Browsing by Title

Suomi toisena kielenä -oppijoiden vuorovaikutuksen tutkimuksen alaan kuuluvan tutkielman tavoitteena on selvittää strategioita, joilla ruokaa laittavat suomenoppijat selvittävät ymmärtämisen ongelmia kolmannen osapuolen, ohjeita antavan tietokoneen kanssa. Tutkielman menetelmä on pääosin laadullinen. Tutkimuskysymykseen vastataan esimerkkien keskustelunanalyyttisen erittelyn kautta. Laadullisen tutkimuksen myötä tutkielmassa saadaan myös kvantitatiivista tietoa aineistossa käytetyistä selvittämisstrategioista. Aineisto on osa EU:n rahoittamaa European Digital Kitchen (EDK) -projektia eli LanCook-projektia (Learning languages, cultures and cuisines in digital interactive kitchens), jossa kieltä opitaan ruoan laittamisen ohella. Aineistossa kielenoppijat laittavat ruokaa pareittain tietokoneohjelman antamien suomenkielisten ohjeiden avulla. Tilanteet on videoitu ja sittemmin litteroitu. Tämän tutkielman aineistona ovat olleet sekä videotallenteet että litteraatit. Informantteja on 12, ja heillä on yhteensä kahdeksan eri äidinkieltä. Tutkielman aineistosta keskusteluanalyysin myötä esiin nousevat ymmärtämisongelmien selvittämisstrategiat jakautuvat neljään eri luokkaan. Yleisimmin käytetyt strategiat ovat leksikaalisia, ennen kaikkea koodinvaihtoa ja parafraaseja. Toiseksi eniten ymmärtämisongelmia yritetään selvittää tukeutumalla ulkopuoliseen tukeen eli tietokoneeseen tai ohjaajiin. Kolmanneksi eniten hyödynnetään nonverbaalisia keinoja kuten osoittamista ja muita eleitä. Vähiten käytettyjä, aineistossa kuitenkin esiintyviä strategioita ovat arvaukset ja päättelyt joko kontekstista tai kielestä. Monessa esimerkissä käytetään useita eri selvittämisstrategioita. Tutkielmassa todetaan, että selvittämisstrategioiden käyttöön vaikuttavat roolit, jotka informanteille muotoutuvat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Tutkimuskysymykseen vastaamisen lisäksi tutkielmassa havaitaan, että kielenoppijoiden välinen yhteistyö on yksi keskeisistä apuvälineistä silloin, kun kone aiheuttaa ymmärtämisongelman. Merkityksistä neuvotellaan yhdessä, jos kumpikaan ei ymmärrä, mitä kone tarkoittaa. Toisaalta tarvittaessa paremmin ymmärtävä voi jakaa kielellistä resurssiaan toiselle ja näin auttaa tätä ylittämään yksilöllisen suoriutumisen rajansa. Tutkielma poikkeaa aikaisemmasta tutkimuksesta, sillä siinä tarkastellaan kolmannen osapuolen, koneen, aiheuttamaa ymmärtämisen ongelmaa ja strategioita, joilla kaksi kielenoppijaa selvittää tällaisia ongelmia pareittain. Koneiden rooli toisen kielen oppimisessa on tänä päivänä suuri, ja jatkossa luultavasti nykyistäkin suurempi. Siksi tutkielma avaa kiinnostavan jatkotutkimusmahdollisuuden koneavusteisesta toisen kielen oppimisesta ja toisaalta niistä vuorovaikutuksen keinoista, joilla kielenoppijat auttavat toisiaan pärjäämään koneen kanssa.

