Browsing by Title

The written word in fiction does not only reflect reality but communicates in a complex way. In fact, literary language achieves its greatest potential when communicating through both that which is written and that which is implied. Literary language evokes and makes evident through devices like irony or metaphor, etc. It is a discourse that can communicate a message which escapes the boundaries of language, since it can rely on the unsaid to communicate the reality it constructs to readers. Thus, my focus in this thesis is the way readers comprehend the unsaid information of the literary text when reconstructing the experience of characters in fiction. My primary material is Sherwood Anderson’s short story cycle Winesburg, Ohio (1919), where the communal experience of the people in this fictitious town is presented as fragments of truth, and the impossibility for characters to express themselves in the town’s conventional speech turns them into “grotesques.” Because of the grip conventionality has over the common people in an early twentieth century American town, I start my analysis by an aesthetic approach analyzing the novel’s language and its relation to essence. Then, in order to study the ways in which the literary language makes use of the unsaid to communicate the fictional experience to readers, I make use of cognitive studies, focusing on how enacting the embodied experience, reading the mind of the characters, and empathizing with them affect the way readers reconstruct the unsaid information. My thesis shows how the absent information in literary discourse can make itself evident to readers, and that it is possible to identify textual evidence that helps readers reconstruct the fictional experience through interpreting the unsaid.

Tutkielman tavoitteena on tutkia, millaisia käännösstrategioita DVD-tekstittämisessä suositaan reaalioita eli kulttuurisidonnaisia käsitteitä käännettäessä. Lähtökohtana on, että osaa strategioista voidaan käyttää reaalioiden kulttuurisen erilaisuuden korostamiseen, osaa taas tämän erilaisuuden häivyttämiseen. Nämä kaksi kategoriaa eivät kuitenkaan kata kaikkia mahdollisia strategioita, minkä vuoksi myös neutraalit strategiat otetaan tutkielmassa huomioon. Tutkielman aineisto koostuu Suomessa nimillä Ruuvit löysällä ja Pikku-Britannia tunnettujen brittiläisten sketsisarjojen DVD-julkaisuista. Molemmat tutkituista julkaisuista käsittävät yhden tuotantokauden. Formaatiltaan sketsisarjat perustuvat lukuisiin lyhyisiin kohtauksiin, joissa käsitellään useita eri aihealueita. Tämän vuoksi ne soveltuvat erinomaisesti reaalioiden tutkimukseen. Tutkittava kääntämisen laji on DVD-kääntäminen, koska sen merkityksen voidaan katsoa kasvaneen DVD:n lisääntyneen suosion myötä. Tutkielman teoriatausta muodostuu reaalioiden, käännösstrategioiden ja tekstityksen teoriasta. Näistä osa-alueista ensimmäisessä korostuu kulttuurin vaikutus kieleen ja siten myös kääntämiseen, kun taas toinen pohjautuu sekä tekstitason kotouttavista ja vieraannuttavista käännösstrategioista että sanatason lokaaleista strategioista esitettyyn teoriaan, ja kolmannessa nousevat esille sanan ja kuvan yhteistyö sekä muut tekstittämiseen vaikuttavat tekijät, kuten rajallinen käytettävissä oleva tila ja aika. Yhdessä teorian eri osa-alueet mahdollistavat tutkimuksen, jossa voidaan tarkastella kulttuuristen, kielellisten ja audiovisuaalisten piirteiden vaikutusta reaalioiden kääntämiseen. Tutkielmassa käytetään kvalitatiivista ja kvantitatiivista tutkimusmenetelmää. Kvalitatiivinen menetelmä perustuu käännösstrategioiden käyttötapojen kuvaamiseen tutkimalla tutkimusaineistosta transkriboituja reaalioiden käännöksiä yksittäisissä tapauksissa. Analyysissa otetaan huomioon ensisijaisesti reaalioiden tekstuaalinen ja audiovisuaalinen konteksti sekä niiden oletettu tunnistettavuus käännösten kohdekulttuurissa. Tätä analyysia täydennetään kaikkien havaittujen reaalioiden kääntämistä kuvaavalla kvantitatiivisella menetelmällä. Tutkielman tulokset viittaavat siihen, että erilaisten käännösstrategioiden välillä on huomattavia eroja siinä, millä tavoin ja miten usein niitä käytetään. Lisäksi tulokset osoittavat odotetusti sen, että kotouttavat ja vieraannuttavat strategiat eivät sulje toisiaan pois, vaan niitä molempia voidaan käyttää saman käännöksen sisällä. Kokonaisuutena tutkielmassa tuodaan ilmi monia aihealueen tutkimiseen liittyviä haasteita aina kulttuurin määrittelystä audiovisuaalisen aineiston analysoimiseen asti.

