Browsing by Title

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Kastelholman linnan keskiaikaista viljelyhistoriaa ja ruokataloutta hiiltyneiden kasvinjäännösten eli kasvimakrofossiilien avulla. Ensisijaisena lähdeaineistona toimii Kastelholman linnan, alueen KS 53, vuoden 1992 Ålands landskapsregeringin, Museibyrånin (nykyinen Kulturbyrån) kaivaustutkimuksissa kerätty maanäyteaineisto (97 kpl) ja osittaiset kenttätöiden muistiinpanot. Tutkimuksessa yhdistellään kahta erilaista lähdeaineistoa: arkeobotaanista (kasvimakrofossiilit) ja arkeologista (alueen KS 53 kaivaustutkimukset), joista kuitenkin pääpaino nojaa kasvimakrofossiilitutkimuksessa. Kasvimakrofossiilitutkimus toimii metodina niin viljelyhistorian kuin kasvipohjaisen ruokatalouden tutkimuksen saralla. Tutkimuksen päämääränä on selvittää mitä viljoja Kastelholman linnan alueella viljeltiin, käsiteltiin tai kulutettiin keskiajalla, sekä minkälaiset viljelymenetelmät olivat käytössä, ja mitä elintarvikkeita viljasta valmistettiin. Työssä tarkastellaan myös yksityiskohtaisemmin alueelle KS 53 keskiajalla sijoittunutta ihmistoimintaa arkeobotaanisesta näkökulmasta. Ahvenanmaan ja Kastelholman linnan keskiaikainen viljelyhistoria ja kasvipohjainen ruokatalous tunnetaan toistaiseksi heikosti. Suomessa ei myöskään toistaiseksi ole julkaistu mallastusta tai oluen valmistusta käsitteleviä arkeobotaanisia tutkimuksia. Tässä tutkimuksessa ilmenee, että hiiltynyt ohra-aineisto on osittain itänyttä, ja siinä näyttäisi esiintyneen merkkejä tarkoituksenmukaisesta idätyksestä eli mallastuksesta. Mallastus on todennäköisesti liittynyt linnan keskiaikaiseen tai uuden ajan alun oluen valmistusprosessiin. Lisäksi tässä tutkimuksessa on mahdollista määrittää hiiltynyt ohra-aineisto tarkemmin kuin aiemmissa Kastelholman linnan kasvimakrofossiilitutkimuksissa. Ohran lisäksi aineisto sisältää myös runsaasti hiiltyneitä rukiinjyviä. Aineiston ruis ja itämätön ohra ovat todennäköisesti liittyneet linnataloudessa niin ikään keskiajalla tai uuden ajan alussa tapahtuneeseen leivän tai muiden jauhoruokien valmistukseen.

Tämän tutkielman aiheena on oululaisen Johan Lémanin (1800-1867) kirjallinen toiminta. Aihepiiri liittyy kansan kirjallistumiseen ja 1800-luvun kirjoittavien kansanihmisten tutkimiseen. Lähestymistapana on mikrohistoriallinen tapaustutkimus yhdestä sivistyneistön ulkopuolelta tulevasta poikkeuksellisesta toimijasta kirjallisella kentällä. Yhteen ruohonjuuritason toimijaan lähietäisyydeltä tutustumalla on mahdollista saada näkyviin yksilön kirjalliseen toimintaan vaikuttavia tekijöitä ja kirjoittamisen avaamia mahdollisuuksia, jotka voivat jäädä pimentoon makrotason tarkastelussa. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat: Kuka oli Johan Léman? Millaista kirjallista toimintaa hän harjoitti ja missä olosuhteissa? Johan Léman on syntyjään merimiehen poika. Hän sai käydä nuoruudessaan muutaman vuoden Oulun triviaalikoulun alinta luokkaa. Koulun lopetettuaan hän oli lyhyesti renkinä Jääskessä ja kauppa-apulaisena Kokkolassa, mutta valtaosan elämästään hän oli Oulun kaupungin palveluksessa. Hän aloitti alimmalta portaalta palovahtina, eteni ensin kaupunginpalvelijaksi ja sitten 25 vuodeksi raatihuoneen vahtimestariksi, ja lopulta hän kohosi kaupunginvoudiksi asti vuonna 1855. Varsinkin voudin asema osoittaa Lémanin elämässä tapahtuneen nousun sosiaalisessa asemassa. Léman oli kolme kertaa naimisissa ja sai yhteensä yksitoista lasta. Léman oli innokas runojen