Tämän työn aiheena ovat Suomen rikosoikeuden rikosnimikkeet, niiden venäjänkieliset vastineet ja niiden takana olevien käsitteiden vertailu. Työssä tarkastellaan 45 rikosoikeuden eri osa-alueiden termiä, joiden valinta perustuu Tilastokeskuksen rikos- ja pakkokeinotilastoon vuodelta 2017. Rikoksen tekijä tai asianomistaja saattaa olla suomen kieltä osaamaton henkilö, joka tarvitsee tulkkausta oikeudenkäynnissä tai asiaan liittyviä käännöksiä. Silloin tulkin tai kääntäjän on erityisen tärkeää hallita asiaan liittyvät rikosnimikkeet ja muut termit. Termien vastaavuus on aina ajankohtainen aihe kääntäjille, koska ilman oikeita termejä tekstin tai puheen tarkan sisällön tuottaminen kohdekielelle on mahdotonta. Pohjustuksena rikosoikeuden termien analyysille tämän työn alussa käsitellään oikeuskieltä ja sen kääntämistä sekä Suomen ja Venäjän rikosoikeutta. Tutkimuksen menetelmä on käsiteanalyysi, jonka avulla selvitetään käsitteiden sisältö, käsitteiden väliset suhteet sekä suomenkielisten ja venäjänkielisten käsitteiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Tutkimuksen teoriataustana toimii terminologian teoria eli oppi käsitteistä ja niitä kuvaavista termeistä. Tämän tutkimuksen aineistona ovat Suomen rikoslaki ja Venäjän rikoskoodeksi. Termien määritelmät täydennetään Suomen ja Venäjän rikosoikeuteen liittyvästä oheiskirjallisuudesta saadulla tiedolla. Analyysin perusteella luodaan suppea suomalais-venäläinen sanasto, joka tulee ensisijaisesti helsinkiläisen lakitoimiston käyttöön sekä mahdollisesti myös oikeustulkeille ja kääntäjille. Tärkein tutkimuksen tuottama havainto on se, että rikosten luokittelu törkeisiin ja lieviin rikoksiin eroaa Suomen ja Venäjän järjestelmissä. Suurimmalla osalla Suomen rikoslain mukaisista rikoksista on törkeä muoto ja harvemmin myös lievä muoto. Venäjän lainsäädännössä on vain harvoja rikoksia, joiden törkeälle tai lievälle muodolle on oma terminsä. Suurimmalle osalle käsiteltäviä suomenkielisiä termejä on olemassa täysiä tai osittaisia venäjänkielisiä vastineita. Tämän tutkimuksen harvoissa tapauksissa on jouduttu kääntymään vastineenmuodostuksen puoleen.

Suomen ja Korean tasavallan (Etelä-Korea) diplomaattisuhteiden kehitys sitoutui kylmän sodan loppumisen yhteyteen. Vaikka Suomi oli avannut edustuston Korean tasavallan pääkaupunkiin Souliin 1970-luvulla, Suomen harjoittama kaupallinen ulkopolitiikka ja valtioiden keskinäinen lähestyminen helpottuivat 1980-luvulla globaalin paineen menettäessä merkitystään. Suomen asennoitumiseen ja konkreettisen vaikuttamisen tasoon vaikutti lisääntynyt ulkopoliittinen rohkeus, joka vahvistui 1980-luvulla ja konkretisoitui vuosikymmenen päättyessä. Tässä yhteydessä Suomen edustajat Soulissa tarkastelivat muuttuvaa valtiota, joka siirtyi nopeasti autoritaarisesta järjestelmästä vakaaksi ja kansalaisvapauksia ylläpitäväksi demokratiaksi. Etelä-Korea koki kylmän sodan ajan Korean demokraattisen kansantasavallan (Pohjois-Korea) uhan, ja siirtymä demokratiaan ei ollut helppo. Yhdysvallat tuki Etelä-Korean antikommunistista hallintoa, muttei hyväksynyt siltä liian autoritaarista hallinnointitapaa. Yhdysvallat oli rahoittanut