Browsing by Title

My Pro Gradu thesis concentrates on how to translate the English word please into Finnish. As in the Finnish language there is no unambiguous translation for please, the results are diverse. This thesis is based on a Bachelor’s thesis I made in 2012, but this time the scope is wider; whereas my Bachelor’s was about how to translate please in television subtitles, this study compares subtitles to literature translations. In other words, the basis for this study is to a) find as many Finnish translations for please as possible, b) categorize the findings based on their core meaning, and c) explore whether or not there are differences between television subtitles and literature translations. The material was collected in summer 2015 using the first five seasons of Sex and the City the television series and three books by Sex and the City author Candace Bushnell. One of the books is the basis for the television series. The material, i.e. the please-words, were collected by using information technology as help. The collection of the data started from the literature. I used three books by Bushnell: Sex and the City, 2000, Lipstick Jungle, 2005, and One Fifth Avenue, 2008. I downloaded all the three books on an electronic reading device and used its search activity to locate each please-word with their contexts. I typed those findings in a word document, after which I looked for their Finnish equivalents manually from the Finnish translations of the books. Once that was done, I moved onto the television series. As the five seasons of Sex and the City included more than 33 hours of audiovisual material, I used Sex and the City -internet page, onto which all the lines from each episode were collected. By using the search activity, I was able to locate all the please-words and their contexts from all the five seasons. I wrote down the time stamps of each please-word and then looked for how each please was translated into Finnish on the DVDs. As the result of my analysis, 39 different translations for please were found. I categorized those findings in 14 different groups, the representatives of which share the same core meaning. The categories were the following, starting from most common one: 1. Omission of the translation; 2. Conditional; 3. Interrogative; 4. Disbelief and irritation; 5. Ole kiltti; 6. Kiitos; 7. the morpheme -han/hän 8. Ole hyvä; 9. Teitittely; 10. Nyt; 11. Pyytää; 12. Vain; 13. Please; 14. Miscellaneous. There were remarkable differences between the literature translations and the subtitles. The most significant difference was the omission of the translation: in the literature the translation for please was left out much more rarely than in the subtitles. The most likely reason for such a phenomenon was the time and space limits that come with subtitles. In the literature translations there was also a lot more variation (even) within one category: for example, there were remarkably more ways (6) of expressing disbelief and irritation in the literature than in the subtitles. It is obvious that more limited variation in the subtitles is due to the limits of time and the number of characters that can be fitted to the screen at once. The goal of this study was to find out in how many different ways please translates into Finnish in both television series and in literature. The study gives out a preliminary idea of the versatility of the Finnish translations of please. Further studies could examine for example children’s literature, as for kids of the 2000s the word please is a lot more familiar than it was for those born in the previous century.