kirjoittaja. Hänen toimintansa oli poikkeuksellista aikana, jolloin jo pelkkä kirjoitustaito oli harvinaista sivistyneistön ulkopuolisen väen keskuudessa, saati sitten kaunokirjallisten tekstien kirjoittaminen. Hänen kirjallisen uransa voi jakaa kahteen erilaiseen vaiheeseen. Ensimmäiset säilyneet kirjoitukset ovat noin vuodelta 1839, ja siitä alkava noin kuudentoista vuoden aika oli Lémanin kirjallisessa toiminnassaan aktivoitumis- ja etsintäaikaa. Hän alkoi kirjoittaa järjestelmällisesti erilaisia runoja ja yritti etsiä kirjoituksilleen myös julkaisuväyliä. Julkaisumahdollisuuksia oli kuitenkin hyvin rajallisesti, eikä Léman onnistunut julkaisemaan kuin muutaman sanomalehtirunon ja muutaman arkkiveisun. Kaupunginvoutina aloittamisen jälkeen Oulun Wiikko-Sanomia alkoi julkaista Lémanin runoja melko runsaasti ja säännöllisesti, ja noin kymmenen viimeistä elinvuottaan hän oli asemansa vakiinnuttanut sanomalehtirunoilija. Lémanin kirjoitti hyvin monenlaisista aiheista ja vaihtelevissa tarkoituksissa, mutta tyypillisimmillään hän oli runoilijana yleisön viihdyttäjä, ympäristön tarkkailija ja tapojen kommentoija. Hän kirjoitti pääasiassa kalevalamittaisia runoja, mutta myös joitain riimillisiä lauluja ja proosatekstejä. Kalevalamitta oli hänelle luonteva tapa ilmaista itseään, ja hän käytti sitä hyvin monenlaisiin tarkoituksiin. Hän kirjoitti kalevalamitalla muun muassa yli 5000 säkeen mittaisen omaelämäkerran, joka on pääasiassa todenmukainen kuvaus hänen elämänsä merkittävistä käänteistä. Sen kirjoittaminen jatkui vuodesta 1839 Lémanin viimeisiin vuosiin asti. Kiinnostava kalevalamitan käyttötapa ovat myös pääasiassa kadonneista ja löydetyistä tavaroista ilmoittavat kuulutusrunot, joista Léman kehitti omaperäisen tavan aktiiviseen sanomalehtirunoiluun. Kuulutusrunoja julkaistiin Oulun Wiikko-Sanomissa yhteensä 68 kappaletta, ja ne ovat omalaatuinen välimuoto sanomalehti-ilmoittamisen ja kaunokirjallisuuden välillä. Léman sai sanomalehdestä ensimmäisenä tilaa kuulutusrunoilleen, mutta voudiksi valitsemisen jälkeen hän alkoi saada niiden rinnalla myös vapaampia runojaan sanomalehteen. Häneltä on säilynyt myös kolme käsinkirjoitettua runokirjaa, johon hän kirjoitti paljon erilaisia runoja. Léman kirjoitti runonsa yleisölle, ja julkaisemisen lisäksi ne ovat todennäköisesti levinneet myös suullisesti. Lémanin toiminta osoittaa, että merimiehen poikana syntyneen ja vain vähän muodollista koulutusta saaneen miehen oli mahdollista oppia kirjoittamaan runoja, harrastaa sitä aktiivisesti ja saada kirjoituksilleen myös yleisöä. Se kuitenkin vaati kirjoittajalta huomattavaa omaa yritteliäisyyttä, eikä valmiita malleja toiminnalle ja julkaisemiselle juuri ollut. Lémanin runoilemisessa on paljon yhtymäkohtia muihin aikansa rahvaanrunoilijoihin muun muassa aiheiden ja tyylin osalta. Koulua käyneenä, ruotsinkielen taitoisena ja lopulta kaupunginvoutina toimineena kaupunkilaisena hän ei kuitenkaan ollut ihan alinta rahvasta, eikä täysin sopinut samaan muottiin tyypillisimpien rahvaan runoniekkojen kanssa, joiden toiminta herätti suomenmielisessä oppineistossa innostusta erityisesti 1830- ja 1840-luvuilla. Hän ei kuitenkaan ollut ihan säätyläistöäkään eikä tarpeeksi oppinut päästäkseen täysivaltaiseksi jäseneksi oppineiston hallitsemalle kirjalliselle kentälle. Hän onnistui silti löytämään tavan toimia aktiivisesti julkisellakin kirjallisella kentällä, ja viimeistään elämänsä loppuvaiheessa hän oli paikallisesti tunnettu runoilemisestaan.

