Browsing by Title

Pro gradu-tutkielmani tavoitteena oli vertailla eri aikakausien suomalaisissa saksan kielen oppikirjoissa esiintyviä tehtävätyyppejä. Vanhin oppikirja oli vuodelta 1949 ja uusin 2010-luvulta. Koin tärkeänä kirjoittaa tutkimukseni aiheesta, joka käsittelee saksan kielen asemaa Suomessa, sillä se on heikentynyt. Koin myös oppikirjojen tutkimisen hyödylliseksi, jotta saksan kielen opetusta kouluissa voitaisiin kehittää. Tehtävätyyppien lisäksi tutkielman oli tarkoituksena myös kuvata ja analysoida (oppikoulun ja peruskoulun) opetussuunnitelmien kehitystä sekä oppikirjojen tehtävätyyppien yhteyttä niihin. Tutkin myös oppikirjojen jakautumista kielen eri osataitojen välillä. Analysoin oppikirjojen tehtävätyyppejä kontrastiivisesti. Tehtävätyyppien jaottelussa käytin apunani Häussermannin ja Piephon käsikirjaa. Jaoin kirjojen tehtävät myös kielen osataitojen perusteella. Laskin sekä tehtävätyypeistä että kielen osataidoista prosentuaaliset osuudet. Tutkimukseni on siis laadullinen, mutta hyödynsin siinä määrällistä menetelmää. Tulosten perusteella oppikirjojen tehtävätyypeissä on suuria eroja, joihin ovat vaikuttaneet sekä opetussuunnitelmat että kulloinkin vallinneet opetusmenetelmät. Myös kielen osataitojen painotusalueet ovat muuttuneet vuosien myötä; kirjoittamisen merkitys on vähentynyt ja puhumisen (sekä joissakin määrin kuullunymmärtämisen) lisääntynyt. Kahdessa vanhimmassa oppikirjassa painottui kielioppi-käännös-menetelmässä suositut kielioppi- ja käännöstehtävät, joiden suosio pienentyi selvästi myöhemmissä oppikirjoissa. Ylipäänsä tehtävätyypit monipuolis- tuivat uudemmissa oppikirjoissa. Myös tehtävätyyppien sisällä tapahtui muutoksia; vanhimmissa oppikirjoissa käytettiin mm. paljon kielioppitermejä, joiden määrä vähentyi huomattavasti myöhemmissä kirjoissa. Myös kieliopin opettelu muuttui induktiiviseen suuntaan. Jotta saksan kielen asemaa saataisiin parannettua Suomessa, tulisi koulujen tarjota sitä enemmän jo mielellään alakouluissa A-kielenä. Tarvitaan myös lisää kielten opiskelua tukevia projekteja sekä taloudellista panostusta vieraiden kielten opiskeluun. On myös toivottavaa, että saksan kielen asemaan liittyviä tutkimuksia tehdään lisää. Myös oppikirjojen laatuun on panostettava.

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten auktoriteetit, tässä tutkielmassa seurakunnat, muut kristilliset organisaatiot ja kaupungin eri toimielimet toimivat kasvavalla työläisalueella 1900-luvun alussa. Erityisenä tutkimuskohteena on instituutioiden harjoittama sosiaalinen kontrolli ja väestön suhtautuminen siihen. Helsingissä toteutettiin 1906 kauan odotettu seurakuntajako, jonka seurauksena myös Kallion ja Sörnäisten alue sai omat seurakuntansa. Sörnäisten suomalainen seurakunta ja Sörnäs svenska församling aloittivat toimintansa haasteellisissa oloissa, sillä niillä ei ollut edes omia tiloja seurakunnan alueella. Alusta lähtien seurakunnat tekivätkin hyvin tiivistä yhteistyötä alueella toimivien kristillisten järjestöjen kanssa: muun muassa jumalanpalvelukset pidettiin Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen tiloissa Alppikadulla ja Kaupunkilähetyksen Harjun rukoushuoneessa ennen Kallion kirkon valmistumista syksyllä 1912. Uudet seurakunnat tarttuivat heti jäsentensä moraalin vahvistamiseen. Kummatkin seurakunnat perustivat kirkkolain mukaiset vanhinten neuvostot, joiden tehtävänä oli valvoa seurakuntalaisten