Browsing by Title

Tämän Pro gradu -tutkielman tavoitteena on analysoida kriittisesti espanjalaisen lehdistön uutisointia koskien Kataloniassa 1.10.2017 järjestettyä kansanäänestysprosessia. Tarkoituksena on vertailevan media-analyysin avulla selvittää, mitä löytyneet uutisdiskurssit paljastavat Espanjan mediajärjestelmän väitetystä poliittisesta parallelismista. Tutkimuksen aineistona toimivat systemaattisesti kootut, El País ja La Vanguardia sanomalehdissä julkaistut uutistekstit (uutisraportit, artikkelit, kuvat jne.) jotka on kerätty asetetun tutkimusajanjakson 1.9–31.10.2017 aikana. Metodologisesti on valittu kvalitatiivinen tutkimusote, jolla pyritään selvittämään miten monin tavoin poliittinen rinnakkaisuus ilmenee espanjalaisessa lehdistössä. Kriittisen diskurssianalyysin (CDA) teoreettisten työkalujen avulla tämä tutkielma rakentuu vertailevasta diskurssi- ja sisällönanalyysista lehtien El País ja La Vanguardia välillä. Kulttuurintutkimuksen tieteidenvälisen luonteen sekä median kulttuurienvälisen ulottuvuuden huomioiden, tässä tutkimuksessa pyritään käyttämään useiden toisiinsa liittyvien tieteenalojen ja teorioiden tulkitsevaa näkökulmaa, jotta voidaan perusteellisesti ymmärtää monimutkaista vuorovaikutusta Espanjan tiedotusvälineiden ja poliittisten realiteettien välillä. Tämän tutkimuksen tärkeimmät havainnot osoittavat, että espanjalaiset uutiset Katalonian itsenäistymiskansanäänestyksen prosessista syksyllä 2017 olivat poliittisesti puolueellisia. Tutkimusdatan tulkinta-analyysin mukaan Espanjan uutistapahtumien representaatio on usein riippuvaista lehtien piilotetusta poliittisesta asenteesta. Tämän tutkielman havainnointitulokset tukevat hypoteesia Espanjan mediajärjestelmästä tyypillisenä Välimeren alueen mediasysteeminä, jolle on ominaista vahva poliittinen parallelismi. Tutkimus peräänkuuluttaa tarvetta aiheen laajemmalle lisätutkimukselle ja korostaa akatemian tärkeää roolia taistelussa tiedotusvälineiden kautta rakennettavien, poliittisten valtarakenteiden luomista ja ylläpitämistä vastaan.

This Master’s thesis explored the British national identity in the early phases of the Brexit process in the years 2017–2018. The aim of the study was to examine whether a new non-EU British identity which could be detected in the speeches by Prime Minister Theresa May and what kinds of linguistic devices were employed in the construction of such identity. I approached these questions with a triangulating method which finds its home in Critical Discourse Analysis. The data consisted of transcriptions of May’s three speeches: the first one was given in London in January 2017, the second one in Florence, Italy in September in 2017 and the third one again in London in March 2018, as a storm prevented May from traveling to Manchester. I attempted to observe the respective temporal and spatial contexts, as well as the imagined audience in my analysis. I first conducted a quantitative analysis of the data by employing the Appraisal Framework developed by Martin and White. This framework is designed to recognise value positions encased in a text. It is based on Systemic Functional Linguistics and Bakhtin’s ideas on dialogic language. I.e. it views language as a semiotic system of inter-referential signs which is constructed in interaction. I applied the framework to the extent of Engagement. This category of the framework is specifically concerned with dialogic utterances. In the qualitative analysis, I applied several social scientific approaches and concepts related to questions of nation and national identity. In terms of dialogic language, the results displayed that over time May’s speeches began to contain less contractive utterances in which one would exclude other positions from the discourse. At the same time, there was an increase of expansive utterances in which one would allow other positions to seem plausible or neutral. In other words, May seemed to opt for a more conciliatory tone as Brexit visibly decelerated. When it comes to national identity, it would seem like a crucial concept for a state looking for less integrated international co-operation especially if pursuit of national sovereignty is presented as the main reason behind the endeavour. However, this study implies that May’s speeches did not offer elements which a new national identity could have been built upon. In the light of previous research on national identity, they would have evidently needed to contain more emotion-laden language.