Etelä-Korean koulutusta, ja tulokset heijastuivat koulutetun keskiluokan vaatiessa hallinnon omaksuvan demokraattisen hallintotavan. Etelä-Korean hallinto uudisti valtiota 1980-luvulla, mutta suurin käänne tapahtui vuoden 1987 jälkeen, kun maa demokratisoitui. Suomen lisäksi useat sosialistimaat lähestyivät Etelä-Koreaa Soulin vuoden 1988 olympialaisten alla. Täten suurlähetystön raportoinnissa käytetty semantiikka ja sanasto ovat relevantteja: suurlähetystön henkilökunta keskusteli paikallisen poliittisen eliitin ja muiden valtioiden edustajien kanssa, joten Suomen edustajien käyttämät termit ja mahdolliset mielipide-erot Etelä-Korean tilanteesta ovat tärkeitä tutkimuskohteita. Pro gradun tavoite tutkia kylmän sodan lopun vaikutusta Suomen ja Etelä-Korean diplomaattisuhteille, ja heijastaa näin muuttuvien globaalien asetelmien vaikutusta etupiireihin kuuluneiden valtioiden suhteisiin ja toimintamahdollisuuksiin. Vaikka valtioiden välisistä diplomaattisuhteista on tehty aiempaa tutkimusta, keskityn tutkimaan kylmän sodan loppumisen vaikutusta. Aineisto koostuu pääsääntöisesti Ulkoasiainministeriön hallussa olevista Suomen Soulin-suurlähetystön raporteista ja muista selvityksistä, pääsääntöisesti vuosilta 1985-1991. Mukana on myös entisen Soulin-suurlähettilään litteroitu haastattelu. Tutkimusmenetelmä eli metodi on teoriasidonnainen lähestymistapa. Pro gradu on sidoksissa globaaleihin poliittisiin muutoksiin, joten Suomen suhteita ja asennoitumista Etelä-Koreaan tarkastellaan Suomen ulkopolitiikan muutoksien yhteydessä. Teoriataustani heijastuu metodin yhteydessä. Koska Suomen ulkopoliittinen itsevarmuus lisääntyi 1980-luvulla, Etelä-Korea oli jatkumoa Suomen ulkopoliittisessa toiminnassa. Suomen ulkopolitiikka oli hienovaraista, mutta kehittyi. Suomen kansainvälistyminen kylmän sodan loppuessa oli realiteetti, johon vaikutti taloudellisten suhteiden kehittämisen tarve. Ulkopoliittinen avautuminen realisoitui täten 1980-luvun loppuessa.

Tämä tutkielma pyrkii analysoimaan Suomen suhdetta ja päämääriä niin sanottuun reunavaltioyhteistyöhön nähden vuosien 1919–1922 välillä. Tutkielman lähestymistapa aiheeseen on luonteeltaan dualistinen, keskittyen tutkitulla aikavälillä pidettyjen reunavaltiokonferenssien ja Suomen kahdenkeskeisten Puolan suhteiden tarkasteluun. Tutkielma on luonteeltaan kvalitatiivinen ja pyrkii vastaamaan siihen, millaisena Suomen reunavaltiopolitiikka näyttäytyi, millaiset Suomen suhteet Puolaan olivat tutkittuna aikakautena ja miten ne näkyivät laajemmassa reunavaltio-kontekstissa sekä miten reunavaltioyhteistyö vaikutti Suomen kansainvälisen tilanteen vakiintumiseen. Tutkielman lähdemateriaali pohjautuu ensi sijassa arkistomateriaaliin, liittyen ulkoministeriön arkistosta ja kansallisarkistosta aihetta koskeviin raportteihin, sähkeisiin, kirjeisiin, muistioihin ja asiakirjoihin. Tutkielman tuloksena on, että vaikka Suomen pyrkimysten reunavaltioyhteistyölle voidaan katsoa epäonnistuneen, on reunavaltioyhteistyöllä ja tästä vielä eroteltuna Suomen ja Puolan yhteistyöpyrkimyksillä ollut merkittävä vaikutus Suomen ulkopoliittisen suunnan ja kansainvälisen aseman vakiintumiseen.

