Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisia nimikilpailuja ja niissä valittuja nimiä. Nimikilpailuilla tarkoitetaan kilpailuja, joissa yleisö saa ehdottaa nimiä erilaisille kohteille tai äänestää nimivaihtoehdoista. Tutkielmassa selvitetään, millaisia nimikilpailuja Suomessa on järjestetty, ja tarkastelun kohteena ovat nimikilpailujen käytänteet ja kohteet. Nimikilpailuissa valittuja nimiä tutkitaan niiden kielen ja typologian kannalta. Työssä on myös kansanonomastinen näkökulma, ja keskeinen tutkimuskysymys on, mitä nimikilpailuihin lähetetyt ehdotukset ja niiden perustelut kertovat kielenkäyttäjien nimikäsityksistä. Tutkielmassa on useita aineistoja. Ensimmäinen aineisto koostuu sadasta suomalaisesta nimikilpailusta ja niissä valituista nimistä 2010-luvulta. Toisena aineistona ovat Ranuan eläinpuiston jääkarhunpentujen nimikilpailujen ehdotukset vuosilta 2012 ja 2017. Kolmas aineisto koostuu Stadin ammattiopiston nimikil-pailun ehdotuksista ja niiden perusteluista. Työssä osoitetaan, että Suomessa järjestetään nimikilpailuja hyvin monenlaisille kohteille. Yleisimpiä kohteita ovat erilaiset julkiset ja kaupalliset organisaatiot, kuten oppilaitokset, monitoimitalot, kauppakeskukset ja ravintolat. Myös tuotteet, kulkuneuvot ja eläimet ovat suosittuja. Yleisin käytäntö nimikilpailuissa on se, että yleisö saa vapaasti ehdottaa nimiä ja raati valitsee ehdotusten joukosta sopivimman. Kilpailuissa annetaan selvästi eniten suomenkielisiä, oikeinkirjoitussääntöjen mukaisia nimiä. Ranuan eläinpuiston jääkarhujen nimiehdotusten tarkastelu osoittaa, että kielenkäyttäjät pitävät jääkarhulle sopivina niminä henkilönnimiä (esim. Kalle, Veeti), jääkarhun elinympäristöön liittyviä nimiä (Ice, Lumi), eläimen luonteeseen tai ulkonäköön liittyviä nimiä (Pörrö, Sisu) sekä merkittävien henkilöiden tai tapahtumien mukaan annettuja nimiä (Urho, Marski). Myös kaupallisten nimien vaikutus näkyy ehdotuksissa. Stadin ammattiopiston nimikilpailun ehdotuksissa yleisimpiä ovat keinotekoiset muodosteet ja lyhennenimet, kuten HELAO ja Stamis. Nimissä näkyy kaupallisista nimistä opittu malli. Toiseksi suosituin nimityyppi ovat oppilaitoksen lajia ilmaisevan sanan ja sijaintia ilmaisevan nimen sisältävät nimet, kuten Helsingin ammatillinen oppilaitos. Ehdotusten perustelut voi jakaa karkeasti itse nimeen sekä nimen käytettävyyteen liittyviin perusteluihin. Perusteluista yleisin on se, että nimessä tulee esille oppilaitoksen sijainti ja jollain tavalla sana ammatti, oppilaitos tai oppiminen. Muita yleisiä perusteluja ovat seuraavat: nimi kuvaa kohdettaan, nimi viittaa oppilaitosten yhdistymiseen tai monialaisuuteen ja nimi on lyhyt ja ytime-käs. Nimiehdotukset ja perustelut osoittavat, että suuri osa kielenkäyttäjistä pitää oppilaitokselle sopivana nimenä yritysnimen kaltaista nimeä. Työssä todetaan, että kielenkäyttäjien nimikäsityksiin vaikuttavat vahvasti erilaiset nimimallit. Kielenkäyttäjillä on selviä näkemyksiä ja mielipiteitä siitä, millainen nimi sopii tietylle kohteelle. Nimikilpailujen suuri suosio osoittaa, että kielenkäyttäjät ovat kiinnostuneita nimistä ja haluavat osallistua erilaisten kohteiden nimenvalintaan.

