Browsing by discipline "Finska språket"

Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten musiikista puhutaan ja miten sen ilmiöitä kielennetään. Tarkastelun kohteena ovat klassisen musiikin orkesterikonserttien arvioinneissa käytettävät metaforat: miten ne kuvailevat ja arvottavat eli evaluoivat kohdettaan. Tutkimuksen taustaoletuksena on, että se miten konsertteja kielennetään, kertoo jotain musiikin hahmotuksesta, klassiseen musiikkiin liittyvistä arvoista ja konserttikulttuurista. Metaforia tarkastellaan Lakoffin ja Johnsonin (1980) kognitiivisen metaforateorian valossa. Ne nähdään siis laajoina ajattelua ja hahmotusta ohjaavina rakenteina, ei vain kielellisen ilmaisun keinoina. Metaforien ilmaisemia arvoja analysoidaan venäläisen tutkijan Arutjunovan (1984) laatiman aksiologisen (eli arvoteoreettisen) luokituksen avulla. Sen mukaan arvot ovat jaettavissa kolmeen pääryhmään: sensorisiin, sublimoituihin ja rationaalisiin. Tarkastelun kohteena on 18 Helsingin Sanomissa vuosien 2010 2011 aikana julkaistua klassisen musiikin orkesterikonsertin arvostelutekstiä, ja niissä esiintyvät metaforat. Aineisto on rajattu siten, että joukossa on sekä kiittäviä että kriittisiä tekstejä monelta eri kirjoittajalta. Tutkielman kahdessa analyysiluvussa tarkastellaan kritiikkiteksteissä käytettäviä metaforia. Ensin tarkastelun kohteena ovat metaforien lähdealueet, ja se millaisia merkityksiä niiden kautta siirretään metaforien kohteille. Metaforat on luokiteltu kolmeen pääryhmään: ensin tarkastellaan strukturaalisia rakennemetaforia, seuraavaksi ontologisia metaforia ja lopuksi orientoivia metaforia. Tämän jälkeen tarkastellaan metaforien kohteita ja sitä, mistä näkökulmasta ja millä keinoilla ne kuvailevat ja arvottavat kohdettaan. Huomiota kiinnitetään konsertin toimijoihin (kapellimestari, solistit ja orkesteri), konsertin ohjelmistoon (säveltäjä, teokset ja konserttikokonaisuus) ja lopuksi vielä konserttitilan akustiikkaan liitettäviin metaforiin. Tutkielma osoittaa, että metaforat ovat keskeinen väline musiikin kuvailuun ja arvottamiseen.

Tutkielmassa tarkastellaan kvalitatiivisesti Markus Kajon pakinoiden geneerisiä persoonailmauksia. Kajon pakinat ovat yleensä sivun mittaisia tekstejä, joissa käsitellään usein arkipäiväisiä ilmiöitä sekä pienistä suuriin mittasuhteisiin kasvavia mitä jos? -ajatuksesta liikkeelle lähteviä skenaarioita. Koska monet pakinoiden kuvaamat ilmiöt esitetään yleisinhimillisinä eli sellaisina, että ne voivat sattua kenelle tahansa, tämä ilmenee myös persoonapronominien tasolla. Aineiston perusteella tutkimuksen tarkastelun kohteeksi ovat valikoituneet nollapersoona, geneerinen yksikön ja monikon ensimmäinen ja toinen persoona sekä substantiivi-ilmaukset kuten ihminen ja henkilö. Tutkimuksessa sivutaan myös niitä keinoja, joilla pakinoiden toimijoita kategorisoidaan ryhmiksi. Aineiston kielellisiä valintoja tarkastellaan kognitiivisen kielentutkimuksen periaatteiden kautta. Havaintoja vertaillaan sekä suomenkieliseen että kansainväliseen geneeristen persoonailmausten teoriaan. Aineiston analyysissä hyödynnetään myös labovilaista kertomusskeemaa, jota vasten pronominivalintoja ja niiden mahdollista vaihtelua tutkitaan silloin, kun pakinan rakenne sopii siihen. Tutkimus on tehty