiin paljon ja sen asukkaiden kanssa oltiin tekemisissä. Suomeen päätyneitä pakolaisia autettiin ja kulttuuria pidettiin yllä. Inkeriläisiä pidettiin suomalaisina ja usein myös uhreina, jotka kärsivät Venäjän aiheuttamasta sorrosta. Tärkeää onkin inkeriläisten erottautuminen Venäjästä. Keskityn ajanjaksoon 1922-1939, eli aikaan ennen talvisotaa. Inkerin liittäminen Suomeen ei kuitenkaan ole ollut missään vaiheessa realistista, sillä Pietarin suurkaupunki sijaitsee sen alueella. Erityisesti keskityn tekstissäni kolmeen perustajajäseneen eli Elias Simojokeen, Erkki Räikköseen ja Reino Vähäkallioon. Näiden lisäksi otan huomioon, mitä AKS:n lehti, Suomen heimo, kertoi Inkeristä. Aiheen konteksti on kansallisuusaate ja irredenta-politiikka, eli se että samankaltaisia heimoja tahdotaan yhdistää yhden valtion alaisuuteen. Nykyään aihe on ajankohtainen, sillä Venäjän uhka on konkretisoitunut uudelleen Ukrainan sodan myötä.

Tarkastelen pro gradu -työssäni Bosniassa keskiajalla toimineen autonomisen, Bosnian kirkoksi kutsutun kirkkokunnan tutkimusta ja sen taustalla piileviä motiiveja. Bosnian kirkosta tiedetään melko vähän ja sen luonteesta on esitetty useita teorioita. Entisen Jugoslavian alueella tehdyssä tutkimuksessa näiden teorioiden ja tutkijan kansallisen identiteetin välille on usein vedettävissä yhtäläisyysmerkki. Siten serbialainen tutkija päätyy useimmiten siihen lopputulokseen, että Bosnian kirkko oli pohjimmiltaan ortodoksinen, kroatialaisen tutkijan mukaan Bosnian kirkon taustalla oli katolinen kirkko ja bosniakkitutkija löytää Bosnian kirkolle selityksen kerettiläisistä, dualistisista liikkeistä. Olen rajannut aineistoni tutkijoihin, jotka ovat Bosnian kirkon tutkimuksen kannalta merkittävimpiä ja joiden tutkimukset käsittelevät Bosnian kirkkoa eri näkökulmista eri aikakausina. Suurin osa tutkimukseen valikoituneista tutkijoista on entisen Jugoslavian alueelta, mutta lisäksi aineistonani on toiminut John Finen Bosnian kirkkoa ja Bosnian historiaa koskevat tutkimukset ja kirjoitukset. Tutkimukseni lähtökohtana on, että Bosnian kirkon tutkimuksen taustalla vaikuttaa usein selkeät nationalistiset motiivit. Tavoitteena on selvittää, miten tämä ilmenee eri tutkimustraditioissa ja mitä tarkempia poliittisia motiiveja eri tulkintojen taustalta on tunnistettavissa. Lisäksi tavoitteena on esittää, mitä Bosnian kirkosta oikeastaan tiedetään ja mikä on John Finen rooli sen tärkeimpänä modernina tutkijana tässä tutkimustraditiossa. Vertailen tutkimuksessa Bosnian kirkkoa käsittelevää historiantutkimusta tieteenhistoriallisella otteella ja peilaan sitä alkuperämyyttejä ja nationalistista kansakuntien rakentamista koskeviin teorioihin. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen kannalta keskeinen käsite on historiapolitiikka, eli historiantutkimuksen käyttäminen poliittisten intressien tavoittelussa. Bosnian kirkon tutkimuksessa lähteitä on usein käytetty selvästi tarkoitushakuisesti ja lähdeaineisto on saatettu rajata niin, että se ei olisi ristiriidassa esitetyn teorian kanssa tai sitä on tulkittu jo ennalta asetettua teoriaa tukevasti. Tähän sortuu myös Fine, vaikka hänen tutkimuksensa taustalla ei voida nähdä poliittisia motiiveja. Vaikka Finen tutkimuksessa on puutteensa, on sillä kuitenkin paljon ansioita, joista yhtenä merkittävimpänä voidaan pitää Bosnian varhaishistorian ja gepoliittisen aseman huomioon ottamista. Entisen Jugoslavian alueella teorioilla Bosnian kirkosta on pyritty vahvistamaan omaa kansallista identiteettiä vahvistavia alkuperämyyttejä. Näistä kenties tunnetuin on Bosnian kirkon yhteys Bosnian islamisaatioon. Sen mukaan Bosnian kirkon jäsenet vainottuina kerettiläisinä kääntyivät massoittain islamiin ja siten bosniakit polveutuvat Bosnian kirkon jäsenistä sen sijaan, että olisivat islamisoituneita serbejä tai kroaatteja. Teoriaa Bosnian kirkosta ortodoksisena on käytetty oikeuttamaan ajatus Bosniasta osana Suur-Serbiaa, kun taas teoriaa sen katolilaisesta luonteesta on käytetty tukemaan käsitystä Bosniasta kroaattien kansallisena kehtona. Lisäksi etenkin Kroatiassa 1800 ja 1900-lukujen vaihteessa suosiota saavuttanut panslavismin ideologia on vaikuttanut siihen, että Bosnian kirkon on tulkittu olevan kerettiläinen. Tarkasteltaessa Bosnian kirkon tutkimusta historiapolitiikan käsitteen kautta, voidaan tehdä se johtopäätös, että vaikka Bosnian kirkkoa koskevia tutkimuksia ei välttämättä aina ole suoranaisesti käytetty politiikan välineenä, ovat siihen liittyvät myytit vähintään toissijaisesti olleet erilaisten nationalistisesti motivoituneiden poliittisten näkemysten ja vaatimusten taustalla.