Tutkielman aiheena on kirjallisuuden nimien funktiot kotimaisessa fantasiakirjallisuudessa ja se, miten nimet rakentavat fiktiivistä maailmaa. Tutkielman aineisto koostuu kolmen fantasia-sarjan nimistä. Nämä sarjat ovat Anu Holopaisen Syysmaa, Ilkka Auerin Lumen ja jään maa sekä Helena Wariksen Pohjankontu. Tutkielmassa yhdistetään nimistön- ja kirjallisuudentutkimusta. Aineiston nimistä tarkastellaan, millaisia funktioita ne saavat kohdeteoksissa. Funktiot, joita tutkielmassa käsitellään, ovat identifioiva funktio, deskriptiivinen funktio, fiktionaalistava funktio, lokalisoiva funktio ja sosiaalinen funktio. Tutkielmassa analysoidaan, millaiset nimet saavat teoksissa mitäkin funktioita ja miten nimet funktioineen liittyvät fiktiivisen maailman rakentamiseen. Tutkimusaineisto koostuu yhteensä 1098 nimestä. Holopaisen Syysmaassa on 254 nimeä, Auerin Lumen ja jään maassa 577 ja Wariksen Pohjankonnussa 267. Syysmaan nimistä 151 on henkilönnimiä, 63 paikannimiä ja 40 muita nimiä. Lumen ja jään maan nimistä 312 on henkilönnimiä, 216 paikannimiä ja 49 muita nimiä. Pohjankonnun nimistä 169 on henkilönnimiä, 68 paikannimiä ja 30 muita nimiä. Nimet ovat keino rakentaa ja kuvailla fiktiivistä maailmaa ja sen ominaisuuksia. Nimillä kirjailija voi antaa lukijalle lisätietoa nimenkantajasta antamalla tälle kuvailevan nimen, esimerkiksi lisänimen. Esimerkiksi aatelisten ja tavallisten ihmisten nimissä on jonkin verran eroja. Sukunimet ja samanimisyys taas kertovat siitä, että maailma on teoksen ulkopuolella laajempi. Nimi myös liittää nimenkantajan ympäröivään fiktiiviseen maailmaan: nimi voi esimerkiksi kertoa nimenkantajan ammatin tai sen, millainen paikka on kyseessä. Nimien avulla luodaan myös suhde fiktiivisen maailman ja todellisen maailman välille. Fiktiivinen maailma voi esimerkiksi lainata todellisesta maailmasta nimistön ja kulttuurin ja tuoda ne osaksi fiktiivistä maailmaa. Fantasiamaailman nimet sijoittavat nimenkantajat tietylle alueelle fantasiamaailman sisällä, ja esimerkiksi eri kansojen nimet ovat keskenään erilaisia. Nimenkantajien sosiaalisista suhteista tai sosiaalisesta prestiisistä aineiston nimet eivät tyypillisesti kerro.

Tutkielma käsittelee nimistönsuunnittelua ja -huoltoa Helsingin vuoden 2009 alueliitostilanteessa. Hel-sinkiin liitettiin vuoden 2009 alusta alue, johon kuului entisiä Sipoon ja Vantaan maita. Liitos sai paljon julkisuutta. Tutkielman tarkoituksena on kuvata, miten Helsingin nimistönsuunnittelussa on toimittu alue-liitoksen tuomien haasteiden kanssa ja mitä nimistöön liittyviä seikkoja on otettava huomioon, kun kun-taan liitetään uusia alueita. Tutkimusaineistona toimivat ne Helsingin kaupungin nimistötoimikunnan kokousten pöytäkirjat, joissa on käsitelty vuoden 2009 alueliitoksen nimistöä. Lisäksi aineistoon kuuluu muutamia lehdistötiedotteita ja artikkeleja, joissa käsitellään Helsingin vuoden 2009 alueliitoksen nimis-tönsuunnittelua. Työtä varten on myös haastateltu Helsingin nimistönsuunnittelijaa Johanna Lehtosta. Työssä kuvataan koko nimistönsuunnittelussa käyty prosessi alueliitoksen toteutumisen vahvistumisesta vuoden 2011 lopulle saakka. Nimistönsuunnittelun ja -huollon kannalta Helsingin vuoden 2009 alueliitostilanteessa haasteellisinta oli viiden uuden kaupunginosan nimeäminen sekä liitosalueen ja Helsingin päällekkäiset kadunnimet ja niiden muuttamisprosessi. Myös nimenmuutoksista tiedottaminen ja vuorovaikutus liitosalueen asukkaiden kanssa vaativat Helsingin nimistönsuunnittelulta aikaa ja asiantuntemusta. Tutkielman tekijä on työskennellyt syksyllä 2008 työharjoittelussa Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastossa yhtenä työtehtävänään paikannimistön kerääminen haastatteluin liitosalueella. Alueliitosten vaikutuksista kunnan nimistönsuunnitteluun ja -huoltoon ei ole kirjoitettu aiemmin paljoa, vaikka kaupunkinimistöä muuten on nykypäivänä jo käsitelty monista eri näkökulmista. Aihe on kuitenkin ajankohtainen ja mielenkiintoinen, koska Suomen kunnat ovat viime vuosina yhdistyneet ennätysmäistä tahtia, ja etenkin suuret alueliitokset aiheuttavat usein paljon muutoksia paikannimistöön. Jatkotutkimuk-sen kannalta mielenkiintoista olisi ainakin verrata erilaisten kuntien nimistönsuunnittelua alueliitostilan-teessa, sillä niin alueliitokset kuin tavat toteuttaa kunnan nimistönsuunnittelu vaihtelevat suuresti.