Tämän pro gradu -tutkielman aihepiiri liittyy tieteenfilosofian, metafysiikan, tietoteorian ja filosofian historian aloille. Tutkielmassa haetaan vastausta laajaan kysymykseen, mikä on klassisen pragmatismin rooli modernissa tieteenfilosofiassa. Kyseessä on tapaustutkimus, ja sen päätutkimuskohteeksi on valittu John Deweyn pragmatismin vaikutus Philip Kitcherin realismiin. Aiheen käsittely on rajattu realismin ongelmaan, jota analysoidaan common sense -realismin, tieteellisen realismin, instrumentalismin ja tieteellisen anti-realismin näkökulmista. Päälähteinä tässä ovat Michael Devitt, Ilkka Niiniluoto ja Bas van Fraassen. Analyysi palautetaan useissa kohdissa traditionaalisen realismin mukaiseen tulkintaan, jossa tehdään olettamus mielestä riippumattomasti olemassaolevasta maailmasta. Analyysissä käytetään jakoa havaittaviin (observable) ja ei-havaittaviin (non- observable) entiteetteihin. Työn näkökulma on metafilosofinen ja tarkastelun näkökulma on yleistä filosofiaa. Tutkielma jakautuu kahteen osa-alueeseen: Ensimmäinen osuus (luvut 2–3) on teoria- ja metodiosuus, jossa tutkitaan realismin käsitettä, sen yleisiä tunnuspiirteitä ja muotoja sekä realismin suhdetta anti-realismiin. Lähestymistapa realismin ongelmaan on pragmaattinen. Pragmatistinen viitekehys muodostetaan Deweyn pragmatismin pohjalle. Deweyn pragmatismia pyritään tulkitsemaan pääsääntöisesti realistisessa viitekehyksessä. Tulkinnassa käytetään apuna erityisesti instrumentalismin käsitettä, jonka avulla havainnollistetaan muun muassa Deweyn tieteenfilosofista asennetta ja suhtautumista ei-havaittaviin entiteetteihin. Työn toisessa osuudessa (luku 4) analysoidaan Philip Kitcherin realismi-tulkinnan muodostamisprosessia, joka voidaan myös palauttaa yleisempään realismi–anti-realismi -keskusteluun. Kitcher argumentoi realismi-tulkintansa puolesta muun muassa onnistumisen päättelysäännöllä (success to truth -rule). Kitcher esittää realismin ongelmaan ratkaisuksi niin kutsuttua Galilein strategiaa, jonka naturalistisena tavoitteena on sitoa yhteen luonnollinen ontologinen ja -epistemologinen asenne. Tässä kohtaa analysoidaan Arthur Finen näkökulmaa. Kitcher perustelee todellisen realismin (Real Realism) tulkintaansa niin IRAn (Inaccessibility of Reality Argument), kuin myös IBEn (Inference to the Best Explanation) -argumentaatioden analyysillä. Työn toisessa osuudessa pohditaan Kitcherin realismi-tulkinnan taustalla mahdollisesti vaikuttavaa Deweyn pragmatismia. Tutkimustulosten mukaan Kitcherin realismi-tulkinta sallii pragmatismin läsnäolon. Kitcheriä voidaan tietyssä mielessä tulkita deweyläiseksi pragmatistiksi, vaikka pragmatismin rooli ei johtopäätösten mukaan ole Kitcherin realismi-tulkinnan määräävin ominaisuus. Pragmatismi tulkitaan lopulta filosofiseksi hyveeksi, jollaisena sillä on todennäköisesti painoarvoa myös analyyttisen filosofian tutkimuksen piirissä. Ongelmallisiksi tässä tutkielmassa ovat ilmenneet terminologiset haasteet, kuten Deweyn käsitteistön ja modernin tieteenfilosofian piirissä käytetyn käsitteistön yhteensovittaminen. Moderni tieteenfilosofinen keskustelu edellyttää yksityiskohtaisempaa käsitteistöä, kuin mitä Deweyn yleisluontoinen lähestymistapa aineiston pohjalta tarjoaa. Tutkimustulosten luotettavuus edellyttää laajempia jatkotutkimuksia ja syvällisempää perehtymistä käytettyyn aineistoon.

