Browsing by Title

Työssäni tarkastelen turvapaikanhakijoiden kanssa työskentelevien vapaaehtoisten muistitietokerrontaa vuoden 2015 tilanteessa. Tutkielman aineisto on kerätty vuonna 2017 Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineen kenttätyökurssilla, joka käsitteli turvapaikanhakijoiden kanssa työskentelevien vapaaehtoistyötekijöiden kokemuksia. Tämä pilottitutkimus toteutettiin osana Helsingin yliopiston ERA.Net RUS Plus –muistitietohanketta: LIVINGMEMORIES – Living together with difficult memories and diverse identities 2015–2017. Aineisto on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Tutkielman aineistona on näistä haastatteluista kaksi, jotka ovat molemmat pariskuntien yhteishaastatteluita. Tarkastelen aineistoani kerronnallisesti Michael Bambergin positiointianalyysin avulla. Positiointianalyysilla on mahdollista tarkastella sitä, millä tavoin vuorovaikutustilanteen osallistujat tuottavat yhteistoiminnallisesti identiteettejä, positioimalla itseään ja toisiaan useilla kerronnan tasoilla. Bamberg jakaa kerronnan kolmeen tasoon kertomusmaailman, kerronnan ja diskurssien tasoon. Tarkastelen myös vapaaehtoisten positioitumista intersubjektiivisesta näkökulmasta, jonka perustan Katherine Borlandin teoretisoinnille yhteiskerronnan intersubjektiivisuudesta. Työssä kysyn millä tavalla turvapaikanhakijoiden kanssa toimivat vapaaehtoiset merkityksellistävät omaa toimintaansa vapaaehtoistyötä tekevien pariskuntien yhteiskerronnassa. Kysyn miten haastatellut pariskunnat positioivat itseään suhteessa vapaaehtoisuuteen, tai siihen kytkeytyviin muihin positioihin. Toisekseen kysyn myös millä tavalla nämä positiot ovat intersubjektiivisessa suhteessa muihin toimijoihin, kuten heidän puolisoonsa, turvapaikanhakijoihin, muihin vapaaehtoisiin tai maahanmuuttoviranomaisiin. Kolmanneksi kysyn, miten nämä yhdessä vapaaehtoistyötä tekevät pariskunnat kertovat siitä yhdessä. Kertomusmaailman tasolla olen löytänyt erilaisia vapaaehtoisuuden positioista, kuten vapaaehtoistyöntekijän/tukihenkilön villin vaparin/aktivistin, elämätapa-auttajan, ystävän/perheenjäsenen ja asianajajan. Kertomusmaailman positiot liittyivät vahvasti vapaaehtoistoiminnan tilanteisuuteen. Erilaiset toiminnan muodot ja vaiheet kutsuivat kerronnasta esiin erilaisia positioita. Nämä kaikissa positioissa näkyi keskenään erilainen intersubjektiivinen suhde muihin kerronnassa mainittuihin henkilöihin, esimerkiksi kertojan puolisoon, turvapaikanhakijoihin, muihin vapaaehtoisiin tai viranomaisiin. Aineistosta löytyi erilaisia tapoja hahmottaa intersubjektiivisuutta. Näitä olivat rajattu, sidosteinen, yhteistoiminnallinen, verkottunut ja välitteinen intersubjektiivisuus. Nämä erilaiset intersubjektiivisuuden muodot liittyivätkin kertojilla tiettyihin kertomusmaailman positioihin. Kerronnan tasolla haastateltavilla oli myös erilaisia yhteiskerronnan positioita, joilla he joko tuottivat yhdessä kerrontaa. Pääasiassa kerronta eteni dialogisesti ja myötäilevästi, mutta vaati ajoittain myös kertojien keskinäistä neuvottelua. Myös haastattelijoilla oli oma roolinsa kerronnan muotoutumisessa. Diskurssien tasolla kerronnasta merkittävimmiksi kommentoineiksi diskursseiksi hahmottuivat toiseen ihmiseen luottamisen -diskurssi ja yksilön ja yhteiskunnan vastuun diskurssi. Näiden diskurssien avulla kertojat rakensivat toiminnalleen intersubjektiivisia merkityksiä. Jatkossa vapaaehtoisten muistitietokerrontaa olisi tärkeä tutkia lisää ja se voisi avata paitsi teoreettisesti muistitietoprosessin rakentumista, myös auttaa ymmärtämään turvapaikanhakijoiden kanssa toimivien vapaaehtoisten liikettä ympäri Eurooppaa.

