Browsing by Title

Tutkimuksessa tarkastellaan olla-verbin ja MA-infinitiivin inessiivin muodostamaa konstruktiota sekä siihen vertautuvia olla-verbistä ja menossa-, tulossa- ja lähdössä-muotoisista deverbaalinomineista rakentuvia konstruktioita. Tutkimuksen lähtökohtana on havainto siitä, että kyseisiä konstuktioita käytetään paitsi keskeisesti progressiivisuuden merkitysfunktiossa, myös intentioiden ja tulevan ilmaisemisessa tavalla, jonka moni-ilmeisyys on vielä monin osin kartoittamatta. Lisäksi tutkimuksessa on oletuksena, että mainitut deverbaalinominikonstruktiot toimivat yleisesti kielenkäytössä ilmaisemassa intentioita ja tulevaa ja että tämä merkitystehtävä motivoi vastaavan infinitiivikonstruktion samantyyppistä käyttöä. Tutkimuksen aineisto on kerätty internetin matkailuaiheiselta keskustalupalstalta ja koostuu runsaasta 800:sta esimerkkitapauksesta. Teoreettisena viitekehyksenä tutkimuksessa on konstruktiokielioppi, ja laajemmin työtä kehystää infiniittisten verbinmuotojen ja kielenmuutoksen tutkimus. Tutkimusaineistossa deverbaalinominin sisältävät konstruktiot ovat selvässä enemmistössä ja elollissubjektillisina esiintyvät lähes yksinomaan intentioiden ja tulevan ilmaisuissa. Niiden kanssa hyvin samaan tapaan käyttäytyvät infinitiivikonstruktiot, jotka sisältävät suuntasijaisen täydennyksen saavan liikeverbin. Molemmissa ryhmissä merkitystulkintaan vaikuttavat ennen muuta liikesemantiikka, konteksti sekä subjektin agentiivisuus ja ensimmäinen persoona. Muun kuin liikeverbin sisältävät infinitiivikonstruktiot ovat monimuotoinen ryhmä, jossa merkitystulkintaan vaikuttavat verbisemantiikan, kontekstin ja subjektin laadun ohella syntaktiset seikat, kuten esimerkiksi sanajärjestys. Tutkimus esittää, että erityisesti infinitiivikonstruktion polyseeminen merkityskäyttö kielii parhaillaan käynnissä olevasta muutosprosessista. Intentioita ja tulevaa ilmaistessaan infinitiivikonstruktio näyttäytyy osana konstruktioverkostoa, jonka ristipaineessa siihen vaikuttavat toisaalta mainitut deverbaalisubstantiivikonstruktiot ja punktuaalisten verbien synnyttämä imminentiaalinen merkitys, toisaalta sen progressiivinen merkityskäyttö sekä tulevaan viittaava preesens ja resultatiivinen aspekti, jotka heijastuvat sen objektin sijanvaihteluun. Subjektin agentiivisuus ja ensimmäinen persoona edesauttavat konstruktioon sopivan verbivalikoiman laajenemista ja lähitulevaisuuden geneeristymistä epäspesifiksi tulevaksi. Lisäksi infinitiivikonstruktion muutosprosessissa keskeinen merkittävä tekijä on kielenkäyttäjä sekä ne tarkoitusperät ja tilanteet, joissa tämä konstruktiota käyttää. Tutkimus osoittaa, että OLLA + V-mAssA -konstruktion käyttö on polyseemista ja sisältää merkityskäytön, jolla typologisessa perspektiivissä on viitteitä sekä sisarilmiöistä että yhteisistä piirteistä futuuristumistendenssien kanssa.