-

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan poliitikko Jussi Halla-ahon tviiteissä esiintyviä vastakkainasetteluja ja rinnastuksia. Nyky-yhteiskunta on monessakin mielessä hyvin polarisoitunut, ja erityisesti poliittisissa yhteyksissä ihmiset asettuvat helposti toisiaan vastaan. Sosiaalinen media, varsinkin Twitter, toimii merkittävänä poliittisen vaikuttamisen alustana ja saa aika ajoin aikaiseksi jopa laajoja poliittisia liikkeitä. Tutkimuskohteena Twitter on kiinnostava, sillä kyseiseen mikroblogipalveluun kirjoitetut merkkimäärältään rajoitetut viestit leviävät nopeasti laajalle yleisölle. Sosiaalisen median voima on valtava, ja sen vuoksi on tärkeää ymmärtää niitä kielellisiä keinoja, joiden avulla ihmisiin ja heidän poliittisiin kantoihinsa voidaan sosiaalisen median alustoilla vaikuttaa. Kieli on työkalu, ja sen käytön hallitseminen merkittävä poliittinen valttikortti. Tutkimus perustuu lingvistiseen diskurssintutkimukseen, joka tarkastelee kielen rakenteen ja muodon lisäksi myös muita merkitykseen vaikuttavia tekijöitä. Tutkimusmetodeina käytetään argumenttianalyysia ja lingvististä tekstintutkimusta. Tviittejä analysoidaan sekä eksplisiittisellä, implisiittisellä että tulkinnallisella tasolla, sillä suurimmassa osassa analysoitavia tviittejä vastakkainasettelun ja rinnastamisen havaitseminen edellyttää sekä tviitin että sen kontekstin kokonaisvaltaista tarkastelua. Tutkimusaineistona on 139 tviittiä, jotka Jussi Halla-aho on julkaissut mikroblogipalvelu Twitterissä aikavälillä 14.4.2019–1.9.2019. Tässä tutkimuksessa analyysin kohteeksi valikoituvat kuitenkin ainoastaan sellaiset aineistossa esiintyvät tviitit, joissa selkeästi ilmenee vastakkainasettelua, rinnastamista tai molempia niistä. Aineiston 139 tviitistä tämä käsittää noin joka kuudennen. Tarkasteltavat tviitit on analyysissa jaettu viiteen kategoriaan niiden kielellisten keinojen perusteella, jotka toimivat niissä pääasiallisina vastakkainasettelun ja rinnastamisen keinoina. Nämä valitut kategoriat ovat syntaktinen symmetria, nimitykset vastakkainasettelun keinona, me ja muut -asetelma, näennäisasetelmat ja negaatio vastakkainasettelun keinona. Tutkimustulokset osoittavat, että merkittävä osa Halla-ahon tviiteissä ilmenevästä vastakkainasettelusta ja rinnastamisesta toteutuu me ja muut -asetelman keinoin. Me-retoriikka on tyypillistä poliittisissa konteksteissa, sillä sen avulla puhujan tai kirjoittajan on mahdollista esiintyä jonkun laajemman joukon nimissä. Me ja muut -asetelmaa käytetään aineistossa monella tavalla, mutta tyypillisimmin meillä eli sisäryhmällä viitataan perussuomalaisiin (ja heidän kannattajiinsa) ja muilla eli ulkoryhmällä muihin puolueisiin (ja heidän kannattajiinsa). Myös nimitykset toimivat analysoiduissa tviiteissä yleisenä vastakkainasettelun keinona, ja tulosten perusteella on mahdollista todeta, että nimityksiä käytetään tavallisesti vastaposition heikentämiseen niin, että vastustaja pyritään saattamaan niiden avulla negatiiviseen valoon. Lisäksi vastakkainasettelua vahvistetaan esimerkiksi vastapuolen kategorisoimisella. Tulosten perusteella merkittävä osa Halla-ahon vastakkainasetteluihin ja rinnastuksiin perustuvan retoriikan hahmottamista edellyttää lukijalta implisiittistä ja tulkinnallista päättelyä sekä kontekstuaalista – esimerkiksi yhteiskunnallista – tietoa. Tviiteissä esiintyy huomattavan paljon ironiaa, ja erityisesti sen ymmärtämien vaatii lukijalta monessa tapauksessa perussuomalaisten ideologioiden tuntemista. Tämä osoittaa, että Halla-ahon tviittien pääasialliseksi kohderyhmäksi oletetaan todennäköisesti hänen omat kannattajansa. Ironia toimii tviiteissä merkittävänä vastakkainasettelua tukevana tekijänä, ja sitä ilmaistaan pääasiassa lainausmerkkien ja käänteisen asetelman avulla.

Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlia vietetään vuonna 1967 ja itsenäisyyden 75-vuotisjuhlia vuonna 1992. Juhlavuosien tapahtumien avajaispuheissa ja julkaistussa teoksissa käsitellään runsaasti Suomen historiaa ja itsenäisyyttä. Tutkielma vertailee Suomen itsenäisyyden 50- ja 75-vuotisjuhlien viettoa ja sitä kuvaa, mitä Suomesta ja sen historiasta haluttiin välitettävän, kansallisesti ja kansainvälisesti, vuosien 1967 ja 1992 juhlallisuuksiin sisältyvissä virallisissa ohjelmissa ja painotuotteissa. Tarkastelun kohteena tutkielmassa on suomalaisen historiakertomuksen ja identiteetin vahvistuminen sekä sen muodostuminen juhlavuosien tapahtumissa. Juhlavuosien tapahtumien kautta tarkastellaan suomalaista historiakäsitystä 1960-luvun lopun ja 1990-luvun alun Suomessa. Tutkimusaineistona käytetään juhlavuosien, valtioneuvoston kanslian nimittämien, juhlatoimikuntien kokouspöytäkirjoja, pöytäkirjojen liitteitä, juhlavuoden toimikuntien painattamia esitteitä, toimikuntien loppukertomuksia valtioneuvostolle, ulkoministeriön lehdistö- ja kulttuuriosaston sekä ulkomaanedustustojen asiakirjoja liittyen juhlavuoden ohjelmiston suunnitteluun ja toteutusvaiheeseen. Aineistossa on runsaasti, erityisesti juhlavuodelta 1967, eri tilaisuuksissa pidettyjä puhe-elementtejä ja kokonaisia puheita. Puheet toimivat erinomaisena aikaikkunana yhteiskunnallisten aikalaisvaikuttajien sanomaan ja niistä välittyy selkeästi kertomus itsenäiseen Suomeen liittyvistä historiakäsityksistä. Aineistoa käsitellään historiapolitiikan ja historian käytön näkökulmasta. Tutkimuskehikkona käytetään erityisesti Pilvi Torstin määrittelemiä historian poliittisen käytön perusmuotoja sekä historian poliittisen käytön kolmea päämotiivia. Molempien juhlavuosien valtiollisissa tilaisuuksissa ja juhlatoimikuntien hyväksymissä ohjelmissa esiintyy historiapolitiikkaa, joka liittyy käsiteltävän aikakauden sisäpoliittiseen keskusteluun. Suomen kehityssuuntaan on haettu tukea oman maan historian eri tulkinnoista. Tämä näkyy erityisesti esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumien suppeassa käsittelyssä sekä vähemmistöjen historian puuttumisessa lähes kokonaan juhlavuoden 1967 tapahtumista. Itsenäisyyden juhlavuonna 1992 eurooppalaiseen viitekehykseen sulautuminen antaa tilaa myös vähemmistöjen historialle ja eurooppalaisemmalle tarinalle Suomesta. Kertomus Suomen historiasta noudattaa molempien juhlavuosien aikana Suomen historian perusteoksien välittämää kuvaa Suomen menneisyydestä. Samat samaistuttavat kertomukset tukevat kansallisen identiteetin vahvistumista juhlavuosien tapahtumien kautta. Suomen historian tarinaa sidotaan molemmissa juhlavuosissa naapurimaittemme tarinaan ja erityisesti suhde Neuvostoliittoon saa erilaisen tarinan molempina juhlavuosina. Vuonna 1967 Suomen historian tarina liittyy historialliseen jatkumoon ja ystävyyssuhteeseen Neuvostoliiton kanssa, kun taas juhlavuonna 1992 tarinaan tulee uusi sävy turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta, jonka tarkoituksena on pitää Suomen itsenäisyys turvattuna hyvillä suhteilla Neuvostoliittoon.