Tutkielmani käsittelee kuoleman kuvia Sirkka Turkan lyriikassa. Tarkastelen kuvakieltä runokokoelmissa Vaikka on kesä ja Tulin tumman metsän läpi. Analysoin sitä, minkälaisia kuoleman kuvia on yksittäisissä runoissa ja mikä merkitys kielikuvastolla on kokoelmien sisäisessä poetiikassa. Yhtäältä etsin eroja tarkastelemissani kokoelmissa, toisaalta Turkan kuvakielen muuttumattomia piirteitä. Kielikuvista tutkin vertauksia, symboleja, metaforia ja metonymioita. Käytän metaforatutkimukseni lähtökohtana jänniteteoriaa. Hyödynnän analyysissani myös George Lakoffin ja Mark Johnsonin ajatuksiin pohjautuvaa kognitiivista metaforateoriaa. Runojen metonyymisyyttä tarkastellessani käytän työkalunani viitekehysanalyysia. Pyrin osoittamaan, että yksittäisten runojen sirpaleiset kuvastot ovat yhteydessä toisiinsa ja synnyttävät siten metonyymisiä kokonaisrakenteita. Koska symbolien tulkitseminen on ennen muuta kulttuuristen alluusioiden tunnistamista, etsin myös kokoelmien intertekstuaalisia yhteyksiä. Siinä käytän apunani Ziva Ben-Poratin alluusioteoriaa. Erittelen Turkan lyriikasta sekä konventionaalisia että yksityisiä symboleja. Analysoin kummastakin kokoelmasta tarkasti neljä runoa, jotka ovat temaattisesti merkittäviä ja kielikuvarakenteiltaan erilaisia. Etsin kokoelmien muista runoista samojen viitekehysten kuvastoa. Tutkielmani osoittaa, että kuoleman kuvasto on molemmissa kokoelmissa runsas ja painokas. Kuolema on usein kuvattava, mutta se voi olla myös kielikuva, jonka avulla puhutaan mielentiloista. Kokoelma Vaikka on kesä käsittelee toisen kuolemaa, Tulin tumman metsän läpi minän omaa kuolemaa. Tämä näkyy kielikuvissa. Toisen kuolemasta puhuttaessa kuolema on aktiivinen noutajahahmo. Omaa kuolemaa käsiteltäessä minä itse liikkuu kohti kuolemaa tai siitä poispäin. Vaikka on kesä -kokoelmassa kuvat oat selkeärajaisempia ja konventionaalisempia kuin kokoelmassa Tulin tumman metsän läpi, jossa metonyymiset kokonaisrakenteet ovat tärkeitä. Kumpikin kokoelma on vahvasti allusiivinen. Viittauksia mytologioihin ja populaarikulttuuriin on paljon. Pysyvin pohjateksti Turkalla on Raamattu. Kuoleman rinnalla kulkevat kysymykset elämän merkityksestä ja ihmisen olemuksellisesta yksinäisyydestä. Sota on keskeinen sekä kuoleman että sisäisen taistelun kuvana. Se on yksi Turkan tuotannon pysyvistä kuvista.

