Browsing by Title

Puhuttelumuodon valinnalla voi olla ratkaiseva merkitys ihmisten välisessä kanssakäymisessä, sillä näennäisesti yksinkertaisiin sanoihin sisältyy paljon merkityksiä. Puhuttelut ovat myös hyvin kieli- ja kulttuurisidonnaisia, joten niiden kääntäminen toiselle kielelle muodostaa mielenkiintoisia käännösongelmia. Tämä tutkielma käsittelee puhuttelujen käännösstrategioita tapauksessa, jossa lähtökielenä on venäjä ja kohdekielenä suomi. Tutkimusaineiston muodostaa Pavel Sanajevin romaani Pohoronite menja za plintusom (2015 [1996]) ja Kirsti Eran (2014) siitä tekemä suomennos Haudatkaa minut jalkalistan taakse. Tutkimusalue rajattiin puhutteluina käytettäviin etunimiin, hellittelysanoihin ja loukkaaviin ilmauksiin sekä niiden kääntämisessä käytettyihin strategioihin. Tutkimusote on kvantitatiivinen, sillä analysoin suomentajan käyttämiä käännösstrategioita puhuttelujen kääntämisessä. Tutkimus on lisäksi kontrastiivinen, koska vertailin siinä suomen ja venäjän kielen puhuttelujen eroja. Teoriataustan tälle tutkielmalle muodostavat puhuttelun tutkimus, puhuttelukulttuurien erot suomen ja venäjän välillä sekä käännösstrategioiden tutkimus. Käännösstrategioiden määrittelyssä käytin Ritva Leppihalmeen (2007) käännösstrategialuokitusta, jonka mukaan kääntäjän valittavana on säilyttäminen, muuttaminen, lisäys tai poisto. Analyysissä hyödynsin Shlomith Rimmon-Kenanin (1997) kertomuksen poetiikkaa henkilöhahmon rakentumisessa, puhuttelujen kääntämisessä käännösstrategioista tehtyä tutkimusta sekä venäläisen puhuttelukäytännön osalta erityisesti Inkeri Vehmas-Thesslundin (2015) tutkimusta. Tutkimukseni hypoteesina oli, että suomennoksessa on vähemmän puhutteluja kuin lähtötekstissä, sillä venäjässä käytetään puhutteluja enemmän kuin suomessa. Aineiston analyysi ei kuitenkaan antanut tukea hypoteesille, sillä lähes kaikissa tapauksissa lähtötekstin puhutteluille löytyy vastine suomennoksesta. Käännösstrategioista suomentaja oli käyttänyt eniten muuttamista, seuraavaksi lisäystä ja kolmanneksi säilyttämistä. Poistoa on käytetty vain kerran. Etunimien suomentamisessa on käytetty säilyttämistä ja lisäystä, hellittelysanojen suomentamisessa muuttamista ja lisäystä ja loukkaavien ilmausten suomentamisessa säilyttämistä, muuttamista, lisäystä ja poistoa.

Live-roolipeli on yhdessä rakennettu tarinallinen kokemus, johon pääsee käsiksi osallistumisen ja oman toiminnan kautta. Tutkielma käsittelee pelin aikana saatua pelaajan kokemusta. Tutkimustehtävänäni on selvittää, millaisia larpeista saadut kokemukset ovat. Miten kokemukset muodostuvat, miten niihin pyritään ja miten niitä saadaan? Larpin fiktionaalinen maailma muodostuu fyysisestä ympäristöstä, pelaajien mielikuvituksesta ja säännöistä, jotka tukevat mielikuvitusta niissä kohdin, missä fiktiivinen maailma eroaa todellisesta. Parhaimmillaan näistä elementeistä rakennettu pelimaailma tuntuu pelin aikana uskottavalta. Gary Alan Finen kehysanalyysin mukaisesti pelitilanteessa voidaan erottaa olevan läsnä kolme pääasiallista merkitystasoa, joiden puitteissa toiminta näyttäytyy mielekkäänä: ensisijainen viitekehys, pelaamisen kehys ja fantasian kehys. Pelin osallistujalla on kolme päällekkäistä roolia: hän on samanaikaisesti oma itsensä sosiaalisessa tilanteessa, pelaaja pelaamassa peliä ja pelihahmo pelin fiktiivisessä maailmassa. Live-roolipelin osallistuja näyttää ulospäin vain pelihahmonsa tason, mutta käytännössä hän pelin aikana siirtyy kehyksestä toiseen tilanteesta riippuen. Eläytyessään pelin fiktioon pelaaja on koko ajan tietoinen siitä, että kaikki on vain peliä. Aineistonkeruumenetelminä olen käyttänyt sähköpostikyselyä ja teemahaastattelua. 