Browsing by Title

Maisterintutkielmassani tarkastelen suomea vieraana kielenä opiskelevien nuorten sisä- ja ulkopaikallissijojen käyttöä kirjoitetuissa tuotoksissa. Tarkastelen, millaisia paikallissijavirheitä oppijat tekevät ja millaisia mahdollisia kehityslinjoja niiden käytössä esiintyy suomen kielen alkeiskurssin ensimmäisten 17 viikon aikana. Jaan nämä 17 viikkoa neljään osaan. Ensimmäinen tarkasteltava ajanjakso on viikoilla 3–8, toinen viikoilla 10–12, kolmas viikoilla 13–16 ja viikkoa 17 käsittelen omana lukunaan. Tarkastelemiani virheiden kehityslinjoja on kaksi: virheet joko vähenevät tai lisääntyvät seuraavalle tarkasteltavalle ajanjaksolle siirryttäessä. Tutkielma on aineistopohjainen tutkimus ja aihe valikoitui aineistosta käsin. Tutkittavat oppijat opiskelivat suomea etänä kotimaassaan erään yrityksen järjestämillä kielikursseilla. Tutkittavat oppijat ovat iältään 14–18-vuotiaita. Tutkimukseen valikoitui yhteensä 13 kielenoppijaa. Aineistona käytän näiden oppijoiden kielikurssin aikana tuottamia kirjoitelmia. Jokaiselta oppijalta on kuusi kirjoitelmaa eli niitä on yhteensä 78. Lisäksi seitsemän oppijaa teki tehtävän, johon sisältyi 42 lyhyttä tekstiviestiä. Kaikkien kirjoitelmien ja tekstiviestitehtävien yhteissanamäärä on 7566. Tutkielmani viitekehyksenä toimivat virheanalyysi ja konstruktiokielioppi. Virheanalyysissa pyritään tunnistamaan, luokittelemaan ja selittämään kielenoppijoiden tekemiä virheitä. Omassa tutkielmassani otan huomioon myös sellaisia kohtia, joissa paikallissijoja on käytetty onnistuneesti. Hyödynnän konstruktiokielioppia, kun tarkastelen siirtyvätkö valmiit konstruktiot sellaisinaan oppijoiden tuotoksiin. Käsittelen myös välikieltä eli oppijan omaa kielimuotoa kohdekielestä ja sitä, millaisia konventioita oppijoiden välikielessä voi havaita aineiston perusteella. Viikoilla 3–8 virheiden määrä on n. 10 % ja viikoilla 10–12 se on n. 27 %. Virheet siis lisääntyivät ajanjaksolta seuraavalle siirryttäessä. Kun siirrytään ajanjaksoon 13–16, virheiden määrä on jälleen n. 10 %. Tällöin virheet vähenivät suhteessa aiempaan ajanjaksoon. Viikolla 17 prosenttilukema pysyi suunnilleen samana kuin viikoilla 13–16. Tarkasteltavia kehityslinjoja on kaksi ja molemmat linjat toteutuvat. Ensin virheet lisääntyvät ja sen jälkeen niiden määrä laskee. Omistusrakennekonstruktiossa esiintyi virheitä marginaalisesti. Paikallissijojen käyttö paikan adverbiaalien yhteydessä hahmottui myös pääosin hyvin, vaikka siinä esiintyy vaihtelua oppijoiden välillä ja oppijoiden yksilöllisessä käytössä. Paikallissijojen käyttö paikan adverbiaalien yhteydessä ei siis ole oppijoiden välikielessä vakiintunut. Oppijat tekivät eniten virheitä verbin rektiotäydennyksissä. Pitää-verbin rektiotäydennysvirheitä esiintyy lähes jokaisella tarkasteltavalla ajanjaksolla; myös kertoa-verbin ja tykätä-verbin rektiotäydennysten käytössä on virheitä. Tutkimuksestani voi tehdä päätelmän, että oppijoiden tekemien virheiden määrään vaikuttaa syöttö, jota oppijat saavat suomen kielen kurssilta. Mitä enemmän oppijat pystyvät käyttämään valmiita konstruktioita sellaisenaan, sitä vähemmän kirjoitelmissa esiintyy virheitä. Tämä näkyy myös kehityslinjoissa: alkuvaiheessa virheitä on vähemmän, koska valmiita konstruktioita on annettu enemmän eikä oppijan ole tarvinnut produktiivisesti tuottaa muotoja itsenäisesti. Jatkotutkimusta voisi tehdä siitä, millaisia kehityslinjoja näkyy yksittäisen oppijan oppimisessa ja miten yksilötasolla kielitaidon kehitys suhteutuu oman tutkimukseni kehityslinjoihin.