siveellisyyttä. Sörnäisten seurakunnat aloittivat poikkeuksellisen kovasanaisen ja laajan moraalikampanjan muun muassa julkaisemalla lentolehtisiä ja tekemällä kotikäyntejä aviottomien pariskuntien luona taivutellen heitä solmimaan avioliiton. Vanhinten siveystyö herätti työläislehdistössä ankaraa arvostelua, eivätkä kehotukset tuntuneet tehoavan väestöön. Seurakuntien toiminnan herättämä kritiikki ei kuitenkaan koskenut kaikkea kristillistä toimintaa alueella. Kristilliset yhdistykset toimivat Sörnäisten hyväntekijöinä, jotka jakoivat köyhäinapua, perustivat erilaisia työlaitoksia ja lastenkoteja sekä hoitivat sairaita. Vaikka myös yhdistykset harjoittivat siveystyötä, niiden toimintaa ei arvosteltu juurikaan. Kun seurakuntien resurssit olivat rajalliset, oli työnjako yhdistysten kanssa selvä: ne hoitivat seurakuntalaisten tavoittamisen diakonia-, lapsi- ja nuorisotyöllä, kun taas seurakunta keskittyi kirkollisiin toimituksiin ja hallintoon. Huomionarvoista kuitenkin on, että kaikki Sörnäisten seurakuntien papit olivat aktiivisia niin yhdistysten hallinnossa kuin toiminnassakin. Kaupungin köyhäinhoito perustui samalle uskonnollismoralistiselle pohjalle kuin kirkonkin toiminta. Sekä kirkon että kaupungin työtä leimasi hoivaava valta, joka oikeutti käyttäjänsä ankariinkin toimenpiteisiin ja pakotti avuntarvitsijat tiukan kontrollin alle. Helsingin poliisiin perustettiin siveysosasto 1900-luvun vaihteessa huolehtimaan erityisesti irtolaisista. Vaivaishoitohallitus taas huolehti kaupungin köyhäihoidosta ja sen työhön liittyi runsaasti kontrollipolitiikkaa. Lasten turvallisuudesta huolehti 1899 perustettu kasvatuslautakunta, jonka lisäksi kaupungissa työväenkysymyksiin perehtyi myös erillinen työväenasiainlautakunta. Nämä tekivät yhteistyötä kaupungin papiston kanssa, mutta erityisen keskeistä oli järjestöjen työn tukeminen. Kaupunki ulkoisti osan palveluistaan yhdistysten tehtäväksi maksamalla niille avustuksia ja luovuttamalla edullisesti tonttimaata. Kristillisillä järjestöillä oli vankka asema kaupungin avustustyössä yhtenevän tunnustuksen ja aatemaailman vuoksi. Kristillisen siveystyön ja köyhäinhoidon konkreettisina yhdistäjinä toimivat erityisesti diakonissat. Sosiaalityön ja sairaanhoidon vasta hakiessa muotoaan olivat diakonissat sekä avustustyön ammattilaisia että moraalikasvatuksen erinomaisia lähettiläitä. He toimivat yhteistyön luojina seurakuntien, kristillisten järjestöjen ja kaupungin välillä. Heidän työtään arvostettiin myös työläisyhteisössä laajalti: diakonissojen voidaankin sanoa toimineen sillanrakentajana auktoriteettien ja työläisyhteiskunnan välissä. Vaikka 1900-luvun alku oli Helsingille kasvunaikaa, oli edelleen kyse pienestä kaupungista, jossa kohtuullisen rajattu piiri vastasi päätöksenteosta. Vain pienellä osalla kaupunkilaisista oli aikaa ja mahdollisuuksia osallistua hyväntekeväisyystyön pyörittämiseen tai ylipäänsä vapaaehtoistoimintaan. Tämä pieni piiri tosin teki työtään hyvin aktiivisesti. Tämä näkyykin tutkimuksessa siinä, että samat henkilöt toimivat ristiin useissa eri luottamuselimissä niin kaupungin, kirkon kuin yhdistystenkin hallinnossa. Tutkimuksen pääteemoja ovat seurakuntien ja kunnallisten toimielinten toiminta muuttuvassa yhteiskunnassa, kristillinen avustustyö sekä järjestöjen ja seurakuntien suhde, kirkon ja työväen kohtaaminen sekä sosiaalinen kontrolli sääty-yhteiskunnan murtuessa. Ajallisesti tutkimus keskittyy vuosiin 1906−1917.