Tutkielmassa tarkastellaan larppien hahmotekstejä ohjailevana tekstilajina. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisista toiminnallisista jaksoista tekstilajin prototyyppinen makrorakenne muodostuu, millaisin kielellisin keinoin teksteissä ohjaillaan pelaajan toimintaa ja miten tekstilajin ohjaileva funktio ja rakenne kytkeytyvät toisiinsa. Tutkielma on otteeltaan funktionaalista, laadullista kielen analyysia, jonka taustalla vaikuttaa ajatus kielestä ensisijaisesti vuorovaikutuksen ja sosiaalisen toiminnan välineenä. Tutkielmassa hyödynnetään erityisesti systeemis-funktionaalisen perinteen metodisia työkaluja, kuten jaksoanalyysia. Analyysin kannalta keskeisiä käsitteitä ovat tekstilaji, konteksti, tekstilajin rakennepotentiaali ja kiteytynyt direktiivi. Tutkielman aineisto koostuu 19 hahmotekstistä, jotka on kirjoitettu suomalaisiin larppeihin vuosina 2012–2020. Tutkimuksessa havaittiin, että hahmotekstin prototyyppinen makrorakenne muodostuu kolmesta välttämättömästä jaksosta: perustiedot, hahmon elämän kuvaus ja kontaktit. Jaksot järjestyvät aineistossa kahdeksi eri rakennetyypiksi. Pelaajan toiminnan ohjailu sijoittuu teksteissä tyypillisesti kontaktit-jaksoon ja hahmon elämän kuvaus -jakson loppuun. Aineistossa esiintyy kaksi erilaista ohjailun strategiaa, joita kutsutaan työssä merkityiksi direktiiveiksi ja tekstiin upotetuksi ohjailuksi. Merkityissä direktiiveissä näkökulma on fiktion ulkopuolella ja ohjailu osoitetaan suoraan pelaajalle, kun taas tekstiin upotetussa ohjailussa hahmo toimii toivotun toiminnan tekijänä. Merkityt direktiivit toteutuvat imperatiivilauseina, modaaliverbejä sisältävinä indikatiivilauseina tai moduloimattomina toispersoonaisina indikatiivilauseina. Tekstiin upotetulle ohjailulle tyypillistä on, että ohjailu esitetään kuvaamalla eri tavoin hahmon toimintasuunnitelmia ja -mahdollisuuksia, jotka voisivat toteutua pelissä. Tyypillisiä toteutumistapoja ovat modaaliverbejä voida ja pitää sisältävät konditionaalilauseet, hahmon mentaalisiin valmiuksiin viittaavia verbejä tai konstruktioita (kuten haluta, aikoa ja olla valmis tekemään) sisältävät moduloimattomat indikatiivilauseet sekä erilaiset kysymyslauseet. Lähimmäksi kiteytyneen direktiivin prototyyppiä tulevat merkityt direktiivit, kun taas tekstiin upotettu ohjailu toteutuu vaihtelevasti niin kiteytyneinä kuin kiteytymättöminä direktiiveinä. Tutkielma pyrkii piirtämään esiin kuvan aiemmin tutkimattoman tekstilajin keskeisistä piirteistä. Samalla se havainnollistaa, miten keskeisesti konteksti vaikuttaa kielellisten ilmausten saamiin ohjaileviin merkityksiin: myös fiktiivisen hahmon mentaalisen toimintavalmiuden kuvailu voi tietyin ehdoin toimia todellisen henkilön ohjailuna.

Tässä tutkimuksessa tarkastelen, selittävätkö samat ihmiset luonnonkatastrofeja tai niistä aiheutunutta kärsimystä sekä yliluonnollisilla tarkoituksilla että tieteellisesti. Kuvaan myös, missä määrin ja miten aineiston kirjoittajat selittävät luonnonmullistuksia tai niistä johtuvaa kärsimystä yliluonnollisilla, tarkoituksen sisältävillä selityksillä. Tutkimuksessani hyödynnän psykologisia, kognitiivisia teorioita ihmisten selityksistä havaitsemalleen todellisuudelle. Legaren, Evansin, Rosengrenin ja Harrisin mukaan sama ihminen voi tilanteesta riippuen selittää samaa ilmiötä tieteellisesti, yliluonnollisesti, molemmilla selitysmalleilla tai näitä yhdistäen. Sovellan myös Kelemenin teoriaa ”epämääräisestä” teleologiasta, eli ihmisten taipumuksesta havaita yliluonnollisia tarkoituksia muun muassa luonnonilmiöissä. Pro gradun aineisto on vuosina 2004‒2013 kirjoitettu suomalainen internetkeskustelu, jonka viesteistä valtaosa käsittelee