Tutkielman aiheena on Komisario Palmu -romaanien paikannimistö. Ensisijaisena tavoitteena on analysoida paikannimien roolia fiktiivisen Helsinki-kuvan rakentamisessa. Lisäksi pyritään muodostamaan kokonaisvaltainen käsitys siitä, millaisia paikannimiä romaaneissa esiintyy. Tutkimuksen aineistona on Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) ja Komisario Palmun erehdys (1940) -romaanien paikannimet. Tutkimusaineistossa on yhteensä 58 paikannimeä. Näistä 39 nimeä viittaa Helsingissä sijaitseviin paikkoihin. 12 nimistä on ulkomailla sijaitsevien paikkojen nimiä ja seitsemän taas viittaa muualla Suomessa sijaitseviin paikkoihin. Nimistä 52 on autenttisia paikannimiä ja kuusi fiktiivisiä. Suurin osa nimistä viittaa alueisiin (25 nimeä), kulkuväyliin ja rakennelmiin (15 nimeä) tai rakennuksiin (14 nimeä). Tutkielmassa hyödynnetään kirjallisuusnimistön tutkimusta. Paikannimiä tarkastellaan kirjallisuusnimien funktioiden näkökulmasta. Tutkimuksessa käsitellään paikannimien lokalisoivaa, assosiatiivista, narratiivista ja fiktionaalistavaa funktioita. Nimiä tarkastellaan lisäksi kirjallisuudentutkimuksen avulla kun pohditaan, miten nimissä kuvastuu kaupunkikuvauksen ja salapoliisikirjallisuuden traditiot. Autenttiset paikannimet lokalisoivat tarinan tapahtumat tiettyyn paikkaan (Punavuori) tai aikaan (Suurkirkko). Fiktiiviset nimet taas tekevät tarkoitteestaan fiktiivisen ja mahdollisesti naamioivat nimien autenttisia vastineita (Rantakatu). Paikannimet myös kuljettavat tarinan juonta eteenpäin (Kapteeninkatu). Nimien assosiaatiot luovat kuvaa tarinan ympäristöstä (Pompeiji) tai henkilöistä (Hotelli Kämp). Tutkielman perusteella voidaan sanoa paikannimien olevan oleellinen osa fiktiivisen maailman ja Helsinki-kuvan rakentamista. Paikannimet luovat yhdessä miljöökuvauksen kanssa kuvaa eheästä kaupunkikuvasta, joka on merkittävä osa romaanien kokonaisuutta. Niissä korostuu realistisen kaupunkikuvan tavoittelu, rikoskirjallisuuden lajikonventio ja kaupunkiromantiikan traditio.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan lingvistisen keskustelunanalyysin keinoin kysymysjaksoja ja niissä esiintyvää disaffiliatiivisuutta fiktiivisessä puheessa, eli kaunokirjallisuuden arkikeskustelua imitoivassa dialogissa. Tarkastelun lähtökohtana on havainto siitä, että kysymiseen liittyy usein kyseenalaistava tai haastava sävy tai teko. Aineistona on Pirkko Saision romaanitrilogian – Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000) ja Punainen erokirja (2003) – dialogijaksoista poimittuja kysymyksiä. Kolmessa teoksessa on kysymyksiksi tulkittuja vuoroja 457 ja niistä disaffiliatiivisia kaikkiaan 387. Kysymys on tutkielmassa sateenvarjomainen käsite, joka kattaa sekä vuorot, joilla on interrogatiivin