Tutkielma on haastatteluaineistoon perustuva tapaustutkimus, jossa tarkastelen kuuden Suomessa asuvan au pairin kielikäsityksiä ja suomen kieltä koskevia asenteita. Tutkin työssäni sitä, miten au pairien kielikäsitykset muuttuvat heidän asuttuansa Suomessa ja miten nämä käsitykset ja asenteet vaikuttavat heidän suomen kielen oppimiseensa. Työni aineisto koostuu 11:sta englanninkielisestä nauhoitetusta ja litteroidusta haastattelusta, jotka keräsin vuonna 2021 verkon välityksellä. Tutkimuksessani käytän sisällönanalyysin metodia ja sovellan Kalajan ym (2018) tutkimusta käsityk-sistä ja uskomuksista sekä Garrettin ym. (2003) tutkimustuloksia asenteista ja niiden luokitelusta. Haastattelujen analyysi osoittaa, että au pairien käsitykset suomen kielestä ovat yhteydessä isäntäperheiden asenteisiin sekä heidän ympäristössään käytettäviin kieliin. Haastateltavat kertovat ajattelevansa suomen kielen olevan hyödyllinen työn saamisen kannalta. Ne haastateltavat, jotka asuvat muualla kuin pääkaupunkiseudulla, kertovat suomen kielen ole-van erittäin hyödyllinen työkalu myös jokapäiväisissä tilanteissa. Käsitys suomen kielen hyödyllisyydestä ei kuitenkaan esiinny pääkaupunkiseudulla asuvien au pairien haastatteluissa. Heidän asenteensa suomen kieltä ja sen oppimista kohtaan on selvästi negatiivisempi verrattuna niihin au pareihin, jotka asuvat muualla Suomessa. Suomen kielen hyödyt-tömyys on yhteydessä englannin kielen lingua franca -statuksen kanssa. Pääkaupunkiseudulla englantia on mahdollista käyttää kaikenlaisissa vuorovaikutustilanteissa, joten suomen kielen oppimisella ei ole suuri rooli au pairien elämässä. Tämä aspekti korostuu myös isäntäperheissä, joissa informanteilla on harvoin mahdollisuus käyttää suomea. Haastatte-luista tuli myös ilmi, että isäntäperheet sopeutuvat au pairien kielirepertoaariin ja hyväksyvät englannin lingua francana asioidessaan heidän kanssaan. Haastattelut myös osoittavat, että suomen kielikursseilla on suuri vaikutus au pairien kielikäsityksiin ja asenteisiin. Kaksi tutkittavaa kertoi muuttaneensa käsityksiänsä ja asenteitaan suomen kielikurssilla, kun heidän alkuperäiset odotuksensa eivät täyttyneet. Tulokset myös osoittavat, että haastateltavia yhdistää ajatus suo-men kielen vaikeudesta. Tämä käsitys myös vaikuttaa heidän asenteisiinsa ja oppimiseensa. Vaikeus esiintyi kaikissa haastatteluissa yhteydessä suomen kielen oppimiseen ja puhumiseen. Au pairien kielikäsityksiä suomen kielestä ei ole tutkittu aikaisemmin, mutta au pair -ryhmä suomi toisena kielenä -oppijoina mahdollistaa mielenkiintoisia jatkotutkimuksia. Asema au pairina antaisi heille mahdollisuuden oppia suomea työssä, vapaa-ajalla sekä kielikurssien kautta, mutta informanttieni tapauksessa kielen oppimiseen vaikuttaa heidän asenteensa kieltä kohtaan. Au pairien kielikäsityksiä voisi lähestyä etnografisen tutkimuksen avulla, mikä myös mahdol-listaisi isäntäperheiden roolin tarkastelun käsitysten muuttamisessa.

Tässä tutkimuksessa tutkittiin ääntämisen opettamista kahdessa uudessa suomalaisessa saksan kielen oppimateriaalissa 1. ja 2. luokille sekä sitä, miten nämä kaksi oppimateriaalia eroavat toisistaan ääntämisen opettamisessa. Tutkimusaineistona toimi Sanoma Pron varhennetun saksan oppimateriaali Los! sekä Otavan Hallo, Berni! vuodelta 2018. Los! -materiaalista tutkittiin oppikirja, opettajan digiopetusaineisto sekä opettajan opas. Hallo, Berni! -materiaalista tutkittiin opettajan digiopetusaineisto sekä sen sisältämä opettajan opas. Kumpikin oppimateriaaleista on tarkoitettu 1. ja 2. luokan saksan kielen opetukseen. Metodina tutkimuksessa käytettiin oppimateriaalianalyysia. Kuuden tutkimuskysymyksen avulla selvitettiin, kuinka usein oppimateriaaleissa opetetaan ääntämistä, mitä foneettisia sisältöjä käsitellään, missä määrin puhutun ja kirjoitetun kielen suhdetta esitetään ja käytetäänkö materiaaleissa IPA:n kansainvälistä foneettista aakkostoa, millaisia ääntämistehtävät ovat sekä millä tavoin oppimateriaalit eroavat toisistaan ääntämisopetuksessa. Ääntämistehtäviksi laskettiin kuuntelutehtävät, joissa pääpaino ei ole kuullun ymmärtämisessä sekä kaikki suulliset tehtävät, joissa puhutaan saksaa. Tutkimuksessa selvisi sekä eroja että yhtäläisyyksiä oppimateriaalien välillä. Kummassakin oppimateriaalissa ääntämistä harjoitellaan jokaisessa kappaleessa. Suurin osa materiaalien ääntämisharjoittelusta tapahtuu sanaston harjoittelun yhteydessä ja eksplisiittisiä ääntämistehtäviä, joissa pääpaino olisi ääntämisessä, on etenkin Hallo, Berni!:ssä vain vähän. Niinpä varsinkin Hallo, Berni!:n kohdalla monia suomenkielisille oppilaille vaikeita foneettisia sisältöjä ei erikseen harjoitella. Los!:ssa käsitellään verrattain enemmän yksittäisiä äänteitä, mutta sielläkin monet vaikeat äänteet jäävät käsittelemättä. Kummassakin materiaalissa harjoitellaan joitakin saksan kielen prosodisia piirteitä, esimerkiksi toistamalla kokonaisia lauseita, mutta eksplisiittisesti niitä ei opeteta kummassakaan materiaalissa. Kummassakin oppimateriaalissa ääntämiseen liittyviä kuuntelutehtäviä on vähän. Hallo, Berni!:ssä yleisin ääntämistehtävä tyyppi on selkeästi ”Kuuntele ja toista”-tehtävät. Myös Los!:ssa näitä tehtäviä on paljon, jonka lisäksi myös soveltavat ääntämistehtävät, joissa puhutaan vapaasti, ovat yleisiä. Tutkimuksen perusteella voi sanoa, että kummassakin oppimateriaalissa ääntämisen opettaminen on keskeisessä osassa. Oppimateriaalien välisistä eroista huolimatta kummassakin materiaalissa luotetaan ääntämisen opetuksessa vahvasti oppilaiden imitaatiokykyyn, sillä perinteiset ”Kuuntele ja toista”-tehtävät ovat kummassakin materiaalissa suosittuja.