Tämä tutkielma tarkastelee hätäravinnon hankintaa ja käyttöä vuosina 1684–1700. Kysymyksenasettelultaan kaksiosaisen työn alkupuolella tarkastellaan sitä, mitä hätäravintoa käytettiin ja millaisia edellytyksiä käytölle oli. Työn jälkipuolella vertaillaan hätäravintoon liittyvää rikollisuutta muuhun nälänhätärikollisuuteen. Tutkielmassa pohditaan luonnonvaraisten kasvien käyttömahdollisuuksia hätäravintona Antti Häkkisen esittämien ravitsemustieteellisten, tiedollisten ja taidollisten edellytysten valossa. Tutkimustuloksia vertaillaan Suomen 1860-luvun nälänhädästä tehtyihin tutkimuksiin sekä kansainväliseen nälänhätätutkimukseen. Tutkielman lähdeaineistona ovat kuuden läänin tai tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. Aineiston rajaamisessa apuna käytetään tuomiokirjakortistoa. Aineisto kattaa 61 tapausta. Aineisto on osin fragmentaarista ja tuhoutunutta, mutta lähdekritiikin valossa se on pääosin luotettava. Tutkimuksen kohteena olevalle ajalle tyypillistä lähdeaineistoa lähestytään vähemmän käytetystä näkökulmasta keskittyen rikosten ohella rikosjutuissa mainittuun hätäravintoon. Oikeuden näkökulmasta merkityksettömän ilmiön tarkastelu mahdollistuu aineiston lähiluvun kautta. Tutkielmassa hyödynnetään kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia menetelmiä. 1600-luvun lopulla hätäravintona käytettiin pettua, tamppua, jäkälää, sammalta, olkea sekä akanoita. Harvemmin käytettyjä luonnonvaraisia kasveja olivat muun muassa suovehka, nokkonen, ohdake, suolaheinä sekä kasvien juuret. Hätäravinnon hankkiminen oli monivaiheinen prosessi. Se oli pääosin sidottu vuodenkiertoon, minkä vuoksi hätäravintoa täytyi varastoida keväällä ja kesällä ennen satotuhoja. Monien hätäravintona käytettyjen kasvien ravintoarvot ovat alhaiset. Useat kasvit olivat ihmisravinnoksi kelpaamattomia vielä ruoanvalmistusprosessien jälkeenkin, sillä ne aiheuttivat hengenvaarallisia suolisto-oireita. Mikäli hätäravintoa käytettiin ainoana ravintona, täytyi sitä syödä niin paljon, ettei heikentynyt elimistö sitä kestänyt. Hätäravinnon käyttö oli keino yrittää selvitä pahimman yli, mutta ravitsemuksellista hyötyä siitä ei juuri ollut. Hätäravinnon ravitsemuksellisesta heikkoudesta huolimatta sitä yritettiin hankkia rikollisin keinoin. Hätäravintoon liittyvien varkauksien ja henkirikosten määrä kasvoi suurten kuolonvuosien (1695–97) aikana. Varkaudet kohdistuivat lähes yksinomaan vähäpätöiseen hätäravintoon, eikä ravitsevampia ravintoaineita tuoda ilmi. Omaisuus- ja väkivaltarikoksiin syyllistyneet olivat tyypillisesti irtolaisina kulkevia kerjäläismiehiä. Henkirikosten kohteeksi saattoi joutua kuka tahansa ruokavaroja hallinnoinut henkilö. Rikosten hyöty jäi usein vähäiseksi. Nälkä ajoi jotkut häikäilemättömiin väkivaltarikoksiin, mutta monet rikoksiin syyllistyneistä on nähtävä nälänhädän uhreina. Rikollisuus on pääasiassa samankaltaista kuin historiallisten nälänhätien globaali tarkastelu on osoittanut. Tutkimuksen kohteena olevasta aineistosta löytyy kuitenkin muutamia henkirikoksia, joiden motiivina on ruoan hankinta. Tällaisia rikoksia on globaalisti pidetty myytteinä. Kaiken kaikkiaan hätäravintoon liittyvä rikollisuus on nähtävä pääasiassa viimeisenä selviytymiskeinona, johon läheskään kaikki eivät turvautuneet.