analysoimalla Kajon pakinoiden geneerisiä persoonailmauksia tekstikontekstissaan. Vaikka geneerisiä persoonailmauksia voi pitää periaatteessa samaviitteisinä ne kaikki voisi yleensä korvata tekstikontekstissa parafraasilla kuka tahansa niillä voi tulosten perusteella havaita olevan retorisia eroja. Niiden avulla voidaan esimerkiksi kategorisoida toimijoita sisä- ja ulkoryhmiin tai tuoda ilmi sitä, miten toisinaan affektinen kertojanääni suhteuttaa yleisön itseensä. Myös nollapersoonan rakenteelliset rajoitukset saattavat motivoida muiden geneeristen muotojen käyttöä. Tämän lisäksi pakinoiden tarkastelu kertomusskeeman kautta osoittaa, että kertomusrakenteella näyttää olevan vaikutusta erilaisten geneeristen muotojen variaatioon. Esimerkiksi nollapersoona esiintyy usein johdattelevissa ja arvioivissa osuuksissa, kun taas geneeristen persoonapronominien kuten yksikön toisen persoonan avulla voidaan ikään kuin zoomata lähemmäs toimintaan.

Tutkin tässä pro gradu -työssä hyväntekeväisyysjärjestöjen varainhankintakirjeiden tekstuaalista rakennetta. Tarkoituksenani on selvittää, millaisista funktionaalista osista varainhankintakirje koostuu, mitkä noista osista on välttämättömiä ja mitkä valinnaisia sekä miten eri osat toteutetaan kielellisesti. Varsinainen aineisto koostuu 27 yksityishenkilöille vuoden 2014 aikana lähetetystä varainhankintakirjeestä, jotka ovat peräisin kuudelta eri hyväntekeväisyysjärjestöltä: Amnesty Internationalilta, Kirkon Ulkomaanavulta, Kuurojen Liitolta, Suomen luonnonsuojeluliitolta, Suomen Punaiselta Ristiltä ja Unicefiltä. Lisäksi analysoin yhteensä viittä varainhankintakirjeen erityistapausta: kahta hätäapukirjettä, kahta arpajaiskirjettä ja yhtä testamenttilahjoituskirjettä. Tutkielma edustaa genreanalyyttistä tekstintutkimusta. Tekstilajin määrittelyssä painotan kommunikatiivista päämäärää mutta myös kokonaisrakennetta. Analyysimetodina käytän John Swalesin kehittämää vaiheanalyysiä, jossa teksti jaetaan funktionaalisiin vaiheisiin ja niiden alaisiin askeliin. Rakenneanalyysin perusteella varainhankintakirje koostuu seitsemästä funktionaalisesta vaiheesta, jotka ovat 1) muodollisuudet, 2) avuntarpeen luominen, 3) järjestön työhön tutustuttaminen, 4) lahjoittamaan kannustaminen, 5) lopetus, 6) lahjoittamisen mahdollistaminen ja 7) taustatiedot. Kukin näistä vaiheista puolestaan koostuu 1-4 askeleesta, joista ainakin yksi on välttämätön. Lisäksi varainhankintakirje sisältää logoja ja kuvia. Analyysin perusteella varainhankintakirje on varsin vakaa tekstilaji, jonka edustajien välillä on melko vähän rakenteellista vaihtelua. Varainhankintakirjeen erityistapauksetkaan eivät eroa tavallisista varainhankintakirjeistä kovin paljoa, vaan niissä toteutuvat testamenttilahjoituskirjeestä puuttuvaa lahjoittamisen mahdollistamista lukuun ottamatta kaikki samat vaiheet kuin tavallisissa varainhankintakirjeissä. Fennistiikassa ei ole aiemmin tutkittu hyväntekeväisyysjärjestöjen varainhankintakirjeitä, joten tämä tutkielma on uusi tutkimuksellinen avaus. Jatkossa voisi tutkia esimerkiksi eri aikoina laadittuja varainhankintakirjeitä, sähköpostitse lähetettyjä varainhankintakirjeitä, varainhankintakirjeen tekoprosessia, varainhankintakirjeissä olevia kuvia tai muita varainhankintaan liittyviä tekstejä.

