Browsing by Title

Tutkielma käsittelee historian ja fenomenologian suhdetta, tarkemmin historiantutkimuksen luonnetta fenomenologisen metodin sekä siihen vahvasti liittyvän kokemuksellisuuden teeman kautta. Mitä tapahtuu historiatieteen olemukselle tai identiteetille, jos tieteellinen metodi vaihdetaan fenomenologiseen, ja muuttuisiko historia näin kokemuksellisemmaksi ja esitystavoiltaan avoimemmaksi. Historian totuuskysymystä lähestytään fenomenologisen toisen mielen ongelman kautta, sillä toisen ihmisen kokemukseen on mahdotonta päästä sen enempää nykyhetkessä kuin menneisyydessä. Tulkinta, vaikka kuinka perusteellisesti tutkimukseen ja kontekstualisointiin nojaava, kertoo lopulta vain merkityksen tai kokemuksen nykyisyydessä. Tämän ei tarvitse tarkoittaa koko historian prosessin hylkäämistä, mutta edellyttää sen identiteetin uudelleen arviointia tieteenä. Historia tieteellisen tutkimuksen alueena tai menneisyys sen kohteena on siitä erityinen, ettei sitä voi havaita ja silti se oletetaan joksikin todelliseksi. Historia on tutkimusta simuloiduista tai virtuaalisista menneistä kokemuksista – mikä siis käytännössä tarkoittaa menneen jättämien jälkien kokemusta nykyisyydessä. Menneisyyttä ei voi kokea toisin kuin sitä edustavan tai simuloivan historian. Tarinallinen historia on suosittua, koska se yksilöi kokemuksen ja tekee sen jälleen ikään kuin kokemukselliseksi, ja tyypillisesti historia on esitetty tekstuaalisena ja narratiivisena rekonstruktiona. Täydellisen rekonstruktion ollessa mahdoton, on kyse ennemmin representaatiosta, tutkijan omassa ajassaan muodostamasta menneisyyden historiallisesta tulkinnasta ja esityksestä. Tämä avaa historian vertautumisen taideteoksen kaltaiseen esteettiseen objektiin. Historian tulkitseminen taiteenkaltaisena ilmiönä mahdollistaa sen fenomenologisen eli kokemuksellisen tarkastelun. Taide ei välttämättä ole episteemisesti totta, mutta sen kokeminen ja merkitys on esteettistä. Taiteen tavoin myös historia on ilmaiseva ja esteettinen artefakti tai esitys, joka kuitenkin on haluttu nähdä tieteenä korostamalla sen todellisuuspohjaa. Myös historia on kokemuksellista, mutta tuo kokemuksellisuus ei perustu fyysiseen ja samanaikaiseen tai -paikkaiseen läsnäoloon, havaintoon tai vuorovaikutukseen. Taiteen ja fiktion tavoin historian kokeminen on virtuaalista eli välittynyttä. Elävä, kokemuksellinen menneisyys on saavutettavissa historiallisesti ja esteettisesti siinä mielessä, että mennyt tai ylipäänsä kaikki aikatasot ovat läsnä myös nykyhetkessä tapahtuvassa kokemuksessa. Tämä tapahtuu virtuaalisesti menneiden kokemusten ilmaisun jälkien eli historiallisten lähteiden ja esitysten kautta. Virtuaalinen kokemuksellisuus mahdollistaa historian fenomenologisen tarkastelun. Historia on esteettisesti empiirinen tiede. Paitsi kirjallisena esityksenä, tutkimuksen voi ilmaista taiteellisin keinoin tutkimusaiheen omaa kokemuksellisuutta parhaiten ilmentävänä tutkimusteoksena ja (tekstuaalis-narratiivisen) rekonstruktion sijaan historian tutkimuksen praktiikaksi voi ehdottaa menneisyyden kokemuksellisen mahdollisuuden nykyhetkessä uudelleen avaava re-enactmentia.