Olen tutkinut Luis Buñuelin elokuvien reseptiota helsinkiläisessä lehdistössä ajanjaksolla 1954–1962. Tuona aikana Suomessa esitetyistä kahdeksasta Buñuelin elokuvasta tarkastelun kohteena ovat Robinson Crusoen seikkailut, Veri kuohuu ja Viridiana. Niiden kautta on mahdollista hahmottaa ohjaajan tekijäkuvan historiallista kehitystä ja verratta hänen taiteensa vastaanottoa laajempaan kuvaan taide-elokuvan reseptiosta maassamme. Ensisijainen lähdeaineistoni koostuu sanoma- ja aikakauslehdistä sekä elokuvakerhotoiminnan vuosijulkaisuista. Tutkimuskirjallisuuden osalta merkittävintä vertailevaa aineistoa edustaa Ari Kivimäen lisensiaattitutkimus Intohimojen karuselli, elokuvajournalismin julkisuuspelit Suomessa 1950–1962. Kivimäen tutkimuksen kautta Buñuelin reseptiokuva asettuu osaksi laajempaa suomalaista elokuvajournalistista kontekstia. Olen hyödyntänyt lähdeaineiston jäsentelyssä ja tulkitsemisessa Veijo Hietalan elokuvakritiikin strategiatyyppejä. Niistä merkittävimmiksi Buñuelin teosten reseptiossa nousivat auteuristisen ja ideologis-moralistisen kritiikkien tyypit. Helsinkiläisessä elokuvajournalismin piirissä siirryttiin 1950-luvun kuluessa ohjaajakeskeiseen, auteur-kritiikkiin, jossa keskeisenä elementtinä oli huomioida ohjaajan taidetta suhteessa koko hänen tuotantoonsa. Täten myös Buñuelin elokuvien reseptioon sovellettiin auteur-kritiikille tyypillisesti, esimerkiksi teoksia luokittelevaa ja hierarkisoivaa kanonisaation politiikkaa ja biografismia. Buñuelin ohjaajakuva kehittyikin 1950-luvun puolivälin ”esiauteurismista” kohti 1960-luvun alun ”täysauteuristista” ohjaajakulttia. Vielä Robinson Crusoen seikkailujen kritiikeissä suurelle osalle tuntemattoman Buñuelin taidetta arvotettiin ensisijaisesti esteettis-formalistisesti. Suurin osa helsinkiläiskriitikoista tulkitsi teosta ennen kaikkea Daniel Defoen klassikkoromaanin kautta. Elokuvan arvoa mitattiinkin ensisijaisesti sen perusteella, kuinka hyvin se onnistui kuvittamaan tunnetun kirjan tarinaa. Sen sijaan Veri kuohuun kritiikeissä Buñuel tekijänimenä oli jo tunnettu. Samalla kriitikot alkoivat kasvavassa määrin ymmärtää ohjaajaa ideologis-moralistisesti orientoituneena taiteilijana, jonka yhteiskuntakritiikin kärki oli osoitettu kohti vallassa olevia auktoriteetteja. Hänet koettiin valtion, kirkon ja porvariston ankarana arvostelijana. Ideologisen ja moraalisen reseption strategia saavutti huippunsa vuonna 1962, kun maailmalla skandaalimaista mainetta niittänyt Viridiana saapui Helsingin ensi-iltaansa. Jo ensi-iltakritiikeistä lähtien oli selvää, että elokuvajournalistit yksimielisesti hyväksyivät ohjaajan Francon Espanjan yhteiskunnallista todellisuutta kritisoineen sanoman. Intellektuaalisessa väittelyssä, jota käytiin usean viikon ajan Hufvudstadsbladetin, Nya Arguksen ja Folktidningen Ny tidin palstoilla, ideologis-moralistinen kritiikki korostui entisestään ja sai huomattavan intentionaalisia sävyjä. Elokuvajournalistit tulkitsivat Viridianaa ja Buñuelia ohjaajana voimakkaasti omien maailmankuviensa kautta. Debatoijat jakautuivat myös kahteen leiriin, joista toinen piti teosta pessimistisenä ihmiskuvauksena, kun taas vastapuoli ymmärsi Viridianaa optimistisemmin, yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivänä elokuvana. Niin ikään ohjaajaan liitetty surrealismi tulkittiin vaihtoehtoisesti, esimerkiksi viettien armoilla olevan ihmisen pessimistisenä kuvauksena tai vastavuoroisesti positiivisena, rajoja rikkovana, yhteiskunnallisena elokuvana. Helsinkiläisten elokuvajournalistien tulkinnat Viridianasta ja Buñuelin taiteesta eivät täten käy yksiin niiden käsitysten kanssa, jotka ovat korostaneet uuden aallon formalistisemman kritiikin strategian dominoineen 60-luvun alun suomalaista elokuvajournalismia. Buñuel koettiin ensi sijaisesti sisältöelokuvien tekijäksi, joka alisti elokuvan muodon ideologisten ja moraalisten kannanottojen palvelukseen. Kärjistetyimmillään hänet saatettiin jopa nostaa ajan trendeistä piittaamattomaksi auteuriksi, joka ei turvautunut muodikkaaseen elokuvan ilmaisukeinojen etualaistamiseen.