Tutkielmassa tarkastellaan isännöitsijän asiantuntijuuden rakentumista yhtiökokouksessa. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, 1) miten isännöitsijän käyttämät tilanteittain vaihtelevat kielimuodot (rekisterit) ilmaisevat isännöitsijän asiantuntijuutta ja jäsentävät meneillään olevaa kokousta ja miten 2) tunnepitoiset eli affektiset tilanteet sekä 3) isännöitsijän ja puheenjohtajan ja toisaalta isännöitsijän ja osakkaiden tiimiytyminen rakentavat, uhkaavat ja tukevat asiantuntijuutta. Aineistona on marraskuussa 2011 videonauhoitettu noin tunnin mittainen yhtiökokous. Metodisena pohjana työssä on keskustelunanalyysi. Sen avulla on mahdollista hahmottaa institutionaalisen keskustelutilanteen, kuten yhtiökokouksen, erityistä vuorovaikutusjärjestystä. Työssä osoitetaan, että isännöitsijällä on useita kielellisiä keinoja ilmentää asiantuntijuuttaan (esim. asiantuntijatermien käyttö, muodollinen ja epämuodollinen puhuttelutapa, avoimet tietämättömyyden ilmaukset, pahoittelun välttäminen sekä tiimiytyminen) Muodollisen ja epämuodollisen rekisterin vaihteluiden avulla isännöitsijä jäsentää meneillään olevan yhtiökokouksen vuorovaikutusta kokonaisuutena. Tämä rakentaa asiantuntijuutta. Affektisissa tilanteissa asiantuntijuus voi joko heiketä tai säilyä riippuen siitä, miten isännöitsijä reagoi tilanteisiin. Asiantuntijuus heikkenee, kun isännöitsijä ei vastaa osakkaalle, pyydä tätä lopettamaan yhtiökokousta viivyttävää topiikkia tai myönnä, ettei tiedä vastausta tämän kysymykseen. Asiantuntijuus puolestaan säilyy, kun isännöitsijä esimerkiksi myöntää avoimesti tietämättömyytensä osakkaan kysymykseen, mutta ei pahoittele sitä, vaan kertoo osakkaalle, miten tämän on mahdollista saada asiasta tietoa. Myös tiimipuhe, asiantuntijatäydennykset ja puheenjohtajan tukena toimiminen rakentavat isännöitsijän asiantuntijuutta. Konfliktitilanteissa puheenjohtaja ja osakkaat voivat niin ikään tukea isännöitsijää. Se, että isännöitsijä tarvitsee konfliktitilanteissa tukea, osoittaa kuitenkin, että isännöitsijät tarvitsisivat koulutusta vaikeiden asiakastilanteiden käsittelemisessä. Tutkielma on ensimmäinen suomalaisesta yhtiökokousjärjestelmästä tehty kielitieteellinen tutkimus. Sen tarkoituksena on tarjota konkreettisia työkaluja isännöitsijöiden ammattitaidon kehittämiseksi. Suomen Isännöintiliitto ry on rahoittanut tutkielmaa.

