Browsing by Title

Tutkielmassa käsitellään Platonin (427–347 eaa.) käsitystä sanallisesta mimesiksestä sekä Platonin omaa dialogimuodossa kirjoittamaa filosofiaa. Monipuolinen käsite ’mimesis’ kääntyy suomeksi Platonin yhteydessä luontevimmin sanalla ’jäljittely’. Muita sen merkitysalueita ovat mm. representaatio ja imitaatio. Platonin käsitykset ovat vaikuttaneet merkittävästi myöhempiin taiteen ja todellisuuden suhteita koskeviin kysymyksenasetteluihin. Platonin dialogit ovat kuvitteellisia, jäljitteleviä keskusteluja, joiden keskushahmona on yleensä filosofi Sokrates (470/469–399 eaa.). Tässä tutkielmassa tutkin sitä, miksi Platon käyttää mimesistä kerronnan tapana. Platonin dialogeissa kritisoidaan jäljittelevää runoutta sekä moraalisesti epäilyttävänä että tiedollisesti vajavaisena. Myös sofistia, sanallista viisauden jäljittelijää kritisoidaan ironiseen sävyyn. Platon kuitenkin itse käyttää dialogeissaan paljolti samoja menetelmiä kuin runoilijat ja sofistit. Tutkielmassa selvitän millä perusteella Platonin omat dialogit voisivat välttää dialogeissa jäljittelevään kerrontaan kohdistetun kritiikin. Ensisijaisina lähteinä käytän Platonin dialogeja Valtio, Pidot ja Sofisti. Tutkin Platonin omaa jäljittelevää kerrontaa käyttäen apuna Arne Melbergin tulkintaa Pidot-dialogista. Holger Thesleffin tutkimusten perustalta käsittelen Platonin teosten draamallisia ja kaunokirjallisia piirteitä. Runollisen kerronnan moraalisia arvoja ja psykologisen vaikuttamisen tapoja käsittelen Stephen Halliwellin näkemysten pohjalta ja Platonin jäljitelmän ja kuvan luonnetta tarkastelen Jean-Pierre Vernantin esittämän tulkinnan perustalta. G. R. F. Ferrarin tutkimus tarjoaa tapoja tulkita Platonin dialogista mimesistä suhteessa runouteen, jolloin dialogit hahmottuvat jäljittelevästä runoudesta selkeästi erottuvana filosofisena jäljittelynä. Tutkimuksessa osoittautuu, että Platonin näkökulmasta filosofinen keskustelu on aina altis väärinymmärryksille. Jäljittelevä kerronta on kuitenkin suorasanaista luennointia parempi tapa kuvata sitä filosofista elämäntapaa, joka parhaimmillaan voi johtaa oikeaan filosofiseen tietoon. Platon on suuntautunut ajattelussaan filosofiseen tietoon (epistēmē). Tällaista filosofista tietoa ei voi ilmaista kuvitteellisilla kertomuksilla tyhjentävästi, vaan filosofiseen tietoon voidaan viitata vain epäsuorasti ja antamalla malli filosofiselle keskustelulle. Aistimaailman jäljittely ei voi Platonin käsityksen mukaan johtaa todelliseen tietoon yleisistä totuuksista. Filosofinen mimesis tarkoittaa filosofin tapaa elää filosofiseen tietoon suuntautuvaa elämään. Sen sijaan että tieto voitaisiin saavuttaa pelkällä puheen jäljittelyllä, se on mahdollista saavuttaa vain filosofisen keskustelun ja vähittäisen sisäisen muutoksen kautta.