Tutkielmassa tarkastellaan nykytaideteoksia, joissa on käytetty populaarikulttuurista lainattuja aiheita. Lainaamisesta käytetään termiä appropriaatio, joka on postmoderniin taiteeseen liitetty keino. Tutkielman tarkoituksena on selvittää populaarikulttuuriviittausten olemusta, syitä ja merkityksiä vuosituhannen vaihteen jälkeisessä kuvataiteessa. Tutkielman teoreettinen pohja juontuu postmodernismista ja poststrukturalismista. Siinä käytetään semiotiikan ja kulttuurintutkimuksen alan kirjallisuutta. Taustalla on käsitys taideteoksista merkkeinä. Merkit viittaavat itsensä ulkopuolelle, mikä on ilmeistä appropriaatioteosten kohdalla. Semiotiikan käsitteistöllä analysoidaan appropriaatioteosten merkkiluonnetta ja viittaussuhteita. Tutkielmaa ohjaavat myös intertekstuaalinen sekä kulttuurisemioottinen ajattelu, joita seuraten teokset käsitetään kulttuurin kokonaisuuteen sidoksissa olevina osina, jotka viittaavat kulttuurin toisiin osiin. Tutkielmassa tarkastellaan kulttuurien sisäisiä jakoja, etenkin korkeakulttuurin ja massakulttuurin välille vedettyä rajaa. Koska 1960-luvun poptaide taustoittaa nykytaiteessa esiintyvää populaarikulttuurin käyttöä, käsittelee tutkielma myös poptaiteen olemuksesta käytyjä pohdintoja. Tärkeä osa tutkielmaa on appropriaatioteosten viittauskohteiden tunnistamiseen liittyvien subjektiivisten ja jaettujen kokemusten tarkastelu. Niiden kautta ilmenevää nostalgiaa sekä kysymyksiä kulttuurisesta muistista käsitellään pääosin Susan Stewartin teoksen On Longing. Narratives of the Miniature, the Gigantic, the Souvenir, the Collection pohjalta. Aineistona on 2000-luvun kuvataideteoksia, joiden tekijöitä ovat Rauha Mäkilä, Anssi Kasitonni, Jani Leinonen, Riiko Sakkinen, Liisa Lounila ja Cory Arcangel sekä Jessica Cioccin, Jacob Cioccin ja Ben Jonesin muodostama Paper Rad -taiteilijakollektiivi. Populaarikulttuurin kuvia ja objekteja käytetään teoksissa hyväksi hyvin monimuotoisesti. Populaarikulttuurin aiheet ovat tyypillisesti eri medioissa toistettuina hyvin näkyvillä ja siksi verrattain helppoja tunnistaa. Lisäksi appropriaatio on lainaamistapana tarkoituksellinen ja jo edellyttää tunnistamista. Viittaussuhteita tarkastellen tutkielmassa käy selväksi, että massakulttuurin appropriaatio on valmiiksi toistetun toistoa. Aineiston kohdalla ilmenee, että massakulttuuriin ei viitata taiteen olemusta tai kulttuurin rajoja kyseenalaistaen, vaan tekijöiden suhtautuminen siihen on välitöntä. Populaarikulttuurin aiheiden käytön kautta kommentoidaan sekä henkilökohtaista että kollektiivista kokemusympäristöä, joka koostuu yhä enenevästä määrästä kuvia ja tavaroita. Toistot ja uudelleentulkinnat, joita taiteellinen appropriaatio osaltaan edustaa, ovat tärkeitä kulttuurissa kuvien ja muiden aiheiden tunnistettavina säilymisen kannalta. Massakulttuurin aiheita pidetään