Browsing by Title

Tämä tutkielma selvittää kotimaisen 1800-luvun taiteen arvoja ja käytäntöjä keskittyen taideopiskelijoiden anatomian opetukseen. Työssä kerrotaan, minkälaista opetusta ajan taideakatemioissa anatomian osalta annettiin, mitä välineitä opetuksessa käytettiin ja miten aihe opiskelijoiden kuvallisessa työskentelyssä todentui. Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulun ja Suomen Taideteollisuusyhdistyksen Taideteollisuuskeskuskoulun lisäksi taiteen anatomian opetusta ja sen sisältöjä tarkastellaan Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian Kungliga Akademien för de fria konsternan, Pariisin École des beaux-artsin ja Lontoon Royal Academy of Artsin osalta. Tekstissä avataan taiteellisen anatomian historiaa, sen erilaisia vaiheita sekä aiheen suhdetta tieteeseen. Taiteen ja tieteen yhtymäkohtia tarkastellaan taiteen anatomian opetuksen lisäksi myös taidehistoriallisten esimerkkien kautta. Tutkielmassa pohditaan vanitas-, memento mori- ja kontemplaatio -aiheisten töiden symboliikkaa sekä esitellään nykytaiteen teoksia, jotka käsittelevät 1800-luvun taiteen ja tieteen yhtymäkohtia. Ateneumin taideopiskelijoille eli Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulun ja Taideteollisuuskeskuskoulun opiskelijoille, kuten muidenkin länsimaisten taideakatemioiden opiskelijoille, taiteellinen anatomia oli pakollinen aine, josta kieltäytyminen saattoi johtaa koulusta erottamiseen. Ainetta kutsuttiin taidekouluissa taiteelliseksi tai plastiseksi anatomiaksi, jos se haluttiin erottaa luonnontieteistä. Ihmiskehon tuntemus oli ensisijaista, mutta opetusta annettiin myös joidenkin taiteen kannalta tärkeiksi koettujen eläinten, esimerkiksi hevosten osalta. Anatomian opetetusta taideakatemioissa ja muissa alan kouluissa perusteltiin taiteellisen laadun paranemisella. Opiskelijoiden uskottiin hyötyvän anatomian tuntemisesta, koska sen ajateltiin antavan heille paremmat edellytykset tuottaa mahdollisimman hyvin kohteitaan esittäviä taideteoksia. Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulun opetussuunnitelmassa taiteellisen anatomian opetus tuli osaksi viikko-ohjelmaa 1870-luvulla. Koulun varhaisista anatomian opettajista suurin osa oli tieteen ammattilaisia, Suomen Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston lääketieteen ja anatomian professoreja ja lääketieteen kandidaatteja. Myöhemmin ainetta opettivat myös taiteilijat, kuten kuvanveistäjä Viktor Malmberg. Taiteellisen anatomian opetuksessa käytettiin elävien mallien lisäksi opetusmateriaalina ihmisjäännöksiä eli pääkalloja, luiden kappaleita ja kokonaisia luurankoja, joita opiskelijat tutkivat ja piirsivät luonnoskirjoihinsa. Käytössä oli myös vahasta ja kipsistä tehtyjä anatomisia ihmishahmoja, kuten ilman ihoa esitettyjä écorche-malleja, alan kirjallisuutta ja kuvituksia. Opiskelijat seurasivat myös ruumiinavauksia. Opetuskäytössä olleet ruumiit tulivat ruumishuoneilta, sairaaloista ja vankiloista. Opetusmateriaaliksi päätyneistä vainajista pääosa oli yhteiskunnan huono-osaisia eli heitä, joilla ei ollut omaisia tai joiden perheillä ei ollut varaa haudata kuolleitaan. Osa oli kuolemaan tuomittuja rikollisia. 