Tutkielman aiheena on vuonna 1987 perustettu kuvatoimisto Gorilla ja sen välittämät valokuvat arjesta. Gorilla oli valokuvaajien oma kuvatoimisto, jonka yhtenä pyrkimyksenä oli uudistaa ja moninaistaa kuvankäytön kulttuuria taidekouluista saaduilla opeilla. Parhaimmillaan yli 40:ää valokuvaajaa edustaneen Gorillan tavaramerkki oli dokumentaarista lähestymistapaa tavoitellut mustavalkoinen kuvituskuva. Tutkielma jakautuu kahteen tutkimukselliseen osaan. Ensimmäisessä selvitetään perustutkimuksen omaisesti Gorillan toimintaa, tavoitteita ja kuvamaailmaa. Ajallisesti painopiste on kuvatoimiston varhaisissa vuosissa – perustamisvuodesta 1987 noin 1990-luvun puoliväliin. Tutkielman toisessa osiossa paneudutaan kuvatoimiston välittämiin valokuviin, joita analysoidaan arjen ja arkipäiväisyyden esittämisen näkökulmasta. Kuva-aineistosta nousee esiin kaksi arjen tilaa tai näyttämöä, katu ja koti. Tilojen oletetun erilaisuuden perusteella tutkielmassa tehdään erottelu julkiseen arkeen ja yksityiseen arkeen. Varsinaiset tutkimuskysymykset ovat: Millaisia olivat Gorillan toimintatavat ja intressit kuvatoimistona 1980–90-luvun kulttuurisessa kontekstissa? Millaisia ovat Gorillan valokuvat arjesta? Millaista kuvaa ne arkielämästä välittävät, ja millä keinoin? Tutkimusaineiston muodostavat Suomen valokuvataiteen museon hallinnoimat kuvatoimisto Gorillan valokuvat ja paperiarkisto. Museolla on ollut tutkielmaa tehtäessä käynnissä Gorilla-hanke, jonka puitteissa Gorillan suurta valokuva-aineistoa on seulottu ja liitetty museon kokoelmiin. Osa aineistosta muodostuu kokoelmiin liitetyistä valokuvista (noin 1250 valokuvaa). Lisäksi tutkielmaa varten on käyty läpi valikoimatonta kuvamateriaalia. Yhteensä on käyty läpi noin 3500 Gorillan valokuvaa, 22 valokuvaajalta. Gorillan toiminnan selvittämiseksi on haastateltu kahta valokuvaajaa, Petri Kuokkaa ja Pauli Vanhalaa, sekä kuvatoimittaja Sini Seppälä-Vanhalaa. Tutkielmassa sitoudutaan kriittisen valokuvatutkimuksen traditioon, joka korostaa valokuvan merkitysten muovautumista historiallisissa, kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa käytännöissä. Arki ja arkipäiväisyys ovat rajoittavia, diskursiivisia välineitä, jotka kiinnittävät valokuvista tehtävät tulkinnat tiettyyn odotushorisonttiin. Tämä mahdollistaa Gorillan valokuvien analysoinnin itsenäisinä teoksina, irrallaan journalistisesta kontekstistaan. Tutkimuksessa tuodaan myös esiin valokuvalle luontainen tapa taipua toisaalta taide-esineeksi, toisaalta arkiesineeksi. Teoreettinen tausta arjen käsitteellistämiselle saadaan kahden ranskalaisen yhteiskuntafilosofin, Henri Lefebvren (1901–1991) ja Michel de Certeaun (1925–1986), kirjoituksista. Tutkielman kannalta tärkeitä käsitteitä ovat Lefebvren eletty tila (l’espace vécu) sekä Certeaun taktiikka (tactique). Lisäksi Lefebvren kulutuskulttuurin kritiikki ja ajatukset modernin elämän vieraannuttavista vaikutuksista ovat keskeisiä. Perustutkimus antaa tietoa vaihtoehtoisesta kuvatoimistosta, jossa luotettiin valokuvan mahdollisuuksiin vaikuttaa. Gorillan historia kertoo laajemmin 1980–90-luvuilla kuvankäytön kulttuuria kohdanneista muutoksista, joita olivat mm. siirtyminen mustavalkoisista valokuvista kohti värillistä ilmaisua ja digitaalista kuvanvälitystä. Tutkitut valokuvat pyrkivät esittämään rehellisesti "oikeaa elämää" ja niiden aiheet liittyvät tavallisen ihmisen kokemusmaailmaan. Valtaosa kuvista on Suomesta, mutta vertailukohtia on haettu myös ulkomailta. Valokuvissa liikutaan puhtaasti dokumentaarisen otteen ja niin sanotun subjektiivisen valokuvauksen välillä. Katuvalokuvissa arkea esitetään anonyymin, kaupunkilaisen elämäntavan kautta. Ne välittävät kokemuksia kaupunkitilassa liikkumisesta ja tuovat esiin katukuvan kaupallistumisen sekä yhteiskunnan sosiaalisia ilmiöitä. Kotivalokuvat puolestaan ottavat lähtökohdakseen arkisen elämän yksityiset ja tutut puolet. Koti näyttäytyy ennen muuta yhdessäolon tilana, joka tarjoaa ihmiselle suojapaikan ja mahdollisuuden tunteisiin ja kuvitteluun.