Tarkastelen työssäni sitä tapaa, jolla japanilainen Sankei-sanomalehti käsitteli vuoden 2015 eurooppalaista pakolaiskriisiä syyskuussa 2015. Analysoin sen uutisartikkeleita käyttäen Machinin ja Mayrin (2012) määrittelemää kriittisen diskurssianalyysin metodia. Esittelen kaksi mahdollista hypoteettisista ideologista narratiivia tutkielmani kahden ensimmäisen osan aikana. Ensimmäisen narratiivin esittelen melko lyhykäisesti tutkielmani johdannossa, koska se on suhteellisen yksiselitteinen. Se pohjautuu London School of Economics and Political Sciencen tutkimusryhmän tekemään tutkimukseen, jossa havaittiin, että eurooppalaisten sanomalehtien uutisoinnissa oli havaittavissa narratiivinen kehys, jonka kautta aihetta käsiteltiin vaihtelevasti, painottaen vuoroin humanitarismin ja vuoroin pakolaisten tuomien turvallisuusuhkien näkökulmia. Kyseinen näkökulman vaihtelu on käsitettävissä myös pakolaisten toiseuttamisena käyttäen erilaisia näkökulmia: joko painottaen heidän uhkaavuuttaan tai haavoittuvaisuuttaan. Esittelen toisessa osassa Francis Fukuyaman kuuluisan (mutta varsinaiselta sisällöltään usein puutteellisesti tunnetun) teoksen The End of History and the Last Man (1992), jossa hän esittelee teoriansa “thymoksesta” mallina yhdelle ihmisen psykologisista perusvieteistä. Fukuyama esittää teoksessaan, että thymos on ihmisen sielun kolmas osa, josta kumpuaa esimerkiksi tarve saada kunnioitusta toisilta ihmisiltä ja ihmisryhmiltä. Fukuyaman mukaan thymos on merkittävä motivoiva tekijä ihmisten ja ihmisyhteisöjen poliittisessa toiminnassa kautta historian. Teoksessaan Identity: The Demand for Dignity and the Politics of Resentment (2018) hän laajentaa aikaisemmassa teoksessaan esittämiään ajatuksia ja soveltaa niitä selittämään kansallispopulistien viime vuosina tapahtunutta nousua. Fukuyaman filosofiaan pohjautuen esittelen proposition kansallispopulistisesta ”thymoottisesta” narratiivista, jota tuen siteeraamalla muita tutkijoita, jotka ovat viime vuosina kirjoittaneet aiheesta, kuten Roger Eatwellia, Matthew Goodwinia ja Michael Lindiä. Kansallispopulistisissa thymoottiisissa narratiiveissa idealisoidaan kansoja, kansallisia yhteisöjä ja etnisiä ryhmiä, jotka puolustavat omaa kunniaansa ja omia rajojaan raivokkaasti – joskus jopa väkivaltaisesti. Sille ominainen pimeä puoli on taipumus nähdä eri ryhmien väliset ristiriidat nollasummapelinä, jossa kompromissien tekeminen on hyvin vaikeaa. Tutkielmani kolmannessa osassa perehdyn lopulta 24:ään Sankein uutisartikkeliin käyttäen kriittistä diskurssianalyysiä. Keskityn erityisesti siihen, miten kolmea ideologisesti relevanttia osapuolta käsitellään niissä: (1) itse pakolaisia, (2) pakolaisia lähinnä uhkina käsitteleviä kansallispopulistisia osapuolia kuten Unkarin valtiota sekä (3) Saksan, Ranskan ja EU:n huippupoliitikkoja, jotka painottivat Euroopan humanitaarisia velvollisuuksia kriisin aikana. Tulin tutkielmassani siihen tulokseen, että Sankein artikkeleista löytämäni narratiivi sopii yksi yhteen parhaiten London School of Economics and Political Sciencen tutkimuksen löytämään narratiiviseen kehikkoon – ja erityisesti sen siihen ääripäähän, joka maalaa pakolaiset uhkaavasti toiseutettuina. Siihen kuvaan ”uhkaavina toisina” kuuluu luonnehdinta pakolaisista eräänlaisena ”tulvana” ja ilmiön esittäminen ensisijaisesti ongelmana. Vaikka kriisin kansallispopulistisia osapuolia käsitellään artikkeleissa suhteellisen neutraalisti, on heidän toimintaansa ihailevia äänenpainoja havaittavissa niukalti, eikä heidän harjoittamiaan kovia otteita suuremmin kaunistella. Lisäksi artikkeleissa käytetään Iso-Britannian ja Ranskan kansallispopulistisista liikkeistä kielteisiä nimityksiä, jotka ovat yleisiä eurooppalaisessa valtavirtamediassa. Jos artikkeleista on ylipäätään erotettavissa selkeän positiivisesti esitetty osapuoli, on se humanitarismia painottava, Saksan johtama rintama.