1800-luvun osalta merkittävää oli taideakatemioissa ainetta opettaneiden henkilöiden tausta lääketieteessä, mutta myös muut ajan tieteelliset suuntaukset ja teoriat, kuten fyysinen antropologia ja evoluutioteorioiden kehittyminen, heijastuivat taiteisiin.1800-luvulla ihmisen pääkalloa alettiin pitää keskeisenä ihmisten välisten erojen, alkuperän ja populaatioiden maantieteellisen leviämisen tutkimuksessa. Kraniologiaan eli kallojen mittaukseen perehtyneet tutkijat olettivat, että kallon muoto ja erityispiirteet kertoisivat myös yksilön luonteenpiirteistä, älykkyydestä ja moraalisista kyvyistä. Osittain tätä tarkoitusta varten kerättiin myös Suomen Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston, vuodesta 1917 Helsingin yliopiston, anatomian laitoksen ihmisluukokoelma, johon kuului noin 1500 pääkalloa. Kokoelma sisälsi myös haudoista esiin kaivettuja luita ulkomailta ja kotimaasta. Yksi tunnetuista hautapaikoista, josta luita vietiin, oli Inarijärven Vanha Hautuumaasaari, josta saamelaisten luita keräsivät niin kotimaiset kuin ulkomaisetkin tahot 1930-luvulle saakka. Taiteen vaikean kulttuuriperinnön kohdalla tutkielmassa ehdotetaan käytettäväksi nimitystä synkkä taidehistoria. Määritelmä on muokattu englanninkielisistä termeistä ”difficult cultural heritage” ja ”dark tourism”. Vaikeaan kulttuuriperintöön sisältyy yleisesti paikkoja ja esineitä, jotka liittyvät esimerkiksi sotiin, kansanmurhiin, orjuuteen, kolonialismiin ja luonnonkatastrofeihin. Synkkään taidehistoriaan voisivat kuuluvat esimerkiksi teokset, jotka esittävät tai joiden aiheet käsittelevät kärsimystä, traumaa tai kuolemaa. Myös ihmisjäännökset voivat olla osa vaikeaa kulttuuriperintöä, erityisesti jos ne kytkeytyvät historian traumaattisiin, väkivaltaisiin tai traagisiin tapahtumiin. Synkkään taidehistoriaan lukeutuvat mukaan myös ne taidekouluissa käytetyt ihmisjäänteet, joiden alkuperään liittyy sortoa ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Seurasaaren Karunan kirkossa esillä oleva, Suomen kansallismuseon kokoelmiin kuuluva taulumaalaus Taivaallinen suudelma on aikaisemmassa tutkimuksessa liitetty siihen hengelliseen taustaan, joka pietistisen kulttuurivirtauksen vaikutuksen myötä nosti kristillisen mystiikan tärkeään asemaan yksityisessä hartaudenharjoituksessa. Varhainen pietismi, tai arndtilaisuus, levisi 1600-luvulla Suomen alueella pappi ja hartauskirjailija Johann Arndtin (1555–1621) kirjojen välityksellä. Arndtilaisessa hurskaudessa Kristuksen rakastaminen nousi keskiöön. Tätä rakkautta Arndt havainnollisti morsiusmystiikan kielellä, kihlautumisen ja avioliiton käsittein. Tässä maisterintutkielmassa tutkin taulumaalausta Taivaallinen suudelma ikonografisella menetelmällä ja avaamaan sitä hengellistä taustaa ja morsiusmystiikkaa, johon maalaus on liitetty. Tutkimuksessani tarkastelen maalauksen aihetta arndtilaisen hurskauselämän hartaudellisen teeman ilmentäjänä ja avaan niitä tulkintoja, joita tämän hengellisen perinnön valossa voi nähdä. Tutkimusmetodina on ikonografinen tutkimus, joka tunnetaan erityisesti saksalaisen taidehistorioitsija Erwin Panofskyn (1892–1968) kehittämänä. Ikonografinen tutkimus on kuva-aiheiden tutkimusta, jossa pyritään selvittämään kuvien aiheet ja niiden merkitykset. Ikonografisessa tutkimuksessa kuva kontekstualisoidaan aikansa aatehistoriaan sen syvemmän merkityksen avaamiseksi ja teema asetetaan historiallisen jatkumon osaksi. Arndtin pääteoksen keskeinen sanoma on, että tosi kristityt rakastavat Jumalaa ja tämän rakkauden lähde on yhdistyminen Kristuksen kanssa. Jumalan lahjat tulevat Kristuksen kautta uskovan omaksi, kuten ne Kristuksen persoonassa välittyvät jumalalliselta luonnolta inhimillisen luonnon osaksi. Sielu saa takaisin jumalallisen arvonsa, ja Jumalan kuva palautuu. Tulkitsemalla maalauksen laajempaa merkitystä tätä taustaa vasten ikonografisella menetelmällä, voidaan todeta, että maalaus esittää Arndtin teologiassa keskeistä