Keskustelunanalyyttisessä pro gradu -tutkielmassani tarkastelen oikeastaan -partikkelin sisältäviä partikkeliketjuja sekä ketjumaisia rakenteita arkikeskustelun kontekstissa. Oikeastaan on kielenaineksena sävypartikkeli ja kommenttiadverbi, jonka perimmäinen tarkoitus on sävyttää tai kommentoida lausuman asiaintilaa. Tutkielmassa analysoidaan, miten oikeastaan kielenaineksena toimii yhdessä muiden arkikeskustelun partikkelien kanssa ja tarkastella, vaikuttavatko mahdollisesti muut kielenainekset ketjuissa oikeastaan-partikkelin toimintaan. Aineistoni koostui noin kolmestatoista tunnista arkisia puhelin- ja kasvokkaiskeskustelua ja niissä esiintyneistä partikkeliketjuista, joissa oikeastaan oli ketjuuntuman tai ketjumaisen elementin jälkiosana. Etuosana toimivia kielellisiä aineksia tutkielmassa olivat aineistosta esiin nousseet kieltoverbi ei (ei oikeastaan) sekä partikkeliainekset tai, mut(ta), siis sekä nii(nku) (tai oikeastaan, siis oikeastaan, nii(nku) oikeastaan). Tarkastelen ensimmäisessä analyyttisessa luvussa tai oikeastaan -ketjua ja toisessa muunlaisen partikkelin aloittamia ketjuja sekä ketjumaisia rakenteita. Viimeinen analyyttinen luku keskittyy kieltoverbin ja sitä seuraavan oikeastaan-partikkelin kokonaisuuteen, jotka muodostivat suurimman tarkasteltujen tapaustyyppien ryhmän. Tutkimuksessa kävi ilmi, että ketjuuntuessaan muiden kielellisten ainesten kanssa partikkeli toimii funktiossa, joka muokkaa tuotetun vuoron tulkintaa useimmiten lievempään tai selittävämpään suuntaan. Partikkeli tuo käyttökontekstissaan erityisesti tai oikeastaan- ja ei oikeastaan -tapausten osalta esiin keskustelun mahdollisia maailmoja, eli vaihtoehtoisia tulkintoja lausumille. Oikeastaan operoi useimmiten keskustelussa lisäävänä tekijänä, mutta sen itsenäinen operointitapa jäi selkeästi partikkeliketjuuntuman etuosana toimineiden kielenainesten tehtävän varjoon. Suurinta hajontaa funktioiden suhteen esiintyi kieltoverbin ja oikeastaan-partikkelin muodostamissa tapauksissa. Jatkon kannalta olisi nimenomaan mielenkiintoista tutkia, miten oikeastaan operoi keskustelussa itsenäisenä toimijana: ketjumaisissa käyttöyhteyksissä sen pääasiallinen funktio tutkielman aineiston perusteella vaikuttaisi olevan nimenomaan Ison suomen kieliopin mukainen sävyttävä elementti. Miten partikkeli toimii yksin vuoroissa ja niiden rakenneyksiköissä jäi tällä aineistolla ja ketjuuntumiin sekä ketjumaisiin rakenteisiin keskittyneellä fokuksella epäselväksi.