Tässä tutkimuksessa perehdyn viikoittain ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä esitettyihin käsityksiin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton supervalloista vuosina 1979–1991, eli kylmän sodan viimeisen kahdentoista vuoden aikana. Lähestyn työssäni osapuolia erityisesti niiden johtajien kautta, kuten teki lehti itsekin. Suomen Kuvalehti julkaisi toistuvasti kattavia henkilökuvia kahden maan hallitsijoista, käsitellen heidän viimeisimpiä edesottamuksiaan ja henkilöhistorioitansa. Työssä vertailen miten Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtoa käsittelevä uutiskuvaus erosi toisistaan, ja löytyikö aikajaksolta jotain ratkaisevia tapahtumia, jotka vaikuttivat lehden kantaan merkittävästi. Keskeisiä narratiiveja tutkimuksen ajanjaksolla ovat suomettumisen myötä yleistyneen itsesensuurin väheneminen, sen myötä muuttunut suhtautuminen Neuvostoliittoon, sekä Suomen Kuvalehden tasaisen kriittinen linja Yhdysvaltojen valtionjohtoa kohtaan.

Stereotyyppi tarkoittaa kirjapainoissa painolevyä, jonka avulla voidaan tehdä suuri määrä vedoksia. Yhdysvaltalainen journalisti, kirjailija ja mediakriitikko Walter Lippmann lanseerasi kirjassaan Public Opinion (1922) stereotyypin käsitteen tarkoittamaan ”päissämme olevia kuvia”, jotka eivät perustu omakohtaiseen kokemukseen tai tieteelliseen tutkimukseen, vaan ne tulevat päihimme sosiaalisesti, ympäröivän kulttuurin tuotteina ja perustuvat ensi sijassa tunteisiin. Stereotyypit ovat eräänlaista ”yleistä tietoa”. Sosiaalitieteet tuntevat nämä ”kuvat päissä” ennakkoluuloina, jotka paitsi ovat vahvoja, mielissämme tiukasti pysyviä, myös säätelevät aivoissamme kognitiivisia prosesseja kuten havainnointia, ajattelua ja muistia. Ennakkoluulomme siis vaikuttavat jo siihen, miten valitsemme tietoa: näemme, mitä haluamme nähdä. Ennakkoluulot välittyvät pääasiassa kielen kautta, ja on jopa esitetty, ettei niitä voi olla olemassa ilman kieltä. Kielessä ennakkoluulot edustuvat kielellisinä stereotyyppeinä. Erotuksena esim. kliseistä strereotyypit ovat nimenomaan ihmisiä tai ihmisryhmiä koskevia kaavamaisia ja usein tunnepitoisia yleistyksiä. Stereotyypit voivat olla myönteisesti tai kielteisesti arvottavia tai hyvinkin neutraaleja. Stereotyyppejä voidaan käyttää moneen eri tarkoitukseen; esim. ”suomalaiset matkustavat mielellään lämpimiin maihin” voi olla tilastollisia tutkimustuloksia elävöittävä uutisotsikko, kun taas toisessa ääripäässä stereotyyppejä voidaan jopa luoda viholliskuvien rakentamiseksi. Stereotyypit ovat tärkeitä kulttuurienvälisessä kommunikaatiossa, ja esim. kouluopetuksessa, etenkin vieraiden kielten, ne ovat oiva tapa kuvata vaikka Saksan ja Suomen välisiä kulttuurieroja elävällä ja kiinnostavalla tavalla. Stereotyypit vain pitää aktiivisesti tunnistaa ja tiedostaa stereotyypeiksi. Näin niiden tulee olla opetuksen nimenomaista sisältöä, ei vain vältettäviä asioita. Tässä työssä luodaan läpileikkausta siihen, millaisia kansallisia stereotyyppejä eri vuosikymmenten suomalaisten saksan kielen oppikirjojen sivuilta voidaan löytää. Vanhimmat kirjat ovat 1920-luvulta, jolloin oppimateriaali aiheineen sekä opetus- ja oppimismenetelmät olivat hyvin toisenlaista