Tutkielmassani käsittelen sankarin matkaa Suomen lasten ja nuorten nykyfantasiakirjallisuudessa. Tutkielmassa keskitytään pääasiallisesti Anne Aarnion romaaniin Lintukansan poika. Teos on tutkimuksen arvoinen, koska siinä yhdistyvät suomalainen fantasia ja isompi maailman fantasiakirjallisuutta käsittelevä traditio ja tekstissä tulevat hyvin näkyviin sankarin matkan keskeiset elementit. Tutkielmassani pohdin varsinkin seuraavia kysymyksiä: Löytyykö tutkimuksen kohteeksi valitusta kertomuksesta sankarin matkan piirteitä? Seuraako sen juoni konkreettisia toistuvia rakenteita, vaikka tarinan sisältö muuttuisikin? Tutkimuksen tavoitteena on esitellä sankarin matkalle tyypillisiä piirteitä, vetämättä kuitenkaan liian yleistäviä johtopäätöksiä – analyysilla pyritään tavoittamaan kertomukselle tyypillinen kaavamaisuus ja näyttämään, miten sankarin matka toteutuu yhdessä konkreettisessa tekstissä. Samalla pyritään määrittämään Aarnion romaanin asema suomalaisessa fantasiakirjallisuudessa. Tutkielman alussa esitellään lyhyesti satujen tutkimusta sekä muutama kommentti lasten- ja nuortenkirjallisuuden nuoremmasta historiasta Suomessa. Samalla yritetään määritellä, mitä fantasia kirjallisuudessa ylipäätään on ja miten siihen suhtaudutaan Suomessa. Valitun teoksen tarkastelussa käytetään eniten Proppin klassista kuvausmallia (Propp 1968), suomalaisista tutkijoista hyödynnetään ennen kaikkea Satu Apon tutkimusta (Apo 1986). Huomiota kiinnitetään myös antropologiseen ja psykologiseen lähestymistapaan satuihin, varsinkin jungilaiseen analyysiin. Tutkielman toinen osa keskittyy Aarnion teoksen analyysiin. Siinä käsitellään tarkemmin sankarin roolia sekä yksitäisiä sankarin matkan vaiheita. Analyysin avulla arvioidaan Proppin mallin käyttökelpoisuutta ja esitetään mallin hyvät ja huonot puolet. Samalla osoitetaan, että Lintukansan poika on kasvamistarina, jossa esiintyy runsaasti sankarikertomuksille tyypillisiä piirteitä. Tarinassa esiintyy myös Proppin mallin keskeiset hahmot ja funktiot. Todetaan, että heikkouksistaan huolimatta, malli kuvailee hyvin kertomuksen kehittymistä ja etenemistä ja tarjoaa hyvän lähtökohdan muihin tutkimuksiin.

Ruututekstit ovat kenties tutuin audiovisuaalisen kääntämisen muoto Suomessa, ja ne ovat vakiinnuttaneet asemansa jo vuosikymmeniä sitten. Teknologian kehityksen myötä myös harrastelijatekstittäminen on saanut yhä enemmän jalansijaa. Tämä tutkielma tarkastelee harrastelijatekstitysten piirteitä. Tutkimusaineistona on Megamind-animaatioelokuva, sen DVD-julkaisulta löytyvä suomenkielinen tekstitysraita sekä kolme harrastelijakäännöstä. Tarkoituksena on havainnoida millaisia ominaisuuksia tekstitystiedostot pitävät sisällään, ja miten ne noudattavat ruututekstikonventioita. Aineistosta löytyviä oivalluksia ja ongelmakohtia vertaillaan Käännöstekstitysten laatusuosituksissakin (2020) esiteltyihin ammattikääntämisen konventioihin sekä yleisiin harrastelijatekstitysten piirteisiin. Analyysi osoittaa, ettei mikään tarkastelluista harrastelijatekstityksistä ole virheetön. Virheet ovat pääasiassa kirjoitus- ja pilkkuvirheitä, mutta myös muutamia asiavirheitä voidaan löytää. Virheiden taustalla saattaa olla harrastelijakääntäjien kokemattomuus, mutta yhden käännöksen kohdalla virheet saattavat johtua virheellisesti litteroidusta lähdetiedostosta. Kääntäjien tulisikin luottaa lähdemateriaaliin eikä tekstitiedostoon, jonka virheettömyyttä ei voida taata. Tutkimusaineiston niukkuuden vuoksi yleispäteviä johtopäätöksiä harrastelijakäännösten laadusta on mahdotonta vetää. Tarkastellut käännökset noudattivat pääasiassa omia ohjeistuksiaan sekä alan yleisiä konventioita ja olivat täten tyydyttäviä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei koulutuksen ja kokemuksen tuomaa tietotaitoa voi korvata pelkällä harrastelijataustalla.