Tutkimuksessa etsin ja analysoin Sofi Oksasen romaanista Puhdistus löytyviä realistisia ja naturalistisia piirteitä. Realismin ja naturalismin ymmärretään usein tarkoittavan yksinomaan 1800-luvun periodista realismia, mutta tässä tutkimuksessa käytän realismia eri aikakausina ilmenevänä ja eri kirjallisiin lajeihin yhdistyvänä tyylilajina. Puhdistuksen realismi kietoutuu teoksen kahden vahvimman aiheen ympärille: seksuaalisen väkivallan ja Viron neuvostomiehityksen. Realismi näkyy teoksessa historiallisten tositapahtumien ja teoksen fiktiivisen maailman yhdistämisenä; Puhdistuksen henkilöhahmot ja hahmojen tarinat ovat fiktiivisiä, mutta teoksessa esiintyvät historialliset tapahtumat tosia. Puhdistus sisältää paljon yksityiskohtaista miljöön ja hahmojen arjen kuvausta. Arjen ja miljöön tarkka kuvaus onkin yksi realismin tyypillisimmistä piirteistä. Neuvosto-Viron historiaa tallennetaan teoksessa muun muassa tuttujen tuotemerkkien ja virolaisten perinteiden kuvauksen avulla. Lisäksi katson teoksesta löytyvän naturalistisen likamotiivin, jonka pyrkimys on vastenmielisiä asioita kuvaamalla synnyttää lukijassa tunnereaktioita ja tätä kautta vaikuttaa yleisiin asenteisiin. Keskeisimpiä lähteitäni ovat Eric Auerbachin klassikkotutkimus Mimesis. Todellisuudenkuvaus länsimaisessa kaunokirjallisuudessa (1946), Riikka Rossin Särkyvä arki. Naturalismin juuret suomalaisessa kirjallisuudessa (2009) ja Lillian R. Furstin All is true: the claims and strategies of realist fiction (1995).

This thesis examines Japanese castle reconstructions in the Heisei (1989–2019) and Reiwa eras (2019–) and links them to the ideas of cultural heritage and authenticity in traditional architecture. Japanese castles are opportune for examining the development of the role of architecture in cultural heritage throughout history. The role of castles as symbols of authority and later as symbols of local culture and history has changed according to the fluctuations of time and the needs of the contemporary people and thoughts. After majority of the feudal castles were demolished during Japan’s modernization, there have been three distinctive “booms” during which castles have been reconstructed. In the post-war era, dozens of ahistorical concrete replicas of castles were rebuilt concrete as local town symbols, and to many they symbolized the rebuilding of post-war Japan. From the early 1990s, however, a new castle boom has taken place, with the reconstructions emphasizing on using wood and historical evidence. Most notable of these reconstruction projects is the Nagoya Castle reconstruction project, in which the post-war concrete castle tower is to be demolished and rebuilt from wood using original methods and historical plans. This thesis examines these reconstructions in contemporary Japan, aiming to understand how authenticity and cultural heritage are related to this ongoing boom. In this study, a country-wide visitor survey on 10 Japanese castle sites was conducted, supported by two expert interviews from supervisors of two Heisei era castle reconstructions in Ōzu and Kakegawa cities. The findings supported the hypothesis, which suggested that the current appeal of castles is linked not only to their symbolic value to the castle towns, but also their value as objects of cultural heritage. This is why “authentic”, wooden reconstructions are preferred, which was evident from the visitor surveys, as all the respondents favored wooden reconstructions over concrete ones. Furthermore, majority of the respondents wished for more authentic castle reconstructions to be built.