kuin nyt. Kansallisia stereotyyppejä on läpi käytyjen saksanoppikirjojen sivuilla pääsääntöisesti vähän: runsaankin maankuvauksen (Landeskunde) keskellä on ilmeisen selvästi vältetty maan ihmisten kuvaamista kokonaisuutena. Poikkeus ovat tietyt opppikirjat erityisesti 1990-luvun alun paikkeilta, jolloin kansallisten stereotyyppien jopa äkillinen mutta ilmeisesti ohimenevä yleistyminen näyttää liittyvän kulttuurienvälisen lähestymistavan (interkulturelle Ansätze) painottumiseen laajemminkin.

Tutkielma käsittelee valtioneuvoston kanslian asettamaa Nato-terminologiaprojektia, jonka tarkoituksena oli laatia Nato-sanasto, joka sisältää keskeistä valtioneuvostossa käytettävää ja tarvittavaa suomen- ja ruotsinkielistä Nato-terminologiaa. Tutkielmassa selvitetään sanastoprojektin kokoonpano sekä sanaston laatijaosapuolten roolit. Lisäksi selvitetään, mitä linjauksia projektilla oli sanastossa esitettävästä tiedosta, minkälaisia työvaiheita sanaston yhden luvun valmisteluun on kuulunut ja miten eri asiantuntijaryhmät, niin projektin sisäiset kuin ulkopuolisetkin, ovat vaikuttaneet sanaston sisältöön. Tarkoituksena on valottaa sanastoprojektin toimintaa avaten samalla sanastotyön monivaiheisuutta ja monitahoisuutta. Tutkielman metodeja ovat etnografinen observointi, puolistrukturoidut haastattelut ja sanastoprojektia koskevan kirjallisen aineiston tarkastelu. Suurin osa kirjallisesta aineistosta koostuu projektin sisäisistä taustamateriaaleista ja muusta dokumentaatiosta, sanastoluonnoksista, projektin jäsenten kommenteista ja lausuntopalautteesta. Nato-terminologiaprojektin työvaiheiden tarkasteluun käytetään Nykäsen (1999) mallia sanastoprojektien työvaiheista. Tutkimus osoittaa, että sanastoprojekti on sisältänyt sanastotyölle tyypilliset työvaiheet, joskin vaiheiden erottaminen toisistaan on ollut vaikeaa. Sanasto on pitkälti rakennettu sanastotyön periaatteiden mukaan, mutta jotkin projektin linjaukset aiheuttivat poikkeavuuksia standardisoidun sanaston ulkomuodosta ja sisällöstä. Projekti koostui käytännön sanastotyötä tekevästä projektiryhmästä sekä työtä ohjaavasta ohjausryhmästä. Ohjausryhmän tehtävänä on ollut mahdollistaa projektityö ja hyväksyä sanaston sisältö. Projektiryhmään kuului sanastoprojektille tyypillisellä tavalla terminologeja ja substanssiasiantuntijoita. Lisäksi siihen kuului kieliasiantuntijoita sekä henkilöitä, jotka olivat sekä substanssin että kielen asiantuntijoita. Projektin työssä terminologit ovat vastanneet mm. projektiryhmän työn johtamisesta, sanaston ulkomuodosta sekä käsitteiden ja määritelmien kokoamisesta. Substanssiasiantuntijat ja kielen sekä substanssin asiantuntijat ovat varmistaneet sanaston sisällön oikeellisuuden, ja kieliasiantuntijat ovat auttaneet määritelmien kääntämisessä sekä tiedonhaussa. Tutkimuksesta kuitenkin selvisi, että projektiin virallisesti kuuluneista substanssiasiantuntijoista ja substanssin sekä kielen asiantuntijoista vain muutama osallistui sanastotyöhön. Tarvittaessa projektin ulkopuolisia asiantuntijoita on myös konsultoitu, ja lausuntovaiheessa sanastoon on tullut palautetta projektin ulkopuolisilta tahoilta sanaston termeihin, määritelmiin, ulkomuotoon ja kieleen. Palautetta on annettu erityisen paljon Ruotsista ja sanaston ruotsinkielisiin osiin. Tämä saattaa osoittaa kiinnostusta yhteisen valtioiden rajat ylittävän terminologian laatimiseen ja vakiinnuttamiseen, mutta toisaalta syynä saatavat olla myös projektin sisäiset toimintatavat, joilla sanaston ruotsinkieliset osat laadittiin. Tutkielma osoittaa, että Nato-terminologiaprojekti on ollut monivaiheinen ja monitahoinen projekti, jossa monen eri asiantuntijaryhmän tiedot ja taidot kohtasivat.