89 kyselyvastausta toimivat tutkielmani tausta-aineistona ja niiden kautta löytyivät haastateltavat larppikokemushaastatteluihin. Aineistoni 21 haastattelua on tehty kesällä 2004. Ground Zero tapaustutkimuksessa käytössäni on vuoden 2001 peliin osallistuneiden peliraportit, jotka on kirjoitettu välittömästi ko. pelin jälkeen. Analyysimetodinani käytän aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Haastatteluaineiston analyysin pohjalta tarkastelen sitä, millainen on hyvä pelikokemus, huono pelikokemus, sekä sitä, millaiset epämiellyttävät kokemukset voivat olla hyviä kokemuksia. Tutkimus osoittaa, että fyysisesti tai henkisesti epämiellyttävä kokemus voi olla hyvä, mikäli se on merkityksellinen. Jotkut parhaista larppikokemuksista ovat olleet nimenomaan jollain tavalla epämiellyttäviä. Parhaat larppikokemukset ovat Mihaly Csikszentmihalyin flow-teorian kuvaamia optimaalisia kokemuksia, joissa uppoudutaan niin intensiivisesti käsillä olevaan toimintaan, että ulkomaailma unohtuu hetkeksi, ja tuntuu siltä, kuin kaikki tapahtuisi itsestään. Analysoin haastatteluissa kuvailtuja muistettavimpia ja vaikuttavimpia pelikokemuksia, jotka ovat lähes aina olleet myös parhaita pelikokemuksia. Analyysi näyttää, että flow-kokemus on mahdollista saada eläytymällä pelin eri aspekteihin: 1) fiktio, 2) fyysinen ympäristö, 3) pelaaminen/haasteet, 4) sosiaalinen vuorovaikutus ja 5) pelistä oppiminen. Parhaissa kokemuksissa pelaajan odotukset myös ylittyvät tavalla tai toisella. Lopuksi esittelen tapaustutkimuksena Ground Zero live-roolipelin käytännön esimerkkinä siitä, miten pelikokemus käytännön tasolla muodostuu. Tarkastelen sitä, miten fiktiivisessä ympäristössä saadaan todellisia kokemuksia ja miten Ground Zerossa pelaajat kokivat ahdistavan pelikokemuksen positiivisena kokemuksena.

Tutkielma käsittelee talvisodan aikaisten sankarihautajais- ja muistopuheiden raamatullisuutta sekä sananjulistuksesta käytyä teologista keskustelua vuosina 1939–1941. Tutkielmassa tarkastellaan reseptio- ja vaikutushistorian menetelmin sitä, miten talvisodan aikaisissa sankarihautajais- ja muistopuheissa tulkittiin, välitettiin ja käytettiin Raamattua. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan perinteisin historiantutkimuksen menetelmin sitä, minkälaista keskustelua sankarihautajaispuheista, sananjulistuksesta sekä sielunhoidosta käytiin teologien ja papiston keskuudessa välirauhan aikana. Tutkielman kiinnostuksen kohteena on teologisen tulkinnan ja oppineisuuden historia. Talvisodan historiasta on kirjoitettu paljon, mutta sodan tarkastelu papiston näkökulmasta on jäänyt vähäiselle huomiolle. Tutkielmassa hyödynnetään lähteenä talvisodan aikaista homileettista aineistoa, eli sankarihautajais- ja muistopuheita. Lisäksi lähteenä käytetään Raamattua, lehtimateriaalia, Tampereen yleisen ja yksityisen pappeinkokouksen arkistomateriaaleja, aikaan liittyvää homiletiikan tutkimusta sekä muita tulkinnan apuvälineitä, kuten kirkkokäsikirjaa. Tutkielma osoittaa, että raamatunjakeista saatettiin jättää jotain pois, silloin kun ne eivät palvelleet sielunhoidollisia tavoitteita ja lohduttamista. Raamatun kertomuksia voitiin myös ylittää, jättää ne avoimeksi tai luoda tilanteeseen soveltuvaa teologista tulkintaa sekä välittää ihanteita ja esikuvia. Tutkielma osoittaa myös, ettei sananjulistuksesta ja sielunhoidosta vallinnut papiston kesken yksimielisyyttä. Oikean tulkinnan sekä lohduttamisen välillä nähtiin ristiriitaisuuksia. Myös sodan uskonnollisista vaikutuksista esitettiin eriäviä näkemyksiä.