Tämän maisterintutkielman tavoitteena oli tuottaa tietoa suomalaisten saamelaiskuvasta selvittämällä, miten suomalaiset kuvailevat saamelaisia ja saamelaisuutta internetkeskusteluissa. Tutkin, mitkä ovat yleisimmät saamelaisiin ja saamelaisuuteen liittyviin teemoihin viittatessa käytetyt adjektiivit, miten ne ovat muuttuneet ajan mittaan, sekä mitkä diskurssit vaikuttavat keskustelijoiden valitsemien adjektiivien taustalla. Tutkimuksen korpusaineistona ovat Suomi24-keskustelupalstan keskustelut vuosina 2001-2017. Aineistossa olevat saamelaisiin viittaavat adjektiivit on analysoitu kriittisen diskurssianalyysin ja alkuperäiskansatutkimuksen näkökulmasta. Analyysin näkökulma on sekä kvalitatiivinen että kvantitatiivinen. Tutkimuksen tuloksena saatuja adjektiiveja on verrattu aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta tunnistamiini stereotyyppeihin saamelaisista ja muista alkuperäiskansoista, sekä aiempaan saamelaisdiskursseja käsitelleeseen tutkimukseen. Tutkimuksen kattamalla ajanjaksolla saamelaiskeskustelujen määrä Suomi24:ssä on kasvanut merkittävästi. Tämä osoittaa, että suomalaisten kiinnostus saamelaisia kohtaan on lisääntynyt. Saamelaiskeskustelun sisältö ei kuitenkaan ole muuttunut merkittävästi, vaan samat adjektiivit ovat säilyneet saamelaisten kuvauksissa yleisimpinä koko tutkimuksen kattaman ajan. Saamelaisista keskustellaan pääasiallisesti palstoilla, jotka on tarkoitettu saamelaisalueen paikkakunnille tai nimenomaisesti saamelaiskeskustelulle, mikä kertoo saamelaisuuden näkymättömyydestä yhteiskunnassa. Tutkimuksen perusteella saamelaisia määritellään kahden keskeisen diskurssin kautta: aitous- ja muinaisuusdiskurssin. Toisaalta saamelaiskeskustelu keskittyy saamelaismääritelmän ympärille muodostuneeseen aitousdiskurssiin, jossa keskustelijoiden tavoitteena on määrittää, kuka tai millainen on aito saamelainen. Toisaalta saamelaisia pidetään muinaisena kansana, joka elää perinteidenkunnioittamisen kautta, mutta jolle ei ole paikkaa nykyajassa. Saamelaisten nykyisen monimuotoisuuden kieltäminen toiseuttaa saamelaisia yhteiskunnassa ja kertoo, että suomalaisilla on vain vähän käsitystä saamelaisten tämän hetkisestä elämästä Suomessa.

Tutkielman aiheena on oikeustulkin toiminta rikosoikeudenkäynnissä. Tavoitteena on selvittää, miten suomalaisessa tuomioistuimessa tapahtuva tulkkaus vastaa oikeustulkkausta käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa annettua kuvausta. Tutkielmassa tarkastelen Helsingin käräjäoikeudessa tapahtuvaa venäjän kielen tulkkausta ja tulkkauskäytäntöjä ja vertaan niitä oikeustulkkausta käsittelevässä kirjallisuudessa kuvattuihin ihanteisiin. Etnografisena tutkimusmenetelmänäni käytin ei-osallistuvaa havainnointia. Tutkimusaineiston keräsin havainnoimalla oikeussaleissa tapahtuvaa venäjän kielen tulkkausta. Tutkimusaineistoni koostuu viidestä havainnoimastani tulkatusta oikeudenkäynnistä ja niihin liittyvistä muistiinpanoista. Tutkimusaineisto on kerätty vuosina 2017 ja 2019. Oikeudenkäynneissä käsiteltiin rikosasioita. Valitsin oikeudenkäynnit, joissa käytettiin tulkkausta kieliparissa suomi ja venäjä. Analysoin aineistoa vertaamalla tekemiäni havaintoja oikeustulkkausta käsittelevän kirjallisuuden kuvauksiin. Kiinnitin havainnoinnissani huomiota seuraaviin seikkoihin: 1) yleiset huomiot 2) tulkin ammattitaito 3) työskentelyolosuhteet 4) tulkkausmenetelmä ja sen valinta sekä 5) vuorovaikutus. Tutkimus