Tutkielmani käsittelee suhtautumista ja kieli-ideologioita Adam Fredrik Jaakkolaisen kirjeissä Carl Axel Gottlundille vuosina 1841–1857. Adam Jaakkolainen oli lammilainen talollinen ja itseoppinut kirjoittaja ja C. A. Gottlund suomen kielen yliopistonlehtori, kielimies ja kirjailija. Aineistoon kuuluu 29 kirjettä, joita säilytetään Kansalliskirjaston käsikirjoitusarkistossa. Gottlundin kirjoittamia vastauskirjeitä ei ole säilynyt. Tutkin Jaakkolaisen kirjeissään ilmaisemaa suhtautumista vastaanottajaan ja eri valtainstansseihin J. R. Martinin ja P. R. R. Whiten suhtautumisen teorian avulla. Tutkimus asettuu sosiolingvistiikan ja diskurssintutkimuksen kenttään. Tutkimukseni sijoittuu jatkoksi myös monitieteiselle itseoppineiden kirjoittajien tutkimukselle. Jaakkolaisen ideologiassa vastakkain ovat suomen ja ruotsin kieli. Suomi yhdistyy tavalliseen kansaan ja ruotsin kieli herroihin. Suomen kieli eli kansa on alisteisessa asemassa ruotsin kieleen eli herroihin nähden. Ruotsin kielestä ja herroista puhutaan negatiivisen affektiivisesti. Gottlundin hän mieltää suomen kielen puoltajaksi ja osoittaa myönteistä affektiivisuutta. Tsaariin ja venäläishallintoon Jaakkolainen suhtautuu aluksi ylistäen, mutta suomen kielellä julkaisemista rajoittanut vuoden 1850 sensuuriasetus muutti suhtautumista kriittisemmäksi. Venäjän kieleen suhtautuminen ei ole yhtä negatiivista kuin ruotsiin. Arvosteleva suhtautuminen paikkakunnan kappalaisiin ja kirkkoherraan kertoo Jaakkolaisen korkeasta sosiaalisesta statuksesta. Suomen kielen sisäisistä kehittämisideologioista olennaiseksi nousee kansankielisyyskanta, jota Gottlundkin edusti. Jaakkolainen siirtyy kirjeenvaihdon aikana käyttämään yhtä kotimurteensa leimallisinta piirrettä, l-varianttia t:n heikon asteen vastineena ja alkaa myös kirjoittaa etunimensä ilman d-kirjainta (Adam Fredrik > Aatu Reito ym.) Tämä kertoo implisiittisesti suvaitsevasta suhtautumisesta variaatioon ja oman murteen käyttöön. Jaakkolainen kertoo myös eksplisiittisesti olevansa kirjakielen variaation hyväksymisen kannalla.

Tässä pro gradu -työssä käsitellään Helsingin Sanomien kieltä suomalaisen nykyaikaisen kielenhuollon perspektiivistä. Olen ollut HS:n palveluksessa vuodesta 2003: ensin oikaisulukijana, nykyisin artikkelitoimittajana ja kielenhuoltajana. Aineistoani ovat toimitukselle laatimani kielipalautteet, joita ryhdyin tekemään vuoden 2008 syksyllä, kun aloitin kielenhuoltajan tehtävät. Palautteissa käydään läpi lehden kirjoituksia, osoitetaan virheitä tai tyylirikkoja ja kerrotaan oikea tai luontevampi muotoilu. Tutkielman aineisto käsittää vuoden 2012 kielipalautteet, joita on 28; niiden kokonaismitta on kolmisensataa A4-sivua. Työn alussa on tiivis katsaus Helsingin Sanomien kielenhuoltoperinteeseen ja nykyisiin menettelytapoihin. Tutkielman ydin ovat kuitenkin analyysiluvut, joita on kaksi. Ensimmäinen, laajempi luku käsittelee oikeinkirjoitusta ja kielioppia, jälkimmäinen taas tyylilajia. Oikeinkirjoitus- ja kielioppiluku jakautuu kolmeentoista teemaan: yhdyssanat, alkukirjain, taivutus, kongruenssi, numeroilmaukset, lyhenteet, välimerkit, pilkutus, viivat, vierassanat, suomalaisten sanojen oikeinkirjoitus, lause- ja virkerakenteet sekä tavutus. Tyyliluku taas käsittelee tyylilajiltaan sopimattomia sanoja, yleiskielisten sanojen