Vuorovaikutuksessa syntyy ajoittain kasvoja uhkaavia, nolostuttavia tilanteita. Tutkielmassa analysoidaan keskusteluntutkimuksen näkökulmasta kasvouhan olemusta ja seurauksia kerrontatilanteissa. Lähtökohtana pidetään sitä, että kertomuksen on oltava kerrottava eli merkityksellinen. Lisäksi vastaanottajien on osoitettava kiinnostusta sitä kohtaan. Hypoteesina tutkielmassa on, että jos kertoja ei kuitenkaan saa kylliksi ja oikeanlaista palautetta ja myötäelämistä, syntyy kasvouhkatilanne, joka vaarantaa keskustelun sujuvuuden ja keskustelijoiden välisen vuorovaikutuksen. Tällöin kertoja alkaa muokata kerrontaansa joko vahvistavin tai heikentävin intensiteetti-ilmauksin. Preferoituna lopputuloksena vastaanottajat alkavat osallistua aktiivisemmin kerrontaan, ja kaikkien kasvoja uhkaava tilanne laukeaa. Tutkimuskysymys jakautuu seuraaviin osakysymyksiin: Mitä kasvouhka kerrontatilanteessa on ja miten se syntyy? Millaisia ovat oikean- ja vääränlaiset palautteet? Mitä tapahtuu palautteen puutteesta ja vuoronvaihto-ongelmista kertovan pitkän hiljaisuuden jälkeen? Miksi intensifioijana on välillä kertoja, välillä vastaanottaja? Keskustelunanalyyttiseen metodiin ja sen käsitteistöön yhdistetään sosiologiaa (kasvot ja kasvouhka) ja syntaksia (intensiteettisanat). Videoiduista kasvokkaiskeskusteluista koostuva aineisto jakautuu kolmeen tunnin mittaiseen osa-aineistoon, joista käytetään informanttien mukaan nimiä Ystävät, Sisaret ja Työryhmä. Tutkimuksen aikana kiinnitettiin huomiota taukoihin ja mahdollisesta kasvouhasta kertoviin vuoronvaihdon ongelmiin. Tämän jälkeen etsittiin kasvouhkatilanteista intensifikaatiota ja analysoitiin mm. intensifioinnin vaikutusta kasvouhan poistumiseen. Aineistot ovat keskenään hyvin erilaisia. Tarkasteltavaa ilmiötä esiintyy eniten Ystävissä, vähiten Työryhmässä. Analyysissa tulee esiin, että useissa tapauksissa riittämätön responssi aiheuttaa intensifikaation. Intensifikaatiota havaitaan kuitenkin myös muunlaisissa kasvouhkaa sisältävissä kerrontatilanteissa. Näihin muihin luokitellaan tutkielmassa mm. erimielisyyden välttäminen, kerrottavuudella leikittely, itsekorjaus ja vastaanottajan intensifikaatio. Analyysi osoittaa, että etenkin arkikeskustelussa intensifikaatiolla on kasvoja suojeleva tehtävä. Tutkielma esittelee uutta tietoa kerrottavuudesta, affiliaatiosta ja hiljaisuudesta ja vertaa eri tieteenaloilta peräisin olevia kasvojen ja preferenssijäsennyksen käsitteitä toisiinsa.