Tutkielma tarkastelee Saksan ja Ison-Britannian välistä laivastosopimusta vuonna 1935 ja siitä kirjoitettuja lehtiartikkeleita neljässä lehdessä kevät-kesällä 1935. Sopimus kirjoitetiin kesäkuussa 1935. Se avaa myös sitä poliittista prosessia ja taustaa jonka seurauksena laivastosopimus luotiin ja sen lopullisia seurauksia. Tarkoituksena on etsiä vastaus kuinka Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltojen suurimmat lehdet suhtautuivat Saksan ja Ison-Britannian väliseen laivastosopimukseen ja sitä edeltäneisiin neuvotteluihin? Tähän kysymykseen liittyen selvitetään myös se nähtiinkö laivastosopimus oikeutettuna missään tutkimusalueen lehdissä. Lisäksi tutkimus etsii vastatusta esittikö lehdistö uhkakuvia Saksan laivaston kasvattamisesta laivastosopimuksen avulla? Koska kyseessä on pohjimmiltaan lehdistötutkimus, tutkitaan myös kuinka uutisten aihepiiri valittiin ja rakennettiin lehdissä. Keskeisenä lähteenä ovat maiden suurimmat sanomalehdet. Suomea edustaa Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet. Ruotsia edustaa Dagens Nyheter ja Yhdysvaltoja The New York Times. Lehdet on valittu niiden levikin, suosion ja poliittisten linjaerojen takia. The New York Times edustaa ensimmäisen maailmansodan perintöä, mutta Saksan laivaston kasvattamisella ei sille lopulta ollut suurta merkitystä. Suomen lehdistöstä Helsingin Sanomat edustaa taustaltaan lievää saksalaismielisyyttä. Tämä ei kuitenkaan näkynyt lehden aihetta käsitelleessä kirjoittelussa. Hufvudstadsbladetin esittää ennen virallisia neuvotteluja runsaasti uhkakuvia, mutta siirtyy pian neutraaliin kirjoitteluun. Dagens Nyheter oli sen sijaan 1930-luvun aikana lieventänyt poliittista kantaansa suhtautumisessa Saksaan. Laivastosopimus nähdään kaikissa lehdissä merkittävänä. Sen uutisointi kuitenkin jakautuu, painottuen pääasiassa kesäkuulle 1935, jolloin neuvottelut käytiin. Lehdet olivat aikaisin keväällä 1935 esittäneet Saksan vaatimuksen 35 % suhteesta Ison-Britannian laivastoon nähden. Laivastosopimuksen lopullinen rakenne ja arviot Saksan tulevasta laivaston aseesta kiinnostivat siksi kaikkia lehtiä suuresti. Yleinen suhtauttaminen laivastosopimukseen muuttui neuvottelujen edetessä. Ennen virallisia neuvotteluja esitetyt uhkakuvat liittyivät Saksan vaikutusvallan kasvuun ja tekniseen ylivoimaan. Kirjoittelu kuitenkin rauhoittui neuvottelujen edetessä. Etenkin Saksan varustelun hillitsemistä pidettiin onnistumisena. Uutiset laivastosopimusta käsitelleille kirjoituksille muodostettiin eri tavoin lehdissä. Myös uutisten taustakaupunki vaihteli. Suurin vaihteluun selittyy siitä mistä aihetta käsitelleitä uutisia esitettiin. Tutkimuksen perusteella Helsingin Sanomat turvautui lähteissään ulkomaankirjeenvaihtajaisiinsa, sekä uutistoimistoihin. Hufvudstadsbladet rakensi uutisensa samalla tavoin korostaen kuitenkin uutistoimistojen käyttöä. The New York Times käytti erityisesti langattoman välityksellä saatuja tietoja ja kirjeenvaihtajaansa. Dagens Nyheter käytti erityisesti uutistoimistoja, ei kirjeenvaihtajaa. Lehdet tukeutuivat usein samoihin taustalähteisiin. Työn apuna on käytetty myös artikkeleiden taulukointia havainnollistamaan uutisoinnin muotoutumista.