Tässä tutkielmassa tarkastelen katkonaisesti kirjoitettuja saneita Alzheimerin tautiin sairastuneen henkilön päiväkirjateksteissä. Tutkimuksen kohteena ovat moneen osaan katkenneet sanat, kuten aurin gon kukat. Tarkastelen katkonaisia saneita kolmen tutkimuskysymyksen kautta: Yleistyvätkö katkonaisesti kirjoitetut saneet ajan ja sairauden edetessä? Millaisissa saneissa katkonaisuutta esiintyy? Missä saneen kohdissa katkoja tarkalleen ottaen esiintyy? Katkonaisten saneiden ominaisuuksia selvitän leksikon, morfologian ja fonologian näkökulmista. Katkojen tarkkoja paikkoja puolestaan tarkastelen morfeemien ja tavujen rajojen sekä katkoja edeltävien grafeemien kautta. Tutkielman aineisto on peräisin 1930-luvulla syntyneen kirjoittajan päiväkirjateksteistä. Päiväkirjat on kirjoitettu käsin perinteisiin muistikirjoihin, ja tekstejä on olemassa runsaasti vuosilta 1968–2012. Tekstit on litteroitu digitaaliseen muotoon mahdollisimman tarkasti alkuperäisten tekstien pohjalta. Tutkielmassa käyttämäni aineisto koostuu kahdeksan kesäkuun päiväkirjamerkinnöistä vuosien 1986 ja 2012 välillä. Näissä merkinnöissä on yhteensä yli 4500 sanetta. Aineistossani esiintyy yhteensä 291 katkonaisesti kirjoitettua sanetta. Ne puolestaan edustavat 232 eri lekseemiä, eli katkonaisuus liittyy sanastoon varsin laaja-alaisesti. Tulokseni osoittavat, että katkonaiset saneet yleistyvät ajan ja sairauden edetessä. Aineistoni ensimmäisessä tarkastelupisteessä vuonna 1986 katkonaisia saneita on vain 2 %, kun taas aineistoni viimeisessä tarkastelupisteessä vuonna 2012 niitä on jopa 24 %. Huomattavinta katkonaisten saneiden yleistyminen on vuosina 2010 ja 2012, mikä kertonee nopeasti lisääntyneistä kielen ja kognition ongelmista. Olen tarkastellut katkonaisten saneiden ominaisuuksia vertaamalla niitä samasta päiväkirja-aineistosta kokoamaani vertailuotokseen. Aineistot ovat pitkälti samankaltaisia: substantiivit ovat yleisin sanaluokka, ja taivutuksessa yleisimpiä muotoja ovat nominien nominatiivimuodot ja verbien finiittimuodot. Aineistojen välillä on kuitenkin joitain huomattavia eroavaisuuksia: Katkonaisissa saneissa substantiivien ja kompleksisten sanojen osuus on selvästi vertailuotosta suurempi. Lisäksi katkonaisuutta esiintyy enemmän pidemmissä kuin lyhyemmissä saneissa vertailuotoksen saneisiin verrattuna. Mahdollisina katkonaisuuden kannalta tyypillisinä taivutusmuotoina katkonaisista saneista erottuvat substantiivien monikon partitiivimuodot, adjektiivien yksikön genetiivi- ja partitiivimuodot sekä verbien infinitiivimuodot. Täten ilmiön voi tulkita liittyvän monitavuisuuteen ja morfologiseen kompleksisuuteen. Katkot sijoittuvat tavallisimmin tavujen rajalle tai tavun ensimmäisen grafeemin jälkeen. Katkojen sijainnin suhteen on havaittavissa mielenkiintoinen tendenssi: lyhyemmissä saneissa katkojen paikkojen variaatiota on enemmän, ja mitä pidempiin saneisiin siirrytään, sitä vähemmän esiintyy variaatiota. Myös morfeemien rajoille sijoittuvat katkot ovat melko tavallisia. Vaikka katkonaisuutta esiintyy sanastossa laajasti, aineistossa usein esiintyvistä lekseemeistä käy ilmi, että näissä lekseemeissä katkot sijoittuvat lähes poikkeuksetta samaan kohtaan taivutuksesta riippumatta. Sanojen katkeaminen ei siis ole sattumanvaraista. Tutkielmani tarjoaa erilaisine näkökulmineen suuntaviivoja mahdollisen jatkotutkimuksen tekoon. Alzheimerin taudin ja kielen suhteen tutkiminen on arvokasta työtä, sillä tässä sairaudessa varhainen taudinmääritys on ensiarvoisen tärkeää. Mikäli laajempi jatkotutkimus osoittaisi sairauden ja sanarakenteen muutosten yhteyden kiistattomasti, siitä saisi suuren avun nykyisten tutkimusmenetelmien rinnalle varhaisen taudinmäärityksen tekoon.