Intian valtamerellä vuonna 2004 tapahtunutta tsunamia. Keskustelu koostuu 288 kirjoittajan 1275 viestistä. Analysoin aineiston Saldañan kausaatiokoodauksen pohjalta kehittämälläni teoriaohjaavalla tekstinkoodausmenetelmällä. Tutkimuksen keskeisin tulos on, että valtaosa yliluonnollisia, tarkoituksen sisältäviä selityksiä soveltaneista kirjoittajista selittää tapahtumia myös tieteellisesti. Vähemmistö luonnonkatastrofeja tai niistä aiheutunutta kärsimystä selittäneistä kirjoittajista esittää tapahtumille yliluonnollisia tarkoituksia. Keskustelijat selittävät yliluonnollisilla tarkoituksilla luonnonkatastrofista aiheutunutta kärsimystä ‒ tieteellisiä selityksiä keskustelijat sen sijaan käyttävät sekä luonnonilmiön että siitä johtuvan kärsimyksen selittämiseen. Kirjoittajat ilmaisevat yliluonnollisia tarkoituksia eksplisiittisesti ja metaforisesti, ja ilmaisutavalla on yhteys tieteellisten selitysten soveltamiseen. Kaiken kaikkiaan tulokset tukevat käsitystä, jonka mukaan osa ihmisistä selittää luonnonkatastrofeista aiheutunutta kärsimystä sekä tieteellisesti että yliluonnollisilla tarkoituksilla myös melko sekulaarissa ja korkeasti koulutetussa yhteiskunnassa. Saman ilmiön tieteelliset ja yliluonnolliset selitykset voivatkin tietyissä olosuhteissa olla psykologisesti yhteensopivia, vaikka ne kulttuurisessa keskustelussa usein esitetään toisensa vastapareina.

Tutkielmassani käsittelen ranskalaisen säveltäjän Olivier Messiaenin (1908-1992) synestesiaan liittyvää harmonista ajattelua. Messiaen oli ääni-väri -synesteetikko, toisin sanoen hän näki kuulemansa musiikin väreinä. Tältä pohjalta hän kehitti monimutkaisten sointujen ja asteikkojen järjestelmän, jonka puitteissa hän pystyi ikään kuin maalaamaan musiikillaan haluamansa värit. Esittelen aluksi tämänhetkistä synestesiatutkimusta lähinnä kolmen vallitsevassa asemassa olevan päälinjan pohjalta. Näitä edustavat yhdysvaltalainen Richard Cytowic, britti Simon Baron-Cohen ja saksalainen Hinderk Emrich. Käyn läpi heidän määritelmänsä synestesiasta ja näkemyksiään synesteettisistä säveltäjistä. Messiaen on jossain määrin tuonut esiin musiikkinsa värejä lähes uransa alusta lähtien, mutta huomiot ovat yleensä olleet melko ylimalkaisia ja epäjärjestelmällisiä. Tuon esiin näitä eri lähteistä löytyneitä Messiaenin näkemyksiä ja kokemuksia tarkasteltuna Messiaenin henkilökohtaisen sävellysfilosofian pohjalta sekä tiettyihin Messiaenin sävellyksiin ja niiden harmonisiin rakenteisiin liittyen. Messiaenin kuoleman jälkeen vuosina 1994-2002 julkaistun seitsenosaisen teossarjan Traité de rythme, de couleur, et d'ornitologie viimeisessä osassa Messiaen esittää järjestelmällisesti kaikkien erikoissointujensa ja moodiensa värityksen. Tarkastelen Messiaenin käyttämiä harmonioita jakamalla ne yleisiin ja erikoissointuihin sekä moodeihin. Määritellessäni näitä harmonioita käytän metodina sävelluokkajoukkojen teoriaa, jonka avulla kaikki sävelyhdistelmät voidaan määritellä yksiselitteisesti. Esittelen joukkoteoriaa ja siihen liittyviä käsitteitä siinä määrin kuin se liittyy tutkielmaani, enkä siis yritäkään tuoda esiin analyysimetodia koko laajuudessaan. Olen rekonstruoinut visuaalisesti Messiaenin käyttämät noin 150 harmonista väriä, ja tutkielmani liitteenä olevalla CD-romilla esitän ne soivassa ja näkyvässä muodossa. Tällä CD-romilla on myös analyysiMessiaenin urkuteoksen Méditations sur le mystère de la Sainte Trinité 5. osan alusta, jossa tutkin käytännön tasolla värien ilmenemistä Messiaenin musiikissa. Tutkielmani keskeinen osa onkin tämä CD-rom, ja siitä ilmennee myös tutkielmani lähtökohta ja tavoite: luoda työkalu Messiaenin musiikin värisisältöjen hahmottamiseen.