Tutkielma käsittelee taidemaalari ja -graafikko Mikko Carlstedtin (1892–1964) varhaistuotantoa, vuosia 1912–1922. Carlstedt oli Marraskuun ryhmään kuulunut taiteilija, jonka usea taidekriitikko nosti 1920-luvulla Suomen johtavaksi asetelmamaalariksi. Kyseessä on ensimmäinen laaja Carlstedtista kirjoitettu tutkielma. Tutkimuksen kirjallinen aineisto koostuu Mikko Carlstedtin kirjeenvaihdosta ja häntä käsittelevistä taidekritiikeistä. Aineistot on kerätty Kansallisgallerian ja Kansalliskirjaston arkistoista sekä yksityisarkistosta. Tutkimuksen kuvallinen aineisto koostuu Mikko Carlstedtin teoksista, jotka kuuluvat Kansallisgallerian, Helsingin taidemuseo HAMin, Kuntsin modernin taiteen museon, Valkeakosken kaupungin, Salon taidemuseo Veturitallin, Riihimäen-, Mikkelin- ja Hämeenlinnan taidemuseoiden- sekä yksityisiin kokoelmiin. Tutkielma hyödyntää brittiläisen aatehistorioitsijan Quentin Skinnerin (s. 1940) hermeneuttista metodia ja ranskalaisen kirjallisuuden tutkijan Gerard Génetten (1930–2018) intertekstuaalisuuden typologiaa. Tutkielma erittelee ja analysoi kannanottoja, viittauksia tai kommentteja, joita Carlstedt teki kuvataiteellisissa ilmauksissaan niitä edeltäneestä kuvataiteesta sekä niiden syntykontekstissa vaikuttaneista ilmiöistä. Tutkimus tarkastelee Carlstedtin tuotantoa suhteessa aikansa taidekentällä vaikuttaneisiin diskursseihin ja ilmiöihin. Carlstedtin teokset kytkeytyvät muun muassa boheemiin taiteilijavastakulttuuriin ja sen ahdistuneeseen taitelija-arkkityyppiin, kuvataiteen itsenäisyyttä ajaneeseen modernismiin, pohjoista synkkyyttä korostaneisiin maisemamaalauksen virtauksiin, 1600-luvun alankomaalaiseen asetelmamaalaukseen sekä ranskalaisen Paul Cézannen 1910-luvulla Suomen taidekenttään levinneeseen vaikutukseen. Varhaisimmat tutkimuksessa käsitellyt Carlstedtin teokset ylistivät modernin taiteen edelläkävijöitä, kuten Cézannea, Vincent van Goghia ja Edvard Munchia kuvataiteellisen imitaation ja transformaation keinoin. Carlstedt kuului ensimmäisiin Cézannea ihailleisiin suomalaistaiteilijoihin. Hän kehitti 1910-luvulla suomalaisen luonnon kuvaamista koskeviin diskursseihin sovitettua tulkintaa Cézannen tavasta maalata maisemia. Cézannen taiteeseen tehdyt varhaiset viittaukset, muun muassa väriaskeettisuus ja tekniikan karkeus, olivat kumouksellisia tekoja. Ne haastoivat jälki-impressionismin värikokeiluja sekä vanhoillisemman taiteen porvarillisiksi miellettyjä kauneusarvoja. Galleristi Leonard Bäcksbackan avustuksen turvin, Carlstedt loi vuodesta 1917 lähtien ilmaisunsa uudelleen ja kehitti valtavirrasta poikenneen asetelmamaalaustyylin. Tutkimus osoittaa, että Carlstedtin 1920-luvun asetelmat vaikuttivat suomalaisen asetelmamaalauksen kenttään. Carlstedtin omintakeisesti maalatut asetelmat konservatiivisesti elvyttivät 1600-luvun alankomaissa yleistyneiden asetelmatyyppien sommitelmallisia periaatteita sekä aiheita, kuten riistakuvastoa. Carlstedtin tapa yhdistää modernistinen maalaustapa ja vanhasta taiteesta lainatut aiheet ilmenee myös hänen ainoassa monumentaalisessa kansankuvassaan, joka päivitti 1500–1600-lukujen Alankomaissa yleistä torimaalauksen arkkityyppiä 1920-luvun alun Suomeen.