Tutkin maisterintutkielmassani aikarakennetta ja ajan käsittelyä narratiivisessa diskurssissa Olga Tokarczukin (1965‒) romaanissa Alku ja muut ajat (alk. Prawiek i inne Czasy 1996). Tyyliltään maagisrealistinen ja kerrontatavaltaan ensyklopedista romaania muistuttava Alku ja muut ajat kertoo fiktiivisestä puolalaisesta Alku-nimisestä kylästä, jossa ihmiset, Jumala ja enkelit elävät rinnakkain. Tutkielman tavoitteena on esittää tulkinta aikakäsityksestä tekstissä ja osoittaa, että sen fragmentaarinen rakenne ja moniääninen ajan kuvaamisen modus on osa teoksen revisionistista kerronnallista strategiaa postmodernina historiallisena romaanina. Tutkielman metodisessa lähestymistavassa yhdistyvät strukturalistinen narratologia ja postmodernistisen fiktion lajiteoria. Tutkimuskysymyksen purkamisen aloittaa kirjallisuuskatsaus ajan merkityksestä luonnollisessa kielessä ja inhimillisessä kokemustodellisuudessa, sekä fiktion keinoista representoida ihmisen yrityksiä mitata ja järjestelmällistää aikaa. Tekstianalyysissä muodostan aikajanan juonen keskeisistä tapahtumista ja sovellan siihen Gérard Genetten strukturalistista tekstin ja tarinan ajan analysoimisen käsitteistöä. Viimeisessä käsittelyluvussa tulkitsen tekstianalyysissä huomionarvoisiksi osoittautuneita anakronisia sekvenssejä postmodernistisen historiallisen fiktion apokryfisen poetiikan näkökulmasta. Postmodernin historiallisen romaanin revisionistiset kerronnalliset strategiat käyvät ilmi tekstin ajallisessa rakenteessa. Kokemus ajassa olemisesta ei rajoitu inhimillisiin hahmoihin, vaan myös luontokappaleet ovat osallisia ajasta. Toinen maailmansota muodostaa tarinan keskeisen kriisin, joka on myös tekstissä sen rytmiä ja elämän ja kuoleman teemojen käsittelyä kiihdyttävä taitekohta. Teoksen narratiivinen diskurssi kommunikoi metafiktiivisine ja intertekstuaalisine elementteineen epätäsmällisesti, kuinka tarinan kuvaama maailma rakentuu, ja mikä on ihmisen merkitys sen suuressa kuvassa. Alku ja muut ajat onkin eräänlainen vastakertomus ihmiskeskeisille fiktioille ajasta. Aika ei ole tekstissä universaali lineaarinen jana, vaan myös yksilöllinen olemisen tila, jollaista myös kuolema edustaa, mikä mahdollistaa ajan kuvaamisen muuttuvana ja jopa loppumattomana.

Tutkimus käsittelee brittiläisen sukellusvenelaivueen toimintaa Itämerellä 1914-1918. Sukellusveneet toimivat Itämerellä osana Venäjän Itämeren laivastoa ja sen komentajan alaisuudessa. Tutkimuksessa selvitetään sukellusveneiden lähettämiseen johtaneita syitä ja tapahtumia. Pro gradussa käsitellään laivueen toimintaa sodassa ja arvioidaan sen merkitystä Itämeren merisotaan. Tutkimuksen pääasiallinen lähdeaineisto koostuu brittiläisen sukellusvenelaivueen alusten päälliköiden raporteista, Ison-Britannian amiraliteetin esikuntapapereista sekä yksityisestä kirjeenvaihdosta. Laajaan primäärilähteistöön tukeutuen luodaan yksityiskohtainen selvitys sukellusveneiden toiminnasta ja niiden merkityksestä. Brittiläiset sukellusvenemiehet onnistuivat upottamaan useita saksalaisia sotalaivoja. Sotaa käytiin myös kauppalaivoja vastaan. Kauppasodassa brittien tavoitteena oli hankaloittaa ruotsalaisen rautamalmin kuljetuksia Saksaan. Tässä tehtävässä britit onnistuivat hyvin. Saksalaiset joutuivat ottamaan Itämerellä käyttöön saattuejärjestelmän, jolla pyrittiin minimoimaan brittisukellusveneiden aiheuttamat vahingot. Itämeren laivaston johdon haluttomuus käyttää brittisukellusveneitä hyökkäyksellisiin toimiin johti siihen, että vuosina 1914-1915 saavutettua sotamenestystä ei pystytty seuraavina vuosina uusimaan. Toimintaa hankaloitti myös Venäjän vallankumous, joka monimutkaisti brittien asemaa laivaston sisällä. Brittien onnistui pysyä pääosin erossa vallankumouksen aiheuttamista ongelmista. Brittiläiset sukellusveneupseerit joutuivat tyytymään puolustukselliseen rooliin vaikka pyrkivät pikemminkin avaamaan uutta merisotarintamaa Saksaa vastaan. Brittiläisen sukellusvenelaivueen toiminta ei muuttanut merkittävästi Itämeren merisodan luonnetta. Sen määrittelivät pitkälti maantiede ja käytössä olleet asejärjestelmät. Merisota Itämerellä olikin pääosin miinasotaa.