Tutkielmani käsittelee virkerakennetta ja sanajärjestystä islantilaissaagan Þorsteins saga hvítan kahdessa ruotsinkielisessä käännöksessä. Tutkin, kuinka käännösten virkerakenteet ja sanajärjestys eroavat toisistaan ja lähdetekstistä. Tutkimusaineistoni koostuu Inge Knutssonin käännöksestä vuodelta 2014 ja Åke Ohlmarksin käännöksestä vuodelta 1964 sekä näiden lähdeteksteistä teoksissa Íslendinga sögur (1987) ja Íslenzk fornrit (1950). Analysoin saagan luvut 1–3, 5 ja 8–9 vanhemman käännöksen jaon mukaan. Aineistossa on 133 virkeparia, jotka koostuvat yhdestä tai useammasta virkkeestä per käännös. Teoriaosuudessa käsittelen islantilaissaagojen tyyliä ja niiden ruotsinkielisiä käännöksiä, muinaisislannin syntaksia, ruotsin syntaksia ja syntaksia stilistiikan näkökulmasta. Lisäksi esittelen islantilaissaagojen käännöksistä tehtyä aiempaa tutkimusta keskittyen syntaksia käsittelevään tutkimukseen. Vertaan ensiksi käännöksiä keskenään saadakseni selville, millaisia eroja niissä on. Tutkimusmetodi tässä osassa on osittain kvantitatiivinen ja osittain kvalitatiivinen komparatiivinen analyysi. Sitten valitsen esimerkkejä tyypillisistä eroista teorian, aiemman tutkimuksen ja omien tulosteni pohjalta. Vertaan esimerkkivirkkeitä lähdeteksteihin selvittääkseni, kuinka uskollisia käännökset ovat lähdetekstille. Esimerkit koskevat virkejakoa, konjunktioita, sivulauseita, lauseen alkukenttää sekä erikoisuuksia virkerakenteessa. Metodi tässä osassa on kvalitatiivinen. Virkerakenne on samanlainen 49% ja erilainen 51% virkepareista, kun taas sanajärjestys on samanlainen 66% ja erilainen 34% virkepareista. Tyypillinen ero käännösten välillä on, että Ohlmarks käyttää yhtä virkettä, kun taas Knutsson jakaa sen lyhyempiin virkkeisiin. Välillä molemmat kääntäjät käyttävät lyhyitä virkkeitä, mutta jakavat ne eri kohdista. Toinen tyypillinen ero on, että toinen kääntäjä käyttää sivulausetta ja toinen lauseketta tai päälausetta. On tavallisempaa, että Knutsson käyttää sivulausetta ja Ohlmarks lauseketta tai päälausetta. Ohlmarks käyttää välillä sanajärjestystä, joka voisi johtua uskollisuudesta lähdetekstille. Vertailu lähdetekstin kanssa osoittaa, että hän säilyttää näissä tapauksissa lähdetekstin sanajärjestyksen Knutssonia useammin, vaikka tulos on ruotsiksi epätavallinen. Kääntäjät ovat virkejaon suhteen välillä uskollisia lähdetekstille ja välillä eivät. Kun lähdetekstissä on pitkä virke, Knutsson jakaa sen lyhyempiin virkkeisiin Ohlmarksia useammin. Knutsson säilyttää lähdetekstin ”ok” (ja) tai ”en” (mutta) -konjunktiot hieman Ohlmarksia useammin. Tulokseni osoittavat myös, että kääntäjät korvaavat välillä päälauseita relatiivilauseilla. Sivulauseiden suhteen kääntäjät menettelevät useilla eri tavoilla, mutta Ohlmarks on useammin uskollinen lähdetekstille. Myös näissä esimerkeissä tulee esille relatiivilauseen käyttäminen lähdetekstin kahden päälauseen sijaan. Virkerakenteen erikoisuuksista on kolme esimerkkiä Knutssonilta ja kaksi Ohlmarksilta. Knutssonin käännöksessä on virke, jossa relatiivilause ei tule referentin jälkeen, ja vertailu lähdetekstin kanssa osoittaa, että hän käyttää täsmälleen samanlaista virkerakennetta kuin lähdeteksti. Kahdessa tapauksessa Knutsson käyttää asyndetonia yhdistämään verbilausekkeita: toisessa tapauksessa se johtuu lähdetekstistä ja toisessa ei. Ohlmarks yrittää välttää sivulauseiden käyttöä kääntäessään islannin refleksiiviverbejä ollakseen uskollinen lähdetekstille.