osoitti, että käytäntö eroaa teoriakirjallisuudessa esitetyistä kuvauksista. Melkein kaikilla tutkimillani osa-alueilla esiintyi eroja teorian ja käytännön välillä. Teoriasta poikkeavaa toimintaa esiintyi muun muassa tulkin roolinmukaisessa käyttäytymisessä, tulkkauksen tarkkuudessa ja pukeutumisessa. Yhdenmukaisuutta teorian kanssa esiintyi muun muassa tulkkausmenetelmien valinnassa, joka noudatti kirjallisuudessa kuvattua ihannetta kaikissa havainnoimissani oikeudenkäynneissä. Kokonaisuutena kaikkien oikeudenkäyntien tulkkaus oli hyvää ja sujuvaa. Ammattimaisen tulkin piirteinä pidetään yleensä oikeustulkin roolissa pysymistä, kattavaa tulkkausta, tilanteenmukaista käyttäytymistä ja pukeutumista sekä muistiinpanojen tekemistä. Nämä piirteet huomioiden havainnoimieni oikeudenkäyntien tulkit osoittivat ammattimaisuuttaa ja varmaa työotetta. Kaikissa havainnoimissani oikeudenkäynneissä tulkkauksen sisältö välittyi hyvin, eikä tulkkauksissa ilmennyt oikeudenkäyntejä haittaavia tekijöitä.

Tutkimuksen päätavoitteena on tuoda esille oikeustulkkauksessa tapahtuvat tulkkausvirheet. Lähtökohtana on osoittaa, että tietyn tyyppiset virheet toistuvat tulkkauksissa ja jopa useammalla tulkilla riippumatta kieliparista. Tarkoituksena on, että kun eri tulkkausvirheet ovat selvillä, sekä opiskelija- että ammattitulkit voivat tiedostaa sanat tai segmentit, jotka tuottavat usein vaikeuksia ja parhaassa tapauksessa olla tekemättä niitä vastaisuudessa. Tutkimuksessa on otettu huomioon vain oikeustulkkauksen simultaanitulkkausvaiheessa esiintyvät virheet. Tutkimuksen aineisto koostuu Helsingin yliopiston Oikeustulkkaustaito-harjoitustunnilla tehdyistä tulkkauksista. Tarkastelun kohteena oli kaksi suomi–ranska- ja kaksi suomi–englanti-kieliparin opiskelijatulkkia. Tulkkausten äänitykset on litteroitu, mikä on mahdollistanut tulosten saannin ja analyysin. Tutkimuksen teoria perustuu pääasiassa yhteen virhekatogoriamäärittelyyn ja kahteen tulkkauksen virheanalyysiteoriaan, mutta myös muu alan kirjallisuus on otettu huomioon. Henri Barikin kehittelemä simultaanitulkkauksen virhekatogoriajako poistoihin, lisäyksiin ja muunnoksiin luo koko työlle raamit, joiden mukaan aineistosta selville saatavat virheet kategorisoidaan. Daniel Gilen teoria kognitiivisen kapasiteetin kuormittavuusmalleista tulkkauksessa antaa työkaluja virheiden teon syyn selvittämiselle. Anthony Pymin kontekstuaalinen näkemys kieltenvälisen viestinnän onnistumisessa mahdollistaa tulosten tarkastelun toisesta näkökulmasta ja antaa perspektiiviä eri tulkkausvirheiden vakavuuteen. Aineistosta käy ilmi, että tietyn tyyppiset sanat tuottavat vaikeuksia useampaan otteeseen, ja vaikeudet koskevat useampaa tulkkia. Tämän perusteella tulkkausvirheiden kategoriat pystyttiin jakamaan kvantitatiivisiin ja kvalitatiivisiin virheisiin: useaan otteeseen tai useammalla tulkilla esiintyviin virheisiin ja laajoihin tai muihin merkittäviin virheisiin. Tutkimustulokset mahdollistavat tutkimuskysymyksiin vastaamisen ensinnäkin tuomalla esille tulkkauksen lähtötekstin vaikeuksia tuottavat segmentit mutta myös sen, että tulkkausvirheissä on huomattavissa kaava: lähtötekstissä esiintyvät erisnimet, numerot ja substantiivien määritteet tuottavat useammalle tulkille vaikeuksia ja voivat aiheuttaa useammanlaisia tulkkausvirheitä. Virheiden analyysissä tulee myös esille itse tulkkauksen kuormittavuus sekä virheen määrittelemisen vaikeus.