The thesis explores differences in noun usage between MPs opposing and supporting the 2013 amendment of the Marriage Act of England and Wales by researching the nouns each side prefers in the parliamentary debates on the subject. As the theoretical premise serves Chilton's discourse model on deictic dimensions, which presupposes that a language user metaphorically places concepts and phenomena on a scale from oneself where they appear closer to the speaker if they are considered beneficial and vice versa. Additionally, the theoretical background consists of theories on political language use by Chilton and other scholars, on how power structures are represented in language, and on how heteronormativity manifests itself in British English. The hypotheses explored are three-fold: 1)there are statistically significant differences in noun choices made by supporters and opponents, 2)discourse worlds of legislators will show differences in their employment of certain nouns depending on their stance, and 3) speakers will reassert a heteronormative worldview, even when they support the Bill themselves. The research consists of two stages. First, a corpus linguistic analysis of 9 parliamentary speeches is carried out, where the supporting and opposing sides from each House are divided into subcorpora and then compared to each other. Statistically significant keywords are grouped into semantic categories and analysed. In the second stage these results are used as a road map to analysing the most frequently used nouns in 2 lawmakers' speeches in each House, with the analysis carried out by close reading and applying Chilton's deictic model. The corpus analysis reveals that the two sides of the debate prefer different nouns, as dozens of statistically significant keywords were unearthed. There also appeared differences in distribution across the semantic fields, with for example the opponents employing nouns relating to legal processes much more frequently than the supporters. The deictic discourse analysis reveals that the politicians' attitudes the certain nouns tend to be aligned with their stance on the debated subject, as witnessed by analysing the words 'marriage' and 'equality'. The analysis also confirms that even MPs supporting the amendment tend to speak from a heteronormative premise, for example by defining traditional marriage to be between a man and a woman. Additionally, certain hypotheses of Chilton's regarding political language usage are also confirmed by the thesis, namely its tendency to become polarised and to employ metarepresentation, as well as the power structures of a society being reflected in political discourse.

Tämä tutkielman kohteena on Kongfutsen käsitys ihmisyydestä. Esitän, että se perustui Zhou-dynastian esi-isäkultin luomaan poliittiseem subjektiuteen, ja tulkintani perustaksi tutkinkin muutoksia rituaalisissa järjestelmissä, jotka toiminnallaan legitimoivat poliittista vallankäyttöä Zhou-dynastian perustamisen ja kevään ja syksyn -aikakauden päättymisen välillä (1045-476 eaa). Erityisen huomion kohteena on väkivallan käyttö, sekä konkreettisessa että symbolisessa muodossa, poliittisten yhteisöjen ja subjektien rajojen muodostamisessa. Tutkielman aineiston muodostaa kirjallisuuskatsaus sekä Kongfutsen sanomisia ja tekemisiä kuvaavan Lunyu -teoksen vanhin kerrostuma. Rituaalien ja rituaalisuuden kehitystä kuvaan Catherine Bellin ritualisaatio-käsitteen