ajatusta sielun ja Kristuksen yhdistymisestä, jota Arndtin tekstissä kuvaillaan Laulujen laulua lainaamalla hääjuhlana ja suudelmana. Maalauksessa Taivaallinen suudelma morsiamena esitetty ihmissielu vastaanottaa Kristuksen suudelman. Yhdistymistä Kristukseen Arndt käsittelee morsiusmystiikalle ominaisesti kokemuksellisesti kuvaillen, ja uskova voi kaikilla aisteilla havainnoida Jumalan hyvyyttä ”kuullen”, ”nähden” ja ”maistaen”, ja tekstin affektiivisuus näkyy myös maalauksessa Taivaallinen suudelma 1600-luvulle ominaisin viittauksin ihmisen aisteihin. Maalauksessa autuaat henget laulavat ja liehuvan nauhan teksti ”Hallelüja Hallelüja” viittaa paitsi Jumalan ylistämiseen, myös laulamiseen. Ruusut ja liljat tuoksuvat ja morsian maistaa sulhasensa suudelman. Juuri suudelma on teologisen merkityssisällön kannalta olennainen, kun sen voi arndtilaisessa morsiusmystiikassa nähdä viittaavan Jumalan itsensä vuodattamiseen ihmissieluun Kristuksen persoonan kautta. Maalauksessa morsiamen ja sulhasen silmät ja kulmakarvat muodostavat toisistaan peilikuvan ja sommittelussa voi nähdä viittauksen Arndtin pääteoksen sanomaan Jumalan kuvan palauttamisesta. Maalaus Taivaallinen suudelma kuvastaa sitä arndtilaista teologista viisautta, joka uuden ajan alussa levisi oppineiden piireissä.

Tutkielmani käsittelee Kiinan kulttuurivallankumouksen (1966-1976) aikaisia malliteoksia (yangbanxi) poliittisen uskonnon näkökulmasta. Malliteokset olivat aikaisempaan Peking-oopperatraditioon nojaavia näyttämöteoksia, joista suurin osa filmatisoitiin 1970-luvun alussa. Teoksia valmistui kulttuurivallankumouksen aikana yhteensä 18 kappaletta, ja ne muodostavat olennaisen osan ajanjakson visuaalista historiaa. Tutkielmani keskittyy näistä kahteen suosittuun balettifilmatisointiin, Punaiseen naiskomppaniaan (1971) ja Valkohiuksiseen tyttöön (1972), sekä niiden aiempiin kulttuurivallankumousta edeltäneisiin filmatisointeihin, vuosilta Valkohiuksiseen tyttöön vuodelta 1950 ja Punaiseen naiskomppaniaan vuodelta 1961. Lisäksi aineistoni sisältää Punaisen naiskomppanian myöhemmän oopperaversion (1972). Pyrin tarkastelemaan malliteoksia Robert N. Bellahin kansalaisuskonnon teorian ja poliittisen uskonnon käsitteen kautta. Näen ne olennaisena osana Mao Zedongin henkilökulttia, joka huipentui poliittisuskonnollisena liikkeenä kulttuurivallankumoukseen. Tänä aikana Maon henkilökultti ja laajemmin hänen luomansa idea kommunismista kiinalaisin erityispiirtein pyrki ottamaan aiemmin vallalla olleiden uskontojen – buddhalaisuuden, taolaisuuden ja konfutselaisuuden - paikan. Samalla liike käytti kuitenkin hyväkseen aiemmista uskonnollisista traditiosta vakiintuneita konsepteja, kuten konfutselaista Taivaan mandaatti –käsitettä ja keisarikultin jättämää tyhjiötä. Hyödyntämällä sekä esitys- että elokuvatutkimuksen perinnettä pyrin tarkastelemaan, miten tämä näkyi malliteosten visuaalisuudessa ja muutoksissa verrattuna aiempiin filmatisointeihin. Malliteosten merkityksen näen tämän liikkeen uskonnollisena kuvastona, jonka tarkoitus oli markkinoida uutta, perinteisen konfutselaisen mallin korvaavaa yhteiskuntarakennetta suurille kansanjoukoille. Tähän pyrittiin saattamalla perinteinen, suosittu Peking-oopperamuoto palvelemaan kommunistista ideologiaa. Vaikka malliteosten tarinat ja sanomat ovat näennäisesti uusia, ne kuitenkin säilyttivät useita tyylillisiä seikkoja vanhemmista kulttuurimuodoista ja perinteistä. Teosten henkilöhahmot, erityisesti naispääosat, perheettömyys, armeijateema ja epäseksuaalisuus kuvastavat uudenlaista utopiayhteiskuntaa.