Tämä tutkielma käsittelee nuorten noin 25–30-vuotiaiden somalien käsitystä omasta klaanista ja suhdetta muihin somaliklaaneihin somalialaisessa ja suomalaisessa yhteiskunnassa. Tutkielma perustuu yhdeksästä haastatteluista koostuvaan kvalitatiiviseen tutkimukseen, johon osallistui joukko ikäluokkaan kuuluvia Suomessa asuvia somaleja. Tämän ohella tuli haastateltua somaliyhteisön piirissä toimivia järjestöjä. Tarkoituksena oli saada selville kunkin haastateltavan mielipiteet klaanijärjestelmään liittyen. Vaikka Suomen somalit ovatkin varsin näkyvä osa Suomalaista nyky-yhteiskuntaa, on heidän klaanijärjestelmänsä monelle varsin tuntematon. Usein esille tuodaan somaleille ominainen Islamin usko, joka kuitenkin sekin voi olla klaanijärjestelmän muokkaamaa. Tarkoituksena oli tuoda esille, millä tavoin klaanijärjestelmä näkyy jokapäiväisessä elämässä, ja miten se rajoittaa tai edistää ja tukee somalien sosiaalista liikkuvuutta Suomessa. Tutkimus osoittaa klaanin toimivan perhejärjestelmänä, joka tarjoaa turvaa somaleille ja auttaa kartoittamaan henkilökohtaisia sukujuuria. Tämän perusteella se on auttanut monia somaleja aloittamaan uuden elämän diasporassa. Klaani on myös yhä vahvemmin poliittinen instituutio, jonka perusteella Somalia on jaettu omiin hallinnollisiin alueisiin, ja joka vaikuttaa myös diasporassa asuvien somalien poliittisiin mielipiteisiin ja identiteettiin. Klaani perustuu varsin patriarkaaliseen järjestelmään, joka erottaa naisten ja miesten mielipiteitä ja mahdollisuuksia sosiaaliseen liikkuvuuteen yhteisön sisällä. Klaanin merkityksen politisoituminen on myös aiheuttanut tutkimuksen perusteella eroja eri ikäluokkien välille, auttanut niin klaaneihin perustuvan regionalismin kuin somalialaisten yhtenäisyyttä tukevan kansallismielisyydenkin kasvua.

Tämä tutkielma tarkastelee käsityksiä naistennimien yleisyydestä ja harvinaisuudesta. Tutkielma rajautuu pelkästään naistennimiin, sillä niissä nimimuodin muutokset näkyvät miestennimiä selvemmin ja nopeammin. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaiset naistennimet koetaan yleisiksi ja harvinaisiksi ja miksi, vaikuttaako ikä näihin käsityksiin ja millaisia ajatuksia etunimien yleisyys ja harvinaisuus ylipäätään herättää vastaajissa. Tutkielman aineisto on kerätty verkkokyselyn avulla, joka koostui sekä monivalinnasta että avoimista kysymyksistä. Tutkimus on toteutettu kansanonomastisesta näkökulmasta. Vastaajien täyttämän verkkokyselyn monivalintaosuus koostui 20 naistennimestä, jotka vastaajien tuli luokitella yleisiksi, harvinaisiksi tai ei yleisiksi eikä harvinaisiksi. Nimistä selvästi yleisin oli vastaajien mielestä Riitta, jonka koki yleiseksi noin 92 prosenttia vastaajista ja joka on ollut suosituimmillaan 1950-luvulla. Riitan jälkeen yleisimmiksi koettiin uusvanhat Helmi ja Lilja, jotka ovat saaneet uutta suosiota 2000–2020-luvuilla. Selvästi harvinaisimmiksi koettiin Milma-Inkeri ja Vadelma, jotka ovat myös tilastollisesti kyselyn harvinaisimmat nimet. Monivalinnoissa vastaajat olivat pääsääntöisesti hyvin tietoisia nimien yleisyydestä: yleisimmäksi on koettu nimet, joita on annettu eniten ensinimiksi, ja harvinaisimmaksi nimet, joilla on vähiten kantajia. Avoimissa kysymyksissä vastaajia pyydettiin luettelemaan 1–3 mielestään yleistä naistennimeä ja 1–3 mielestään harvinaista naistennimeä. Selvästi useimmiten vastauksissa mainittiin Anna, jonka jälkeen yleisimmiksi koettiin Maria, Aino ja Laura. Näistä Anna, Maria ja Laura ovat nimiä, jotka ovat käytössä monessa eri kulttuurissa ja joita on myös Suomessa annettu kaikenikäisille. Aino on puolestaan Kalevalasta käyttöön