usein vähäarvoisina, mutta omakohtaisuudella on merkitykselliseksi tekevä voima. Tässä hetkessä koetun kuvaympäristön sijaan osassa teoksista representoidaan 1980-luvun populaarikulttuuria, jolloin tekijät viittaavat lapsuusaikansa viihdeilmiöihin. Omaksi koetun muistelusta nousee nostalgisia sävyjä. Tutkielman keskeisiä havaintoja on appropriaatioon sisältyvä ajallisuus. Appropriaatio toimii nostalgian tavoin, sillä molemmat suuntautuvat johonkin aiemmin olemassa olleeseen. Molemmat aiheuttavat myös alkuperäisen kohteen muuttumisen. Nostalgian mukanaolo osassa aineiston teoksia asetetaan tutkielmassa vastatusten populaarikulttuurin uusiutumisen ja nopeutuneen kuvakierron kanssa sekä tulkitaan pyrkimyksenä tehdä muistelun kohteista pysyvämpiä.

Tämä tutkielma tarkastelee supportiivista viestintää esimiehen ja alaisen välillä vuokratyön kontekstissa. Muuttuva työelämä, epätyypilliset työsuhteet ja katkonaiset kokemukset työstä eivät muodosta samankaltaista suhdetta esimiehen ja alaisen välille, mitä tähänastisessa vuorovaikutuksen ja supportiivisen viestinnän tutkimuksessa on käsitelty. Ilmiötä lähestytään tutkimalla vuokratyösuhteessa työskentelevien nuorten työntekijöiden ja heidän esimiestensä kokemuksia supportiivisestä viestinnästä työsuhteen aikana. Tutkimuksessa pyritään ymmärtämään millaisena vuokratyöntekijät ja esimiehet kokevat tukea antavan viestinnän, millaisilla keinoilla sitä rakennetaan, millaisia merkityksiä se saa ja millaisia toiveita ja odotuksia osapuolilla on supportiiviselle viestinnälle. Tutkimus suositettiin puolistrukturoidulla teemahaastattelulla, jossa haastateltiin viittä vuokratyöyrityksen koordinaattoria ja viittä nuorta vuokratyöntekijää. Aineistolähtöinen analyysi suoritettiin teemoittelemalla. Tutkimuksen tulosten mukaan tukea antavan viestinnän pääsisällöt vuokratyösuhteessa ovat: tiedon jakaminen, palautteen antaminen ja henkilökohtaiset keskustelut. Sekä esimiehet että alaiset kokivat tuen antamisen ja saamisen merkitykselliseksi työelämässä, mutta eivät kokeneet, että vuokratyössä syntyvä esimies-alasuhde mahdollistaisi supportiivisia keskusteluja ideaalilla tavalla. Suhdetta hankaloittavaksi tekijäksi tunnistettiin: kiire, vaihtuvat esimiehet ja työntekijät, osaamisen puute, suhteessa oleva etäisyys ja kasvokkaisen viestinnän vähäisyys. Tuloksista voidaan päätellä, että vuokratyö on epätyypillinen työsuhde, jossa ei ole stabiilia esimiehen ja alaisen välistä vuorovaikutussuhdetta. Sekä nuoret vuokratyöntekijät että vuokratyöyrityksen koordinaattorit joutuvat ponnistelemaan tukea antaakseen tai saadakseen, eikä vuorovaikutussuhteessa synny sen sirpaleisuuden vuoksi luottamusta. Tiedon jakaminen voidaan suorittaa esimerkiksi automaattisella perehdytyksellä, mutta esimies-alaissuhteessa syntyvää tuen antamisen kokemusta on vaikeaa korvata.