Tutkielma käsittelee toisen maailmansodan aikana (1940–1945) Suomessa julkaistujen kotimaisten kirjojen kansia ja niissä käytettyjä kuva-aiheita. Tutkielman lähtökohtana on kysymys kirjankansien ja kansien kuva-aiheiden kyvystä heijastaa ilmestymisaikansa yhteiskunnallisia ja poliittisia tapahtumia. Tutkimuskysymys kohdentuu kirjankansiin yhteiskunnan ja kulttuurin olosuhteiden visuaalisina representaatioina. Tutkimuksen aineisto koostuu noin sadan satunnaisotannalla valitun kotimaisen kirjan kannesta. Tarkempi kuva-analyysi kohdistuu 36 kirjan kansikuvaan, jotka on jaoteltu kirjan kansiaiheiden ja osin myös sisällön perusteella kuuteen ryhmään: lapset, nuoret, naiset, miehet, politiikka ja symbolit. Tutkimuksen painotus on kirjojen kontekstuaalisessa ja ajallisessa viitekehyksessä, eli tutkimuksen rajautumisessa nimenomaan sota-aikaan. Tutkimus on aineistolähtöinen ja loogiseen päättelyyn ja tulkintaan perustuva. Laadullinen tutkimus sopii aineiston analysoinnin menetelmäksi tutkittaessa sodan representoitumista kirjojen kansissa. Representaation käsitettä käytetään teoreettis-metodologisena työkaluna, jonka avulla pyritään tutkimaan ja tulkitsemaan, miten sota-ajan kirjojen kansissa käytetyt kuvat ja kuvastot rakentavat merkityksiä ja mistä näkökulmista. Tutkimuksessa hyödynnetään useampia kuvan tulkitsemisen metodeja, erityisesti lähilukua ja semioottista analyysimallia, joiden avulla pohditaan ja tulkitaan kuvien tuottamia merkityksiä, sekä esitetään tutkimuksen keskeiset kysymykset: mitä ja miten kuvat esittävät, ja mitä aatteita ja arvoja kuvissa esitetyt ihmiset, asiat ja symbolit edustavat? Ideologis-kriittinen lähestymistapa auttaa hahmottamaan sota-aikana vallalla olleiden, esimerkiksi isänmaallisuutta tai Suur-Suomi -aatetta henkineiden havainto- ja kuvaustapojen vaikutusta kirjojen kansiin. Sota-ajan kirjojen kansien voi havaita toimivan intertekstuaalisessa suhteessa muiden saman ajan visuaalisen kulttuurin tuotteiden kanssa; samoja merkkejä, kuva-aiheita ja tyylejä löytyy toisten kirjojen lisäksi myös mainoksista, julisteista ja lehtien kansikuvista. Useimpien kirjojen kannet kuvittavat vain kirjan tapahtumia, mutta moniin on tiivistetty vihjeitä myös vallinneista olosuhteista, jopa kokonaan kirjan sisällön ulkopuolisella tasolla. Kansikuvista löytyy runsaasti kirjan julkaisuajankohdalle ominaisia, tunnistettavia elementtejä ja piirteitä ja asenteellisia aineksia. Pitkälti propagandan ja sotasensuurin vaikutuksesta sota-ajan kirjankansista puuttuu kaikki ruma ja ikävä; kuolemaa, tuskaa tai pelkoa ei näytetty, kuoleman kuvat korvataan yleisimmin ristin kuvalla. Tutkielma valottaa myös sota-aikana vallalla ollutta varsin normatiivista ihmiskuvauksen tapaa. Tavat kuvata tytöt ja naiset kirjojen kansissa äärimmäisen yksipuolisisesti ja stereotyyppisesti ylläpitivät ja vahvistivat ajan kulttuurisia rakenteita; kotipiiri siihen kuuluvine murheineen kuului naisille, muu maailma miehille. Käsityksiä sukupuolirooleista ei kyseenalaistettu. Miesten poissaolo muiden kuin sota-aiheisten kirjojen kansista puolestaan vahvistaa käsitystä miesten poissaolosta arjessa. Sukupuolettuneisuus näkyy myös sekä kirjojen lajityypeissä että niiden kansissa; esimerkiksi tyttö-, viihde- ja sotakirjat erottuvat toisistaan kansien kuvien, värien ja typografian avulla selkeästi.

Tässä tutkielmassa tarkastelen ei-binäärisyyden tunnistamista suomalaisen terveydenhuollon transpolijärjestelmässä. Transpolitiikka-nimisen sosiaalisen median alusta Instagramin julkaisuja sekä Terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvoston suositusta muunsukupuolisten sukupuolta vahvistavista lääketieteellisistä toimenpiteistä diskurssianalyyttisen viitekehyksen avulla analysoimalla pyrin yhtäältä tuomaan esiin, miten ei-binäärisyys Suomen transpolijärjestelmässä tunnistetaan sukupuolta vahvistavia toimenpiteitä edellyttävänä, ja toisaalta millaista kuvaa transpolitiikka-tili luo Suomen transpolijärjestelmästä eritoten ei-binäärisyyden näkökulmasta. Tutkielma paikantuu transtutkimuksen kentälle ja osaksi transihmisten itsensä tuottamaa, transsukupuolisuutta käsittelevää jatkumoa. Aiheen valintaa ohjaa vuonna 2023 voimaan astunut niin sanottu uusi translaki, joka kuitenkin jättää huomiotta ei-binääriset transihmiset jättämällä eksplisiittisesti mainitsemassa ei-binääriset ihmiset. Sukupuolen juridisen vahvistamisen ja lääketieteellisten sukupuolta vahvistavien toimenpiteiden erottaminen toisistaan uuden translain myötä ei myöskään sellaisenaan paranna ei-binääristen transihmisten juridista asemaa, sillä Suomessa tunnistetaan vain kaksi juridista sukupuolta. Diskurssianalyyttisen luennan lisäksi olen teemoitellut aineistosta toistuvia teemoja, ja havainnollistan analyysiani aineistolainausten avulla. Tutkimuskysymykseni ovat: Millaisin selonteoin ei-binäärisyyttä häivytetään ja tehdään näkyväksi Suomen transpolijärjestelmässä transpolitiikka-tilin ei-binäärisyyttä käsittelevien julkaisujen perusteella, ja millaista kuvaa transpolitiikka-tili luo Suomen transpolikilinikkajärjestelmästä eritoten ei-binäärisestä näkökulmasta vuosia työn alla olleen translakiuudistuksen jälkeisessä Suomessa? Aineistoni perusteella vaikuttaa siltä, että Suomen transpolijärjestelmässä ei-binäärisyyttä tehdään yhtäältä näkymättömäksi käytännöissä, joissa ei-binäärisyyttä ja sukupuolen liukuvaa ja muuntuvaista luonnetta ei tunnisteta / tunnusteta dysforiaa tuottavaksi ja sukupuolta vahvistavia toimenpiteitä edellyttäväksi, ja toisaalta sitä tehdään näkyväksi toisissa konteksteissa, esimerkiksi silloin, kun binäärisesti identifioituvan transihmisen identiteettiä kyseenalaistetaan, ja hänen identiteetistään esitetään ei-binäärisyyttä ilmentäviä tulkintoja.