Tutkielmassa tarkastellaan verbejä pudota, tippua ja tipahtaa ja niiden polysemiaa. Tutkimuskysymykset keskittyvät verbien jakamiin merkityksiin ja verbien ilmaisemien liikeprosessien muuttujien ominaisuuksiin: Millaisia erilaisia merkityksiä verbeillä pudota, tippua ja tipahtaa on? Millaisia rajoitteita verbit asettavat liikkeessä olevalle oliolle? Työssä pyritään lisäksi löytämään eroja verbien välillä ja muodostamaan kuva niiden tyypillisistä käytöistä. Aineisto on koottu Kielipankin Korp-palvelimen Suomi24-internetfoorumikeskustelujen kokoelmasta ja se koostuu yhteensä 300 esiintymästä. Aineiston kieli on vapaamuotoista kirjoitettua puhekieltä. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat kognitiivinen kielentutkimus, Langackerin kognitiivinen kielioppi ja Goldbergin konstruktioteoria. Lisäksi tutkielmassa hyö-dynnetään kognitiivisen kielentutkimuksen teorioita polysemiasta, metaforista ja voimadynamiikasta. Työssä osoitetaan, että verbien merkitykset voidaan jakaa viiteen pääryhmään: ’liikkua painovoiman vaikutuksesta alaspäin’, psykofyysinen asennonvaihdos alaspäin, ’metaforisesti liikkua alaspäin vastaanottajan luo’, statuksen muutos eli ’metaforisesti liikkua alaspäin ryhmästä toiseen’ ja arvon metaforisesti alaspäin suuntautunut muutos. Päämerkitykset voidaan jakaa kahteen ryhmään liikeprosessin luonteen mukaan. Merkitysten esiintymislaajuus vaihtelee verbeittäin. Tutkielmassa selviää myös, että pudota on verbeistä neutraalein, tippua suosii abstraktisen ja subjektiivisen liikkeen merkityksiä, ja tipahtaa esiintyy yleensä objektiivisen liikkeen merkityksessä. Tutkielman tulokset osoittavat, että kieli muuttuu ja merkitykset kehittyvät. Aineistossa esiintyy useita sellaisia merkityksiä, joita ei ole 1960-luvun sanakirjan tai tuoreimman Kielitoimiston sanakirjan määritelmissä. Lisäksi aineistosta käy ilmi, että 2000-luvun vaihteessa pelätty ”kielenhuolto-ongelma” eli verbien käyttö laajentuneessa merkityksessä on levinnyt 2010-luvun kieleen, jossa ilmiö elää vahvana. Tutkielma antaa lähtökohdat jatkotutkimukselle, jossa tarkoituksenmukaista olisi tutkia verbien käyttöä muissakin kielimuodoissa.