Työ selvittelee pyhän ja tabun käsittein, kuinka puhe hyvästä ja oikeasta ruoasta jäsentää maailmaa ja tuottaa merkityksiä. Teoreettinen tausta on yhtäältä sosiaalisessa konstruktionismissa ja toisaalta Veikko Anttosen luotsaamassa pyhän sosiologian perinteessä, jossa pyhä määritellään kulttuuriseksi kategoriarajaksi. Työssä tarkastellaan, kuinka ihmisruumiin läpäisevä ja sitä muovaava ruoka ilmentää ja rakentaa ihmisen suhdetta yhteisöön. Hyvää ja oikeaa ruokaa jäsentävää merkityksenantoa tarkastellaan mahdollisena tapahtumapaikkana pyhän paikantamisen prosesseille ja (ihanne)ruumiiden ja (ihanne)yhteisöjen metaforisille kohtaamisille. Kun pyhiä rajoja tarkastellaan kulttuurisina konstruktioina, myös niiden paikantumiseen vaikuttavat valtasuhteet avautuvat tutkittaviksi. Tutkimusaineisto koostuu Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksista vuosilta 2005-2009. Analyysin menetelmä on diskurssianalyysi, jonka avulla vuoden 2009 aineistosta erotellaan erilaisia tapoja merkityksellistää hyvää ja oikeaa ruokaa. Aineistosta hahmottuu viisi päädiskurssia: terveysdiskurssi (puhe oikeasta ravitsemuksesta ja kansanterveydestä), turvallisuusdiskurssi, kansallisuusdiskurssi (nationalistinen, suomalaisuus- ja kotimaisuuspuhe), oikeudenmukaisuuden diskurssi (ekologinen, eläinoikeus- ja oikeudenmukaisuuspuhe) ja luonnollisuusdiskurssi (luonnollisuus, aitous, vieraantuminen). Rajaamalla hyvää ja oikeaa diskursseissa ylläpidetään pyhiä rajoja ja niistä rakentuvaa järjestystä. Ruoallisesta kaaoksesta luodaan yhteiskunnallista kosmosta määrittelemällä, paikantamalla ja jäsentämällä sitä mm. tiedon ja valvonnan avulla. Käsitykset hyvästä ja oikeasta ruoasta muodostuvat diskurssien sulautumista, muuntumisista ja törmäyksistä. Kansallisuuden rajoille rakentuvalla kansallisuusdiskurssilla on yhdessä terveysdiskurssin kanssa hegemoninen asema hyvän ja oikean ruoan määrittelyssä. Koska oikeudenmukaisuusdiskurssi on niissä ylläpidettyjen rajojen suhteen välinpitämätön, törmäykset erityisesti ensimmäisen kanssa ovat ilmeisiä. Oikeudenmukaisuusdiskurssi ei myöskään ole osallinen kunnon ruoan käsitteen määrittelyssä. Kunnon ruoka muodostuu kansallisuusdiskurssin suomalaisuuspuheen, luonnollisuusdiskurssin aitouskäsitysten ja terveysdiskurssin ravitsevuuskäsitysten kohtaamisista ja muodostaa hyvän ja oikean hitaasti liikkuvan ytimen. Selkein diskursseissa rajautuva yhteisö on Suomi. Suomen valtion, maa-alueen ja yhteisön rajoille ankkuroituvat myös kaksi työssä esiin nostettua ruumiin ja yhteisön metaforaa. Niiden käsitykset suomalaisuudesta ja ideaalisesta Suomesta kuitenkin eroavat merkittävästi toisistaan. Nationalistinen ja terveysdiskurssi lyövät kättä kansanterveyspuheessa, jossa oikein ravittu, jaksava ja tuottava ruumis näyttäytyy ehtona tuottavalle yhteiskunnalle ja kasvavalle kasantaloudelle. Tätä vasten rakentuu luonnollisuus- ja oikeudenmukaisuusdiskurssien ja suomalaisuuspuheen kohtaamisista syntyvä vieraantumispuhe, joka etsii kadotettua identiteettiä ja aitoa elämää arjen rituaaleissa tapahtuvasta paluusta kuvitetuille juurille. Ennemmin kuin suoranaisena kritiikkinä, kaipuu luonnollisuuteen ja aitouteen näyttää toimivan energiaa antavana purkuaukkona kasvavan talouden yhteiskunnassa. Kummankin metaforan yhteydessä ongelman muodostavat sairaaksi syödyt ja lihavat ruumiit, jotka nähdään kyvyttöminä tai haluttomina osallistua ihanteen ja sille perustuvan järjestyksen (terveystaloudellisen tai kansallisluonnollisen) ylläpitämiseen ja ajautuvat näin hankalaan asemaan suhteessa yhteiskuntaan.