Goals The aim of the thesis was to study the phonetic skills and attitudes of language teachers in the teaching of oral language skills from a phonetic point of view. Pronunciation has somewhat been neglected as a part of language skills, and the purpose of this work was to provide more detailed information on the attitudes of teachers generally to teaching oral language skills. The purpose of the thesis is also to look at the teachers’ own training in teaching oral language skills. Methods and materials The material was collected as a survey as part of a larger VÄISKI project. Responses have been collected from Finnish language teachers during the spring of 2018 by an online questionnaire. Questionnaire replies were received from all language teachers, i.e. the language or level of education to be taught was not limited in advance. The questionnaire was advertised in the journal of The Federation of Foreign Language Teachers in Finland (SUKOL) and their mailing list, in a few social media channels and by visiting several educational establishments in the metropolitan area. Results and conclusions The questionnaire was filled by 175 teachers at different levels of education and the respondents taught seven different languages as their main language. The language teachers who filled to the questionnaire responded positively to the teaching of pronunciation and quite positively to phonetics. Teachers felt that their own education, for example, in teaching the pronunciation, has been too small and at a too early a phase in their studies. In addition, the teaching had been too theoretical, and the respondents said they felt insecure about how to teach pronunciation. Teachers need further training based on the research, so they can get pragmatic information for the teaching of pronunciation.

Pro gradu -tutkielmani perustuu amerikan natiivi-intiaanikirjailijan Louise Erdrichin kahteen romaaniin Tracks ja Four Souls. Tutkin romaanien päähenkilöä nimeltä Nanapush, joka kuuluu Chippewa-heimoon. Teemani on Nanapushin selviytymisstrategiat ja Nanapushin monet erilaiset piirteet ja kasvot. Esittelen yksitoista eri piirrettä kyseisestä ”taruhahmosta”. Alussa referoin molemmat romaanit ja esittelen Chippewa-heimon historiaa, muutaman trickster-myytin ja kansantarinoita. Osoitan pro gradu -tutkielmassani kuinka Nanapush onnistuu parantamaan ja pelastamaan itsensä puhumalla, kuten myös muita romaanin henkilöitä. Osoitan myös, kuinka Nanapush onnistuu loistokkaassa loppupuheessaan pitämään heimon koossa ja osoittaa olevansa todellinen selviytyjä. Näistä strategioista voisin mainita heimopäällikkönä toimimisen valkoisten valloittajien kanssa käytävissä neuvotteluissa. Nanapush pelastaa lapsenlapsensa Lulun jalat amputaatiolta toimissaan sademiehenä. Nanapush myös pelastaa Elin lähettämällä spirituaalisia ohjeita metsästysretkelle Elin voimien ehtyessä heidän ollessaan nääntymäisillään nälkään. Molemmissa romaaneissa selviytyminen on suuressa roolissa, Nanapush selvisi tuberkuloosiepidemiasta, joka hävitti mnia kokonaisia perheitä. Nanapush pelastaa myös adoptiolapsenlapsensa Fleurin, kuten monia muitakin. Four Soulin lopussa Nanapush on vanha mies, joka jättää jälkensä historiaan pitämällä heimon koossa.

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaiset asiat voivat vaikuttaa pelilokalisoinnin vastaanottoon ja miten pelilokalisointi vaikuttaa pelikokemukseen. Oletuksena on, että pelikokemus on interaktiivisuutensa ansiosta hyvin erilainen kuin esimerkiksi elokuvan katselukokemus, joten pelilokalisoinnin vastaanottoakin tulisi tarkastella erilaisella lähtöasetelmalla kuin esimerkiksi tekstitysten vastaanottoa. Tutkimuksen teoriapohja koostuu pelilokalisoinnin, vastaanottotutkimuksen ja pelitutkimuksen teoriasta. Tutkimuksen aineiston muodostaa KonsoliFIN-verkkosivuston keskustelupalstan 314 viestin viestiketju, joka käsittelee lokalisointia. Koska lokalisoitujen pelien vastaanottoa ei juuri aiemmin ole tutkittu, valikoitui tutkimusmenetelmäksi aineistolähtöinen sisällönanalyysi, jonka on tarkoitus luoda kuvaus tutkittavasta ilmiöstä. Analyysin avulla aineistoista johdettiin viisi yläluokkaa, jotka liittyvät pelilokalisoinnin vastaanottoon: (1) kielitaito, (2) pelit mediana, (3) lokalisointiratkaisut, (4) pelikokemus ja (5) kääntäminen. Luokkien avulla saadaan selville, että pelilokalisoinnin vastaanottoon vaikuttavat esimerkiksi käännösstrategioiden ja pelaajan oman kielitaidon lisäksi monet erilaiset tekijät, kuten pelin tuotantotasolla tehdyt päätökset lokalisointistrategioista, pelin interaktiivisuus ja lokalisoinnin valinnaisuus. Lopuksi analyysin tuloksia tarkastellaan pelitutkimuksessa pelikokemuksen arviointia varten kehitetyllä mallilla, jonka avulla saadaan selville, että pelilokalisointi vaikuttaa pelikokemukseen usealla eri osa-alueella: aistimellisella, toiminnallisella ja mentaalisella.