Tässä tutkielmassa tarkastelen mutta-sanan käyttöä alakoulun valmistavalla luokalla. Selvitän, millaisia mutta-sanoja aineistossa esiintyy yhden lukuvuoden aikana ja millaisissa tilanteissa niitä käytetään opetuskontekstissa. Keskityn oppilaiden käyttämiin suomenkielisiin mutta-sanoihin, mutta tarkastelen myös millaisia malleja oppilaat saavat opettajilta. Suhteutan suomenkielisten mutta-sanojen käytön yleisyyttä myös niiden muunkielisten vastineiden esiintyvyyteen. Tarkastelun kohteena ovat kaikki mutta-esiintymät erottelematta sitä, onko kyseessä sen konjunktiomainen käyttö vai puhutulle kielelle ominainen partikkelikäyttö. Varsinainen aineistoni, josta tarkastelen suomenkielisiä mutta-sanoja, koostuu kymmenestä Long Second -hankkeen oppitunnista, jotka on kuvattu erään helsinkiläisen alakoulun valmistavalla luokalla 2010-luvulla. Koska aineistoni on luokkahuonevuorovaikutusta, hyödynnän tutkimuksessani keskustelunanalyysiä, mutta sovellan analyysissani myös aiempia tutkimuksia (toisen kielen) kielenoppimisesta, luokkahuonevuorovaikutuksesta ja mutta-sanan käytöstä. Tutkimuksessani osoitan, että sekä oppilaat että opettajat käyttävät mutta-sanaa eniten vuoronalkuisessa asemassa. Sama pätee myös sanan muunkielisiin vastineisiin. Oppilaat käyttävät tyypillisesti mutta-alkuisia vuoroja vastustaessaan opettajan edellä olevaa pyyntöä tai ohjeistusta tai herättäessään opettajan huomion luokkahuoneessa. Lisäksi ne voivat esiintyä kysymyssanan kanssa sellaisissa vuoroissa, joissa tuodaan esille uusi näkökulma keskusteluun. Mutta-sanoilla aloitetaan usein siis vuoro, joka asettaa kontrastiin edellisen puhujan vuoron. Opettajien mutta-alkuiset vuorot puolestaan esiintyvät tyypillisesti sellaisissa tilanteissa, joissa he pyrkivät ohjaamaan oppilasta oikeaan vastaukseen tai keskittymään oppitunnilla meneillään olevaan toimintaan. Aineistostani löytyy myös tapauksia, joissa vuoron alussa mutta-sanan edellä esiintyy joko dialogipartikkeli, kuten joo tai kieltosana ei, sekä konjunktiomaisia rinnastavassa asemassa olevia mutta-sanoja. Ennakko-oletusteni mukaisesti rinnastavat mutta-sanat ilmaantuvat oppilaiden puheeseen vasta kevätlukukauden puolella, kun suurin osa oppilaista on käynyt valmistavaa luokkaa jo noin puolen vuoden ajan. Tällaiset vuoron keskellä esiintyvät mutta-konjunktiot esiintyvät suurimmaksi sellaisissa tilanteissa, joissa selitetään sanoja toisille oppilaille sananselityspelin yhteydessä. Kaiken kaikkiaan suomenkielisten mutta-sanojen tuottaminen on aineistoni perusteella yleisempää kevät- kuin syyslukukauden aikana, kun taas englannin but-sanoja tuotetaan kevätlukukauden aikana selvästi vähemmän kuin syyslukukauden aikana. Tutkimukseni osoittaa, että mutta-sanan sisältävillä vuoroilla on luokkahuonekontekstissa monenlaisia funktioita, joilla oppilaat yrittävät vaikuttaa opettajaan ja toisinpäin.

Tiedekunta – Fakultet – Faculty Humanistinen tiedekunta Koulutusohjelma – Utbildningsprogram – Degree Programme Filosofian, historian ja taiteiden tutkimuksen osasto Opintosuunta – Studieinriktning – Study Track Musiikkitiede Tekijä – Författare – Author Harri Hölttä Työn nimi – Arbetets titel – Title ”Se on sellaista humppaa” – Humpan genrepiirteet ja humoristisuus suomalaisessa tanssimusiikkikontekstissa Työn laji – Arbetets art – Level Pro gradu Aika – Datum – Month and year Maaliskuu 2020 Sivumäärä– Sidoantal – Number of pages 75 Tiivistelmä – Referat – Abstract Tässä tutkimuksessa tarkoitukseni on selvittää, mikä tekee humpasta humpan? Tutkimuksessani analysoin, mistä osatekijöistä humppa koostuu; miten kullakin tyypillisellä soittimella humppaa soitetaan, ja miten humpan voi hahmottaa musiikin peruselementtien – rytmi, melodia, harmonia – kautta. Samalla sivuan myös rakennetta, tekstejä ja sointiväriä eri instrumenttien soittotapojen kautta. Aineistoksi olen valinnut kymmenen levytetyintä humppaa. Tämä tutkimus on