Tämä pro gradu-tutkielma käsittelee nykypäivän kullankaivajia Suomen Lapissa. Tutkielmassa tarkastellaan kullankaivajien elämäntapaa, perinteitä ja sitä, miten kullankaivaja-identiteettiä tuotetaan yhdessä yhteisön jäsenten kanssa ja millaisia eri ulottuvuuksia tällä identiteetillä on. Tutkielmassa käsittelen myös Lapin kullankaivajien ja saamelaiskulttuurin välistä suhdetta sekä tarkastelen kullankaivuperinteen säilymisen syitä ja toisaalta tämän perinteen jatkumisen mahdollisuuksia. Tutkimusaineistoni perusteella pyrin selvittämään kyseiselle elämäntavalle annettuja merkityksiä sekä kullankaivajan identiteetin ja maailmankuvan rakentumista suhteessa mm. Lappiin, luontoon, muihin kullankaivajiin, saamelaisiin ja Etelä-Suomeen. Tutkielman keskeisiä kysymyksiä ovat mm. millaisin diskurssein kullankaivukulttuuria, omaa elämäntapaa ja Lappia representoidaan? Miten paikallista tai alueellista identiteettiä rakennetaan suhteessa toisiin kullankaivajiin, Lapin ympäristöön sekä muihin paikallisiin ihmisiin? Millaisena kullankaivajien puheessa ilmenee Etelä- ja Pohjois-Suomen välinen suhde ja miten kuvaa ”meistä” tai ”toisesta” tuotetaan? Entä millaisia merkityksiä tuotetaan kullankaivajien puheessa liittyen Lappiin, kullankaivamiseen ja kullankaivajana olemiseen ja miksi? Metodologisesti tutkimusaihetta lähestytään mm. identiteettien ja mentaliteettien tutkimusta sekä miestutkimusta hyödyntämällä. Tutkielman peruslähtökohtana on aineistolähtöisyys, jolloin teoria nousee empiirisestä aineistosta. Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt etnografiaa, jossa olennaisen osan tutkimusta muodostaa fyysinen kentälle meno, tutkittavien elämään eri tavoin osallistuminen ja näin ollen aineiston tuotanto yhdessä tutkittavien kanssa. Etnografisen kenttätyön toteutin joulukuun 2015 ja maaliskuun 2016 välisenä aikana ja se koostui kahdesta kenttätyöjaksosta Lapissa sekä kullankaivajien seminaariristeilyyn osallistumisesta. Lisäksi haastattelin kullankaivajia myös Helsingissä. Tutkielmani primääriaineiston muodostaa haastattelumateriaali, minkä lisäksi kenttätyömatkojeni nauhoittamattomat keskustelut ja havainnot ovat toimineet tulkintojeni tukena. Haastatteluja on yhteensä 17 kappaletta joista 10 on nauhoitettuja ja 7 sähköisesti toimitettuja. Haastateltavista 13 oli miehiä ja 4 naisia. Haastattelumateriaalin analyysimetodeina olen käyttänyt sisällönanalyysia ja lähilukua, joiden avulla olen pyrkinyt nostamaan aineistosta esiin olennaista informaatiota sekä kullankaivukulttuuriin liittyviä laajempia kulttuurisia merkityksiä. Vaikka kullankaivamisen lähtökohtana oli vielä 1800- ja 1900-lukujen Suomessa ihmisten pyrkimys parantaa taloudellista tilannettaan, nykypäivänä vain hyvin pieni osa kullankaivajista saa toimeentulonsa kullasta. Nyky-kullankaivajien elämäntavassa rikastumista tärkeämmiksi perinnettä säilyttäviksi arvoiksi on noussut mm. vapaus, riippumattomuus, luonnonmukainen elämäntapa sekä omaan yhteisöön kuulumisen tunne. Tärkeää on myös luonnossa pärjäämisen ja selviämisen kautta löytyvä elämän merkityksellisyys. Edellä mainitut asiat merkitsevät kullankaivajille usein enemmän kuin varma toimeentulo tai nykyajan teknologian tuomat mukavuudet. Samalla kullankaivukulttuurissa voi nähdä eräänlaista ”jätkä-nostalgiaa”, eli entisaikojen tukkilais- ja savottakulttuuria romantisoivia piirteitä. Lappi muodostaa kullankaivaja-identiteetin ja mentaliteetin kasvualustan ja on samalla paitsi maantieteellinen, myös kuvitteellinen myyttien, mielikuvien, toiveiden ja odotusten konstruktio. Lappi voi edustaa kullankaivajalle esimerkiksi idyllimäistä paratiisia, todellisuuspakoa tai vain arkista työympäristöä vaativine luonnonoloineen. Lappiin asettuminen on eräänlainen siirtymäriitti, jonka myötä identiteetti on mahdollista luoda uudelleen, samalla kun aiempi elämä jätetään taakse. Tällainen