I slutet av 1870-talet och första hälften av 1880-talet diskuterades den naturalistiska konsten och litteraturen livligt i tidningarna. Syftet med denna avhandling är att förstå varför den naturalistiska konsten skapade debatt: vilka aspekter av den naturalistiska konsten utgjorde ett problem i förhållande till existerande normer och traditioner. I avhandlingen analyserar jag, med hjälp av Quentin Skinners idéhistoriska metod, C. G. Estlanders, J. J. Tikkanens och Helena Westermarcks recensioner och konstartiklar mot kontexten av den konstdebatt som fördes i Finsk Tidskrift och Helsingfors Dagblad åren 1879–1886 samt samtida ideologiska strömningar. I tidigare forskning har 1880-talet beskrivits som en tid som präglades av motsättningar mellan en föråldrad idealistisk konstsyn och världsåskådning, och den nya materialistiskt präglade realismen. C. G. Estlander har setts som en representant för idealisterna, som förhöll sig kritiskt till den nya konsten, medan Helena Westermarck har fått representera de unga konstnärerna som försvarade naturalismen. I avhandlingen konstaterar jag att denna motsättning inte helt stämmer. Den idealistiska estetik som Estlander förespråkade var idealrealismen en kombination av den idealistsiska estetiken med en realistisk verklighetsåtergivning. Enligt Estlander räckte det inte att konstnären återgav sina sinnesintryck på duken, konstnären skulle också återgiva det andliga innehållet och förmedla sin subjektiva, kärleksfulla, känsla för den avbildade. Fastän Westermarck tydligt förespråkade naturalismen kritiserade även hon materialistiska, kyliga, satiriska och pessimistiska naturalistiska skildringar. Däremot förespråkade hon George Eliots humanistiska, kärleksfulla naturalism. Jag argumenterar för att hon i artikeln Den realistiska romanen i den franska konsten (1884) försöker ta avstånd från den radikala naturalism som hennes målning "En viktig fråga" anklagats för och försvara Eliots naturalism. Jag anser därtill att Helena Westermarcks målning kan tolkas som hennes vision av denna humanistiska naturalism. J. J. Tikkanens konstsyn har tolkats olika i konsthistorieskrivningen. Hans tidiga konstrecensioner har inslag av idealrealistisk estetik, men en närmare studie av hans artiklar och brev till Estlander avslöjar att detta inslag var mycket ytligt. Under sin utlandsvistelse blev han en anhängare av naturalismen, men inte i dess mest radikala form. Alla tre skribenter förhöll sig kritiskt till salongskonsten , som de ansåg vara ytlig. På ett teoretiskt plan ställde de i hög grad samma krav på konsten, men i praktiken kunde de ha olika uppfattning om var gränsen går för det fula och råa samt i vilken mån det låga får framställas i konsten.