Oikeustulkkaus on vaativa, ammattitaitoa ja koulutusta vaativa erikoisasiantuntijatehtävä. Huonosti suoritettuna se voi vaarantaa jopa oikeusturvan kokonaan, Hyvä tulkki varmistaa, että oikeudenkäynnissä tulkattavan oikeusturva toteutuu, ja että hän saa Suomen ja EU:n takaamien lakien ja asetusten mukaisesti reilun kohtelun ja tulee ymmärretyksi. Oikeustulkkauksen tasoa ja oikeusturvaa varmistamaan perustettiin 2016 oikeustulkkirekisteri Euroopan unionin direktiivin 2010/64/EU johdosta hallituksen esityksen HE 39/2015 pohjalta. Rekisteri on ollut nyt voimassa neljä vuotta. Tämä tutkielma selvittää rekisterin nykytilaa: rekisterin ja rekisteröintimenetelmän ongelmakohtia, tulkkien itsensä näkemyksiä siihen, miten hyvin rekisteri on onnistunut tavoitteissaan, ja tulkkien ja Helsingin käräjäoikeuden henkilökunnan kyselyn pohjalta saatuja mielipiteitä siitä, miten rekisteriä voisi kehittää tulevaisuudessa. Lisäksi tutkielma selvittää sitä, miten paljon rekisterin oletettu käyttäjäkunta, tulkkauksia tilaavat viranomaistahot, käyttävät rekisteriä tulkkien hankkimiseen. Tutkimuksen kyselyyn vastasi hiukan yli puolet tutkimushetkellä oikeustulkkirekisteriin kuuluvista tulkeista. Toiseen kyselyyn, joka lähetettiin Helsingin käräjäoikeuden työntekijöille, vastasi viisi työntekijää. Tulkit eivät ole tyytyväisiä rekisterin nykytilaan ja tutkimusaineiston pohjalta vaikuttaisi siltä, etteivät käräjäoikeudet käytä rekisteriä vaan pitäytyvät omissa tulkkilistoissaan. Rekisteri on kallis ja hankalasti löydettävissä ja siihen pääsy on monimutkaisen prosessin takana. Rekisteriä kehitetään, ja rekisteriä hallinnoivalla Opetushallituksella ongelmista ollaan kuitenkin tietoisia. Rekisteröinnin ongelmakohtiin pitäisi olla tulossa muutoksia ja parannuksia, ja rekisterin verkkosivut uudistetaan vuoden 2019 aikana.