Tutkimus käsittelee taiteilija Kaarlo Tapio Tapiovaaran (1908–1982) runokirjataidetta. Tapiovaaran tuotannossa runokirjoihin toteutetut elementit muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, joka ajoittuu vuosiin 1936–1960. Runokirjojen kansien, somistusten ja kuvitusten ohella Tapiovaara kunnostautui myös muun kaunokirjallisuuden ja lehtien kuvittajana sekä vapaana taiteilijana. Tutkimuksen tavoitteena on avata, miten Tapio Tapiovaaran henkilöhistoria sekä kuvan ja sanan liitto risteävät tämän runokirjataiteessa. Vaikka hänen kirjataiteensa ei näytä ulkoisesti tarkasteltuna poikkeavan merkittävästi aikalaiskuvittajien töistä, Tapiovaaran positio taidekentällä, ajatukset runoudesta sekä aikalaiskonteksti rakentavat mielenkiintoisen tarinan ja näkökulman runojen kuvittamiseen sotia edeltävän, sotien aikaisen ja jälleenrakennuksen ajan Suomessa. Tutkimus asettuu henkilö-, taide- ja kirjanhistorian välimaastoon. Aineistolähtöisen tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu visuaalisen kulttuurin ja kirjallisuudentutkimuksen kirjoituksista, jotka mielekkäällä tavalla valottavat aineiston erityispiirteitä. Tutkimuksen lähdeaineisto rakentuu kirjallisuuden ohella aikalaiskirjoituksista sanoma- ja aikakauslehdissä. Tutkimuksessa hyödynnetty arkistoaineisto on kerätty Kansan Arkistoon sijoitetusta Tapiovaaran henkilöarkistosta, Kustannusosakeyhtiö WSOY:n ja Otavan Kansallisarkistossa säilytettävistä arkistoista sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistosta ja Svenska Litteratursällskapet i Finlandin arkiston materiaaleista. Varsinainen tutkimusaineisto koostuu neljästäkymmenestäseitsemästä vuosina 1936–1960 julkaistusta runokirjasta, niihin liittyvistä luonnoksista, kirjoituksista ja kirjeenvaihdosta sekä yhdeksästä uniikista lyijykynin kuvitetusta runokirjasta. Aineiston kirjataide jakautuu neljään selittävään alakategoriaan: 1) marginaalikuvitettuihin yhdeksään teokseen, jotka ovat Tapiovaaran itselleen lyijykynin kuvittamia, uniikkeja ja sellaisenaan julkaisemattomia kuvituskokonaisuuksia, 2) kannetettuihin kirjoihin, joihin Tapiovaara on toteuttanut vain kannen kuvan, 3) somistettuihin teoksiin, joihin Tapiovaara on toteuttanut kannen lisäksi somistuksia – tyypillisesti vinjenttikuvituksia – teoksen sivuille sekä 4) kuvitettuihin teoksiin, joihin Tapiovaara on toteuttanut kannen ja somisteiden lisäksi kattavasti kuvituksia. Tutkimus osoittaa, että Tapiovaaran runokirjataiteessa yhtenevää on sen ohjelmallisuus. Hänen runokirjataiteessaan yhdistyvät tavoitteet, jotka painottuvat tutkimusaineiston julkaisuissa eri tavoin. Kuvitukset edustavat yhtäältä taiteilijan leipätyön jälkiä, mutta ovat toisaalta pyrkimys tulkita itsessään kompleksinen runoilijan teos. Selkeimpiä esimerkkejä ulkopuolelta tulleista, taiteilijan taloudelle tärkeistä runokirjataiteen osista ovat toimeksiannot, joita on syntynyt merkittävimmin kirjankansiin. Erityisen tulkinnallinen ote Tapiovaaralla on marginaalikuvituksissa. Marginaalikuvitukset ovat mielenkiintoinen jäljenne niin taiteilijan erityisestä runosuhteesta kuin runon tulkinnan prosessista. Tekstien piirtäen tulkitseminen on ollut hänelle harrastus ja intohimo. Lisäksi tuotokset ovat nähtävissä sekä kokonaistaideteoksina että taiteena kansalle. Varsinkin kokonaistaideteosnäkökulma tiivistyy somistetuissa ja kuvitetuissa runokirjoissa, erityisesti sellaisissa kuvituskokonaisuuksissa, joissa Tapiovaaran visuaaliset elementit ovat ulottuneet julkaisun typografian suunnitteluun asti. Loppuun asti harkitut tyyli- ja tekniikkavalinnat ja runsaat, yhtenevät kuvitukset ovat vaatineet kuvittajalta pitkäjänteisyyttä ja runoteoksen syvällistä ymmärtämistä. Nämä taiteellisesti korkeatasoiset tuotokset painatettiin suurina erinä, mikä mahdollisti edullisen hinnan ja täten laajan saavutettavuuden. Taidegrafiikan ja julkisen taiteen tavoin kuvitustaide oli Tapiovaaran tapa mahdollistaa kuvataiteen kulkeutuminen mahdollisimman monien katseen ulottuville.