Tutkielma käsittelee japanilaisten konseptiautojen muotoilua vuosina 1969 ja 1970. Tutkielma keskittyy tulevaisuuden autoina esitettyjen konseptiautojen muotoilun ja suunnittelun tulevaisuutta esittäviin ja tuottaviin piirteisiin. Tutkielma tuo muotoiluntutkimuksen kentälle kaksi uutta ja merkittävää tutkimuskohdetta: konseptiautot sekä japanilaisen automuotoilun. Tutkielma selvittää kuinka aikalaiskontekstissa vallinneet tulevaisuusodotukset ilmenivät autojen muotoilussa, sekä minkälaisia tulevaisuusodotuksia autoteollisuus tuotti konseptiautoissaan. Tutkielma avaa myös uudenlaisen teoreettisen mallin menneisyyden tulevaisuusmuotoilun tutkimukseen. Tutkielma nojautuu menneisyyden tulevaisuuskuvia tutkineeseen tutkimusperinteeseen, jonka keskeinen ajatus on ollut, että menneisyyden tulevaisuuskuvia tutkimalla saamme parhaimman otteen kunkin historiallisen ajankohdan aatteellisesta ilmapiiristä. Vuosikymmenen vaihteen japanilaista aatteellista ilmapiiriä analysoidessa tutkielma hyödyntää Reinhart Koselleckin käsitteitä kokemusavaruus ja odotushorisontti. Teoreettisesti tutkielma nojautuu lisäksi modernia, ja sen ilmenemistä kriittisesti lähestyneeseen perinteeseen, Koselleckin historiakäsitykseen, utopiantutkimukseen, uusmarxilaiseen arkkitehtuurin ja muotoilun kritiikkiin, ekologi Andreas Malmin teoriaan sekä sosiologiaan: esimerkiksi John Urryn esittelemän automobiliteetin käsitteeseen. Eri teorioiden yhdistelmällä tutkielmassa esitellään teoreettinen kehys kriittiseen muotoiluntutkimukseen, jonka tutkielma toteaa toimivaksi automuotoilun tutkimuksessa. Koselleckin käsitteistöä hyödyntävä japanilaisen kontekstin analyysi avaa laajan ja monimuotoisen näkymän 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun Japaniin. Keskittyen Japanissa vallinneeseen kokemusavaruuteen, jossa läsnä olivat samanaikaisesti kehitysoptimismi ja esimerkiksi kylmän sodan aiheuttama epävarmuus, muodostaa tutkielma moninaisen tulevaisuusodotusten joukon. Vuosikymmeniä jatkunut talouskasvu loi pohjan aikakauden kehitysoptimismille mutta odotushorisontin takaa ilmestyneet uhkakuvat ja toteutuneet kriisit tuottivat kokemusavaruuden, jossa kokemus ja odotus olivat parhaillaan muuttumassa. Japanilaisia konseptiautoja, niiden muotoilua ja suunnittelua analysoidaan tutkielmassa semioottisesti kontekstissa havaittuja tulevaisuuskuvia todentaen sekä autojen itsensä tuottamia tulevaisuuskuvia etsien. Konseptiautoista, niiden muotoilusta ja suunnittelusta muodostuu kokonaisuus, josta on tulkittavissa aikalaisessa kokemusavaruudessa vallinneet tulevaisuusodotukset, odotushorisontin muutokset, ulkomainen vaikutus ja fossiilikapitalistisessa järjestelmässä toimivan autoteollisuuden intressit. Autojen muotoilussa ja suunnittelussa ilmenevät tulevaisuusodotukset perustuivat jännitteiseen kokemusavaruuteen, mutta esittivät ratkaisut kehitysoptimistisesti väittäen samanaikaisesti mahdolliseksi niin nopeuden, suorituskyvyn kuin turvallisuudenkin kasvun sekä päästöjen vähenemisen: autojen luomiin ongelmiin ratkaisuksi tarjottiin tulevaisuuden autoa. Tutkielma osoittaa kuinka konseptiautoissa tuotetussa tulevaisuuskuvassa keskeiseksi nousivat modernismi ja automobiliteetti, odotus auton pysyvästä yhteiskunnallisesta asemasta ja odotus teknologisesta kehityksestä sekä vaurauden kasvusta. Konseptiautojen sekä kontekstin perusteella japanilainen autoille oletettu