Is there a Lockean separation of church and state in contemporary Russia? The answer to this question has, for a long time, been yes, at least on paper. However recent amendments to the Russian secular constitution now include a mention of Russia’s belief in God. This is not the only piece of legislation in Russia that has adopted religious rhetoric. In fact, after a few decades of a complicated relationship, the Russian Orthodox Church (ROC) and the Russian state have increased their cooperation. Vladimir Putin and other Russian officials have declared that Russian Orthodox values, are part of the newly promoted Russian identity. This acceptance of conservative Orthodox values as part of the Russian identity, has had its influence on Russian legislation and thus Russian society. Examples of this are restrictions on abortion, the ban on ‘homosexual propaganda’, the importance of the family and traditional gender role in society etc. This has an influence on the status of the Lockean separation of church and state in Russia. Lockean because this thesis utilizes John Locke’s theory of tolerance, slightly adapted to the modern context, to analyse the status of the separation of church and state in contemporary Russia. A secular state is defined here as a state with not just a separation of institutions, but also one with freedom of conscience based on the idea of tolerance. This policy of tolerance entails that a government 1) cannot deprive any citizen of their civil rights based on their values, 2) they cannot prosecute a citizen based on their values and 3) a government cannot impose a certain belief system on their citizens directly or indirectly. These three criteria form the theoretical framework of this thesis. The case materials of this thesis include the Bases of the Social Concept by the ROC to analyse what values they promote, speeches by Putin that outline foreign and domestic policy to show that the Russian government also promotes Orthodox values, and Russian federal legislation regarding family values to analyse the effect of the values of the ROC on Russian legislation. After studying federal legislation affected by the adoption of Orthodox values this thesis concludes that although criteria 1) and 3) are violated to some extent, there is not enough proof that criteria 2) is affected. Discourse in Russian legislation has gotten more religious, but in practice this religious influence has not led to Russian citizens being prosecuted for things like getting an abortion or falling in love with someone of the same sex. However, an increased cooperation between church and state has led to the dilution of the separation between the religious and the secular, and the Russian government has started using the conservative values of the church as a political tool to suppress those who think differently or are critical of the government.

This paper discusses how narratives of Russian nationalism intersect with great power identity in modern Russia in the hopes of illustrating how these concepts are instrumentalized in politics. Russian national identity is a particularly fertile ground for this kind of research due to Russia's complex relationship with its imperial and Soviet pasts as well as its fall from a position as one of the world’s two superpowers. Thoughtful analysis of Russia’s national identity in modern times as well as its ambitions to pursue great power status are critical for understanding certain political trends and perspectives, especially in the context of Russia’s war in Ukraine. To answer questions about how the ideas of great power identity and nationalism relate, this paper employs a theoretical framework based on social constructionism, which allows for the analysis of nationalism and national identity through a narrative lens. This analysis primarily draws on the work of Benedict Anderson, but it also utilizes the works of Peter L. Berger and Thomas Luckmann’s as well as Michael Billig. This method of analysis shows how great power identity is used by Russian politicians, especially Vladimir Putin, to both reinforce their own status and promote a narrative of Russian supremacy. By examining how this narrative operates at both a conceptual and practical level, this paper finds that a desire to restore great power status in modern Russia can serve as both a useful tool for political actors and a constraint on their actions. Both the legacy of the Great Patriotic War and present narratives surrounding Ukraine effectively exemplify this argument. This paper’s analysis helps to explain how narratives of great power status both incentivize and justify Russian aggression towards Ukraine, which helps to deepen the understanding of the conflict and its links to Russian national identity, though the concrete predictions of the future remain beyond reach. Any path toward the reestablishment or perpetuation of great power status is sure to be a thorny one, which Russia is a prime example of. This paper endeavors to explain how Russia continues to walk that path and why such an ambition remains appealing and useful despite its terrible cost.