Piispojen viralliset muotokuvat ovat Suomen vanhinta muotokuva-aineistoa. Tutkin virallisista muotokuvista heijastuvia käsityksiä piispan virasta ja asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Keskeisenä aineistona ovat Suomen ev.-lut. kirkon hiippakunnissa olevat 109 virallista muotokuvaa, joiden lisäksi tarkastellaan Helsingin yliopiston, kenttäpiispojen, eduskunnan sekä Lähetyshiippakunnan kokoelmia. Koko aineisto käsittää 145 muotokuvaa, joiden lisäksi vertailuaineistona ovat Ruotsin piispojen julkaistut muotokuvat sekä museoissa olevat teokset. Merkittävin arkistolähde, jonka tutkimus nostaa esiin, on Suomen Muinaismuistoyhdistyksen muotokuvakeräyksen aineisto 1800-luvun lopusta. Aineistoa tarkastellaan monitieteellisesti. Teosten inventoinnin myötä syntynyt aineisto on jäsennelty aikajaksoihin Hans Beltingin kuva-antropologisen teorian mukaisesti niin, että kuvissa ilmenevät selkeät muutokset ja murroskohdat tulkitaan viittaukseksi mahdollisiin muutoksiin piispan asemassa ja roolissa. Kuvan muutosta pyritään selittämään kuhunkin aikajaksoon liittyvillä sosio-kulttuurisilla muutoksilla sekä taidemaailman virtauksilla. Teosten taiteellinen tarkastelu esittelee keskeiset ikonografiset elementit sekä muotokuvien liittymisen aikajaksojen taide-maailmaan tyylin ja kuvakonventioiden osalta. Taiteilijaselvitys osoittaa, että lähes kaikki ovat tunnettuja ja arvostettuja. Yhteydet Ruotsiin korostuvat 1800-luvun loppuun saakka. Kirkkohistoriallinen tutkimus kytkeytyy kunkin aikajakson tarkasteluun. Virallisten muotokuvakokoelmien alkuperäiseksi ympäristöksi osoittautuu yliopisto. Turun Akatemia saa ensimmäiset muotokuvansa 1652; piispat kuvataan varakanslereina. 1750-70 -luvuilla tuhoutuneet kokoelmat täydennetään, mutta suurin osa teoksista tuhoutuu Turun palossa 1829. Helsingin yliopisto pyrkii rakentamaan kokoelman uudestaan 1830-1930 -luvuilla. Kirkollisten kokoelmien alku ei sijoitu Turkuun vaan on käsitykseni mukaan tapahtunut 1783 Porvoossa. Muualla hiippakuntien kokoelmat muodostuvat vasta 1875 Kuopion ja Turun hiippakunnissa. Eduskunnan kokoelman alku sijoittuu samoihin aikoihin vuoteen 1879. 1900-luvun alkuun liittyy runsas kopioiden teettäminen niin Turun kuin Porvoon hiippakunnissa; niiden attribuointi ja ajoitus vaatisi tarkempaa arkistotutkimusta. Muotokuvasarjojen muutos on hidasta ja perustuu jatkuvuudelle. Esimerkiksi käytäntöjen muuttuminen virkapukeutumisessa välittyy muotokuviin aikaviiveellä. Osoittautuu myös, että muotokuvat eivät onnistu välittämään kaikkia piispan aseman ulottuvuuksia. Erityistapauksina esitellään mielenkiintoisia ja merkittäviä yksittäisiä teoksia. Reformaatio muuttaa luterilaisen piispan esittämistapaa ratkaisevasti. Varhaisten kirkollisten muotokuvien vaatimattomuutta ja yksinkertaisuutta on kuitenkin korostettu liikaa, sillä niihin sisältyy papiston asemaa korostavia piirteitä. 1700-luvun piispojen muotokuvat ovat alun perin olleet pääosin yksityiskäyttöön tarkoitettuja. Niissä esiintyvä peruukki on ylellisyysesine, joka liittää piispat säätyläisiin; kuninkaan huomionosoitukset kertovat läheisestä ja suorasta suhteesta. 1800-luvun alun muotokuvissa korostuvat yhteneväisyydet korkea-arvoisten virkamiesten muotokuviin kunniamerkkeineen ja piispa näyttäytyy hallitsijan (keisarin) luottomiehenä. 1870-luvulla kuvissa tapahtuu muutos, jonka selittävänä tekijänä on osittain valokuvan suuri vaikutus muotokuvataiteilijoiden käytäntöihin. Yhteiskunnallinen murros ja teologiset käsitykset voivat myös selittää muutoksia. 