morfosyntaktinen muotoilu – riippumatta niiden funktiosta – että vuorot, jotka toimivat keskustelussa kysymyksen tavoin, vaikka eivät ole interrogatiiveja. Disaffiliatiivisuus puolestaan tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin erilinjaisuus, ei-toivottuus ja erimielisyys. Työn tarkoituksena on selvittää, miten kysyminen ja disaffiliatiivisuus liittyvät toisiinsa ja millaisia keskustelutoimintoja disaffiliatiivisilla kysymyksillä suoritetaan. Kysymystä pidetään tyypillisesti toimintona, jolla kysyjä pyytää puuttuvaa tietoa vastaanottajalta. Tutkielman hypoteesiin kuuluu, että tiedonsaanti ei ole disaffiliatiivisen kysymyksen ensisijainen funktio. Yksi selvitettävä tutkimuskysymys on, mikä tiedon ja tietämisen rooli näissä kysymyksissä on. Työssä testataan eräänlaisena oheistuotteena sitä, miten keskustelunanalyysi soveltuu fiktiivisen puheen tarkasteluun. Kysymykset on jaoteltu sekventiaalisesti alkuasemaisiin (luku 3) ja jälkiasemaisiin (luku 4). Alkuasemaiset kysymykset jakautuvat edelleen aitoihin tiedonhakukysymyksiin ja nk. vastauskelvottomiin kysymyksiin, joiden ensisijainen tehtävä keskustelussa näyttää olevan epäsuora kannanotto. Jälkiasemaiset kysymykset kohdistuvat edeltävään vuoroon ja poimivat siitä jotain täsmennettävää, korjattavaa tai kritisoitavaa. Jälkiasemaista kysymykset on jaoteltu alalukuihin sen perusteella, onko edeltävä ongelmavuoro neutraali vai affektinen. Disaffiliatiivisuutta tarkastellaan sekvenssitason, ei yksittäisen vuoron ominaisuutena. Tutkimukseni ensisijainen fokus ei ole kysymisen eri rakennetyyppien tehtävänjaossa vaan siinä, miten kysymykset toimivat keskustelijoiden asemoijina ja miten keskustelun osallistujat näyttävät itse tulkitsevan niiden tehtävää. Tietäminen ja sen osoittaminen, keskustelijoiden episteemiset asemat, osoittautuvat olennaiseksi elementiksi disaffiliatiivisissa kysymysjaksoissa. Yleistäen voidaan sanoa, että mitä tietävämpi kysymyksen esittäjän asema on, sitä todennäköisemmin kysymys itsessään on disaffiliatiivinen. Disaffiliatiivisuus voi näkyä myös epäsujuvuutena, joka syntyy siitä, että keskustelun osapuoli ei tiedä tai tunnista jotain, mitä toinen olettaa yhteisesti tiedetyksi. Tämä ilmenee sekä alku- että jälkiasemaisissa kysymyksissä. Kysyminen on tunnusmerkkinen resurssi, jolla toteutetaan erilaisia disaffiliatiivisia toimintoja: kyseenalaistamista, moitetta tai vastustusta. Siihen liittyy tiiviisti monitulkintaisuus, joka mahdollistaa vetäytymisen ”aidon” tiedonhakukysymyksen eli vilpittömän tietämättömyyden tai ymmärtämättömyyden taakse. Tutkielman tuloksena voidaan todeta, että keskustelunanalyysi on mielekäs metodi kaunokirjallisen dialogin tarkasteluun, joskin aineiston taiteellisuus heikentää tulosten yleistettävyyttä.