kullankaivaja-identiteetin ottaminen näyttää tapahtuvan myös silloin, vaikka Lappiin siirryttäisiin vain kesän ajaksi sillä tällöinkin ”arki-minä” eteläisessä Suomessa jätetään taakse. Samalla kullankaivajien lappilaisuus näyttäytyy eräänlaisena liminaalitilan identiteettinä paikallisen ja vieraan välimaastossa. Vaikka kullankaivajat tulevat hyvin toimeen paikallisen saamelaisväestön kanssa, kullankaivajien tämänhetkiset ristiriidat saamelaiskäräjien kanssa koetaan ongelmallisina paitsi taloudellisessa, myös sosiaalisessa mielessä niiden hankaloittaessa yhtenäisen paikallisidentiteetin rakentamista Lapin alueilla. Nykyinen uhka kullankaivun loppumisesta Lapissa on tuntunut vahvistavan kullankaivajien kollektiivista identiteettiä, ”me-henkeä” sekä arvostusta omaa työtä ja kullankaivamisen perinteitä kohtaan. Asenteissa kuvastuu mm. kullankaivajien päättäväisyys jatkaa vaikeuksista huolimatta ja heidän pyrkimyksensä säilyttää elämäntapa Lapissa tulevaisuudessakin.

Tutkielma on runoudentutkimus ja sen aiheena ovat symbolit, metaforat ja tematiikka Marja-Liisa Vartion Häät-esikoisteoksen kolmessa avainrunossa. Tavoitteena on selvittää, millaista on runojen kuvakieli. Siihen lukeutuvat metaforat, symbolit ja kvasisymbolit. Näiden ohella pyritään löytämään runojen keskeiset teemat ja ymmärtämään teoskokonaisuutta. Teoreettisena taustana tutkielmassa käytetään Raili Elovaaran teosta “Olen tyhjä huone”. Sanataiteen metaforista ja symboleista (1992). Elovaara on koonnut keskeisten amerikkalaisten teoreetikoiden käsityksistä metaforateoria- ja symboliehtoja. Runoissa korostuvaa tekstiainesta verrataan näihin ehtoihin ja tarkastellaan metaforien ja symboleiden ominaisuuksia, rakentumista ja merkitysmahdollisuuksia. Symboleiden kohdalla runoissa esiin nousevia ehdokkaita verrataan vakiintuneisiin symboleihin. Vakiintuneiden symbolimerkitysten selvityksessä hyödynnetään symbolisanakirjoja, Michael Ferberin teosta A Dictionary of Literary Symbols (2017) ja Hans Biedermannin teosta Suuri symbolikirja (1993). Tutkimusaineistona on Vartion teoksen kolme runoa: “Jousella-ampuja”, ”Nainen ja maisema” sekä “Häät”. Runot toimivat kokoelmassa aloitusrunona, keskikohdan laajimpana ja viimeisenä nimirunona ja edustavat teoskokonaisuutta. Metodi on vertaileva runoanalyysi. Kohderunoja verrataan myös teoksen muiden runojen samankaltaiseen kuvallisuuteen. Vertailua laajennetaan “Häät” -runon kohdalla häälaulun piirteisiin ja kahden modernistirunoilijan hääaiheisiin esimerkkirunoihin. Tutkielman keskeinen tulos on se, että Vartion kohderunot ovat tiheän kuvakielisiä ja sisältävät paljon symboleita, metaforia ja kvasisymboleita. Kuvallisuus paljastaa puhujien mielen ongelmat ja ristiriidat. “Jousella-ampujassa” on positiivisia ja negatiivisia merkityksiä sisältäviä runolintusymboleita ja lintu yleisenä symbolina symboloi puhumisen vaikeutta. “Nainen ja maisema” -runossa keskeiset pääsymbolit ovat peili, maisema, hiukset ja koivu. Maisema jakautuu moniin sivu- tai kvasisymboleihin. Pääsymbolit symboloivat totuuden näkemistä, kipua, voiman riistämistä, väkivaltaa ja sen uhria. Metaforisina hahmoina runon väkivaltaiset subjektit herättävät kuvallisuudellaan kaksi tulkintamahdollisuutta, ”Koivuniemen herran” ja ”Kuoleman ratsumiehen” tulkinnat. ”Häät” -runosta löytyy häälaululajin tapahtumapaikkoja ja joitakin samoja aiheita ja kuvallisuutta kuin modernistien häärunoista. ”Häät” -runon metaforat ovat luonteeltaan dekoratiivisia ja havainnollistavia. Häät saa merkityksen morsiamen siirtymäriittinä, ei vakiintuneen symbolin ”häät” kautta. Pääsymboleita ovat huntu ja seppele. Huntu symboloi kainoutta ja salailua, mutta symboloituu tarkoittamaan myös vapautumista, yhteisöllisyyttä, iloa ja avoimuutta. Seppele tanssiin yhdistettynä symboloi voitontanssia ja onnistuneita häitä. Häätupa on puhujan mielen symboli.