tulevaisuus koostui nopeista kaupunkienvälisille moottoriteille suunnitelluista urheiluautoista sekä tiheään asuttujen metropolien keskustoihin suunnitelluista kaupunkiautoista. Näihin perustuva oletetun tulevaisuuden liikennejärjestelmä oli modernismin aikakaudelle tyypillinen tapa hahmottaa tulevaisuuden henkilöliikenne mutta sai japanilaisessa yhteiskunnassa omaleimaisen ilmenemismuodon, jossa on havaittavissa mm. 1960-luvulla vaikuttaneen Metabolismi -arkkitehtuuriliikkeen vaikutus. Tulevaisuusodotusten kriisiytyessä 1960-luvun loppua kohden, katosivat utooppiset konseptiautot odotushorisontin taakse: tulevaisuuteen, jota ei koskaan tullutkaan.

Social media provides huge amounts of potential data for natural language processing but using this data may be challenging. Finnish social media text differs greatly from standard Finnish and models trained on standard data may not be able to adequately handle the differences. Text normalization is the process of processing non-standard language into its standardized form. It provides a way to both process non-standard data with standard natural language processing tools and to get more data for training new tools for different tasks. In this thesis I experiment with bidirectional recurrent neural network models and models based on the ByT5 foundation model, as well as the Murre normalizer to see if existing tools are suitable for normalizing Finnish social media text. I manually normalize a small set of data from the Ylilauta and Suomi24 corpora to use as a test set. For training the models I use the Samples of Spoken Finnish corpus and Wikipedia data with added synthetic noise. The results of this thesis show that there are no existing tools suitable for normalizing Finnish written on social media. There is a lack of suitable data for training models for this task. The ByT5-based models perform better than the BRNN models.

Esteettisyys vaikuttaa liittyvän moderniin joogaan ja sen harjoittamiseen. Erikoista se on siksi, että askeettisuudesta ponnistava joogan harjoittaminen voidaan käsittää sekä päämääriltään että ilmenemismuodoiltaan esteettistä vieroksuvaksi. Modernin asentojoogan popularisoitumisen ymmärtämiseksi esteettisen ja joogan yhteyden uudelleentulkinta näyttää kuitenkin tarpeelliselta. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää joogaan liittyviä esteettisiä ulottuvuuksia. Erityisesti tutkimuksessa tarkasteltiin esteettisen kokemuksen merkitystä astangajoogan harjoittamisessa somaesteettisen tapaustutkimuksen avulla. Varsinaisena tutkimusmetodina oli kokemus- ja tekstianalyysi. Tekstuaalisina päälähteinä olivat Richard Shustermanin teos Thinking through the Body (2012), Arnold Berleantin teos Art and Engagement (1991), Måns Broon suomentama ja kommentoima teos Patañjalin Yoga-sūtra –– Joogan filosofia sekä Śrī K. Pattabhi Joisin teos Yoga Mala (2002). Kokemuksen osalta tutkimus perustuu tutkijan oman joogan harjoittamisen kokemuksen analyysiin. Tutkimuksen pohjalta joogaan liittyviä esteettisiä elementtejä näyttäisivät somaesteettisyyden vuoksi olevan moninaiset somaesteettiset havaintokokemukset, myyttinen ja metaforinen kuvasto ja käsitteistö sekä esteettisyyden kanssa keskustelevaan suhteeseen asettuva toiminta. Aineellisuuden, arvostavan, luovan ja esittävän ulottuvuuden tarkastelun kautta joogan harjoittamiseen liittyvää esteettistä kokemista tuntuvat kuvaavan liminaalisuus, pyhyys, potentiaalin vapautuminen sekä tyylin muodostuminen. Joogaharjoituksessa keskeinen tasapainon kokemus vaikuttaa analogiselta mittasuhteiden välillä vallitsevana sopusointuna määrittyvän kauneuden kanssa. Joogan harjoittamista ja estetiikkaa näyttäisi yhdistävän praksiksen ja filosofian päällekkäisyys.