Tämä Itä-Aasian tutkimuksen alaan kuuluva tutkimus käsittelee korealaista historiallista televisiodraamaa ja sen narratiiveissä rakentuvaa nationalistista diskurssia ja korealaisuuden representaatioita. Tutkielma tarkastelee historiallista draamaa modernina myyttisenä kertomuksena, jolle keskeistä ei ole kertomuksen historiallinen todenperäisyys, vaan sen merkitys kansallisen kertomuksen ja korealaisuuden representaatioiden tuottajana ja toisintajana. Tutkielman analyysiosa perustuu, vuosina 2013 – 2014 korealaisella MBC-televisiokanavalla esitetyn, 51-osaisen Gi Hwanghu –nimisen draamasarjan audiovisuaalisen aineiston tekstilähtöiseen analyysiin, jossa on kiinnitetty huomiota erityisesti kertomuksen, hahmojen sekä hahmojen välisten suhteiden ja dialogien kautta välittyviin merkityksiin kansakunnasta ja kansakuntaisuudesta, Koreasta ja korealaisuudesta. Kulttuurisen mediatutkimuksen lähtökohdista ponnistava tutkimus tarkastelee aineistoa suhteessa korealaiseen televisioteollisuuteen, sekä siihen vaikuttaneeseen kulttuuriseen ja poliittiseen ympäristöön, jossa historiallinen draama on muotoutunut nykymuotoonsa. Analyysin teoreettisena lähtökohtana on näkemys television kertomuksista, historiasta ja kansakunnasta narratiivisina ja diskursiivisina kokonaisuuksina. Gi Hwanghu -draamasarjaa tutkimus tarkastelee myyttisenä kertomuksena, jonka hahmojen samuuksien ja erojen vastakohtaisuuksissa muodostuu kertomuksen diskursiivinen syvärakenne. Narratiivin syvärakenteen perusteella voidaan erottaa nationalistinen diskurssi, joka kietoutuu etnisrodullisen ja syntyperäisen kansakuntaisuuden, minjung-populistisen kansakäsityksen ja konfutselaisen kulttuurin pohjalle, jossa kansakuntaisuuden merkityksiä tuotetaan eritoten hahmojen sukupuolten metaforissa. Draamasarjan sisältämän nationalistisen diskurssin voidaan katsoa heijastavan panaasialaisuuden, kolonialismin ja jälkikolonialistisen aikakauden sotilashallitusten modernisaatioprojektien, minjung-liikkeen ja 1990-luvun lopun Aasian talouskriisin muokkaamaa korealaista kansallista kertomusta ja kansallista identiteettiä.

Tutkielmani aiheena on tutkia, minkälaista myyttistä ainesta esikoiskirjojen digitaalisessa mainonnassa hyödynnetään. Tutkimusaineistonani ovat kaksi vuonna 2018 ilmestynyttä kotimaista esikoiskirjaa: Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen ja Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Teosten kannet ovat tutkimuksessani suuressa osassa, koska molempien kirjojen mainonta, joka toteutettiin pääosin digitaalisesti, keskittyi kirjojen kansiin, kuten kirjojen markkinoinnissa yleisestikin on tapana. Hyödynnän tutkielmassani semiotiikan ja markkinoinnin teorioita. Tutkin valitsemieni esikoiskirjojen markkinointia erityisesti mainosten herättämien merkitysten ja mielleyhtymien kautta apuvälineenäni semiotiikka ja etenkin Roland Barthesin semioottinen myyttiteoria. Tutkimukseni tarkoituksena on kokeilla Barthesin myyttiteorian soveltuvuutta ja käyttökelpoisuutta digitaalisen mainonnan tutkimuksessa. Tässä tutkimuksessa tarkastelen Savonlahden ja Vasantolan teoksia varten luotuja markkinointimateriaaleja. Minua kiinnostavat erilaiset mainoksista löytyvät merkit ja merkitykset ja niiden semioottiset keinot, jotka vetoavat potentiaaliseen lukijaan ja kuluttajaan. Markkinoinnin ydinajatuksena on sitouttaa asiakas ja ymmärtää hänen tarpeitaan eli ymmärtää oma kohderyhmä ja luoda markkinointimateriaalia, joka vetoaa potentiaaliseen kohderyhmään. Tätä kohderyhmään eli asiakkaisiin vetoamista tarkastelen semiotiikan lasien läpi. Uskon, että kirjojen mainoksista on semiotiikkaa ja Barthesin myyttiteoriaa vasten peilattaessa löydettävissä ihmiseen vetoavia elementtejä. Näiden elementtien avulla kirjasta pyritään tekemään houkutteleva ja näin lisäämään potentiaalisen lukijan luku- ja ostohalukkuutta. Näitä houkuttelevia elementtejä voivat olla huomiota herättävä kansi ja sen käyttö mainoksissa, kirjan mieleen jäävä nimi, ylistävät arviot kirjasta, erilaiset värit ja niiden käyttö sekä lyhyet tekstivirkkeet, jotka herättävät näkijän uteliaisuuden. Osoitan tutkielmassani, että molemmat tutkimani mainokset sisältävät monipuolisia myyttisiä aineksia. Tunnetasolla myyttisiä elementtejä löytyi muun muassa lähtemisen, kaipauksen ja perheen alueelta. Lisäksi molemmat tutkielmassa analysoidut mainokset käyttivät ristiriitaisuutta ja vastakkaisuuksia kiinnittääkseen kohderyhmänsä huomion. Lisäksi molemmista mainoksista löytyi ihmiseen vetoavia myytin elementtejä, kuten esimerkiksi perhe.