In this thesis I analyze the economic and ecological themes in Margaret Atwood’s 2003 novel Oryx and Crake. I show that the dystopian near-future world of the novel is a satirical depiction of the culture of 2000’s late capitalism and that Atwood is specifically criticizing global capitalism’s detrimental effects on the environment. Atwood herself categorizes the novel as a work of speculative fiction, by which she means that the dystopian fictional elements of the novel have real-world precedents, and that they are an exaggeration of contemporary conditions. In my analysis of capitalism and culture in the novel I use theoretical concepts introduced by Frederic Jameson regarding the culture of late capitalism. I show that Atwood’s extensive use of the language of branding calls attention to the role global capitalism plays in the story. The estranging effect works by foregrounding the neologisms and fictional brands, which then reveal how similarly pervasive real corporations and brands are in our world. In accordance with the satirical tone of the novel, the absurd elements in the story are rarely questioned or commented on critically by the characters. I claim this works to show how a lack of political concern or action in the real world leads to the worsening social and ecological conditions described in the novel. The ecological satire of the novel, on the other hand, comes across in the way climate and nature are approached in the story. In my analysis I claim that Atwood is criticizing the shallow environmentalism of corporations, the commodification of production animals, and the opposition between humans and nature by taking these themes to their extremes. Instead of system change, individual solutions are applied to individual problems, including Crake’s ultimate decision to end humanity, which I read as a misapplication of deep ecological politics. I conclude that speculative fiction serves an important function in imagining possible futures and challenging our ideas about where we might be headed. The theoretical approaches I adopt in my thesis work together to present capitalism not only as a system of human exploitation, but of ecological exploitation as well. Oryx and Crake is a deeply political novel that shows the trajectory of the cultural and ecological decline we are on if our understanding of our own role in the ecosphere does not change.

Språkbadselever har lärt sig svenska som andra språk redan från daghemmet även om deras modersmål är finska. Syftet med magisteravhandlingen är att undersöka hur satsintonation låter hos språkbadselever som är på högstadiet. Dessutom undersöks om deras satsintonation avviker från den typiska finlandssvenska satsintonationen och om den avviker så hur. Materialet i studien består av inspelningar där 16 stycken språkbadselever läser högt en text som används i undersökningen samt av en bakgrundsenkät gällande deras språkliga kunskaper. Materialet analyseras med kvalitativa och kvantitativa metoder. Av texten analyseras fyra valda satser med hjälp av Praat-programmet där man fokuserar på tonhöjden, durationen och intensiteten. Det teoretiska ramverket beaktar standardrikssvensk intonation, standardfinlandssvensk intonation och standardfinsk intonation. Utöver detta utnyttjas Reuters (2015) begrepp om tvåspråkighet, Abrahamssons (2009) begrepp om andraspråk och Bergroths (2015) begrepp om språkbad. Med hjälp av dessa begrepp kan man förtydliga elevernas språkinlärning och hur de språk eleverna kan kunde påverka satsintonationen i svenska. Forskningsresultaten visar att språkbadselevernas satsintonation liknar den typiska finlandssvenska satsintonationen genom att vara monoton, betona för många ord, äga ibland fallande intonationskontur och nyttjande av bara akut accent. Oavsett detta så avviker satsintonationen ibland från den typiska finlandssvenska satsintonationen i och med att grava accent, som är typisk för rikssvenskan, förekom ibland. Tecken på finskans påverkan förekom också i satsintonationen i och med den emfatiska betoningsaccenten. Satsintonationen hos språkbaselever var hackig och korthuggen och talmelodin innehöll i vissa fall många pauseringar och durationen var långsam. Språkbadselevernas satsintonation var överlag monoton och på basis av talrytmen och taltempot kan den upplevas störande. Undersökningen ger kunskap om språkbadselevernas satsintonation, vilken varietet den följer och även vilka språk som påverkar satsintonationen.