Tutkimuksen aiheena on vanhemmuus ilmiönä, jossa biologiset ja kulttuuriset tekijät ristiinvaikuttavat monilla eri tavoilla. Kontekstina on suomalaisilla hedelmöityshoitoklinikoilla tapahtuva sukusolujen luovutus, joka muiden avusteisten lisääntymisteknologioiden tavoin nostaa esille vanhemmuuden määrittämisen monimutkaisuuden ja mahdollisen ristiriitaisuuden. Luovutettuja sukusoluja käytettäessä vanhemmuuden eri biologiset ja sosiaaliset elementit eivät asetu linjaan toistensa kanssa, jolloin kyseenalaistuu, kuka todellisuudessa lasketaan hoidoilla alkunsa saaneen lapsen vanhemmaksi. Tutkimuksen teoreettinen tausta on feministisessä tieteentutkimuksessa, lääketieteen antropologiassa ja sukulaisuuden tutkimuksessa. Feministinen tieteentutkimus tarkastelee luonnontieteiden ja kulttuurin välistä suhdetta monimuotoisena merkityskokonaisuutena ottaen huomioon erilaiset keskenään ristiinvaikuttavat erot, kuten sukupuolen, seksuaalisuuden, rodun ja luokan. Avusteiset lisääntymisteknologiat lääketieteellisenä käytäntönä ovat olleet myös monien antropologien ja sukulaisuuden tutkijoiden huomion kohteena, koska ne muokkaavat usein muuttumattomana pidettyä käsitystä vanhemmuudesta geneettiseen siteeseen perustuvana ja tarjoavat paitsi uusia konkreettisia lisääntymistapoja, myös uusia tapoja ajatella vanhemmuutta. Täten avusteisilla lisääntymisteknologioilla on myös laajempi kulttuurinen merkitys, vaikka vain harvat lisääntyvät niiden avulla. Tutkimuksen aineisto koostuu viiden yksityisen hedelmöityshoitoklinikan ohjeista sukusolujen luovuttajille. Näihin kuuluu klinikoiden verkkosivujen ohjeita sekä klinikoiden henkilökohtaisesti jakamaa ohjemateriaalia. Tekstejä tarkastellaan retorisen analyysin ja queer-luennan avulla. Retorista analyysiä käytetään tekstien vakuuttamaan pyrkivän luonteen tarkasteluun. Queer-luennassa puolestaan keskitytään tekstien ensisijaisen sanoman ja ilmiselvien merkitysten ohella niihin kätkeytyviin muihin tulkintamahdollisuuksiin ja lukijapositioihin, jotka avaavat mahdollisuuksia ajatella myös vanhemmuutta toisin. Analyysissä kiinnitetään huomiota tekstien retorisiin elementteihin, toimijoihin ja toimijoiden välisiin suhteisiin. Niiden kautta hahmottuvat paitsi vanhemmuutta koskevat ihanteet ja vaatimukset, myös näiden kääntöpuolet, erilaiset ulossulkemiset. Analyysin perusteella sukusolujen luovuttajan rooli näyttäytyy ennen kaikkea lahjan antajana ja tämä lahja sukusolujen vastaanottajien mahdollisuutena vanhemmuuteen. Vastaanottajista muodostuva kuva puolestaan heijastaa vanhemmuuden melko vahvasti hetero- ja parisuhdenormatiivista ihannetta: vastaanottajien annetaan pääosin ymmärtää olevan lääketieteellisestä lapsettomuudesta kärsiviä naisen ja miehen muodostamia pariskuntia. Luovuttajan ja vastaanottajan välistä suhdetta rakentavat lahjan antamisen ja vastaanottamisen retoriikan ohella hierarkia luovuttajan geneettisen panoksen ja vastaanottajan vanhemmuuden aikeen välillä. Tässä geneettinen yhteys näyttäytyy merkityksellisenä sikäli, että sillä on vahva kulttuurinen lataus vanhemmuuden perustana. Tämä merkitys näkyy myös siinä, miten luovutettuja sukusoluja käytettäessä klinikat ohjaavat ensisijaisesti käyttämään ei-geneettistä