Potilas menee lääkäriin saadakseen diagnoosin oireisiinsa. Hänellä itsellään ei ole diagnoosiin tarvittavaa lääketieteellistä tietoa. Puuttuva tieto antaa potilaalle oikeuden hakeutua lääkärivastaanotolle. Vaikka diagnoosin antaminen on rutiinia, ja vastaanoton tärkein tehtävä, saattaa siihen liittyä viestinnällisiä haasteita. Tässä pro gradu –tutkielmassa selvitetään miten lääkäri muotoilee diagnoosin potilaan kuvailemista oireista, millä kielellisillä keinoilla lääkäri antaa diagnoosin, ja miten potilas ottaa diagnoosin vastaan. Päätarkoituksena on tutkia, kuinka varma lääkäri on antaessaan potilaalle diagnoosin. Aineistona käytettiin kahtakymmentä vuosina 1996-2000 tallennettua, suomenruotsalaista lääkäri-potilas –keskustelua. Kaikilla aineiston potilailla oli aiemmin todettu fibromyalgia. Tässä tutkielmassa selvitetään tarkemmin ottaen sitä, kuinka varma lääkäri on vahvistaessaan potilaan aiemman fibromyalgiadiagnoosin, jos hän vahvistaa sen. Diagnoosinantoon liittyviin kysymyksiin etsitään vastauksia keskusteluanalyysin avulla. Keskusteluanalyysissä tutkitaan miten keskustelijat käyttävät kieltä pyrkiessään yhteisymmärrykseen. Fibromyalgiaa ei voida todeta laboratoriokokeiden avulla, vaan diagnosointi perustuu potilaan suulliseen oireenkuvaukseen. Tämän ns. kertomusaspektin ansiosta juuri keskusteluanalyysi sopii hyvin fibromyalgiadiagnoosien tutkimiseen. Teoreettisena lähtökohtana toimivat kaksi erilaista käsitemaailma, jotka kohtaavat lääkärinvastaanotolla. Lääkärin toimintaa ohjaa objektiivisuuden vaatimus. Sairaudet ovat luokiteltavissa kategorioihin, joiden rajat perustuvat mitattaviin arvoihin. Potilas puolestaan käsittelee sairauttaan omien tuntemustensa pohjalta, subjektiivisesti. Toisena tausta-ajatuksena on lääkäri-potilas –keskustelujen institutionaalinen luonne. Potilaalla ja lääkärillä on institutionaalisissa keskusteluissa ennalta määritellyt roolit. Lääkäri johtaa keskustelua koulutukseensa ja asemaansa perustuvaan auktoriteettiin nojaten. Potilaan tehvänä on vastata lääkärin kysymyksiin, siis kertoa oireistaan. Erilaiset käsitemaailmat ja eriarvoiset asemat keskustelussa voivat aiheuttaa haasteita yhteisymmärryksen saavuttamisessa. Kahdestakymmenestä lääkäri-potilas –keskustelusta valikoitui tutkimuskohteeksi kaksitoista. Näissä kahdessatoista keskustelussa annetut diagnoosit jaettiin kolmeen ryhmään lääkärin ilmaiseman varmuusasteen mukaan. Varmuuden asteesta kertoivat lääkärin käyttämät sanavalinnat. Tällaisia sanavalintoja olivat ensimmäisen kolmen, eli varmimman, diagnoosin kohdalla ”alldeles klart”, ”helt förenlig” ja ”utan vidare”. Kahdeksassa kahdestatoista diagnoosista lääkäri oli aivan varma diagnoosistaan (1. Korkea varmuusaste). Kolmessa diagnoosissa lääkäri oli melko varma (2. Melko korkea varmuusaste) ja yhdessä epävarma (3. Matala varmuusaste). Mitä tulee yhteisymmärrykseen, on sen saavuttaminen mahdollista, mutta edellyttää molemmilta osapuolilta joustoa institutionaalisten roolien suhteen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että lääkäri tarjoaa potiaalle puheenvuoroa, ja että potilas uskaltaa käyttää tätä puheenvuoroa hyväkseen. Yhteisymmärrykseen pyrkiessään molemmat osapuolet joutuvat kuitenkin tasapainoilemaan. Lääkäri ei voi antaa potilaan puhua liikaa auktoriteetin menettämisen pelon vuoksi. Potilaan taas tulee pitäytyä oireenkuvauksessa, eikä hän saa näyttää tietävänsä liikaa sairautensa hoidosta. Muuten hän menettää oikeutensa hakeutua lääkärin vastaanotolle saamaan häneltä puuttuvaa lääketieteellistä tietoa, diagnoosin.