Tarkastelen tutkielmassani laadullisen aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin syyrialaisten kirjailijoiden arabiankielisiä lastenkirjoja, jotka ovat realistista fiktiota ja joiden kohdeyleisöä ovat leikki-ikäiset lapset. Teoreettisen viitekehyksen tutkielmalleni tarjoaa konstruktivistinen lähestymistapa. Aineistolähtöisyys ohjaa tarkasteltavien analyysiyksiköiden identifiointia ja tutkimuskysymykseen vastaavien merkityskokonaisuuksien koostamista. Tutkimukseni keskeinen kysymys on, kuinka sotaa ja sen vaikutuksia käsitellään Syyrian sisällissodan aikana julkaistuissa satukirjoissa. Tutkimusaineistoksi valikoituivat seuraavat kolme, aineistorajaustani vastannutta teosta: Issa, Rania (2016) لما طارت الخيمة – Det flygande tältet (Kun teltta lensi) Kaadan, Nadine (2012) غدا (Huomenna) Kanawati, Rama (2018) ! أترى؟ (Näetkö?!) Kutsun tutkielmassani täsmäsaduiksi pienille lapsille suunnattuja, vaikeiden kokemusten käsittelyä tukevia kuvitettuja kirjoja, joissa arkirealismi ja satumaailma yhdistyvät luontevasti. Vaikeita kokemuksia käsittelevistä täsmäsaduista löytyy usein yhtäläisyyksiä ylätason teemoissa: perheen merkitys, menetykset ja niistä selviytyminen korostuvat. Tutkimusaineistossani näkyy arabiankieliselle lastenkirjallisuudelle tyypillinen perhekeskeisyys, jolloin perhe muodostaa sekä tarinan viitekehyksen että narratiivin toimijan. Analysoimissani täsmäsaduissa päähenkilöinä ovat lapsihahmot, joihin leikki-ikäisten ja hieman vanhempienkin lasten lienee helppo samastua. Tarinoiden nykyhetkestä puuttuva leikki korostaa tilanteen poikkeuksellisuutta. Jokaisessa kertomuksessa tuodaan kuitenkin esiin lasten värikäs mielikuvitus. Lapset eivät jää tarinoissa passiivisiksi vaan ilmaisevat tunteitaan ja tahtoaan. Päähenkilöiden ohella keskeisiksi analyysiyksiköiksi nousevat toimintaympäristö, tarinoiden aikuiset ja tulevaisuus. Täsmäsatu on parhaimmillaan tärkeä väline, joka auttaa lasta ymmärtämään monimutkaisia, pelottaviakin, omaan elämään vaikuttavia ilmiöitä ja sanoittamaan niihin liittyviä tunteita. Samalla tarinan tulisi antaa toivoa, että asiat vielä muuttuvat paremmiksi. Yhtäältä jokainen analysoimani kertomus tarjoaa kohdeyleisönä olevalle lapselle samastumiskohteen ja sitä kautta mahdollisesti tukea omien olosuhteiden käsittelyyn. Toisaalta kirjoissa tulevaisuudentoivo kiinnitetään mahdollisuuteen palata entisenlaiseen elämään, minkä vuoksi tarinat eivät sellaisinaan nähdäkseni nyky-Syyrian kontekstissa toimi relevanttina peilipintana. Lisäksi teosten Huomenna ja Näetkö?! fragmentaarisuus ja yllättävä siirtymä päähenkilöä hämmentäneestä tilanteesta realistiseen sodan kuvaukseen edellyttää näitä kirjoja lukevalta aikuiselta tarinan täydentämistä omin sanoin. Kun teltta lensi on kielellisesti ja henkilökuvauksiltaan monipuolisempi ja juoneltaan yhtenäinen.