Tutkielmassa tarkastellaan partikkelin okei käyttöä arkisessa keskustelussa. Metodina käytetään keskustelunanalyysia ja hyödynnetään erityisesti aiempaa tutkimusta dialogipartikkeleista. Aineistona on käytetty tutkielman tekijän itse videoimaa ja litteroimaa Keskisuomalaisessa Osakunnassa käytyjä monenkeskisiä keittiökeskusteluja. Aineiston avulla on selvitetty, miten ja missä merkityksissä okei-partikkelia käytetään vuorovaikutuksessa. Kuuden ja puolen tunnin aineistossa on 114 okei-tapausta, joissa okeita käytetään keskustelussa osana lausetta predikatiivina tai adverbiaalina, osana vuoroa referoinnissa sekä dialogipartikkelina jälkijäsenenä, tyhjän tilan täyttäjänä ja kolmannen position vuorona. Lisäksi tutkielmassa on havainnoitu okein käyttöä osana dialogipartikkeliketjua. Tällöin okeita käytetään tyypillisesti dialogipartikkelin aa kanssa. Okeita käytetään myös muilla tavoin, mutta tutkielmassa on keskitytty aineistosta esiin nouseviin käyttötapoihin. Fokuksessa on okein käyttö kolmannen position vuorona kysymys–vastaus-vierusparin jälkeen kahdenlaisessa laajemmassa toimintajaksossa: osana keittiössä meneillään olevaa ruoanvalmistusta ja osana vapaata jutustelua. Vastaanottamalla saamansa vastauksen okei-partikkelilla, kysyjä merkitään vastaus vastaanotetuksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Suurin ero kahden toimintajakson välillä on siinä, päättyykö topiikki okein jälkeen vai ei. Kun keskustellaan ruoanlaittoon liittyvistä toimista, okei voi päättää topiikin, kun taas jutustelun yhteydessä topiikki ei näytä koskaan päättyvän okeihin. Ero toimintajaksojen välillä käy selväksi erityisesti silloin, kun okei muodostaa vuoron yksin. Aineiston perusteella topiikkia voi jatkaa okein jälkeen kuka tahansa läsnä olevista henkilöistä. Tutkielman perusteella okei on dialogipartikkeli, jota käytetään ensisijaisesti hyväksymään neutraalisti saatu vastaus, mutta jolla voidaan korostaa myös saadun tiedon uutuusarvoa. Tutkielmassa luodaan pohjaa okei-tutkimukselle, jota on mahdollista jatkaa tarkemmin arkikeskusteluaineiston avulla ja laajentaa institutionaalisen ja sosiaalisen median vuorovaikutukseen.

Tutkielmani koostuu pääosin itämerensuomen olla-verbin johdoksista. Toiseksi olen esitellyt saamelaiskielten ja mordvan olla-verbin etymologisista ja semanttisista vastineista muodostettuja johdoksia. Kieltoverbin ja olla-verbin työnjakoa sekä kieltorakenteita yleisemminkin olen kokenut tarpeelliseksi käsitellä myös. Tutkimus perustuu pääosin eri kielten opiskelun yhteydessä käsiteltyihin aineistoihin. Lisänä on käytetty sanakirjoja. Suomen olla – samoin kuin sen taivutusparadigmaan kuuluva lie – on ikivanhaa perua niin pitkälle kuin uralilaista kantakieltä on voitu rekonstruoida (*wole- ja *le-). Etymologiset vastineet löytyvät lähes kaikista sukulaiskielistä joskin käyttö on saattanut jäädä marginaaliseksi kuten viron leema-verbille on käynyt. Saamelaiskielistä ei ole osoitettavissa yksiselitteistä historiallista vastinetta olla-verbille, mutta joitakin sanamuotoja ja johdoksia on lainautunut suomesta. Mordvalaiskielissä suomen olla-verbin etymologinen vastine ulems on käytössä harvinainen. Suomen olla-verbin muista käännösvastineita olen siksi pitänyt tarpeellisena käsitellä. Suomessa olla-verbin käyttö kopulana ja apuverbinä on indoeurooppalaisen mallin mukaisesti laajentunut eikä ole yhteistä uralilaista perua. Kaikissa kielissä on rinnakkain samaa merkitseviä verbejä ja kopularakenteita kuten on kylmä ~ palelee ja en ehdi ~ minulla ei ole aikaa. Yhteisiä johdoksia ei kaukaa löydy, mutta sananmuodostustapa on säilynyt vuosituhansia ja yhteisiä johdinaineksia on tunnistettavissa etäsukukielistäkin. Erilliskehitys on joihinkin kieliin tuonut uusia omaperäisiä tai naapurikielistä omaksuttuja johdinaineksia. Johdoksia on kaikista olemisen merkitysalueista. Kopulamerkityksessä tyypillisiä ovat sanaliittojohdokset tyyppiä paikallaolijat, koosolek. Eksistenssiä ja omistamista merkitseviä johdoksia on eri kielikunnan haaroissa. Johdosten ja johdinten määrä vaihtelee kielittäin.