ensisijaisesti laadullinen musiikkianalyysitutkimus. Tutkimukseni kuuluu perustutkimuksen piiriin ja se on myös historiallista, musiikkianalyyttistä sekä empiiristä tutkimusta. Tutkimus sisältää myös metodiikan ulkopuolelta, lähinnä historiaan liittyvissä osuuksissa hieman sosiologiaa, ajan yleisen hengen sekä tanssilavakulttuurin kuvausta. Taustaksi esittelen humpan historian lyhyesti. Tutkin historiallisessa kontekstissa sitä, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet humpan kehittymiseen, mitkä eri aiemmat musiikkigenret ja -tyylit ja tavat soittaa ovat johtaneet kohti humpan kehittymistä sellaiseksi, jona me sen nykyään tunnemme. Esitän myös, miten humpan historiaan eri vaiheissa liittyvät humppafoksi ja humppa ovat erkaantuneet omiksi tyylilajeikseen. Alkuperäisen pääkysymyksen lisäksi selvitän, miksi humppaa pidetään jonkinlaisena huumorimusiikkina ja miksi siihen suhtaudutaan vähätellen ja naureksien. Tutkimuksen tuloksena totean, ettei humppa ole huumorimusiikkia ainakaan minkään yksittäisen osatekijän perusteella. Sen sijaan se on ollut monen parodian kohteena. Samoin väheksyntää osoittaa se, ettei humpasta ole niin kutsuttua vakavaa taideversiota toisin kuin monista muista tanssimusiikin genreistä, kuten esimerkiksi Straussin valssit ja Piazzollan tangot. Humpan esteettiset ja taiteelliset ansiot jäävät usein humppaan olennaisesti liittyvän välineellisen osuuden, tanssin säestämisen, varjoon. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Humppa, humppafoksi, foxtrot, tanssimusiikki, iskelmämusiikki, musiikkianalyysi, huumori musiikissa, Dallapé, Humppa-Veikot, Kankkulan kaivolla Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

Tutkimukseni tavoitteena on selvittää, millaisia käsityksiä ei-ensikielenään suomea puhuvilla aikuisilla on suomen kielen oppimisesta ja käyttämisestä sekä millaisten roolien ja toimijuuksien valossa he aineiston perusteella näyttäytyvät. Aineistona toimivat ”Osallistumisen keinot monikielistyvässä työelämässä” (2020–) -hankkeen haastattelulitteraatit. Hankkeessa on kartoitettu monikielisissä työyhteisöissä toimivien aikuisten kielellistä vuorovaikutusta sekä osallistumisen keinoja. Tutkimusaineisto koostuu hankkeen haastatteluista poimituista 14 haastattelusta, joissa informantti on suomea muuna kuin ensikielenään puhuva ja suomen kieltä opiskellut henkilö. Tutkimusmenetelmänä toimii laadullinen sisällönanalyysi. Haastatteluista on poimittu kielen opiskelua ja -oppimista sekä kielikäsityksiä sisältävät lausumat, jotka on jaoteltu neljään eri kategoriaan informantin toimijuuden ja kielikäsitysten perusteella. Kategoriat ovat tunteet ja tuntemukset, toiminta, näkemykset sekä ominaisuudet ja uskomukset. Tutkimuksen teoriataustana toimii diskurssintutkimus ja tarkemmin kriittinen diskurssianalyysi. Keskeisiä analyysissä käytettyjä käsitteitä ovat intertekstuaalisuus, semanttiset roolit ja kielikäsitykset. Analyysissä kulkee lisäksi mukana käsitys funktionaalisesta kielenoppimisesta. Tutkimuksesta käy ilmi, että suomen kielen oppimiseen ja käyttöön vaikuttavat ympäristötekijät, oma aktiivisuus sekä käsitykset itsestä ja kielestä. Suomenkielisten hyvä englannin kielen taito koetaan esteenä kielenkäytölle ja -oppimiselle, sillä kieli vaihdetaan suomenkielisten toimesta keskusteluissa usein englantiin. Joko suomenkielisiltä tai muilta kielenoppijoilta saatetaan myös kuulla suomen kielen oppimisen olevan vaikeaa tai turhaa. Kielenoppimisen ajatellaan olevan toisaalta omalla, toisaalta työpaikan ja yhteiskunnan vastuulla.