Uutismediassa voi nähdä monta eri näkökulmaa samoihin ajankohtaisiin tapahtumiin riippuen julkaisun poliittisesta suuntauksesta sekä tyylilajista. Tämän tutkimuksen tavoitteena olikin selvittää korpustutkimuksen ja -analyysin avulla eroavatko erityyliset sanomalehti- ja uutisjulkaisut selkeästi kielellisesti toisistaan, ja mikäli näin on, edustavatko nämä kielelliset erot mahdollisesti julkaisujen erilaisia asenteita. Tutkimus tukeutuu muun muassa Douglas Biberin rekisterivariaatiotutkimuksiin, Ken Hylandin metadiskurssitutkimuksiin sekä Andreas Musolffin poliittista diskurssia koskeviin tutkimuksiin. Myös median ja taloustieteen kielten erityispiirteet nostetaan teorian osalta esiin. Tutkimusta varten valittiin 12 eri uutisjulkaisua, jotka jaettiin kolmeen eri kategoriaan: tabloidi-tyylisiin julkaisuihin, valtavirtaa edustaviin yleisuutisjulkaisuihin sekä erityisiin talousuutisjulkaisuihin. Tutkimuksen pohjana käytettyyn korpukseen valittiin kustakin eri julkaisusta mahdollisimman monta Kreikan velkakriisiä käsittelevää, vuonna 2010 ilmestynyttä eri artikkelia. Tutkimuksen analyysivaiheessa tarkasteltiin muun muassa eri sanaluokkien, passiivirakenteiden, tarvetta ilmaisevien modaalirakenteiden sekä erilaisten metadiskurssia ilmentävien ilmaisujen esiintymistä korpuksessa kunkin julkaisun osalta. Erityylisistä julkaisuista löytyi selkeitä ja tilastollisesti merkitseviä eroja eri sanaluokkien, kuten verbien, substantiivien, pronominien sekä adjektiivien esiintymisessä. Tabloidityyliset julkaisut muistuttivat eniten epämuodollista puheilmaisua, kun taas talousjulkaisut olivat lähimpänä virallisia akateemisia julkaisuja. Tämän lisäksi tabloidityyliset julkaisut sisälsivät eniten negatiivisuutta ja yleistä asenteellista. Ne myös käyttivät metadiskurssiarakenteita vahvistaakseen esittämiään mielipiteitä, kun taas talousjulkaisut käyttivät metadiskurssirakenteita lähinnä selventääkseen tekstin rakennetta. Vaikka tutkimus on tehty verrattain pienellä aineistolla, antavat tulokset viitteitä siitä, että erityylisten ja eri lukijakunnille suunnattujen uutisjulkaisujen joukossa voi nähdä selkeästi erilaisia kielellisiä taipumuksia. Tutkimus ei sen sijaan paljastanut selkeitä merkkejä tapahtuminen puolueellisesta raportoinnista tai ennakkoasenteista mitään tiettyä ryhmää kohtaan, mutta toisaalta sellaisten olemassaoloa ei myöskään voinut varsinaisesti sulkea pois. Tämä kuitenkin toisaalta antaa viitteitä siitä, että uutisjulkaisut pyrkivät näyttäytymään objektiivisina, eivätkä ainakaan avoimesti esittele mahdollisia puolueellisia näkemyksiään. Isommalla aineistolla ja kehittyneemmillä työkaluilla samankaltainen tutkimus saattaisi kuitenkin paljastaa huomattavasti selkeämpiä tuloksia.