Aleksis Kiven vuonna 1870 ilmestynyt romaani Seitsemän veljestä kulkee tiiviisti mukana koulujen opetussuunnitelmissa ja oppimateriaaleissa. Monelle oppilaalle tuo klassikkoteos on liian haastava luettavaksi vielä yläkoulussakin. Monesti näillekin oppilaille on kuitenkin tuttu Mauri Kunnaksen vuonna 2002 ilmestynyt Seitsemän koiraveljestä -teos. Tästä tilanteesta kumpusi tutkielmani aihe. Halusin tutkielmassani selvittää, miten Kunnaksen adaptoima eli mukauttama tarina koiraveljeksistä vastaa mallitekstinsä eli Kiven Seitsemän veljeksen tarinaa ja miten alkuperäistä tekstiä on muokattu, jotta se olisi kuvakirjan ensisijaiselle lukijalle eli lapselle sopiva. Päätin käsitellä teosten suhdetta enimmäkseen adaptaation teorian termein, sillä siinä huomio on yleensä lapsilukijassa. Adaptaatio tarkoittaa mukautumista tai sopeutumista. Seitsemän koiraveljestä on kuvakirjamuotoon sopeutettu ja lyhennetty versio Seitsemästä veljeksestä. Adaptaatioilmiötä on tutkittu melko vähän kirjallisuuden saralla. Tunnetumpia adaptaatioita ovat mediasta toiseen tehdyt mukauttamiset, kuten kirjasta elokuvaksi tapahtuva muutos. Tästä syystä myös tutkielmassa käyttämäni termit ovat omia suomennoksiani: Sisällöllinen adaptaatio kohdistuu teoksen sisällön muokkaamiseen esimerkiksi tarinaa karsimalla. Muodollinen adaptaatio liittyy esimerkiksi valintoihin, joita tehdään lapsilukijan takia. Tyylillinen adaptaatio liittyy vahvasti teoksen kielellisiin piirteisiin. Median adaptaatio koskee muun muassa teoksen pituutta ja kuvitustiheyttä. Tutkielma osoittaa Seitsemän koiraveljeksen noudattavan pitkälti mallitekstinsä sisältöä ainakin Seitsemän veljeksen tärkeimpinä pidettyjen tapahtumien osalta. Lapsilukijan kokemusmaailmalle oletettavasti melko kaukaisia juonenkäänteitä, kuten esimerkiksi vaimon hankintaa tai humalaa ei käsitellä samassa laajuudessa kuin alkuperäisteoksessa. Lapsilukijan omaan elämäntilanteeseen läheisesti kuuluva aihe, lukutaidon hankkiminen, saa puolestaan runsaasti tilaa. Vaikeita aiheita ei adaptaatiossakaan vältellä, vaan siinä käsitellään myös väkivaltaa, jota Seitsemässä veljeksessäkin riittää. Adaptaatiossa on kiinnitetty huomiota myös kieleen, joka on suurelta osin mukautettu lapsilukijan tarpeita vastaavaksi ottaen kuitenkin mukaan myös Kiven käyttämän kielen ominaispiirteitä. Seitsemän koiraveljestä johdattaa lukijansa vahvasti Seitsemän veljeksen maailmaan ja mahdollistaa esimerkiksi keskustelun yleisellä tasolla teoksen juonesta, mutta saadakseen käsityksen siitä monipuolisesta suomalaisuuden kuvasta, jonka Seitsemän veljestä tarjoaa, on luettava alkuperäisteos.