Tutkimus tarkastelee suomalaista improvisaatioteatterin taidemaailmaa 2010–2020-lukujen taitteessa. Se on kaksiosainen ja vahvasti empiirinen. Ensimmäinen osa selvittää, millainen improvisaatioteatterin taidemaailma Suomessa tällä hetkellä on, minkälaisia toimijoita siinä toimii ja mitä erityispiirteitä siinä on nähtävissä. Toinen osa selvittää kyselytutkimuksella, minkälaisia improvisaatioryhmiä tällä hetkellä Suomessa on, miten ne toimivat ja minkälaista toimintaa järjestävät. Tutkimusmetodeina on käytetty havainnoivaa osallistuvaa tutkimusta sekä survey-tyyppistä kyselytutkimusta. Tutkimuksen teoreettinen tausta nojaa Howard S. Beckerin käsitykseen taidemaailmasta sekä Hans van Maanenin jäsennykseen taiteen tutkimuksesta. Tutkimuksen tuloksena improvisaatioteatterin toiminnasta on nostettu esiin kolme keskeistä osa-aluetta: esitystoiminta, koulutustoiminta sekä verkostoitumistoiminta. Näitä toiminteita ylläpitävät Suomessa ryhmämuotoiset improvisaatioteatterit sekä improvisaatioteatterikoulut. Tutkimuksessa tehdyn selvityksen mukaan Suomessa toimii tällä hetkellä yli sata aktiivista improvisaatioteatteria ja ryhmää. Osa ryhmistä on ammattimaisia, osa puoliammattimaisia ja osa harrastusryhmiä. Tarkastelu osoittaa, että ryhmät järjestävät toimintansa eri tavoilla ja toimintamuodoilla sekä tekevät runsaasti eri improvisaatioteatterin tyylilajeja. Tutkimuksessa esiin nousseiden teemojen nojalla voidaan sanoa, että suomalainen improvisaatioteatteri ei vielä ole laajasti tunnettua. Sillä on kuitenkin oma vankka ja aktiivinen kannattajakuntansa, joka löytää omia tapojaan lajin kehittämiseksi. On todennäköistä, että improvisaatioteatterin vakiintuminen osaksi suomalaista teatterikenttää jatkuu.

Tämä tutkimus käsittelee Kiinan kansantasavallan ja Suomen välisiä varhaisia kulttuurisuhteita. Ajallisesti tutkimus on rajattu 1950- ja -60-luvuille. 1950-lukua voidaan pitää eräänlaisena kulta- aikana Suomen Kiina-suhteissa, varsinkin kulttuurivaihdon saralla. 1960-luku puolestaan tarjoaa hedelmällistä vertailukohtaa 1950-luvun aktiivisille suhteille, ja myös ajan poliittisen tilanteen heijastuminen kulttuurisuhteisiin on nähtävissä selkeämmin tällä vuosikymmenellä. Tutkimus keskittyy erityisesti Suomi–Kiina-seuran toimesta harjoitettuun kulttuurivaihtoon. Tutkimuksen keskeiset tutkimuskysymykset ovat: Millainen rooli Suomi–Kiina seuralla on ollut varhaisessa kulttuurivaihdossa? Miten kulttuurivaihtoa harjoitettiin aikana, jolloin virallista kulttuurisopimusta ei maiden välillä vielä ollut? Miten Suomen ja Kiinan väliset valtiolliset suhteet ja ajan poliittinen tilanne heijastuivat kulttuurisuhteissa? Primäärilähteenä tutkimuksessa on käytetty Suomi–Kiina-seuran ja Ulkoasianministeriön arkistoja sekä henkilöhaastatteluja. Suomi–Kiina-seuran arkistoa ei aiemmassa tutkimuksessa ole käytetty, joten sen sisältämät pöytäkirjat, toimintakertomukset, kuva-arkistot, kirjeet ja raportit tuovat tutkimukseen paljon uutta, aiemmin julkaisematonta tietoa. Sekundaarilähteinä toimivat alan kirjallisuus, tieteelliset julkaisut ja aikakauslehdet. Tutkimus vahvistaa 1950-luvun olleen eräänlaista kulta-aikaa Suomen ja Kiinan välisissä kulttuurisuhteissa. Aktiivisen kulttuurivaihdon takana oli