Tutkielmassa tutkitaan direktiivien saamia vastauksia arkikeskusteluissa. Tavoitteena on selvittää, millaisia nämä responssit ovat, millaisia vastauksia tehtävältään erilaiset direktiivit saavat ja millaista suhtautumista responssit osoittavat direktiiviä kohtaan. Aineisto koostuu videoiduista arkikeskusteluista ystävien ja perheenjäsenten välillä (n. 5 tuntia), ja direktiivi–vastaus-pareja on yhteensä 68. Tutkimusmetodina ja teoreettisena taustana tutkielmassa käytetään keskustelunanalyysia. Analyysissa käy ilmi, että direktiivit saavat useammin preferoidun kuin preferoimattoman vastauksen. Preferoimattomat vastaukset jakautuvat selitettyihin vastauksiin ja ilman selitystä oleviin, vastustaviin vastauksiin. Ilman selitystä esitettyjä responsseja on selitettyjä enemmän, ja ne vastustavat direktiiviä vahvemmin kuin selitetyt vastaukset, joilla perustellaan omaa toimintaa ja joissakin tapauksissa myös myötäillään direktiiviä ennen siitä kieltäytymistä. Preferoituja vastaustyyppejä ovat dialogipartikkelit, lyhyt vastaukset ja pitkät ja selittävät vastaukset. Yleisin tapa vastata direktiiviin preferoidusti on käyttää dialogipartikkelia, jolla osoitetaan direktiivi ymmärretyksi ja hyväksytyksi, mutta ei aina lupauduta noudattamaan sitä. Lyhyillä responsseilla ilmaistaan vahvempaa sitoutumista noudattaa direktiiviä kuin dialogipartikkeleilla ja niillä vastataan myös useammin direktiiveihin, jotka edellyttävät toimimista heti. Pitkillä ja selittävillä vastauksilla osoitetaan keskustelussa, ettei lyhyt vastaus olisi ollut tilanteessa riittävä. Tutkielma näyttääkin, että selityksellä on paikkansa myös preferoiduissa vuoroissa, joilla osoitetaan myönteistä suhtautumista direktiiviin selityksestä huolimatta. Pitkä vastaus on keino sanoittaa lupausta toimia direktiivin mukaan, antaa perustelu omalle toiminnalle, sovitella, luoda humoristista ilmapiiriä ja ilmaista paheksuntaa direktiiviä kohtaan, vaikka sen mukaan toimitaan. Tutkielma osoittaa, että direktiivit saavat usein preferoidun vastauksen, mutta preferoidullakaan vastauksella ei aina lupauduta noudattamaan direktiiviä. Tämä voi implikoida sitä, että direktiiveihin liittyy ongelmallisuutta, eikä niitä oteta aina mieluusti vastaan läheisten välisessä keskustelussa. Tutkielma avaa uusia näkökulmia siitä, millaisia vastauksia direktiivit saavat ja millaista suhtautumista vastauksilla osoitetaan arkikeskusteluissa.

Maisterintutkielma käsittelee Jäämeren suomalaisuutta vuosina 1855–1889 suuriruhtinaskunnan hallintokeskuksen perspektiivistä. Suomalaisuuden tilaa ja tuottamista tutkitaan julkisuuden kautta keskittyen nationalistisen narratiivin tarkasteluun vertaillen eri ideologisten ryhmittymien, kuten fennomaanien, svekomaanien ja liberaalien julkaisuja ja kannanottoja niin sanotusta ’Jäämerikysymyksestä’. Suuriruhtinaskunnan julkisuuden tarkastelun avulla tutkimus avaa sitä, miksi ja miten rakentuivat Jäämeren rannikoiden suomalaisuusnäkemykset. Kuvaan tutkimuksessa sitä muutosta, joka tapahtui Jäämeren osalta ideologisesti sekä hallinnollisesti aktiivisten vuosikymmenien selvitysten ja keskustelujen kautta. Tutkielman lähdeaineisto koostuu Helsingissä julkaistuista lehdistä, joista on valittu jokaiselle aatesuuntaukselle keskeisimmät edustajat. Lehdistö on siis tutkimuksen pääasiallinen aineisto. Painopiste on fennomaanien rakentamassa Jäämeren kuvassa. Teoreettisena viitekehyksenä tutkimukselle on nationalismin teoria sekä julkisuusteoria. 1800-luvulla suomalaisen kansallisen ja autonomisen yhteiskunnan sekä valtion rakentamisessa rajojen uudelleentarkastelu muodostui olennaiseksi tekijäksi. Suomen Lapista puuttunut hallinnollinen kontrolli siivitti Jäämeren tilanteen kartoittamista. Suomenkielinen väestö asutti osaltaan Jäämeren rannikoita, ja Jäämeri oli myös merkittävä kohde muuttoliikkeelle. Tämä väestön valu haluttiin saada tyrehdytettyä. Nämä seikat synnyttivät tarpeen saattaa Jäämeren seutu Suomen suuriruhtinaskunnan yhteyteen. Konkreettisesti tämä tavoite ilmeni tarkoituksellisena suomalaiskansallisen Jäämeren myytin rakentamisena ja mietintöinä mahdollisen maakaistaleen saamisesta joko Norjan Ruijasta tai Venäjän Kuolasta.