Tutkielmassa tarkastellaan Svenska nu -verkoston järjestämiä kouluvierailuja. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millainen vaikutus ruotsinkielisten vierailijoiden pitämillä oppitunneilla on lukiolaisten ruotsin opiskeluun. Aihetta lähestytään kolmen tutkimuskysymyksen avulla. Ensimmäiseksi tarkastellaan, aktivoivatko vierailijoiden pitämät tunnit oppilaita puhumaan ruotsia. Toiseksi analysoidaan, lisäävätkö kouluvierailut oppilaiden motivaatiota opiskella ruotsia. Kolmanneksi tarkastellaan ruotsinopettajien näkemyksiä Svenska nu -verkoston toiminnasta ja sen hyödyistä ruotsin opetuksessa. Aineisto on kerätty observoimalla kolmea Svenska nu -vierailijoiden pitämää oppituntia sekä haastattelemalla oppilaita ja opettajia tuntien jälkeen. Aineistoa analysoidaan sisällönanalyysin menetelmällä. Tutkimus osoittaa, että Svenska nu -verkoston kouluvierailut ovat sisällöltään vaihtelevia. Oppilailla oli aktiivinen rooli kahdella kolmesta observoidusta oppitunnista. Myös kommunikatiivisuuden määrä vaihteli oppituntien välillä. Vain yksi oppitunneista oli täysin kommunikatiivinen. Tutkimuksesta käy myös ilmi, että oppilaat suhtautuvat Svenska nu -vierailuihin positiivisesti. Oppitunnit sisältävät monia piirteitä, jotka voivat johtaa sisäiseen motivaatioon. Oppilaiden motivaatioon oppituntien aikana vaikuttaa erityisesti tuntien haastavuus suhteessa oppilaiden osaamistasoon. Vierailijat pystyvät vaikuttamaan oppilaiden motivaatioon muun muassa kääntämällä vaikeita sanoja suomeksi sekä havainnollistamalla asioita eleiden avulla. Lisäksi tutkimus osoittaa, että opettajat suhtautuvat Svenska nu -verkoston toimintaan erittäin positiivisesti. Heidän mielestään toiminta hyödyttää ruotsin opetusta vaikuttamalla muun muassa oppilaiden asenteisiin ruotsia kohtaan. Opettajat eivät kuitenkaan usko, että oppilaat oppivat erityisen paljon ruotsia kouluvierailuiden aikana. Opettajat pitävät erityisen hyvänä sitä, että Svenska nun kautta voi tilata ruotsinkielisen vierailijan suoraan kouluun.