This study examines the leader’s speeches given by Prime Minister Theresa May during the years 2016–2018 after the result of the Brexit referendum on 23 June 2016. The study aims to answer questions concerning what kinds of speech acts, pronouns, and rhetorical devices May uses to refer to Brexit, what are the intended meanings conveyed in her utterances related to Brexit, and how the rhetoric concerning Brexit has changed over time. All utterances in the speeches that have their meaning related to Brexit were selected for the analysis. The identification of speech acts is based on Searle’s (1979) taxonomy for types of illocutionary acts. The most common speech act used by May in relation to Brexit is an indirect commissive. In the 2016 speech, all but one of the commissives are made indirectly. The speech in 2017 focuses on making direct assertive statements instead, whereas the 2018 speech contains both direct assertives and indirect commissives more equally. May’s use of pronouns and rhetorical devices varies between the three speeches. While all speeches contain the devices of lexical choice and repetition, these are not used similarly and to the same extent in all of them. Only the speech in 2016 makes use of the device of metaphor. Repetition is often linked to the use of pronouns across the speeches. Comparison of the findings reveals that the rhetoric concerning Brexit has changed over the years. May’s role as the Prime Minister heavily influenced her choices of rhetoric. In the speeches in 2016 and 2018, May employed indirect speech acts as a strategy in making promises, and she used the rhetorical device of repetition in both speeches to provide emphasis in semantically connected groups of utterances. Throughout both speeches, May remained dedicated to realizing Brexit and her stance did not change. Her use of the personal pronoun we is linked to her stance, and she used the pronoun as means of persuasion to inclusively refer to the Conservative Party, her government and the British people. However, May’s strategy for persuasion changed over the years. She connected Brexit with patriotic ideas in the speech in 2016, but she no longer used similar rhetoric in the two later speeches. The 2017 speech contains few references to Brexit and May appears to have been avoiding discussion on the topic. Brexit is again a central topic in the speech in 2018, and May’s focus was on convincing the audience on her approach to Brexit and the importance of securing a favourable deal before Britain leaves the European Union. The results of the study provide insight into the ways Theresa May used rhetoric in her role as the leader of the Conservative Party and the Prime Minister of Britain to shape the discussion concerning Brexit during her time in office.

Since the creation of the current state aid system, five state subsidized theatres have quit their operations in Finland. Four of these theatres are children’s theatres and the aim of this work is to study the backgrounds of this development. The main question is do children’s theatres and their operational preconditions differ from other theatres and if so, how? What causes their differences and are there some factors that make children’s theatres more vulnerable as organizations? What kind of changes have taken place in the operations and operational environment of children’s theatres between the years 1995 and 2011? The study is carried out in the form of a case study. The work does not take any predetermined theoretical framework as its starting point but as is typical of case studies, it is based on the analysis of multiple sources of evidence. The work uses both quantitative and qualitative approaches like statistical analysis and interviews with children’s theatres’ representatives in order to gain as comprehensive and accurate description of the studied theatres and their situation as possible. In this work, children’s theatres are understood as institutions whose operations are influenced by other public institutions and regulations like culture- and municipal policies and wider societal changes. The first part discusses children’s theatres’ operational context and environment: the paradigms of Finnish culture policy, the formation of Finnish children’s culture policy and the contents of the Theatre and Orchestra law. The study then goes on to cover the history of Finnish children’s theatre and discuss children’s theatres that have been operational during the studied time frame, in 1995-2011. Next, the question of children’s theatres’ special characteristics and the changes that have taken place in their operation and operational environment is studied by means of statistical analysis. Children’s theatres’ special characteristics are