During the process of integration into Finnish classrooms, immigrant children and adolescents receive extra support with the official languages of the country, in order to have equal opportunities with their peers whose native language is Finnish or Swedish. Concerning other school subjects, they attend the same number of hours as their Finnish peers for the same purpose of obtaining equal opportunities. Due to historical and cultural reasons Russian-speaking adolescent immigrants, who represent a significant part of people with foreign backgrounds relocating to Finland, have a lower mastery of English than their Finnish peers. For the latter English is not only a school subject but also a highly appreciated means of informal communication. This study aims to collect the opinions of Russian-speaking adolescent new immigrants about their attitudes towards English both as a school subject and as a means of peer communication, to determine the connection between the participants’ level of English and their immediate environment, and to find dependence between their self-perception as English speakers and their general feeling of inclusion into peer groups. The study was based on the questionnaire responses of 24 Russian-speaking adolescents aged 12-17 who immigrated to Finland between 2017-2021. The data were quantitative and were collected via polar, multiple-choice, and Likert scale questions. The results of the study showed that over a third of the participants estimated their English skills as insufficient or non-existing. A strong connection was found between the participants’ evaluation of their English skills, their parents’ English skills, and with availability of books in English or movies without dubbing at home. None of the participants reported receiving supplementary English lessons at school on a permanent basis, and only few of them were given extra help from time to time. The participants’ academic achievements coincided with their degree of ability to communicate in English with their peers in informal situations. All the participants with an unsatisfactory level of English reported sensing discomfort when their peers used English, with almost one-third feeling excluded from communication, with 80% of the participants with unsatisfying English skills assuming they would have more Finnish-speaking friends had they spoken English fluently.

Tutkielmani tavoitteena on selvittää, miten tekstityskonventioiden noudattaminen ja noudattamatta jättäminen vaikuttaa tekstitetyn audiovisuaalisen teoksen vastaanottokokemukseen. Tutkimukseni on tapaustutkimus, jonka kohteena on kaksi saksan kielen aikuisopiskelijaryhmää. Tavoitteenani on selvittää, huomaavatko ryhmät tekstityskonventioiden rikkomisen, millaisia puutteita he havaitsevat, häiritseekö rikkominen katselunautintoa tai ymmärtämistä ja kokevatko katsojat konventioita noudattavan tekstityksen laadukkaammaksi kuin konventioita rikkovan tekstityksen. Tutkimukseni pohjautuu Käännöstekstitysten laatusuosituksiin (2020). Tutkielmani teorialuvussa teen katsauksen tekstittämiseen kääntämisen lajina, erittelen tekstityskonventioita ja -perinnettä Suomessa sekä esittelen tutkimukseni pohjana olevat Käännöstekstitysten laatusuositukset (2020). Tämän jälkeen käyn läpi ruututekstien ja audiovisuaalisen kääntämisen vastaanottoa käsittelevää tutkimusta kuten Tuomisen (2012) ja Orrego-Carmonan (2006) tutkimuksia. Tutkimuksessa näytin yhdelle ryhmälle kerrallaan kaksi otetta saksankielisestä Netflix-sarjasta Criminal: Saksa (2019). Olin laatinut otteisiin suomenkieliset tekstitykset. Ryhmä A näki ensimmäisen elokuvaotteen tekstityksellä, joka noudatti tekstityskonventioita, ja toisen elokuvaotteen tekstityksellä, joka ei noudattanut konventioita. Ryhmä B näki otteet eri tekstityksillä niin, että ensimmäisen otteen tekstitys ei noudattanut tekstityskonventioita, mutta toisen otteen tekstitys noudatti. Katselun jälkeen keräsin tietoa heidän vastaanottokokemuksestaan kyselylomakkeella. Vastauksista käy ilmi, että tekstityskonventioiden vaikutus ryhmieni vastaanottokokemukseen oli oletettua pienempi. Kaikista vastaajista noin kolmasosa ilmoitti huomanneensa tekstityksissä konventioiden rikkomista. Eniten vastaajat havaitsivat liian lyhyitä taukoja repliikkien välissä sekä tuttujen merkintätapojen käyttämistä väärin tai käyttämättä jättämistä. Niistä vastaajista, jotka huomasivat konventioiden rikkomisen, suurin osa ilmoitti, että se ei haitannut heidän katselukokemustaan tai ymmärtämistään. Siihen, kokivatko katsojat konventioiden mukaiset tekstitykset laadukkaammiksi, ei tutkimukseni pohjalta pysty vastaamaan yksiselitteisesti: toisaalta katsojat ilmoittivat pitäneensä laadukkaana myös konventioita rikkovaa tekstitystä, mutta toisaalta he listasivat myöhemmin lomakkeessa laadukkaan tekstityksen ominaispiirteiksi sellaisia seikkoja, jotka puuttuivat konventioita rikkovasta tekstityksestä osittain tai kokonaan.