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee suomen kielen avoimia persoonaviittauksia se tunne, kun x -konstruktion yhteydessä. Tutkimukseni tavoitteena on kuvata nollapersoonan ja avoimen yksikön 2. persoonan käyttöä määrällisesti sekä analysoida näiden persoonien merkitystä puhetilanteiden ja intersubjektiivisuuden rakentumisessa. Lisäksi kuvaan tutkimuksen aineistosta nousseita kielellisiä ilmiöitä sekä persoonavaihdoksia ja pohdin aineistossa nähtäviä persoonavalinnan konventioita sekä tutkimieni persoonien ominaisuuksia se tunne, kun x -konstruktion konventioiden ylläpitämisessä. Tutkielman näkökulma on sosiaalisen median kielellisessä vuorovaikutuksessa, joka on luonteeltaan asynkronista. Tutkielman aineisto perustuu sosiaalisessa mediassa julkaistuihin teksteihin, jotka alkavat meemitaustaisella konstruktiolla se tunne, kun x. Aineistoon kuuluu yhteensä 331 tekstiä, jotka koostuvat se tunne, kun x -konstruktiosta ja sitä seuraavasta tekstikontekstista. Tutkielma nivoo yhteen kognitiivista kielentutkimusta sekä vuorovaikutuslingvistiikkaa. Konstruktion se tunne, kun x skemaattinen luonne ja käytön kiteytyneet konventiot linkittävät tutkimusaiheen kognitiiviseen kielentutkimukseen, erityisesti yksittäisten kielenkäyttäjien kykyyn muodostaa kielestä merkityksiä ja yhdistää merkitysyksiköitä yleisiin tietorakenteisiinsa. Vuorovaikutuslingvistiikkaan konstruktion käytön ja sosiaalisen median tekstit ylipäätään linkittää niiden kauttaaltaan vuorovaikutuksellinen ja intersubjektiivinen, kielenkäyttäjienvälinen luonne: tekstien tulkinta on aina kontekstisidonnaista ja riippuvaista paitsi tekstien tuottajasta myös niiden tulkitsijasta ja kielessä vallitsevista vuorovaikutuksen normeista. Muu tutkielman teoriatausta nojaa vahvasti aiempaan suomen kielen yleistävien persoonaviittausten tutkimukseen. Tämän tutkielman kontekstissa tulokset osoittavat, että nollapersoona ja avoin yksikön 2. persoona ovat selkeästi kaksi runsaimmin käytettyä persoonaa se tunne, kun x -konstruktion yhteydessä. Molemmat persoonat näyttävät luovan teksteihin vahvaa intersubjektiivisuutta ja affektiivisuutta, ja yksistään se tunne, kun x -konstruktion käyttö virittänee kielenkäyttäjiä vuorovaikutukselliseen tulkintakehykseen. Nollapersoonan ja avoimen yksikön 2. persoonan mahdollisuudet rakentaa avoimuutta ja intersubjektiivisuutta ovat monilta osin samankaltaiset, ja kummatkin persoonat käyttäytyvät aineistossa puheaktipersoonien kaltaisesti. Toisaalta nollapersoona enimmäkseen kielellisillä keinoilla korostaa kuvattua toimintaa ja avoin yksikön 2. persoona taas toimijuutta ja kokijuutta. Nollapersoona on myös avointa yksikön 2. persoonaa ankkuroimattomampi ja sillä kuvataan usein modaalisuutta sekä etäännyttämistä vaativia rakenteita. Nollapersoona onkin monesti tulkittavissa hypoteettisena tai mahdollisena. Avoin yksikön 2. persoona taas syntaktisesti ilmipantuna puheaktipersoonana tulkitaan vahvasti henkilöidenvälisenä kokemusten jakamisena ja nollapersoonaa jossakin määrin konkreettisempana vuoropuheluna. Molemmat persoonat saavat kuitenkin empatiahakuisen ja vuorovaikutuksellisen tulkinnan. Tutkimukseni valossa näyttää siltä, ettei nollapersoonan ja avoimen yksikön 2. persoonan välillä ole kovinkaan paljon pragmaattisia eroavaisuuksia. Tutkimus osoittaa myös, että se tunne, kun x -konstruktiota koskevien persoonakonventioiden voi sanoa monesti purkautuvan virkerajalla; tämän seurauksena aineiston teksteissä on monia esiintymiä erityisesti avoimesta yksikön 1. persoonasta. Tekstiensisäiset persoonavaihdokset eivät kuitenkaan näytä vaikuttavan tekstien intersubjektiivisuuteen tai muuttavan niiden tulkintaa. Intersubjektiivisuus vaikuttaakin olevan persoonista jossakin määrin riippumaton sosiaalisen median tekstilajikonventio, johon jo se tunne, kun x -konstruktion käyttö itsessään ohjaa lukijaa.