identified by comparing them with other state subsidized theatres from the point of view of the amount of people working for them, their performance and touring activity and financial operations. In addition to recognizing differences between the theatres, the development of these variables between 1995-2011 is taken into account. The results demonstrate that children’s theatres and their operational environment differ from other professional theatres in many ways. The most prominent differences are the notably bigger share of prepaid performances of children’s theatres performances and their remarkably low ticket prices. The analysis also shows that the overall situation of children’s theatres has deteriorated during the studied time frame mainly due to the dramatic drop in the demand for prepaid performances and to the decline in the share of own income in children’s theatres overall revenue. Lastly the work discusses culture political means that could be made in order to improve children's theatres position and their operational preconditions

This linguistic study examines the media representation and portrayal of pop star and celebrity Britney Spears. Within contemporary media discourse, young female celebrities frequently experience the dual nature of fame as they are often idolized and scrutinized at the same time. Despite her status as a cultural icon, Spears is a fitting subject for examination due to her multifaceted and intricate relationship with the media. Using a qualitative approach, this study analyzed eight cover stories from Rolling Stone magazine featuring Spears, spanning from 1999 to 2008. Critical Discourse Analysis by van Dijk (2015) served as the overarching theoretical framework, with Social Actor Analysis by van Leeuwen (2008) utilized as a complementary approach to explore Spears’ representations in the magazine. The findings revealed that Spears was consistently nominated and categorized as a social actor. Moreover, the analysis uncovered a mix of positive, negative, and mixed appraisals of Spears. Additionally, a shift over time in linguistic portrayals was observed. Initially, Spears’ portrayals were mostly positive, but later, negative appraisals became more prominent. The study offers insights into broader societal dynamics surrounding language, gender, and power, demonstrating how media representations and discourse have the potential to reinforce harmful stereotypes, and how media practices reflect and shape public perceptions of women.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Hufvudstadsbladetin Tanskaan liittyvää kulttuuriuutisointia toisen maailmansodan alussa. Tutkielmassa tarkastellaan lehden välittämää kuvaa tanskalaisten suhtautumisesta Suomen tilanteeseen sekä kuvaa tanskalaisista ja tanskalaisesta yhteiskunnasta. Lisäksi tarkastellaan, miten maiden molemminpuoliset kulttuuriyhteydet ja -yhteistyö näkyivät lehdessä. Tutkimusmetodina on historiallis-kvalitatiivinen lehdistötutkimus. Tutkimuksen aineistona on tarkasteluajanjaksolla Hufvudstadsbladetissa julkaistut noin tuhat Tanskaa käsittelevää uutista, joista erityisesti keskitytään noin 70 kulttuuriuutiseen. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään Suomen Kööpenhaminan lähettilään Paavo Pajulan samalla ajanjaksolla Suomeen lähettämiä raportteja. Hufvudstadsbladetin Tanskaan liittyvä kulttuurikirjoittelu oli tarkastelujaksolla vilkasta. Kirjoitukset loivat molemminpuolista yhteyttä maiden välille välittäen kuvaa sekä tanskalaisten kiinnostuksesta Suomen tilanteeseen, suomalaisten kiinnostuksesta Tanskaan ja tanskalaisiin sekä monipuolisesta kulttuuriyhteistyöstä. Talvisodan aikana kulttuuriyhteistyön kautta pystyttiin ylläpitämään ja edistämään Suomen ja Tanskan välisiä suhteita helpommin kuin virallisella valtiollisella tasolla Tanskan valtion pitäytyessä tarkasti puolueettomana. Suomalaisista sanomalehdistä Hufvudstadsbladetilla oli todennäköisesti ruotsinkielisen lukijakunnan takia suurin intressi pohjoismaisten suhteiden vahvistamiseen, mutta myös parhaat mahdollisuudet siihen. Tanskalaisten suhtautuminen Suomen tilanteeseen oli Hufvudstadsbladetin kirjoittelun valossa pääosin myötätuntoista Tanskan kommunisteja lukuun ottamatta. Tanskalaiset itse näyttäytyvät kirjoituksissa edistyksellisinä ja vapaamielisinä. He vaalivat imagoaan pyöräilijöinä ja tuulesta nauttivana kansana. Huoltovarmuuden haasteista huolimatta Tanskan yhteiskunnallinen tilanne näyttäytyi Hufvudstadsbladetin sivuilla rauhallisena. Maiden välinen yhteistyö tapahtui pääosin yhteispohjoismaisessa kontekstissa, mutta myös kahdenvälistä kulttuurivaihtoa tapahtui. Tärkein väylä Suomen ja Tanskan keskinäisille suhteille olivat maiden Norden-yhdistykset, joiden toiminnasta Hufvudstadsbladet uutisoi runsaasti.