Tutkielma käsittelee rytmin affektiivisuutta ja sen kääntymistä Imre Kertészin romaanissa Kaddish syntymättömälle lapselle. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaista rytmiin liittyvää affektiivisuutta lähdetekstissä ilmenee ja miten se välittyy suomennokseen. Työn teoriatausta on tunteiden tutkimuksessa sekä rytmiä käsittelevissä teorioissa. Tarkastelen molempia sekä käännös- että kirjallisuudentutkimuksen kentillä tehdyn tutkimuksen pohjalta. Tutkielma etenee teoslähtöisestä tekstianalyysista käännösvertailun kautta rytmin tunnevaikutuksia koskevaan analyysiin. Käännösvertailussa käytän apuna käännössiirtymän käsitettä, koska se soveltuu hyvin muodoltaan häilyvien käsitteiden kuten rytmin ja affektiivisuuden käsittelyyn. Tulkitsen aineistoa oman lukukokemukseni pohjalta tukeutuen kuitenkin mahdollisimman paljon myös Kertészin poetiikasta ja kaunokirjallisesta rytmistä kirjoitettuun tutkimukseen. Tekstianalyysin perusteella aineistosta nousee esiin erityisesti makrotason temaattinen, leksikaalinen ja syntaktinen toisto sekä mikrotason leksikaalinen toisto ja prosodia. Analyysin perusteella voidaan sanoa, että rytmillisiä siirtymiä tapahtuu, ja että ne pääsääntöisesti vähentävät tekstin affektiivisuutta ja laimentavat affektiivisia tiivistymiä. Pääasiallisia siirtymiä ovat välimerkkien poisto, lisäys tai korvaaminen, leksikaalisen aineksen poisto tai lisääminen, synonyymilla tai pronominilla korvaaminen, poisto tai lisäys elliptisen rakenteen kautta sekä aikamuodon tai sanajärjestyksen vaihto. Rytmillisten muutosten myötä siirtymiä tapahtuu myös suruun, häpeään, inhoon, pelkoon, suuttumukseen, yllättyneisyyteen ja vihaan, menetykseen, kaipuuseen, rakkauteen, intohimoon, syyllisyyteen, ahdistukseen, vieraudentunteeseen, katkeruuteen, omanarvontuntoon, ironiaan, nauruun ja toivoon liittyvässä affektiivisuudessa. Käännössiirtymät ja niiden tunnevaikutukset muistuttavat makro- ja mikrotasolla toisiaan. Makrotason siirtymissä painottuu enemmän leksikaalinen aines ja mikrotasolla erilaiset välimerkein ja korostuskeinoin ilmenevät painotukselliset seikat. Sekä siirtymien määrä että merkitys vaikuttaisivat lisääntyvän makrotasolta mikrotasolle liikuttaessa, niin että mikrotason leksikaaliseen toistoon ja prosodiaan vaikuttavilla muutoksilla on enemmän affektiivista merkitystä kuin makrotason siirtymillä. Prosodian osalta aineistosta nousevat esiin erityisesti kursiivi, virkkeen pituus ja välimerkit. Tuloksia tarkastellessa tulee ottaa huomioon, että analyysi sijoittuu empiirisen ja tekstuaalisen välimaastoon ja perustuu osittain omaan tulkintaani. Etenkin makrotason käännössiirtymien kumulatiivisia vaikutuksia on lähes mahdotonta arvioida, minkä lisäksi myös käännössiirtymien yhteisvaikutusten tutkiminen on vaikeaa. Pakollisten, kielten rakenteista johtuvien käännössiirtymien lisäksi käännöksessä tapahtuu konventioiden ohjaamia siirtymiä. Vaikka kielenkäyttöä koskevat konventiot eivät johda pakollisiin muutoksiin, ne aiheuttavat tekstiin tiettyä oikeakielisyyden painetta. Epäkonventionaaliselta tuntuvat ratkaisut saattavat vaihtua käännösprosessissa tai editointivaiheessa vähemmän konventionaalisiin. Tässä mielessä huomionarvoista kokeellisen kirjallisuuden kohdalla onkin, missä määrin käännöksen lukijaa pyritään suojelemaan tekstin epämukavuudelta.