Tutkielma käsittelee ruotsin kielen nominilausekkeen käyttöä. Tavoitteena on selvittää, millaisia nominilausekkeita pohjoismaisten kielten opiskelijat käyttävät, ja kartoittaa niissä esiintyviä virheitä. Perustana tutkimukselle on toiminut Helsingin yliopiston vieraiden kielten taitotasoja kuvannut TAITO-hanke. Tutkimuksen tueksi vertaan tuloksiani aiemmin tehtyihin tutkimuksiin ja niiden tuloksiin. Tutkielman aineisto koostuu TAITO-hanketta varten kerätyistä lyhyistä kirjoituksista. Informanttien tehtävänä on ollut tuottaa 1–2 sivun pituinen pohdiskeleva essee omista tavoitteista ja suunnitelmista opintojen saralla. Kirjoitustehtävä on osa pohjoismaisten kielten opintoja mutta sen käytöstä tutkimuksessa jokainen opiskelija on saanut päättää itse. Kaikki tutkimukseen osallistuneet opiskelevat pohjoismaisia kieliä toisen kotimaisen kielen linjalla, joten kaikilla informanteilla äidinkielen voidaan olettaa olevan suomi. Tässä tutkimuksessa analysoidaan kahdeksaa tutkimusta varten kerättyä tekstiä niiden kieliopillisen sisällön perusteella. Työssä osoitetaan, että nominilauseketta käytetään paljon ja että niissä esiintyvien virheiden määrä on muihin tutkimuksiin verrattuna alhainen. Aineiston 1467 nominilausekkeen joukko on rajattu 485:een määritteiseen lausekkeeseen. Etumääritteistä eniten käytetään adjektiivilausekkeita, kun taas jälkimääritteistä suosituimpia ovat prepositiolausekkeet. Etumääritteissä esiintyvien virheiden määrä on 29, mikä prosentuaalisesti vastaa alle kymmenosaa aineiston 388 etumääritteisestä lausekkeesta. Yhdellä opiskelijalla virheitä ei esiintynyt yhtään, mikä voi johtua opiskelijan korkeasta kielellisestä tasosta tai tuttujen rakenteiden käyttämisestä. Tulokset osoittavat, että suomessa eri tavalla esiintyvä määräisyys aiheuttaa ruotsia toisena kielenä opiskeleville eniten ongelmia. Virheiden vähäisyydestä ja säännönmukaisuudettomuudesta voidaan kuitenkin jokaisen informantin taitavan nominilausekkeen muodostukseen liittyvän teorian – ainoastaan sen omaksumisessa esiintyy eroja. Aineiston vähäisyydestä huolimatta tarjoaa tutkielma katsauksen suomenkielisten yliopisto-opiskelijoiden ruotsin kielen osaamiseen. Nominilausekkeiden suuri määrä osoittaa, että nominilausekkeen osaaminen on keskeinen osa ruotsin kielioppia. Tutkimuksesta ilmenee myös, lausekkeiden sisäisessä kongruenssissa määrällisyys aiheuttaa edelleen valtaosan nominilausekkeissa esiintyvistä virheistä. Näin ollen tutkielma vahvistaa aiemmin tehtyjen tutkimusten tuloksia.