Korjausjäsennys on yksi keskustelunanalyyttisen tutkimuksen pääteemoista. Korjausaloite on keino osoittaa esimerkiksi kuulemis- tai ymmärtämisongelmaa keskustelussa, ja avoin korjausaloite on yksi korjausaloitetyypeistä. Se osoittaa koko edeltävän vuoron ongelmalliseksi ja jättää ongelman paikallistamisen ongelmavuoron tuottajalle. Puhutun suomen kielen yleisin avoin korjausaloite on "mitä?", joka viittaa useimmiten kuulemisongelmaan mutta joskus myös ymmärrysongelmaan. Tutkielma käsittelee avoimia korjausaloitteita kirjoitetussa, reaaliaikaisessa IRC-keskustelussa, jossa kuulemisongelmia ei voi syntyä. Pääpaino on korjausjaksojen tarkastelussa, mutta IRC-keskustelun ominaispiirteet ja tärkeimmät eroavaisuudet puhuttuun keskusteluun tulevat niin ikään käsitellyiksi. Keskustelunanalyyttinen tutkimus perustuu siihen, että keskustelijat rakentavat vuorovaikutusta yhdessä. Vuoroja tarkastellaan aina kontekstissa, ja tulkintoja tehdään sen perusteella, miten keskustelijat itse niitä käsittelevät. Työssä käsitelläänkin vain sellaisia avoimia korjausaloitteita, joita seuraa korjaus tai uusi korjausaloite. Koska keskustelu on kirjoitettua, viestin lähetysajat ovat olennainen osa vuorottelun tarkastelemista. Avoimia korjausaloitteita käytetään IRC:ssä harvoin, minkä vuoksi aineisto on huomattavan suuri (noin 18 300 sivua tekstiä). Tarkasteltavia korjausjaksoja on kuitenkin yhteensä vain 168 – ne ovat peräisin kolmesta eri keskusteluryhmästä ja pieniltä osin IRCQuotes-sivustolta. Esimerkit ovat pääosin ystävysten välisestä monenkeskisestä keskustelusta, ja kaikki keskustelijat ovat noin 20–30-vuotiaita. Tutkielmasta käy ilmi, että avoimia korjausaloitteita käytetään IRC:ssä monipuolisesti ja monilta osin samoin kuin puhutussakin keskustelussa. IRC:n avoimia korjausaloitteita ovat entuudestaan tunnetut "mitä(h)", "tä(h)", "hä(h)" ja "anteeks(i)" sekä uudet, kirjoitettuun keskusteluun syntyneet "?", hymiö, akronyymi "wtf" ja yksilölliset, interjektiomaiset korjausaloitteet. Yleisimmin käytetty on "?". Sen sijaan puhutussa keskustelussa runsaslukuisin "mitä(h)" tulkitaan IRC:ssä harvemmin korjausaloitteeksi vaihtelevan ja interjektiomaisen kirjoitusasunsa vuoksi. Puhutussa keskustelussa tylynä pidetty "hä(h)" on IRC:ssä hyvin yleinen ja neutraali avoin korjausaloite. "tä(h)":llä on yleensä pelkistetty, neutraali kirjoitusasu, mikä kertoo sen vakiintuneesta asemasta korjausaloitteena. Prosodisia keinoja ei voi käyttää kirjoitetussa keskustelussa; erilaisista kirjoitusasuista löytyy säännönmukaisuuksia, joista voi tehdä päätelmiä eri korjausaloitteiden määristä. Affektiltaan neutraalit korjausaloitteet ovat IRC:ssä yleisempiä kuin herkästi interjektioiksi tulkittavat, huutomerkein ja hymiöin korostetut korjausaloitteet – vilkkaassa, nopeatempoisessa keskustelussa selkeästi korjausaloitteen näköiset vuorot käsitellään herkemmin korjausaloitteiksi kuin enemmän tulkintaa vaativat, interjektiomaisemmat vuorot. Kaikki korjausaloitteet paitsi "anteeks(i)" ovat keskustelussa kuitenkin samoissa tehtävissä: IRC:ssä avoimella korjausaloitteella voidaan osoittaa sekventiaalista tai topikaalista ongelmaa ja säädellä osallistumiskehikkoa. Useiden päällekkäisten keskusteluiden limittyminen hankaloittaa kontekstin hahmottamista ja motivoi avoimia korjausaloitteita. Korjaus voi olla ongelmavuoron toisto myös IRC:ssä, vaikka kuulemisongelmia ei olekaan – sekventiaalinen ongelma saatetaan ratkaista kopioimalla katkelma aiemmasta keskustelusta. Avoimella korjausaloitteen näköisellä vuorolla voidaan IRC:ssä lisäksi kehottaa toista jatkamaan ja vastata puhutteluun tai merkitä seuraava, moniviestisen vuoron jälkimmäinen viesti affektiseksi tai ongelmalliseksi. Työssä todetaan, että puhutussa keskustelussa harvinainen ja formaali korjausaloite "anteeks(i)" on harvassa myös IRC:ssä ja että sillä on muista korjausaloitteista poikkeavia tehtäviä. Spontaanissa keskustelussa "anteeks(i)" osoittaa ongelmavuoron olevan epäkorrekti, vaikea hyväksyä tai mahdoton. Englannin kielestä tehdyistä havainnoista poiketen pahoitteleva korjausaloite ei osoita korjausaloitteen tekijän ottavan vastuuta ongelmasta. Lisäksi tutkielmassa sivutaan IRC:ssä kerrottuja kertomuksia, jotka sisältävät referoitua dialogia. Avoin korjausaloite "anteeks(i)" on IRC-kertomuksissa kerronnallinen keino, jolla osoitetaan referoidussa dialogissa kertomuksen huippukohta