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään, millaisia funktioita naurulla ja hymyilyllä on kielitaitoon keskittyvässä keskustelussa. Naurua ja hymyilyä tutkitaan monikielisessä kokousvuorovaikutuksessa eli institutionaalisessa kehyksessä sekä suhteessa työelämään ja ammatillisiin asemiin. Sen ohella tarkastellaan osallistujien identiteettejä ja keskinäisiä suhteita sikäli, kun ne liittyvät meneillään olevaan keskusteluun ja toimijarooleihin. Tutkielmassa selvitetään myös, kuka milloinkin aiheellistaa kielitaidon ja miten se vaikuttaa keskustelun etenemiseen sekä millaisiin rooleihin keskustelijat asettuvat, kun kielitaito nousee puheenaiheeksi. Tutkimusaineisto koostuu erään itsenäisen ja voittoa tavoittelemattoman kotimaisen kulttuurialan säätiön kokousvideoista ja niiden pohjalta tehdyistä litteraateista. Tutkielmassa tarkastellaan yhdeksää aiheenrajaukseen sopivaa esimerkkikatkelmaa eli tilannetta, joissa esiintyy naurua, kun keskustelun aiheena on jonkun osallistujan kielitaito. Analyysiluvussa 4.1 tutkitaan oman ja toisen osallistujan kielitaidon rajallisuutta kehystävää naurua. Luvussa 4.2 tutkitaan naurua tilanteissa, joissa kielitaito on noussut vitsailun tai kiusoittelun aiheeksi. Tutkimusmenetelmänä käytetään keskustelunanalyysia. Tutkielma osoittaa, että nauru ja hymy ovat sosiaalisesti järjestäytyneitä vuorovaikutusresursseja, joita tuotetaan ja käytetään systemaattisesti moniin erilaisiin tarkoituksiin vuorovaikutustilanteen sisällä. Ne eivät ole sattumanvaraisia ja puhtaasti reaktiivisia, jollaisina niitä usein ajatellaan. Kokouskeskustelu on siltä osin vakavaa, että sen aikana hoidetaan ammatillisia tehtäviä asiallisessa tilanteessa ja institutionaalisissa rooleissa – esimiehinä ja työntekijöinä. Kielitaitojen noustessa keskustelun aiheeksi tavalla tai toisella myös osallistujien eli työyhteisön jäsenten eri identiteetit ja roolit ovat läsnä ja erot heidän välillään korostuvat. Osallistujat ovat kokoustilanteessa samanaikaisesti päteviä ammattilaisia sekä kielitaidoltaan eritasoisia puhujia eli joko kompetentteja puhujia tai kielenoppijoita. Näistä kompetenssiristiriidoista sekä vuorovaikutustilanteeseen liittyvistä sosiaalisista normeista ja niiden rikkoutumisesta aiheutuu jännitteitä, jotka konstituoivat naurua ja hymyilyä eri tavoin ja eri tarkoituksiin. Naurua ja hymyilyä käytetään kasvojen suojelemiseen tilanteessa, jossa kielitaidon esiin nostaminen on mahdollisesti kasvoja uhkaavaa joko kielitaidon aiheellistavan vuoron vastaanottajalle tai puhujalle itselleen. Naurulla ja hymyilyllä lievitetään muun muassa kielenkäytön tai ymmärtämisen haasteista, tilanteen tai aiheen hankaluudesta tai arkaluonteisuudesta sekä sosiaalisten normien rikkomisesta johtuvia jännitteitä ja pyritään rakentamaan ja ylläpitämään suhteita sekä osoittamaan samanmielisyyttä ja yhteisöllisyyttä keskustelijoiden kesken.