vanhempaa muistuttavan luovuttajan soluja, jolloin kyse on juuri tuosta biologis-geneettisen sukulaisuuden imitoinnista. Viime kädessä sukusolujen vastaanottajien pyrkimys vanhemmuuteen näyttäytyy kuitenkin ensisijaisena vanhemmuutena ja tekstien lähtökohtana. Vanhemmuuden määrittämisessä olennainen osapuoli on myös klinikka. Klinikalla on sekä tekstien puhujana että lääketieteen edustajana valtaa luoda vanhemmuuden reunaehtoja. Aineistossa klinikan rooliksi muodostuu tiedon välittäminen eri osapuolten välillä sekä eräänlainen portinvartijuus vanhemmuuteen. Klinikoiden fokus on kuitenkin tukea maksavia asiakkaitaan, sukusolujen vastaanottajia, joiden vanhemmuus on loppujen lopuksi tekstien näkökulmasta kiistatonta. Klinikoiden olisi tästä valta-asetelmastaan mahdollista tukea myös avarampaa käsitystä vanhemmuudesta ja perheistä. Tämän tutkimuksen aineistossa vanhemmuuden monimuotoisuus kuitenkin jää sen mainitsemiseen, että klinikat hoitavat ensisijaisten lääketieteellisestä lapsettomuudesta kärsivien naisen ja miehen muodostamien parien lisäksi myös naispareja ja itsellisiä naisia.

Tutkielman aiheena ovat lavastaja Matti Warénin 1920—1930-luvuilla tekemät lavastusluonnokset. Esittelen Warénin käyttämää termiä suggestiolavastus. Tarkastelen tapausesimerkeiksi valitsemiani Kansallisteatterin näytelmiin Myrsky (1927), R.U.R. (1928) ja Kullervo (1934) tehtyjä lavastusluonnoksia suggestiolavastuksina Warénin taiteellisten pyrkimysten näkökulmasta. Pyrkimykset perustuvat Warénin kirjoittamiin artikkeleihin, luentoihin sekä muistiinpanoihin. Huomioin taiteilijan taustojen ja aikalaisuuden merkityksen työskentelyssä sekä aseman taidekentällä. Suggestiivinen lavastustaide perustuu elämysten välittämiseen rakentamalla tilasta sellaisen, mikä tukee näytelmän kokonaisilmettä. Suggestion tarkoituksena on luoda katsojalle omiin kokemuksiin ja käsityksiin perustuva tulkinta. Tutkin, miten suggestiolavastuksen keinot ja päämäärät toteutuvat Warénin omassa taiteellisessa työskentelyssä. Esittelen Warénin lavastustaiteellisia päämääriä ja näkökulmaa suggestiolavastukselle. Huomioin, miten suggestio läpivalaisee tapausesimerkeiksi valikoituja luonnoksia. Esittelen erilaisia taiteellisia tyylejä taustoittaakseni 1920—1930-luvuilla muotoutunutta lavastustaiteen uudenlaista tilannetta ja pyrkimyksiä. Pohdin luonnoksen tarkastelemista taideteoksena ja kirjoitan tapausesimerkeistä teosanalyysit. Pohjaan kuvatulkinnan havaintoteorialle. Teoreettisena taustana toimii taidehistorioitsija Ernst Gombrichin taideteoria kokemusperäisestä havaitsemisesta. Käytän taidehistorian tutkimuksessa kanonisesti hyväksyttyä taideteoreetikkoa, sillä suggestiolavastus ei ole taidehistorian tutkimuksessa laajasti tunnettu termi. Gombrichin havaintoteoria toimii pohjana tekemilleni teosanalyyseille ja avaa suggestion päämääriä taiteellisina pyrkimyksinä. Hyödynnän havaintoteoriaa arvioidessani suggestiolavastuksen pyrkimysten toteutumista tapausesimerkkiteoksissa. Merkittävänä tutkimusaineistona toimivat Warénin kirjoittamat artikkelit ja puheet. Ne keskittyvät esittelemään suggestiolavastuksen pyrkimyksiä ja toteutustapoja sekä aihetta taustoittavia historiakatsauksia. Käyttämiäni lähteitä