1900-lukua leimaa kansainvälistyminen. Taiteilijat käyttävät selkeästi eurooppalaisen taiteen tunnettuja paavien muotokuvia esikuvinaan. Kirkon piirissä taas ekumeeninen ja liturginen liike korostavat piispan erityisasemaa. Vuosisadan alkupuolen teoksissa korostuu vallan esittäminen, joka liittyy lukuisien perustettavien hiippakuntien johtamiseen mutta myös koko yhteiskunnan vaikutta-jana olemiseen. Myös 2000-luvun piispan erityisasemaa korostetaan ja hänet kuvataan värikkäästi, persoonaa korostaen ja perinteisistä konventioista erottautumaan pyrkien. Liturginen asu sekä symbolinen esittäminen ovat uutta. Kenttäpiispan asema osana Puolustusvoimien organisaatiota korostuu heidän muotokuvissaan. Lähetyshiippakunnan vahvasti symboliset muotokuvat paljastavat kiistanalaisuuden, joka liittyy sekä organisaation että sen piispan asemaan.

Tässä maisterintyössä tutkitaan yhdysvaltalaislähtöisen äärioikeistosalaliittoteoria QAnonin ilmentymiä suomalaiseen internetkeskusteluun. Tutkimuksen tarkoitus on vastata siihen, mitä yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia yhdysvaltalaisessa ja suomalaisessa QAnon-viitteisistä keskusteluista on havaittavissa, minkälaista QAnon viitteistä keskustelua suomalaisessa internetkeskusteluista on löydettävissä sekä siihen, miksi salaliittoteoriat, kuten QAnon, kiinnostavat internet-käyttäjiä. Kysymyksiä tarkastellaan tutkimuskirjallisuuden sekä internetistä kerätyn aineiston avulla. Tutkimuksessa metodina on käytetty laadullista sisällönanalyysiä. Maailmaa järisyttäneet tapahtumat kuten COVID-19-pandemia sekä Ukrainan sota puhuttavat niin suomalaisia kuin yhdysvaltalaisia salaliittoteoreetikkoja. Myös maailmaa hallitseva eliitti ja siihen kuuluvat lieveilmiöt kirvoittivat internet-käyttäjät kirjoittamaan niin Yhdysvalloissa kuin meillä täällä Suomessa. Suuret, yhteiskuntia ja niiden rakenteita järisyttävät tapahtumat, kuten maailmanlaajuiset pandemiat ja sodat ovat ihmisen käsityskyvylle niin valtavia asioita, että ihmisen mieli kaipaa yksiselitteisiä ja ennen kaikkea nopeita vastauksia. Vaihtoehtoisasiantuntijoiden antamat vastaukset voivat tuntua varmemmilta kuin viranomaistahojen ohjeistukset esimerkiksi pandemiaa koskien. Salaliittoteorioiden verkostot, kuten QAnon, ovat kuin jättimäisiä pyörteitä – kun yksi teorian säie tuntuu uskottavalta, ja omia näkökulmia tukevalta, alkaa toinenkin säie kuulostamaan varteenotettavalta. Ennen pitkää ihminen on huomaamattaan joutunut pyörteen silmään. Salaliittoteorioiden mukautumien poliittiseksi työvälineeksi lisää myös niiden kiinnostavuutta. Paikoin teorioiden pääpaino ei enää ole niiden todenmukaisuudessa tai uskottavuudessa, vaan ennemmin vastapuolen lokaamisessa. Salaliittoteorioita disinformaationa levittämällä voidaan saada aikaan vakaviakin vahinkoja, kuten maailmalla on jo jouduttu huomaamaan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa QAnon on motivoinut ihmisiä väkivaltaisuuksiin, joista esimerkkinä Yhdysvaltain kongressitalon valtaus 06.01.2021. Salaliittoteoriat eivät ole mikään uusi ilmiö, ja väitänkin että akateemiselle maailmalle olisi hyvin merkittävää alkaa tutkia salaliittoja enemmän ja pyrkiä ymmärtämään niiden merkityksiä ihmisten käsitykselle yhteiskunnasta. Ymmärtämällä miten ihminen tulkitsee yhteiskunnan toimivan – oli se sitten eliittien pyörittämää, taikka demokratiaa – voimme oppia ihmisyydestä enemmän. Salaliittoteorioiden tutkiminen voi tukea myös ymmärrystämme eri alueista ja kulttuureista, kuten esimerkiksi QAnonin kohdalla Yhdysvalloista, sen kulttuurista ja yhteiskunnan rakenteista. Salaliittoteorioiden tutkiminen voi olla parhaimmillaan myös monitieteellistä yhteistyötä, ja siksi olisi hyvin merkittävää ja tärkeää jatkaa niiden tutkimista.