Tutkielmassa käsitellään Aku Ankka -lehden huumorin muodostumisen kielellisiä keinoja. Aku Ankka -lehti on Suomessa erittäin suosittu, ja monet lapset oppivat sen avulla lukemaan ja parantavat lukuvarmuuttaan. Aku Ankka -lehteä pidetään ennen kaikkea hauskana, ja sen kieltä pidetään monipuolisena, oivaltavana ja hauskana. Aku Ankassa ei kuitenkaan juuri ole vitsejä. Tässä opinnäytetyössä kuvataan, millä keinoilla lehden hauskuus rakennetaan. Tutkimuksessa selvitetään, mikä mahdollistaa huumorin kokemuksen rakentumisen ja miten saadaan aikaan leikkitila, jossa huvittuminen ja jopa nauraminen on mahdollista. Aku Ankka synnyttää leikkisän ilmapiirin lehden ja lukijan välille. Lehden ja lukijan välillä vallitsee huumorin sopimus, joka sisältää komiikan keinot, jotka Aku Ankka ottaa käyttöönsä taatakseen huvittuneen olotilan. Aku Ankan huumorin sopimukseen kuuluvat hahmot, tarinoiden ympäristö, aiheet ja aihepiirit, kerrontatapa sekä niiden jännittävyys, suomen kielen käyttö, huumorin muodostamisen tavat ja lehden perinteiden kunnioittaminen. Huumorin teorioista esitellään ylemmyysteoria, huojennusteoria ja inkongruenssiteoria. Ne soveltuvat parhaiten Aku Ankan kielen huumorin analysoimiseen. Mikään huumorin teorioista ei yksin selitä, miksi jokin asia meitä huvittaa, vaan koominen syntyy monen elementin yhteistyönä. Aku Ankan kielelliseen huumoriin syvennytään tutkimalla kielen piirteitä, jotka eroavat standardikielestä. Analyysin kehyksenä käytetään Artur Asa Bergerin luomaa huumorin kategorisointia, jossa kielellisen huumorin välineiksi määritellään seuraavat keinot: alluusio, mahtipontisuus, määrittely, liioittelu, leikillisyys, loukkaukset, lapsenomaisuus/sanojen äänneasulla leikittely, ironia, väärinymmärrys, liioiteltu kirjaimellisuus, sanaleikit, nokkela tai osuva sanailu, naurettavaksi tekeminen ja iva, sarkasmi ja satiiri. Runsain esimerkein esitellään Aku Ankan kielellisen huumorin rakentumista ja sitä peilataan esiteltyihin teorioihin ja kuvausmalleihin. Aineistona on ruutuja koko Aku Ankan historian ajalta, mutta pääpaino on 2000-luvulla julkaistuissa lehdissä. Lisäksi toimituksen kielen työstämistä esitellään esimerkeillä Aku Ankan vedoksista, joissa toimitus käy dialogia lopullisen kieliasun löytämiseksi. Tutkielmassa esitellään Disney-sarjakuvan ja Aku Ankka -lehden historia Suomessa 1930-luvun alusta tähän päivään Suomen suurimmaksi ja luetuimmaksi viikkolehdeksi. Lehden historialla on suuri vaikutus siihen, miten sen puhekuplat yhä edelleen muokataan kaikenikäisten luettavaksi. Tutkielmassa myös kuvataan Aku Ankka -lehden toimitusprosessi ja sen eri vaiheet aina sarjojen suunnittelusta painovalmiiksi lehdeksi.

Tutkielmassa tarkastellaan tekstianalyysin keinoin yksityisen alan työeläkeyhtiöiden verkkosivujen ohjeita vanhuuseläkkeen hakemiseksi. Tutkimusmateriaalina ovat neljän suurimman yksityisen alan työeläkevakuuttajan internetsivujen vanhuuseläkettä koskevat ohjeet. Ohjeissa kerrotaan, miten eläkettä haetaan ja millä ehdoilla vanhuuseläkkeen saa. Tutkimuskohteena ovat lukijan ja kirjoittajan näkyminen tekstissä ja ohjeiden direktiivisyys. Lisäksi tutkitaan mitä diskurssia direktiivit ilmentävät. Lukijan roolin tarkastelussa käy ilmi, että lukija on direktiivien kautta HYÖTYJÄ, joka tietyllä tavalla toimimalla saa hyötyä itselleen .Lukijan ja kirjoittajan rooleja kuvataan yhteisvastuullisina, kun lukija toimii kirjoittajan esittämällä tavalla, tekee hän oman osuutensa eläkkeensä hakemisesta ja toimiessaan näin lukija hyötyy. Tutkitussa tekstissä sekoittuvat ohjeistava työntekijäin eläkelain määrittämistä asioista kertova virkateksti ja markkinadiskurssiviset, mainosmaiset ilmaukset. Tutkimus osoittaa, että käytetyt direktiivit ja ohjetekstit ovat markkinadiskurssiivisia, vaikka kyseessä on sosiaaliturvaan hakemiseen liittyvä ohjeistus.