Tutkielma käsittelee koristetaiteilija Bruno Tuukkasen (1891–1979) taidetta ja sen sijoittumista seinä- ja koristemaalaustaiteen perinteeseen. Tarkastelussa on 1920- ja 1930-lukujen arkkitehtuurikoristelu. Erityisenä tutkimuskohteena ovat Tuukkasen Eduskuntataloon tekemät maalaukset ja värisuunnitelmat sekä näiden luonnokset. Tutkielmassa käsitellään myös koristetaiteilijan työtä ja esitellään muita koristetaiteilijoita. 1900-luvun alun seinämaalaustaide kehittyi antiikista ja varhaisrenessanssista innoituksensa saaneen dekoratiivisen taideliikkeen ideoista ja yleistyi monumentaalimaalauksen muodossa. Myös ornamenteissa noudatettiin klassismin ihanteita ja käytettiin mytologiasta haettuja kuva-aiheita. Rakennusten koristelu jatkui 1940-luvulle saakka, josta alkaen arkkitehtuuri pelkistyi ja koristeet vähenivät. Bruno Tuukkanen edustaa tutkielmassa suurta koristemaalareiden joukkoa, joka työskenteli rakennusten maalauskoristeiden parissa. Heidän taideteollinen ja taiteellinen koulutuksensa tarjosi valmiudet monenlaisiin tehtäviin. Tuukkasen Eduskuntataloon maalaamissa kattopalkkikoristeissa näkyy yhtymistä aikaan, 1920-luvun klassismia edustavaan tyylikauteen, jossa eli antiikin perintö symmetrian, harmonian ja motiivien muodossa. Ruokasalin viiden seinämaalauksen kokonaisuudessa Tuukkanen ilmentää dekoratiivisen taidesuuntauksen klassismivaikutteita maalausten kaksiulotteisessa, ajattomassa kuvastossa. Sisustuksen värisuunnitelmissa antiikin perintö näkyy värimaailman rikkaudessa. Tuukkasen periaatteena oli sopeuttaa maalauksensa arkkitehtuuriin ja rakennuksen funktioon. Hänen maalauksensa tukevat arkkitehti J.S. Sirénin Eduskuntataloon luomaa klassismiin pohjautuvaa tyyliä ja ovat osa kokonaistaideteosta.

Tutkimuksessa käsittelen suosittua bulgarialaista televisiosarjaa hyödyntäen balkanismin ja itsekolonisaation teorioita löytääkseni merkkejä 2010-luvun bulgarialaisen kulttuuri-identiteetin rakentumisesta. Näiden teorioiden mukaan “Balkan” on käsitteellistetty sivistymättömänä ja jälkeenjääneenä kulttuurillisena alueena, josta “sivistyneen Euroopan” ongelmat juontavat. Länsieurooppalainen kulttuurihegemonia määrittelee aina itsensä “sivistyksen” ja “edistyksen” keskiöön, ja siitä poikkeavat periferiaan. Periferiakulttuurit puolestaan muodostavat kulttuuri-identiteetin, joka perustuu vieraisiin arvoihin ja on aina puutteellinen ja kehittymätön suhteessa keskukseen. Itsekolonisoivat kulttuurit jäljentävät vahingollista käsitystä minuudestaan luontaisesti puutteellisena, mikä johtaa kolonisaatioon ilman hyökkäystä – alistumiseen “lännen” kulttuurihegemonian edessä. Tutkimuksessa käsittelen neljää tuotantokautta draamasarjasta Staklen dom (suom. Lasitalo), joka on yksi suurimmista televisioproduktioista 2010-luvun Bulgariassa. Tapahtumat sijoittuvat sofialaiseen ostoskeskukseen, jonka omistajat ja työntekijät ovat sarjan päähahmoja. Sarjan nimi viittaa ostoskeskuksen lasiseen arkkitehtuuriin, mutta samalla kommentoi perinteisten arvojen haurautta modernissa, individualistisessa ja kulutusmyönteisessä maailmassa. Staklen domin juonessa heijastuvat Bulgarian ajankohtaiset yhteiskunnalliset kysymykset, joten se tarjoaa mahdollisuuden