avulla. Bell näkee ritualisoinnin strategisena käyttäytymismuotona, jonka avulla toimijat voivat vaikuttaa itsensä, yhteisönsä ja ympäröivän maailman välisiin suhteisiin lisätäkseen omaa vaikutusvaltaansa näihin kaikkiin. Rituaalit ovat ennen kaikkea toimintaa, ja tämä toiminta toisaalta jäsentää tilaa kuvaamaan tiettyjä symbolisia valtasuhteita, ja toisaalta taas kirjoittaa nämä suhteet takaisin toimijoiden kehoihin. Zhou-dynastian esi-isäkultti perustui eliitin omaksumalle väkivallan monopolille. Dynastian synty ja sen tulevaisuus riippuivat molemmat tämän monopolin ylläpitämisestä, mikä tapahtui ravitsemalla sitä konkreettisesti ja symbolisesti lihalla, jonka hankkiminen ja kierrättäminen vaihtoverkostoissa oli eliitin identiteetin tae. Dynastian edetessä löyhään patrilineaaristen kulttien liittoon perustuva poliittinen järjestelmä ei kuitenkaan pystynyt säilyttämään sen yhtenäisyyttä. Niinpä 800-luvulta eaa alkaen eri toimijat yrittivät uudistaa rituaalijärjestelmää poliittisen vakauden saavuttamiseksi. Myös Kongfutsen ajattelu liittyy näihin uudistushankkeisiin. Hän pyrki luomaan uutta poliittista identiteettiä luopumalla vallan perinnöllisyydestä perinteisen sukulinjan merkityksessä, ja sen sijaan ohitti sen luomalla henkilökohtaisen yhteyden dynastian perustajakuninkaisiin kanssaihmistensä kautta. Kongfutse esitti, että yhteinen kulttuuriperintö loi perustan, jonka pohjalta yksilöt voivat rakentaa solidaarisuutta keskenään ja hylätä väkivaltaan perustuvan vallanperimyksen.

Die vorliegende Arbeit beschäftigt sich mit den Themen referierende Ausdrücke und referentielle Bewegung in der Pressekonferenzen der deutschen Fußballbundesliga. Unter referierende Ausdrücke werden in dieser Arbeit die sprachliche Bezugnahme auf gemeintes Objekt verstanden. Solche Ausdrücke, die in dieser Arbeit vorkommen, sind z.B. die Personalpronomina und definite Kennzeichnungen. Der Begriff referentielle Bewegung bezieht sich auf die Weisen wie sich die Information von einem Satz zum nächsten entfaltet. Ziel der Untersuchung ist zu zeigen, mit welchen referierenden Ausdrücke die Trainer auf ihre Mannschaft Bezug nehmen und die referentielle Bewegung in einem längeren Abschnitt in einer Pressekonferenz. Die referierende Ausdrücke können z.B. die Verwendung des Personalpronomens wir oder definite Kennzeichnungen wie die Mannschaft oder die Jungs sein. In der Arbeit wird auch mit Hilfe der referentiellen Bewegung die Formen der referierenden Ausdrücke in einem längeren Ausschnitt untersucht. Es wird auch analysiert, welche kommunikative Funktion die Verwendung verschiedener referierender Ausdrücke, die sich auf dasselbe Objekt beziehen, hat. Für die Arbeit wurde ein Korpus erstellt. Das Korpus setzt sich aus vier transkribierten Pressekonferenzen aus der deutschen Fußballbundesliga zusammen. Zeitlich haben alle Spiele während der Rückrunde 2023 stattgefunden. Die Pressekonferenzen sind auf der Videoplattform YouTube frei verfügbar. Die für die Arbeit ausgewählten Pressekonferenzen dauerten insgesamt 81 Minuten und insgesamt umfasst das Korpus 13 530 Wörter. Die theoretischen Grundlagen der Arbeit besteht aus der Referenztheorie, Quaestio-Theorie und zur QuaestioTheorie gehörende referentielle Bewegung. Eine der wichtigsten Werke zum Thema Referenztheorie in dieser Arbeit ist das Buch Sprechakte (1971) von Searle. Über das Thema Quaestio-Theorie hat Stutterheim (1997) in ihrem Buch Einige Prinzipien des