noussut nimi. Harvinaisiksi koettuja nimiä mainittiin yhteensä 525 eli niiden kirjo on moninainen. Joukossa on sekä nimiä, joilla ei ole vielä yhtäkään kantajaa että nimiä, joilla kantajia on yli 100 000. Tyypillisimmät perustelut nimien yleisiksi ja harvinaiseksi kokemiselle oli vastauksissa se, onko vastaaja kohdannut kyseistä nimeä. Perusteluissa tulee ilmi myös pohdintaa esimerkiksi nimien iästä, mahdollisten nimenkantajien iästä, julkisuuden henkilöiden vaikutuksesta nimien suosioon ja nimimuodin sykleistä. Vastaajat ovat siis tietoisia nimimuodista ja siihen liittyvistä tekijöistä. Eri vastaajaikäluokkien käsitysten eroavaisuus näkyy monivalinnoissa erityisesti 2000–2020-luvuilla suosituimmillaan olleissa nimissä, jotka nuoremmat vastaajat kokevat vanhempia vastaajia yleisimmiksi. Avoimissa vastauksissa yleisiksi koetaan puolestaan suurelta osin omassa ikäluokassa yleiset nimet. Tutkimus osoittaa, että vastaajat ovat pääasiallisesti tietoisia nimien yleisyydestä ja harvinaisuudesta sekä nimimuodista. Tärkeäksi osoittautui nimeä valittaessa, että se ei ole liian harvinainen tai erikoinen eikä liian yleinen. Kovin harvinaiset nimet koetaan turhaksi erikoisuuden tavoitteluksi, kun taas todella yleiset nimet ovat monen vastaajan mielestä persoonattomia ja tylsiä.

Tutkielma on laadullinen haastattelututkimus, jossa kysytään, mitä uskonnottomuus merkitsee uskonnottomaksi identifioituville urbaaneille milleniaaleille Helsingissä. Tutkimuskysymyksiä on kolme. Ensimmäiseksi selvitetään, kuinka uskonnottomat jäsentävät uskonnottomuuttaan, toisia ihmisiä sekä suomalaista yhteiskuntaa. Tämän jälkeen tarkastellaan sitä, missä määrin uskonnottomien runsaslukuisuus urbaanien milleniaalien keskuudessa näkyy uskonnottomuuden laadullisena normalisoitumisena uskonnottomien kuvauksissa. Samalla kysytään, onko aineistosta löydettävissä muita mahdollisia uskonnottomuutta keskeisesti määrittäviä tekijöitä. Tutkielmassa on hyödynnetty Kirkon tutkimuskeskuksen Gallup Ecclesiastica -kyselyn kysymyksiä vuodelta 2015, sekä kyselyn pohjalta tehtyä Teemu Tairan, Kimmo Ketolan ja Jussi Sohlbergin tutkimusartikkelin käsikirjoitusta. Aineisto koostuu yhdeksän uskonnottomaksi identifioituvan henkilön yksilöhaastattelusta. Haastateltavat ovat syntyneet vuosien 1983 ja 1991 välisenä aikana. Haastatteluissa sovellettiin kognitiivista haastattelulajia. Sisällönanalyyttisesti toteutetussa analyysissä liikutaan normalisaation, identiteettikategorian, yksilöllistymisen ja sukupolven käsitteiden ympärillä. Uskonnottomuus näyttäytyy moninaisena kategoriana, joka merkityksellistyy useina määreinä. Uskonnottomuus hahmottuu uskonnottomien ajattelussa erityisesti yksilön sisäisen merkityksellisyyden kautta. Uskonnot, erityisesti evankelis-luterilainen kirkko, halutaan pitää etäällä omasta elämästä. Toisaalta ajoittainen läheisyys uskonnon ja kirkon kanssa ovat uskonnottomalle mahdollisia asioita. Uskonto hahmottuu ’toisena’, ulkopuolisena ja jäykkänä kategoriana, jonka ei nähdä olevan tarpeeksi yksilöllinen, joustava tai liberaali. Suomalaisuus nähdään etäisenä, vanhanaikaisena ja tunkkaisena kategoriana. Perimmäisinä johtopäätöksinä voi sanoa uskonnottomuuden muotojen olevan varsin normalisoituneita urbaaneilla milleniaaleilla. Identiteettikategoriana uskonnottomuus kuitenkin vaikuttaa olevan normalisoitunut vain joissain tapauksissa. Yksilöllisyys on sen normaalin aseman lisäksi keskeinen urbaania uskonnottomuutta määrittävä piirre. Uskonnottomuus näyttääkin toimivan haastatelluille urbaaneille milleniaaleille yhdenlaisena tapana tuottaa, ylläpitää sekä ilmaista omaa yksilöllisyyttä.