Tutkielmani käsittelee kolmea anonyymia 1400-luvulta peräisin olevaa myöhäiskeskienglantilaista runoa, joiden aiheena ovat palvelijat ja palvelijuus. Tutkielmaan sisältyy myös editio runosta käsikirjoituksessa Advocates 19.3.1 Skotlannin kansalliskirjastosta Edinburghista (National Library of Scotland). Tämä enimmäkseen keskienglanniksi kirjoitettu käsikirjoitus voidaan ajoittaa 1400-luvun viimeiselle neljännekselle. Muut runomateriaalit ovat aikaisemmista editioista. Runoja ei ole ennen käsitelty aiheensa yhdistämänä ryhmänä. Palvelijoita keskiajan Englannissa on tutkittu jonkin verran, mutta ei tällaisesta näkökulmasta. Päätavoitteeni tutkielmassa on valottaa palvelijarunojen konteksteja eri kannoilta sekä tuoda uusi keskienglantilainen runo saataville esim. historiantutkijoille ja käsikirjoituksentutkijoille. Käsittelen palvelijarunoja monitieteellisellä otteella, jotta niiden konteksti tulisi mahdollisimman hyvin esille. Työssäni yhdistyvät sosiohistoriallinen, genretutkimuksellinen sekä editoriaalinen ja käsikirjoitustutkimuksellinen näkökulma. Historiallinen taustatieto on tärkeä osa tutkimusta, joka pyrkii valottamaan menneen ajan kirjallisuutta. Siksi käsittelen tutkielmassani myöhäiskeskiajan sosiohistoriallisia piirteitä ja keskityn perusteellisesti ylhäisökotitalouksiín ja niissä palvelevien ihmisten olosuhteisiin erityisesti 1400-luvulla. Palvelijana oleminen oli myöhäiskeskiajalla vaihtoehto, joka takasi melko hyvät olosuhteet elämässä. Melkein jokainen oli jollain tavalla jonkun palvelija. Lisäksi palvelijuuden retoriikka on keskiajalle ominaista myös uskonnon kielessä: kaikki olivat vähintäänkin Jumalan palvelijoita. Palvelijarunot ovat maallisia runoja (secular lyrics), mutta niissäkin on uskonnollisia piirteitä. Palvelijuuden tutkiminen mahdollistaa siis melko perustavanlaatuisten keskiaikaisten asenteiden valottamista. Koska tutkielmani käsittelee runoja, on olennaista taustoittaa myöhäiskeskienglantilaista kirjallisuutta yleisesti. Genretutkimus on yksi tärkeimmistä teoreettisista viitekehyksistä tutkielmassani. Esittelen teorioita, jotka soveltuvat keskiaikaisen materiaalin tutkimiseen genren näkökulmasta, korostaen genren dynaamisuutta ja muuttuvuutta. Esittelen myös kaksi runoilleni olennaisinta formaalista genreä: chanson d aventure ja carol-laulu. Käsittelen myös editoriaalista teoriaa, jota sovellan tutkielmani lopussa olevassa tekstieditiossa. Lisäksi esittelen tutkimuksessani yksityiskohtaisesti editoitavan runon taustat, kielelliset, käsikirjoitukselliset ja runolliset piirteet sekä vertailen sitä toisiin palvelijarunoihin. Analysoin palvelijarunoja temaattisesta, genretutkimuksellisesta sekä sosiohistoriallisesta näkökulmasta. Runoissa kuvastuu epävarma maailma, jossa ei voi luottaa siihen, että kartanonherran suojelu säilyy. Runot kuvastavat kenties enemmän keskiaikaista ajattelumaailmaa kuin todellisuutta. Genrenäkökulmasta voidaan sanoa, että runot voivat kuulua useampaan kuin yhteen genreen. Tällainen analyysi on valaisevaa muuttuvan genrekäsityksen kannalta. Advocates 19.3.1 -käsikirjoituksessa esiintyvän runon editio koostuu transkriptiosta (jossa on pyritty säilyttämään mahdollisimman paljon alkuperäisen käsikirjoituksen piirteitä erikoismerkkejä myöten) ja editiosta (joka niin ikään pyrkii olemaan uskollinen alkuperäiselle käsikirjoitukselle, mutta josta on tehty luettavampi). Lisäksi olen laatinut nykyenglanniksi tehdyn tiivistetyn käännöksen, joka on tarkoitettu selventämään runon sisältöä niille, joille keskienglanti ei ole tuttua. Tutkielman loppuun on myös koottu runon olennaisin sanasto.