Ann-Elise Hannikainen (1946–2012) loi lyhyen, mutta näkyvän uran säveltäjänä ja pianistina etupäässä Espanjassa 1970- ja 1980-luvuilla. Hänen tuotantoonsa kuuluu muun muassa pianokonsertto, orkesteriteoksia sekä instrumentaalimusiikkia. Hannikainen on kuitenkin unohdettu niin suomalaisessa kuin espanjalaisessakin historiankirjoituksessa. Tämän vuoksi tässä tutkielmassa selvitetään 1) millaisen elämän Ann-Elise Hannikainen eli ja millaisen uran hän loi, 2) millaista musiikkia hän sävelsi ja 3) millaisen vastaanoton hänen teoksensa saivat. Rekonstruoitaessa Hannikaisen elämäntarinaa ja tarkasteltaessa hänen teostensa saamaa vastaanottoa tutkielma on historiallinen biografinen tutkimus. Kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärjen kuvaamaa lähestymistapaa mukaillen tutkielmassa pyritään pääsemään lähelle Hannikaista ja ymmärtämään häntä tai ainakin tekemään häntä ja hänen elämäntyötään ymmärrettäväksi. Tutkielman kontekstuaalisena näkökulmana toimii Hannikaisen suhde opettajaansa säveltäjä Ernesto Halffteriin (1905–1989). Tutkielman musiikkianalyyttisessä osassa tarkastellaan Hannikaisen pianoteoksen Tema con XI Variazioni sävelmateriaalin käyttöä ja sen suhdetta suomalaiseen uusklassismiin. Hannikaisen muuta sävellystuotantoa tarkastellaan deskription tasolla osana hänen elämänkaartaan. Tutkimusaineisto koostuu pääasiassa Ann-Elise Hannikaisen laajasta jäämistöstä, joka sisältää muun muassa Hannikaisen sävellystuotannon käsikirjoituksina, laajan kirjeenvaihdon sekä huomattavan lehtileikekokoelman. Lisäksi tutkielmaa varten on tehty aineistonkeruumatka Espanjaan paikallisten Hannikaisen tunteneiden ihmisten haastattelemiseksi ja espanjalaisiin arkistolähteisiin tutustumiseksi. Tutkimuskohteen tuntemattomuuden vuoksi on pidetty tärkeänä mahdollisimman monipuolisen ja laajan tutkimusaineiston kokoamista. Ann-Elise Hannikainen opiskeli Sibelius-Akatemiassa 1967–1972 tullakseen konserttipianistiksi. Sairastuminen nivelreumaan esti kuitenkin haaveen pianistinurasta. Vuonna 1972 Hannikainen muutti Madridiin, jonne hänen isänsä Heikki Hannikainen (1915–1989) oli nimitetty suurlähettilääksi. Madridissa Hannikainen tutustui säveltäjä Manuel de Fallan (1876–1946) oppilaaseen, säveltäjä Ernesto Halffteriin, joka otti Hannikaisen sävellysoppilaakseen. Halffterin oppilaana Hannikaisen säveltäjänura urkeni nopeasti. Hän sai teoksiaan esille Espanjassa, ja niin paikallinen kuin suomalainenkin lehdistö kirjoitti hänestä useita haastatteluita. Hannikaisen uran tähtihetkiä olivat muun muassa Pianokonserton kantaesitys Helsingin juhlaviikoilla 1976 sekä orkesteriteos Anerfálicaksen esitys Madridissa Teatro Realissa 1977. Pianokonsertolta odotettiin Suomessa paljon, mutta kriitikot pettyivät sen perinteiseen sävelkieleen. Espanjassa Hannikaiseen suhtauduttiin myönteisemmin ja hänen teoksiaan kehuttiin lähes poikkeuksetta ilmaisuvoimaisiksi ja soitinnukseltaan värikkäiksi. Ernesto Halffterin oppilaana Ann-Elise Hannikainen löysi oman sävelkielensä, jonka tunnusmerkkejä ovat vapaatonaalinen harmoniakäsitys, improvisatorinen muotokieli ja selkeä melodisuus. Viimeksi mainittu näkyy Hannikaisen teoksissa erityisesti rakkauden ikkunoiksi kutsuttavissa lyyris-tonaalisissa taitteissa, jotka avaavat hetkeksi musiikillisesta ympäristöstään täysin poikkeavan näkymän. Menestyksekkään 1970-luvun jälkeen Hannikainen jatkoi säveltämistä koko 1980-luvun. Hän ei kuitenkaan saanut enää teoksiaan esille samalla tavalla kuin aiemmin. Tämä on selitettävissä Hannikaisen uraan olennaisesti vaikuttaneen Ernesto Halffterin vanhenemisella sekä sillä, että Hannikainen oli kyvytön tai haluton luomaan ja hyödyntämään omia suhdeverkostojaan. Ernesto Halffterin kuoltua 1989 Ann-Elise Hannikainen lopetti käytännössä säveltämisen ja palasi Suomeen toipumatta koskaan rakkaan maestronsa kuolemasta.