Tutkin pro gradu -työssäni Sally Salmisen Katrina-romaanin (1936) henkilökuvausta. Tutkielmani kohdeteksti on vuonna 2018 ilmestynyt Juha Hurmeen suomennos, mutta hyödynnän myös ruotsinkielistä alkuteosta analysoimissani kohdissa. Katrina on kertomus pohjanmaalaisesta naisesta, joka muuttaa merimiehen perässä Ahvenanmaalle. Romaani kuvaa lapsuus- ja nuoruusvuosia lukuun ottamatta koko Katrinan elämänkaaren. Tutkielmassani tarkastelen sekä Katrinan henkilökuvauksen konventioita että henkilöhahmoja yleisesti. Selvitän, millä tavalla henkilöhahmot rakentuvat, ja tutkin etenkin sitä, millaisia merkityksiä henkilöhahmojen kuvaaminen suhteessa toisiinsa muodostaa. Hyödynnän analogian käsitettä, ja tarkastelen sekä samuuden että vastakkaisuuden varaan rakentuvia analogisia henkilöasetelmia. Kutsun vastakkaisuuteen perustuvia analogisia henkilöasetelmia tutkielmassani vastapareiksi. Pohdin erityisesti sitä, millä tavalla henkilökuvaus kiertyy päähenkilön, Katrinan, ympärille, ja kuljetan Katrinan henkilöhahmon kehitystä ja eri rooleja mukana läpi tutkielman. Tarkastelen sekä suoraa että epäsuoraa henkilökuvausta. Lisäksi tarkastelen sitä, millä tavalla henkilökuvaus muodostuu henkilöhahmojen tajunnan kuvauksen kautta. Hyödynnän Dorrit Cohnin teoriaa tajunnan kuvauksen tekniikoista. Cohn jaottelee kolmannen persoonan kerrontatilanteen tajunnan kuvauksen tekniikat psykokerrontaan, kerrottuun monologiin ja siteerattuun monologiin. Tajuntaa kuvataan Katrinassa kaikilla kolmella Cohnin erottelemalla tavalla. Useat Katrinan henkilöasetelmista pohjautuvat samanaikaisesti sekä vastakkaisuuteen että samuuteen, ja analogisuus vahvistaa henkilöhahmojen piirteitä. Henkilökuvauksen merkitys on romaanissa mittava: miljöötäkin kuvataan pitkälti henkilökuvauksen kautta. Analogisuus kuitenkin yltää myös maisemaan. Hyödynnän analogisen maiseman käsitettä analysoidessani ympäristön vertauskuvallisuutta suhteessa Katrinan henkilöhahmon kehitykseen.