tutkia bulgarialaisten käsityksiä omasta kulttuuristaan taiteen keinoin. Tutkimusaineisto koostuu noin 65 tunnista videokuvaa, josta olen analysoinut käsikirjoitusta, tarinankerrontaa ja kuvamateriaalia teoria-aineiston avulla. Tutkimuksessa käytetty dialogikäsikirjoitus on jaoteltu kahdeksaan teemaan: Bulgaria alueena ja sijaintina; bulgarialaiset kansana, ryhmänä tai yhteisönä; bulgarialaisen kulttuurin tuotteet ja symbolit; balkanistinen tai orientalistinen diskurssi; jaetun kulttuuritilan ajattomuus ja pysähtyneisyys; jaettu kulttuuritila väli- ja siirtymätilana, symbolisena siltana tai risteyksenä; siirtolaiskokemus ja sen toiseuttaminen; sekä etnisten vähemmistöjen ja “kyläläisten” toiseuttaminen. Tutkimus osoittaa, että bulgarialainen kulttuuri-identiteetti muodostuu kamppailussa kulttuurillisten, taloudellisten ja poliittisten voimien risteyksessä. Euroopan laajuisen kansallisen heräämisen ja balkanistisen käsityksen valossa Bulgarian anti omalle kulttuuriperinnölleen on näyttäytynyt vähäiseltä ja kiusalliselta myös aikalaistensa silmissä. Neuvostoliiton vallan alla bulgarialaisuus oli osa suurempaa slaavilaisuutta, mutta vuoden 1989 jälkeen neuvostoajan perintö jouduttiin kieltämään kokonaan, jotta Bulgaria voisi demokratisoitua ja modernisoitua. Bulgarian NATO- ja EU -pyrkimykset kertovat siitä, että bulgarialaisen jälkisosialistisen yhteiskunnan katse on suunnattu länteen, mutta länsi ei katso suopeasti takaisin. Aineiston pohjalta voidaan tulkita, että sosioekonomiset kysymykset ovat tiukasti sidottuna kulttuurisiin kysymyksiin vallitsevan kulutusyhteiskunnan myötä, mutta myös Bulgarian viimeisen 40 vuoden poliittisen ja yhteiskunnallisen tilanteen johdosta. Bulgarian siirtymä sosialismista liberaalidemokratiaan ja suunnitelmataloudesta markkinatalouteen on ollut kivulias, jonka takia yhteiskunnan rakenteet eivät edelleenkään heijasta bulgarialaisten monimuotoisuutta ja edistä valinnanvapautta tai turvallisuudentunnetta. Tämä näkyy sarjan esittämässä identiteettien keskeneräisyydessä, ylistyspuheessa kapitalismille ja alistumisessa itsekolonisaatioon. Tutkimusaineistosta voidaan havaita, että muinaisen (bulgarialaisen) kulttuurin symbolit ovat modernissa kontekstissa vanhanaikaisia ja uudet symbolit ovat löytyneet globaalista kulutusyhteiskunnasta. Tämä puolestaan on aiheuttanut jonkinasteisen eksistentiaalisen kulttuuri- ja identiteettikriisin. Ongelma on maailmanlaajuinen, mutta bulgarialaisessa kontekstissa erityisen vahingoittava, sillä samainen kulttuuri ja identiteetti ovat alun perin vahvasti balkanismin perintöön perustuvia uudelleen esitettyjä olemassaolon kuvauksia. Aineistossa näkyy myös selkeästi Bulgarian etnisten vähemmistöjen sekä paluumuuttajien toiseuttaminen nationalistisen ja poissulkevan ideologian pohjalta. Bulgarialainen identiteetti on eräänlainen siirtymäidentiteetti ja “puoli-identiteetti”, jonka keskeneräisyys johtuu toisaalta sen muodostumiseen vaikuttaneista historian tapahtumista, mutta toisaalta myös vanhentuneeseen olemusajatteluun kulttuurin suhteen. Tutkimuksen lopputulema on, että bulgarialaisen kulttuuri-identiteetin suurin haaste on inkluusio ja olemusajattelusta irtautuminen.