ovat taidehistoriallinen sekä teatteritieteellinen kirjallisuus. Tutkimusaineisto on ensisijaisesti Teatterimuseon kokoelmien Matti Warén -aineistoa. Produktiotietojen hankinnassa käytän Teatterimuseon omaa tietokantaa Idaa sekä avointa esitystietokantaa Ilonaa. Tutkielmassa hyödynnetään myös Teatterimuseon näyttelyinformaatioita ja Matti Warénin tyttären Anneli Warén-Brandersin tallennettua muistitietoa. Käyttämieni tapausesimerkkiteosten keskeisenä havaitsemisen välineenä toimivat etenkin kokemusperäinen tieto tulkitsijan suhteesta tilaan, aikaan ja ympäristöön. Suggestio antaa katsojalle mahdollisuuden tehdä omat päätelmänsä havaittavasta. Massoilla tai viivojen suunnilla ei tarvitse olla suoranaista yhteyttä luontoa jäljitteleviin muotoihin, vaan ne voivat toimia lavastuksessa näytelmän hengen luomisessa. Katsojan ei tarvitse nähdä totuutta tai realismia jäljentelevää jälkeä, vaan viitteellisyys tai toisaalta liioittelevuus tukee katselukokemusta. Warénin tavoitteena ei ole luoda totuudenmukaista tapahtumapaikkaa näytelmälle, vaan suggestiolavastuksella tukea katsojan elämystä ja perustaa se sisäiseen, kokemuspohjaiseen totuuteen. Käyttämällä apunaan todellisen elämän muotoja, tietoja ja historiallisia totuuksia on Warén lavastusluonnoksillaan onnistunut saavuttamaan suggestion pyrkimyksen. Katsoja kykenee eläytymään ja tulkitsemaan lavastusten maailmaa sekä meneillään olevaa tilannetta jo pelkistetylläkin tyylillä maalatun tai piirretyn luonnoksen muotojen ja värien pohjalta.

Finland har två nationalspråk och det andra inhemska språket måste studeras på alla skolnivåer (Språklag (2003/423); Lag om de språkkunskaper som krävs av offentligt anställda (2003/424)). Ändå finns det inte många studier som kartlägger svenskans ställning i arbetslivet. Behövs eller används svenska i det finländska arbetslivet? Syftet med denna studie är att redogöra för svenskanvändning vid tre företag som har verksamhet inom industrin i Finland och som är noterade på Helsingforsbörsen. Jag vill ta reda på om anställda vid företagen använder eller behöver svenska i sitt arbete och om de anser att svenskkunskaper är till nytta i arbetslivet överhuvudtaget. Jag samlade in material genom en anonym enkät som skickades till företagens anställda under hösten 2023 och våren 2024. Enkäten består av 16 frågor. Enkäten besvarades sammanlagt av 109 respondenter, alltså anställda vid tre företagen inom industrin i Finland. Resultaten visar att svenska används relativt mycket. 63,3 % av respondenterna anger att de använder eller har använt svenska på sin nuvarande arbetsplats. Samtidigt verkar det ändå vara så att flytande svenskkunskaper inte krävs av arbetsgivare. De situationer i vilka svenska används är till största delen informella och fokuserar på vardagliga ärenden. I situationer där svenskkunskaper behövs (till exempel e-post eller meddelanden) anger respondenterna sig kunna använda översättningsappar eller be om hjälp av en kollega. Dessutom kan de alltid använda engelska, vilket också anges vara det officiella språket på respondenternas arbetsplatser. Trots detta anser respondenterna svenskkunskaper som nyttiga i arbetslivet och språkkunskaper i allmänhet beskrivs positivt.