Tutkielman aiheena on perulainen pishtacon legenda, jonka historia ulottuu satojen vuosien taakse. Legendassa pishtaco on murhaaja, joka saalistaa alkuperäiskansataustaisia uhrejaan ihmisrasvan takia. Usein pishtacoon viitataan valkoisena, ulkomaalaisena miehenä. Pishtacon legendan kiehtovuus piilee sen uudistumiskyvyssä. Legendan ydin säilyy samana, mutta yksityiskohdat mukautuvat aikakauteen. Kolonialismin kaudella pishtaco oli munkki, joka keräsi rasvaa kirkonkellojen kiillotukseen, nykyisin rasvaa kerrotaan kaupattavan esimerkiksi kansainväliseen kosmetiikkateollisuuteen. Digitalisaation aika etenkin 2000-luvulla on mahdollistanut uudenlaisia tarinankerronnan muotoja. Haluankin tutkimuksessa selvittää, millaisia digitalisaation ajan pishtaconarratiivit ovat, miten fakta ja fiktio limittyvät niissä ja miksi pishtaconarratiivit ovat edelleen niin ajankohtaisia. Metodinani käytän kontekstualistista narratologiaa, eli tarkastelen pishtaconarratiiveja niiden yhteiskunnallisista konteksteista riippuvaisina. Analyysini nojaa keskeisesti Jeffrey Cohenin kehittelemään hirviöteoriaan, jonka mukaan kulttuurin luomat hirviöt ovat itseasiassa tuon kulttuurin ruumiillistumia, ja siksi omiaan kulttuurintutkimuksen lähtökohdaksi. Voidakseni ymmärtää nykynarratiiveja paremmin, käyn läpi keskeisiä hetkiä pishtacon historiassa. Esittelen pishtacoa koskevaa eri alojen tutkimusta, ja käytän sitä sekä lähteenä että analyysini kohteena. Vaikka pishtacon legendaa ajatellaankin kansantarinoina, tutkijat ovat itseasiassa muokanneet sitä ajan kuluessa huomattavasti. Aineistoni koostuu neljästä elokuvasta ja kymmenestä uutisartikkelista. Perussa 2000-luvulla syntyneen omaehtoisen, alueellisen elokuvan kulttuurin voi nähdä jatkavan ikiaikaista suullisen tarinankerronnan perinnettä. Kansanperinteen kauhuaiheet ovat näissä elokuvissa hyvin edustettuina. Kuvailen, miten aineistoni neljä elokuvaa käsittelevät pishtacon tarinan kautta esimerkiksi terrorismin kauden traumoja, korruptiota tai muutoksen pelkoa. Uutisartikkelini ovat loppuvuodelta 2016, jolloin sosiaalisessa mediassa levisi huhuja pishtacoista, ja väkijoukot vangitsivat ja pahoinpitelivät useita syyttömiä pishtacoiksi epäiltyinä. Aineistoni osoittaa, että pishtacon legendan ydin ei olekaan pishtacon itsensä ominaisuuksissa, vaan yhteiskunnallisen turvattomuuden tematiikassa, jota kaikki pishtacotarinat ilmentävät. Niitä yhdistää paranoija siitä, että pishtaco voi olla kuka tahansa, jopa ystäväsi tai naapurisi. Epäluottamus kaikkia virallisia auktoritteeteja kohtaan on niissä vahva, joko viranomaiset eivät kykene auttamaan tai sitten pettävät verisesti. Ymmärsin myös tutkimuksen aikana, että pishtaconarratiivissa hirviöitä onkin yhden sijaan ollut aina kaksi. Kolonisaation aikaan valloittajat kohtelivat alkuperäiskansaa hirviönä, joka tulee joko tappaa tai assimiloida yhteiskuntaan muun muassa uskonpuhdistuksen keinoin. Pishtaco on syntynyt reaktiona tähän sortoon ja toiseuttamiseen, Pishtacoon uskovan kansan hirviöistäminen näkyy edelleen esimerkiksi aineistoni lehtiartikkelien narratiivisissa valinnoissa. Peru on yhä kahtiajakautunut maa, ja nämä kaksi hirviötä, vallanpitäjiä edustava pishtaco ja alistettu (alkuperäis)kansa, jatkavat taisteluaan.