Syftet med min avhandling är att få veta gymnasisters åsikter om undervisning av kommunikation och hur de själv anser sina kunskaper i muntlig kommunikation på svenska. Enligt mina egna erfarenheter vågar man inte tala svenska väldigt ofta med de svenskspråkiga, vilket bekräftas av tidigare forskning, som Green-Vänttinen och andras forskningsprojekt Svenska i toppen (2010). Mål för min undersökning är att kunna utveckla språkundervisning och samtidigt mig som blivande lärare. Jag utförde min undersökning genom att skicka en enkät till slumpmässigt valda finskspråkiga gymnasier. Enkäten innehöll flervalsfrågor och öppna frågor som jag analyserade kvantitativt och kvalitativt. Jag fick 70 svar från gymnasister från tre olika områden: Åbo-områden, Keuru-områden och Helsingfors. Mitt resultat visade att de flesta är villiga att försöka kommunicera i korta och vardagliga situationer på svenska. Längre samtalssituationer för sin del är för krävande för de flesta. Informanterna ansåg att man borde tala mera på lektioner. De uppskattade bland annat fri diskussion och repetition av helt vardagliga fraser och samtalssituationer på lektioner. Jag ville också se om språklig bakgrund korrelerar med ivrigheten att tala svenska. Jag märkte att det studerar man A- eller B-svenska korrelerar med ivrigheten att tala samt intresse för språket. Om man studerar A-svenska väljer man oftare att försöka tala svenska än om man studerar B-svenska. De som sysslar med svenska språket ofta på fritiden väljer också oftare att tala svenska än de som hör, ser eller använder språket sällan eller aldrig. Medelbetyg av svenska kurser i gymnasiet eller hemort för sin del korrelerade inte med ivrigheten att tala. Jag hade dock så få informanter från olika delar av landet att man inte kan vara säker på om hemort egentligen korrelerar eller inte. Resultat är i linje med tidigare forskning som visar att man är osäkra på sina kommunikativa kunskaper och man vill ha mera muntliga övningar på lektioner. Mitt resultat är dock kanske inte så mörkt som man kunde ha förväntat sig efter tidigare forskning. De flesta informanterna skulle försöka tala svenska i åtminstone kortare och enklare situationer och många har en positiv ställning till att tala svenska.

The topic of this study is code switching among African Americans in authority situations. This topic is explored through analyzing a set of 90 interviews collected from the Corpus of Regional African American Language, which is a corpus made up of sociolinguistic interviews. Each interviewee is African American, whereas the interviewers represent varying racial backgrounds. The interviews selected for this study are analyzed based on a set of five linguistic variables, which can be realized with an African American Vernacular English (AAVE) variant or a Standard English variant. The five linguistic variables which have been chosen for this study are double negation, the absence of ‘be’, the absence of the genitive marker ‘-s’, habitual be and the use of ‘was’ instead of the plural form ‘were’. In addition to the linguistic variables, the interviews are analyzed based on three social variables which are age, sex and level of education. The five linguistic variables are manually identified and recorded in each of the 90 interviews. Along with the occurrences of the five linguistic variables which represent AAVE, the occurrences of the standard English (SE) alternative are recorded as opportunities for the use of one of the five AAVE variants. The number of occurrences of the AAVE variants and SE variants are then added together to make up the number of total opportunities for the use of the five linguistic variables. Finally, the percentage of AAVE variants and SE variants from the number of total opportunities is calculated. The results of this study show those interviewees interviewed by African American interviewers are more likely to use the AAVE variants, whereas the interviewees interviewed by white interviewers are more likely to use the SE variants. Furthermore, under 19-year-olds, over 50-year-olds, men and those with a middle school level education are more likely to use the AAVE variants than those interviewees which represent the other social categories. Based on the results of this study, it is possible to conclude that the interviewees may feel a heightened need for code switching in situations where the interviewer is white. Furthermore, women, those interviewees with a higher level of education and those that are of a working age may also feel a need to alter their language more in authority situations, which suggests certain social factors, along with race, may increase the likelihood of code switching.