Tämän tutkielman tavoitteena on esitellä miten keinokieli folksprakin eri varianttien substantiivi- ja adjektiivitaivutus toimii ja tutkia, jos ruotsin kieli on vaikuttanut folksprakin substantiivi- ja adjektiivitaivutukseen. Folksprak on niin kutsuttu alueellinen apukieli, jota kehitetään germaanisten kieltenpuhujien yhteiseksi kommunikaatiovälineeksi. Folksprakia kehitetään monen eri henkilöiden toimesta ja täten folksprakista on kehitetty monia eri vaihtoehtoisia variantteja. Tutkielman aineisto on koottu folksprak.org -sivustolta löytyvistä kielioppikuvauksista ja -ehdotuksista siinä määrin, kun niitä on saatavilla. Tutkimuksessa käytettävien varianttien kielioppikuvauksissa ja -ehdotuksissa folksprakin eri varianttien kehittäjät esittelevät oman näkemyksensä siitä, millainen folksprakin pitäisi olla. Tässä tutkimuksessa keskitytään kuvauksissa ja ehdotuksissa esiteltäviin substantiivi- ja adjektiivitaivutuksiin. Esittelen tutkielmassa jokaisen käytetyn variantin substantiivi- ja adjektiivitaivutuksen eri ominaisuudet, jonka jälkeen vertailen kyseisiä ominaisuuksia ruotsissa esiintyviin ominaisuuksiin. Adjektiivien taivutukseen liittyen vertailun kohteena on myös perifrastiset apusanat, joita käytetään joidenkin adjektiivien vertailumuotojen korvikkeena. Ominaisuuksissa keskeisimmät osat ovat taivutuspäätteiden kirjoitusasu ja käyttö, sekä ääntäminen siinä määrin, kun sitä pystyy aineiston perusteella vertailemaan. Vertailun tukena käytetään vertailutaulukoita, joissa ruotsin sekä folksprakin taivutusmuodot ovat vierekkäin. Tutkielmassa ilmenee, että ruotsin ja folksprakin yhteys substantiivien ja adjektiivien taivutuksessa on vähäinen. Samankaltaisuuksia ruotsin ja folksprakin varianttien välillä löytyy, mutta samankaltaisuudet ovat pääosin pieniä. Folksprakin samankaltaisuudet kohdistuvat myös pääosin ruotsin harvinaisempiin taivutusmuotoihin, jolloin on oletettavissa, etteivät samankaltaisuudet todennäköisesti johdu ruotsin vaikutuksesta folksprakiin. Poikkeuksena samankaltaisuuksiin on substantiivien genetiivimuodot, jotka ovat ruotsissa ja folksprakin varianteissa hyvin samankaltaisia ja ruotsin vaikutus folksprakiin on tässä suhteessa mahdollinen. Tutkielman laajuuden valossa ei voida kuitenkaan esittää varmoja johtopäätöksiä, sillä samankaltaisuuden ruotsin ja folksprakin välillä saattavat olla vain germaanisten kielten yhteisten ominaisuuksien ilmentymiä. Tämän takia jatkotutkimuksia, joissa tarkastellaan muiden germaanisten kielten vaikutusta folksprakiin, tarvitaan ruotsin ja folksprakin todellisen yhteyden määrittelemiseksi.