Textaufbaus geschrieben. Es wurde mit Hilfe des Korpus die verschiedenen referierenden Ausdrücke, die die Trainer verwenden gezeigt. Auch wurden die Funktionen erläutert, warum die Trainer verschiedene referierende Ausdrücke verwenden. Aus den gewonnenen Erkenntnissen lassen sich die Schlussfolgerungen ziehen, dass es Variationen in der Auswahl der referierenden Ausdrücke gibt und die Auswahl des Ausdrucks die Möglichkeit zur Perspektivwechslung ermöglicht. Besonders wenn es um das Lob geht, wurde gezeigt, dass die Trainer sich selbst von den Spielern distanzieren wollen und verwenden öfter definite Kennzeichnungen wie z.B. die Mannschaft oder die Jungs als das Personalpronomen wir. Die Ergebnisse der Untersuchung zeigen, wie die Verwendung verschiedener referierender Ausdrücke einen großen Unterschied besonders in einem längeren Auszug verursachen kann

Tutkielmassa tarkastellaan referointia ja moniäänisyyttä peruskoulun yhdeksännen luokan oppilaiden kirjoittamissa vastineteksteissä. Aineisto koostuu 30:stä saman pistemäärän saaneesta vastineesta ja niiden pohjatekstistä, lyhennetystä kolumnista. Oppilaat ovat kirjoittaneet vastineet keväällä 2014, kun he osallistuivat Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) järjestämään valtakunnalliseen oppimistuloksien arviointiin. Tutkielmassa haetaan vastauksia seuraaviin kysymyksiin: 1. Miten pohjateksti näkyy vastineissa? Millaisia referoinnin muotoja ja keinoja oppilailla on käytössään? 2. Mitä asioita yhdeksäsluokkalaiset osaavat referoinnista ja mitä eivät osaa? 3. Millaisena tekstien moniäänisyys näyttäytyy ja millainen on sen vaikutus tekstin kokonaiskoherenssiin? Tutkimuksessa havaittiin, että yleisimmin oppilaat käyttivät referointiin epäsuoraa esitystä, joka rakentui tyypillisesti etujohtolauseesta ja referaattina toimivasta että-lauseesta. Selkeästi välimerkein merkittyä suoraa esitystä oli neljässä vastineessa. Johtoilmaukset olivat enimmäkseen kokonaisia lauseita ja verbit tyypillisesti neutraaleja kommunikaatioverbejä. Yleisimmin käytettiin verbejä kertoa, sanoa ja mainita. Johtolauseen verbi oli lähes aina aktiivimuodossa ja lauseen subjektina pohjatekstin kirjoittaja. Puheaktin tiivistelmiä oli vain vähän. Tyypillisesti ne esiintyivät epäsuoran esityksen yhteydessä, ja niitä seurasi oppilaan oman mielipiteen ilmaisu. X:n mielestä -rakenne toimi johtoilmauksen sijaan oppilaan oman mielipiteen ilmaisussa. Oppilaat käyttivät varsin suppeasti erilaisia referoinnin keinoja. Oikeinkirjoituksessa eniten ongelmia tuottivat välimerkit johtolauseen ja referaatin rajalla suorassa ja epäsuorassa esityksessä. Vastineissa oli havaittavissa useita eri ääniä: oppilaan oma ääni, pohjatekstin ääni, epäselvä ääni ja paikoin muita vieraita ääniä. Huomattavin ongelma vastineissa oli se, että pohjatekstistä lainattiin vastineeseen ilmauksia tai muuta sisältöä lähdettä ilmoittamatta. Tämä vaikutti tekstien kokonaiskoherenssiin. Osa vastineista ei ollut täysin ymmärrettäviä itsenäisinä teksteinä, ja vain harva oppilas hallitsi pohjatekstin kanssa keskustelun. Usein pohjateksti myös esiteltiin liian myöhään. Viidessä vastineessa pohjatekstiä ei mainittu ollenkaan. Useat vastineista asettuivat ennemmin tiivistelmän tai muun selostavan tekstin genreen kuin vastineiksi. Tutkimushavaintojen perusteella oppilaiden olisi syytä harjoitella referointia lisää. Tutkielman lopussa annetaankin useita ehdotuksia siitä, mitä opetuksessa voisi huomioida.