Lucia Berlin (1936–2004) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka on saanut laajempaa tunnustusta vasta kuolemansa jälkeen, kun hänen valikoiduista novelleistansa toimitettiin uusi kokoelma, A Manual for Cleaning Women (2015). Maisterintutkielmassani tutkimuskysymykseni on, miten ja millä perustein Lucia Berlinin novellikokoelmaa voidaan lukea osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden tradition jatkumoa. Omaelämäkerrallisesta kirjallisuudesta tyypillisiä esimerkkejä ovat omaelämäkerta ja autofiktio. Tutkijat ovat osoittaneet, että naiskirjailijoilla ei ole yhtä vahvaa perinnettä omaelämäkerrassa tai sen sisarlajeissa. Päivi Kososen mukaan tyylipuhtaan omaelämäkerran sijaan naiskirjailijoilla on ollut tapana turvautua fiktioon, kun he ovat kirjallisuuden avulla kertoneet omista elämistänsä. Sen lisäksi, että naiskirjailijoiden omaelämäkerrallinen kirjallisuus on historiallisesti marginalisoitu lajikaanonin ulkopuolelle, myös tutkimus on jättänyt huomiotta teokset, jotka poikkeavat omaelämäkerrallisen kirjallisuuden ihanteista ja normeista. Sen lisäksi, että naiskirjailijoiden omaelämäkerrallinen kirjallisuus on historiallisesti marginalisoitu lajin kaanonin ulkopuolelle, väitän, että omaelämäkerrallisen kirjallisuuden tutkimus on vastaavasti ja kategorisesti marginalisoinut ”näennäisesti” fiktiiviset teokset. Tutkielmani lähtökohta on, että Berlinin novellit muodostavat omaelämäkerrallisen kokonaisuuden, jota voi lukea niin omaelämäkertana kuin autofiktiona. Omaelämäkerta ja autofiktio muodostavat tutkielmani teoreettisen lähtökohdan. Omaelämäkerran näkökulmasta merkittävää on, millainen omaelämäkertasopimus teoksessa on, ja miten tekijän, kertojan ja henkilöhahmon jaettu identiteetti ilmenee siinä. Hyödynnän myös Päivi Kososen feminististä omaelämäkertakritiikkiä sekä hänen käsitettänsä epäjatkuvista omaelämäkerroista. Lisäksi erittelen, mitä Berlin itse ajatteli totuudesta ja vilpittömyydestä oman kirjoittamisensa kontekstissa ja tarkastelen sitä, miten totuudellisuutta ja sepitteellisyyttä kuljetetaan rinnakkain novelleissa. Analysoin novelleja fiktion valossa ja tutkin sitä, miten kaunokirjalliset keinot (kuten kerronta, metafiktio, paralleelit ja fragmentaarisuus) tukevat ja rakentavat Berlinin novelleiden omaelämäkerrallisuutta. Lopuksi osoitan, miten novellikokoelmasta on erotettavissa kokonainen elämänkaari. Osoitan tutkielmassani, että novellikokoelmaa voi lukea niin omaelämäkertana kuin autofiktiona, ja että Berlinillä on kiistatta paikkansa osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden traditiota.

In my master thesis I analyse Byzantine warfare in the late period of the empire. I use military operations between Byzantines and crusader Principality of Achaia (1259–83) as a case study. Byzantine strategy was based (in “oriental manner”) on using ambushes, diplomacy, surprise attacks, deception etc. Open field battles that were risky in comparison with their benefits were usually avoided, but the Byzantines were sometimes forced to seek open encounter because their limited ability to keep strong armies in field for long periods of time. Foreign mercenaries had important place in Byzantine armies and they could simply change sides if their paymasters ran out of resources. The use of mercenaries with short contracts made it possible that the composition of an army was flexible but on the other hand heterogeneous – in result Byzantine armies were sometimes ineffective and prone to confusion. In open field battles Byzantines used formation that was made out from several lines placed one after another. This formation was especially suitable for cavalry battles. Byzantines might have also used other kinds of formations. The Byzantines were not considered equal to Latins in close combat. West-Europeans saw mainly horse archers and Latin mercenaries on Byzantine service as threats to themselves in battle. The legitimacy of rulers surrounding the Aegean sea was weak and in many cases political intrigues and personal relationships can have resolved the battles. Especially in sieges the loyalty of population was decisive. In sieges the Byzantines used plenty of siege machines and archers. This made fast conquests possible, but it was expensive. The Byzantines protected their frontiers by building castles. Military operations against the Principality of Achaia were mostly small scale raids following an intensive beginning. Byzantine raids were mostly made by privateers and mountaineers. This does not fit to the traditional picture that warfare belonged to the imperial professional army. It’s unlikely that military operations in war against the Principality of Achaia caused great demographic or economic catastrophe and some regions in the warzone might even have flourished. On the other hand people started to concentrate into villages which (with growing risks for trade) probably caused disturbance in economic development and in result birth rates might have decreased. Both sides of war sought to exchange their prisoners of war. These were treated according to conventional manners that were accepted by both sides. It was possible to sell prisoners, especially women and children, to slavery, but the scale of this trade does not seem to be great in military operations treated in this theses.