Tutkimuksessa tarkastellaan muinaislänsiskandinaavin /ǫ/-foneemin äännevastineiden muodostumista fäärin kielessä. Etymologisesti länsiskandinaavin /ǫ/ on u-umlaut -äänteenmuutoksen vaikutuksesta labiaalistunut a-vokaali, *[ɔ], joka kuitenkin on niin islannissa kuin fäärissäkin myöhemmin pyrkinyt sulautumaan takaisin muihin vokaaleihin. Fäärin kielessä /ǫ/-äänteen vastineena esiintyy yleensä /ø/, mutta nasaalikonsonanttien m, n ja ŋ edellä se on sulautunut /o/-foneemiin. Tutkimuskirjallisuudessa tämä yksinomaan nasaalien yhteydessä tavattava kehityskulku on yleensä vain deskriptiivisesti määritelty, eikä poikkeuksen alkuperää pyritä selittämään foneettisesti. Työn tavoitteena on analysoida /ǫ/:n kahtiajakautumisen syitä ja äänteellisiä edellytyksiä. Koska poikkeava refleksi esiintyy vain nasaalikonsonanttien edellä, kiinnitetään erityistä huomiota alkuperäisen vokaaliäänteen nasalisoitumiseen refleksien jakautumista mahdollisesti selittävänä tekijänä. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan seuraaviin tutkimuskysymyksiin: (1) Milloin ja missä foneettisissa ja fonologisissa olosuhteissa etymologisen /ǫ/:n jakautumisen on täytynyt tapahtua? sekä (2) Mikä oli nasalisoitumisen merkitys vokaalin kehityksessä kohti /ø/:tä ja /o/:ta, ja mitä seurauksia /ǫ/:n allofonisella nasalisoitumisella on varhaisen fäärin rekonstruktiolle? Jakautumisen ajankohdan määrittämiseksi tutkimuksessa selvitetään /ǫ/-foneemin ilmenemismuoto fäärin kielen varhaisimmissa historiallisissa lähteissä, joita ovat Seyðabrævið-lain (1298) jäljennös (1600-l.), Húsavíkarbrøvini -kirjeaineisto (1400-l.), keskiaikaisissa tanskalaisissa maa- ja käräjäkirjoissa (1584–) esiintyvät fäärinkieleiset nimet sekä Jens Christian Svabon runokäsikirjoitukset (1770–). Tässä kartoituksessa hyödynnetään etupäässä aiempia u-umlaut -vokaalin ilmentymistä käsitteleviä tutkimuksia, joiden alkuperäiset tutkimuskysymykset ovat kuitenkin olleet erilaiset kuin tässä tutkimuksessa. Muilta osin teoreettisessa äännehistoriallisessa analyysissä lähtökohtana on edellä kuvatun empiirisen ajoittamismenetelmän ohella käytetty aikaisempia fäärin kielen ja /ǫ/-vokaalin historiaa käsitteleviä tutkimuksia. Tutkimuksessa havaittiin, että /ǫ/-foneemin jakautuminen /ø/- ja /o/-vokaaleiksi käynnistyi todennäköisesti 1600-luvun alussa, jolloin ø- ja o-kirjoitusasut näyttävät ilmaantuvan aineistoon. Tämä kuitenkin edellyttää vanhimmissa maakirjoissa esiintyvien a-kirjaimella kirjoitettujen paikannimien tulkitsemista tanskalaisen interferenssin piilottamiksi *[ɔ]-äänteeksi, mikä on aiemmin esittämätön, joskin perusteltavissa oleva tulkinta. Suhteellisen äännehistorian perusteella voidaan lisäksi osoittaa, että /ǫ/:n jakautuminen on todennäköisesti tapahtunut ennen tavurakenteeseen perustuvan vokaaliallofonian kehittymistä. Tutkimuksessa kehitettyä rekonstruktiomallia seuraten on perusteltua olettaa, että /ǫ/:n refleksien kahtalaisuus on perua foneemin äänteenmuutoksia edeltäneestä allofonisesta nasalisoitumisesta. Muutoksen *[ɔ] > [ø] taustalla lienee ollut yleinen länsiskandinaavinen kehityssuunta, jolla ei fäärissä kuitenkaan ollut vaikutusta m-, n- tai ŋ-konsonantin edellä allofonisesti nasalisoituneeseen *[ɔ̃]-varianttiin. Koska äänteen jakauma kielijärjestelmässä jäi tämän ensimmäisen äänteenmuutoksen seurauksena hyvin marginaaliseksi, sulautui nasaaliallofoni myöhemmin pian yhteen /o/-vokaalin kanssa. Vokaalin /ǫ/ nasalisoituminen oli färsaarelainen innovaatio, jolla ei ole historiallista yhteyttä muinaisislannista löydettyyn vokaalien nasaalisuuteen.