Talvisodan henki on tunnekokemus, joka koostuu yhteishengestä sota-aikana, jonka syntyyn ja alkuperään on liitetty monia selityksiä. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, miten talvisodan henki syntyi ja missä määrin sen syntyyn ja ylläpitoon vaikutti valtion ohjaama tiedotustoiminta. Tutkimuksessa talvisodan hengen perustaa on lähestytty sekä kotirintaman että sotilaiden näkökulmasta ja tuotu esiin mitkä seikat vaikuttivat sota-ajan yhteishengen syntyyn. Tutkielman aineisto koostuu Valtioneuvoston tiedotuselinten arkiston talvisodan aikaisista julkaisuohjeista ja tiedotuskatsauksista. Tämä aineisto osoittaa, mitä valtio halusi julkaistavan ja kerrottavan talvisodan aikana sekä millaista kuvaa tiedotuksessa luotiin. Arkistolähteiden lisäksi hyödynnän aikaisempaa tutkimuskirjallisuutta ja tuon yhteen eri syitä talvisodan hengelle, ja tutkin mitkä kaikki seikat vaikuttivat talvisodan hengen syntyyn ja missä määrin Valtioneuvoston ohjaamaan tiedotus loi ja ylläpiti talvisodan henkeä. Valtioneuvoston julkaisuohjeet ja sensuurimääräykset seurasivat sodankäyntiä, ja niissä kiellettiin julkaisemasta viholliselle hyödyllisiä tietoja. Sen lisäksi kansalaisten taistelutahdon vahvistaminen ja yhteishengen luominen oli tärkeä tavoite. Tiedotuksessa korostettiin suomen puolustusmahdollisuuksia ja ei kerrottu sodan todellista tilaa, jottei ihmisten yhteishenki laskisi. Valtion ohjaama tiedotus pystyi onnistuneesti ohjaamaan mielialoja kotirintamalla. Aineisto osoitti, että tiedotustoiminta onnistui ylläpitämään yhteishenkeä. Tiedotuksessa vedottiin sekä ideologisiin että maanpuolustuksellisiin arvoihin. Sotilaiden keskuudessa tärkein tekijä yhteishengen synnylle oli siteet oman joukko-osaston välillä ja uhrautuminen oman kansan puolesta. Talvisodan hengen syntyyn vaikutti myös 1930-luvulla alkanut kansallinen yhtenäistyminen. Talvisodan henki syntyi sekä tiedotustoiminnan rakentaman kuvan että sodan jaetun kansallinen merkityksen avulla. Tiedotustoiminta loi ja ylläpiti talvisodan henkeä ohjaamalla millaista kuvaa sodasta välitettiin kansalle.

Maisterintutkielmassani tarkastelen Anne-Maija Aallon romaaneja Korento (2020) ja Mistä valo pääsee sisään (2021) dystooppisen fiktion näkökulmasta. Luon katsauksen dystooppisen fiktion eri lajeihin, ja vertailen niiden tyypillisiä piirteitä Aallon romaaneihin. Pyrin osoittamaan, että vaikka kohdeteoksistani voi löytää useampien dystooppisen fiktion lajien ominaisuuksia, kytkeytyvät romaanit ennen kaikkea klassisen dystopian lajiin. Klassisella dystopialla tarkoitan lajiperinnettä, jossa kuvauksen keskiössä ovat tulevaisuuteen sijoittuvan, epätoivottavan yhteiskuntajärjestelmän normit ja käytännöt. Näkemykseni mukaan dystooppiselle fiktiolle on tyypillistä, että se kannustaa lukijaa oman yhteiskuntansa kriittiseen tarkasteluun. Nostankin analyysini ja tulkintani keskiöön lajille ominaisen retorisen varoittavuuden. Tutkin tämän ilmiön esiintymistä Aallon romaaneissa retorisen kertomusteorian kautta. Retorinen kertomusteoria on amerikkalaislähtöinen suuntaus, jonka keskeisiksi uranuurtajiksi voidaan nimetä muun muassa Wayne C. Booth ja James Phelan. Suomalaisista tutkijoista aiheeseen on perehtynyt esimerkiksi Markku Lehtimäki. Suuntauksessa nostetaan tekstin formaalien piirteiden lisäksi esiin lukukokemuksen vaikuttavuutta ja tekijän roolia kokonaisuuden rakentajana. Retorinen kertomusteoria tarkasteleekin kaunokirjallisuutta jonkun jollekin jostain syystä kertomana kertomuksena. Suuntaus korostaa muun muassa kertojaratkaisuja, kertomuksen etenemistä ja henkilöhahmojen kehittymistä. Tarkastelen Aallon romaanien retorista vaikuttavuutta retoriselle kertomusteorialle ominaisten käsitteiden avulla. Keskityn erityisesti analysoimaan teosten progressiota, kerrontaratkaisuja, henkilöhahmojen kehitystä ja sisäistekijän roolia lukijan eettisten arvioiden näkökulmasta. Tarkoitukseni on selvittää, miten Aallon romaanit pyrkivät vaikuttamaan lukijaan.