Suomi–Kiina-seura, jonka kautta järjestettiin käytännössä kaikki Kiinaan liittyvä kulttuuritoiminta virallisen kulttuurisopimuksen puuttuessa. Myös monet valtiolliset vierailut olivat Suomi–Kiina-seuran järjestämiä. Kulttuurivaihtoa ylläpidettiin mm. järjestämällä näyttelyitä, esitelmätilaisuuksia ja elokuvanäytäntöjä, kääntämällä kirjallisuutta sekä lähettämällä valtuuskuntia Kiinaan ja Suomeen. Merkittävänä tukijana Suomi–Kiina-seuralle toimi Kiinan ulkomaisia kulttuurisuhteita hoitava seura. Tutkimus osoittaa myös, että viranomaisten rooli kulttuuritoimijana varsinkin 1950-luvulla on ollut vähäinen. Kulttuurivaihtoa 1950-luvulla harjoitettiin pikemminkin viranomaisista huolimatta kuin heidän ansiostaan. Ajan poliittisen tilanteen vaikutus kulttuurivaihtoon tulee vahvasti ilmi 1960-luvulle siirryttäessä. Kiinan sisäisistä ongelmista johtuva käytettävissä olevien varojen niukkuus johti kulttuurivaihdon hiipumiseen. Kiinan ja Neuvostoliiton välirikon myötä virallinen Suomi otti varovaisen kannan Kiina-suhteissa, mikä vaikutti myös kulttuurivaihtoon. Vuonna 1966 alkanut kulttuurivallankumous vaikutti myös kulttuurisuhteisiin merkittävästi. Toiminta muuttui vilkkaasta valtuuskuntien lähettämisestä ja suhteiden solmimisesta poliittisen aineiston välittämiseen ja Kiinan tilanteesta raportoimiseen. Tutkimus päättyy maolaisten vallankaappaukseen Suomi–Kiina-seurassa 1970.

Pedagogisesta näkökulmasta katsoen eri kohderyhmät vaativat eri opetusta ja eri ope-tusmenetelmiä. On kehitetty monenlaisia suomen kielen oppikirjoja, jotka on tarkoitettu nimenomaan aikuisille maahanmuuttajille, mutta nimenomaan ikääntyneille kielenoppijoil-le ei edelleenkään kehitetä spesifejä oppimateriaaleja eikä heidän kokemuksiaan oppimises-ta käsitellä Suomessa paljon. Tämä tutkielma käsittelee yli 60-vuotiaiden venäläisten s2-oppijoiden kokemuksia suomen kielen oppimisesta. Tutkimuksen ensisijaisena tavoitteena on selvittää ikääntynei-den oppimisen erikoisuuksia sekä tehdä panoksen maahanmuuttajakoulutuksen parantami-seen. Aikaisemmin julkaistujen tutkimusten välityksellä saadaan ensin käsitys ikääntynei-den maahanmuuttajien suomen kielen oppimisen erikoispiirteistä, mahdollisista hankaluuk-sista ja niitä aiheuttavista syystä, minkä pohjalta poimitaan keskeiset saavutukset ottaen ne sittemmin huomioon aineiston analyysissä. Haastatteluaineiston perusteella saadaan selville, mitä varten ikääntyneet maahan-muuttajat opiskelevat suomen kieltä sekä verrataan heidän asettamiaan tavoitteitaan niiden toteuttamiseen. Käsiteltäessä haastateltavien kokemuksia suomen oppimisesta selvitetään, että oppi-misen huomattavimmat hankaluudet ovat iän aiheuttamat fysiologiset häiriöt, epävarmuus sekä kurssiryhmän heterogeenisuus. Vaikeuksista huolimatta haastateltavat saavat kuitenkin paljon mielihyvää kielen oppimisesta. Monet heistä korostavat kielikurssin valtavaa sosiaa-lista roolia sekä mahdollisuutta opiskella suomea kieliympäristössä, mikä mahdollistaa monipuolisen oppimisen kielikurssin ulkopuolella. Tämä tutkimus avaa uusia näkymiä ikääntyneiden s2-oppijoiden tavoitteisiin ja ko-kemuksiin suomen kielen oppimisesta kiinnittäen erityistä huomiota siihen, miten hyvin haastateltavilta onnistuu opittavan kielen käyttö tosielämässä.