Tutkielmani aiheena ovat suomen- ja ruotsinkieliset asiointikeskustelut numeropalvelussa. Numeropalvelupuhelut ovat tyypillisesti lyhyitä, tavoitteellisia, maksullisia palvelupuheluita. Tutkimukseni tarkoituksena on kuvailla sitä verbaalista kommunikatiivista mallia, joka on ominainen numeropalvelupuheluille palvelupuhelutyyppinä. Vertailen suomen- ja ruotsinkielisiä puheluita toisiinsa voidakseni kuvailla, minkälainen verbaalinen kommunikatiivinen malli on mahdollisesti ominainen vain toiselle kielistä, minkälainen molemmille kielille. Tarkastelen myös ruotsinkielisiä numeropalvelupuheluita äidinkielen puhujan ja toisen kielen puhujan välisinä keskusteluina. Tyypillisessä ruotsinkielisessä numeropalvelupuhelussa asiakas on ruotsinkielinen ja numeropalvelun työntekijä eli palvelutiedottaja suomenkielinen. Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää, kuinka tämä epäsymmetrinen kielellinen kompetenssi tulee esiin numeropalvelupuheluiden eri vaiheissa. Aineistonani on 122 numeropalvelupuhelua Oy Eniro Ab:n numeropalveluihin. Puheluista 66 on suomenkielistä, ja 66 ruotsinkielistä. Analysoin puhelumateriaalia keskustelunanalyysin keinoin ja tutkin sekvenssien rakentumista numeropalvelupuheluiden eri vaiheissa. Lisäksi vertailen suomen- ja ruotsinkielisten puheluiden verbaalista kommunikatiivista mallia toisiinsa. Numeropalvelupuhelun avausvaihe koostuu sekvenssistä, jossa palvelutiedottajan etukäteen nauhoitettu tervehdys avaa puhelun. Tervehdys koostuu palvelun identifioimisesta sekä palvelutiedottajan etunimestä. Asiakas tervehtii 53 % puheluista ja esittelee lisäksi itsensä 24 % puheluista. Asiakas menee suoraan asiaan 45 % puheluista. Asiakkaan ja palvelutiedottajan välillä näyttää vallitsevan jaettu käsitys siitä, että asiakkaan ei ole tarpeen tervehtiä tai esitellä itseään. Sekä asiakas että palvelutiedottaja keskittyvät asiakkaan asian ratkaisemiseen nopeasti ja tehokkaasti. Tämä näyttäytyy numeropalvelupuheluiden erityispiirteenä verrattuna esimerkiksi kioskiasiointikeskusteluihin. Puhelun aiheena olevan asian käsittelyvaihe alkaa sekvenssistä, jossa asiakas esittelee asiansa ja palvelutiedottaja kuittaa kielellisesti vastaanottaneensa asiakkaan pyynnön. Tyypillisin kielellinen kuittaus suomenkielisissä puheluissa on fraasi ”hetki” ja sen variantit. Ruotsinkielisissä puheluissa asiakkaan esittelemän asian toisto on tyypillisin kielellinen kuittaus. Asian käsittelyvaiheessa 42 % puheluista asiakkaan pyyntö voidaan heti toteuttaa. Lisätietoa tarvitaan 59 % puheluista. Palvelutiedottaja muotoilee lisätietotarpeensa kielellisesti kolmella eri tavalla. Ensimmäinen tapa on suorat kysymykset, joissa yhteisymmärrystä etsittäessä sekvensseissä esiintyy paljon toistoa. Toinen tapa on deklaratiiviset muotoilut, joissa palvelutiedottaja tyypillisesti kertoo lisätietoja löydetyistä hakutuloksista. Kolmas tapa on avoimeksi jäävät kysyvät muotoilut. Vuorovaikutuksessa esiintyy jokin ongelma 9 % ruotsinkielisistä puheluista ja ongelmien esiintyminen yhdistyy kieleen ja tilanteisiin, joissa palvelutiedottaja ei puhu äidinkieltään. Tyypillisessä ruotsinkielisessä numeropalvelupuhelussa asiakas on ruotsinkielinen ja numeropalvelun työntekijä eli palvelutiedottaja suomenkielinen. Epäsymmetrinen kielellinen kompetenssi nousee esiin analyysissani seuraavilla tavoilla. Ruotsinkielisissä puheluissa asiakkaan esittelemän asian toisto on tyypillisin palvelutiedottajan suorittama kielellinen kuittaus asian vastaanottamisesta. Toisto vaikuttaa toimivan tapana tarkistaa, että palvelutiedottaja on kuullut ja ymmärtänyt asiakkaan asian oikein. Palvelutiedottaja saattaa tuntea epävarmuutta kielitaidostaan. Koodinvaihto on toinen aspekti epäsymmetriseen kielelliseen kompetenssiin. Muutamissa puheluissa asiakas käyttää koodinvaihtoa selittääkseen jotakin sanaa, jonka yhteydessä esiintyy viitteitä väärinymmärrykseen. Yhteisymmärrystä rakennetaan koodivaihdon avulla. Kolmas näkökulma epäsymmetriseen kielelliseen kompetenssiin on ongelmat kielen leksikaalisella tasolla, esim. puutteet palvelutiedottajan sanavarastossa. Seurauksena on sekvenssejä, joissa yhteisymmärrystä tarkoitetusta sanasta etsitään. Tutkimukseni sai alkunsa tiedon tarpeesta, kun uutta sähköistä, kielellistä työkalua palvelutiedottajien työn tueksi suunniteltiin. Tutkimukseni tulokset ovat linjassa aiemman tutkimuksen kanssa ja viittaavat siihen, että leksikaalisen kompetenssin kehittämiseen ja tukemiseen kannattaa panostaa.