Pro gradu -tutkielma tarkastelee oman monikielisyyden reflektointia kielipotrettitehtävän avulla. Monikielisyys on yleinen ilmiö nykyisessä globaalissa maailmassa, ja monin paikoin se on poikkeuksen sijaan normi. Työssä tarkastellaan Helsingin Saksalaisen koulun 25 yhdeksäsluokkalaisen tekemää kielipotrettia ja potreteista kirjoitettua kirjoitelmaa. Tavoitteena on selvittää, kuinka oppilaat kielipotretin avulla reflektoivat omaa monikielisyyttään, sekä kielipotrettien toimivuutta koulussa käytettävänä työvälineenä. Teoriaosuudessa avataan monikielisyyskäsitteen määritelmää sekä määritellään siihen liittyviä käsitteitä kielitietoisuus, kielikokemus, kieli-identiteetti ja kieliasenteet. Lisäksi tarkastellaan, mitä monikielisyydestä puhutaan Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (2014) ja Helsingin Saksalaisen koulun perusopetuksen opetussuunnitelman yleisessä osassa. Nykyisten monikielisyysmääritelmien mukaan jokainen useampaa kuin yhtä kieltä käyttävä henkilö on monikielinen riippumatta kielitaidon tasosta tai siitä, onko useampaa kieltä osannut lapsesta saakka vai ei. Opetussuunnitelmissa monikielisyys on vahvasti esillä ja sitä arvostetaan. Työn metodina toimii kielipotrettitehtävä, jossa omat kielet väritetään eri väreillä piirrettyyn ihmissiluettiin. Potretin sanallistaminen tuottaa kielibiografian, joka kertoo henkilön monikielisyydestä, kielikokemuksesta ja kieli-identiteetistä. Tässä tutkimuksessa oppilaat ovat kirjoittaneet johdattelevien tukikysymysten avulla lyhyen kirjoitelman, jossa he kertovat omasta potretistaan. Kirjoitelmat on analysoitu laadullisella sisällönanalyysilla, jota täydentää kvantitatiivinen sisällön erittely. Potreteista ja kirjoitelmista tarkastellaan, kuinka oppilaat kertovat omista kielistään kielipotretin avulla, millaista oppilaiden kielitietoisuutta kielipotretit ilmentävät sekä sitä, millainen kielikokemus, kieli-identiteetti ja millaisia kieliasenteita oppilailla on. Neljäntenä tutkimuskysymyksenä on tarkoitus selvittää, missä määrin oppilaat, jotka eivät ole lapsesta saakka omaksuneet useampaa kieltä, kokevat itsensä monikielisiksi käydessään vieraskielistä koulua. Tulokset osoittavat, että kielipotrettitehtävä toimii hyvänä työkaluna omaa monikielisyyttä reflektoitaessa ja että kielipotretin valmistaminen johtaa kielitietoisuuteen. Monet oppilaat reflektoivat omaa monikielisyyttään erinomaisesti ja osoittivat hyvää kielitietosuutta. Aineiston perusteella ei selvinnyt, kokevatko yksikielisistä perheistä tulevat oppilaat itsensä monikielisiksi, mutta suurin osa kirjoitti hyvin positiivisesti omista kielistään ja kielitaidostaan, eikä kukaan kuvannut itseään yksikieliseksi, minkä voi tulkita viitteeksi siitä, että näiden oppilaiden käsitys itsestä voisi olla monikielinen. Pääsääntöisesti oppilaat suhtautuivat kieliin ja kieltenopiskeluun hyvin positiivisesti. Kokemus omasta monikielisyydestä ja suhteesta omiin kieliin oli pääsääntöisesti positiivinen, mutta monikielisyyteen liitettiin myös negatiivisia tuntemuksia, esimerkiksi pelkoa kielitaidon menettämisestä myöhemmin.