ei-yleiskielistä käyttöä, turhan värittynyttä kuvallista käyttöä, uutistekstiin sopimattomia jaksoja ja muita sananvalinnan ongelmia. Tyyliluvun lopulla on vielä erillinen katsaus Kielitoimiston korjaussuosituksiin. Analyysilukujen lähestymistapa on erittäin aineistokeskeinen: esimerkkejä on lähes neljäsataa, ja monissa yksittäisissä esimerkeissä on useita saman ilmiön esiintymiä. Mukana on sekä hyvin yleisiä ilmiöitä että kuriositeetteja. Tärkeintä on, että ne tuntuvat kertovan jotain toimittajien tavasta hahmottaa normitettua yleiskieltä. Toimittajia pidetään yleisesti kielenkäytön ammattilaisina, ja varsinkin Helsingin Sanomat on monelle tärkeä roolimalli, jonka tekemät virheet herättävät useissa lukijoissa palautteen perusteella suurta ärtymystä. Kuten analyysiluvuista voi huomata, lehdessä esiintyvien virheiden kirjo on valtava eikä aina vältytä rikkomasta edes sellaisia sääntöjä, joiden hallinta tuntuu helposti itsestään selvältä. Varsinaisten virheiden lisäksi haparointia voi esiintyä tekstilajin edellyttämien sananvalintojen hallinnassa: asialliseen uutistyyliin saattaa päätyä esimerkiksi arkityylinen tai muuten oudosti värittynyt sana tai jakso. Analyysin taustalla vaikuttavat jatkuvasti tutkielman peruskysymykset, joita on kaksi: Millainen mahtaa olla ajatusprosessi, joka saa kielen ammattilaisen toimimaan suositusten vastaisesti? Olisiko joitain normeja syytä muuttaa, jos sujuvatkin kirjoittajat tekevät toistuvasti niiden vastaisia ratkaisuja? Tutkielma nojaa suosituksiin, joista vastaa maamme virallinen kielenhuolto eli Kotimaisten kielten keskuksen alaiset suomen kielen lautakunta ja Kielitoimisto. Valtaosa lähteistä on kielenhuoltokirjallisuutta: tärkeimpiä ovat kielenhuollon tiedotuslehti Kielikello sekä teokset Uusi kieliopas ja Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas. Lisäksi tyyliluku tukeutuu nykyaikaiseen genretutkimukseen, joka on alkanut saada viime vuosina entistä enemmän jalansijaa myös kielenhuollossa ja sen suosituksissa.

Tutkielmassa tarkastellaan suomen kielen puhuttelukäytänteitä hypoteettisissa kielenkäyttötilanteissa. Puhuttelukäytänteet linkittyvät vahvasti kohteliaisuuteen ja käytösnormeihin, ja herättävät kielenkäyttäjissä paljon keskustelua. Sopivan puhuttelumuodon valinta aiheuttaa vaikeuksia usein äidinkielisillekin kielenpuhujille, ja tilanteista vaihtelua esiintyy paljon. Tutkielma on osa ”Miten puhutella? Puhuttelutapojen vaihtelu ja muutos” -hanketta. Tutkielman avulla selvitetään, missä määrin henkilöiden julkisuuskuva ja tunnettuus vaikuttavat puhuttelumuodon valintaan. Lisäksi pyritään arvioimaan kokeellisen aineistonkeruumenetelmän luotettavuutta ja toimivuuttaa vertaamalla tuloksia aiempiin puhuttelukäytänteitä selvittäviin tutkimuksiin. Tutkielmassa variaatiota pyritään selittämään taustamuuttujien avulla. Aineistonkeruussa on sovellettu diskurssintäydennystehtävää hyödyntämällä julkisuuden henkilöitä esittäviä pahvihahmoja. Kauppakeskusksessa kerätty aineisto sisältää 84 video- ja äänitallennetta. Aineisto koostuu haastatteluista, joissa informanttia pyydetään kohdistamaan puheensa pahvihahmolle annetussa kuvitteellisessa tilanteessa. Puhuteltavan ikä ja asema näyttäisivat korreloivan vahvimmin puhuttelumuodon valinnan kanssa. Menetelmän avulla kerätyssä aineistossa informantin kielenkäyttö ei ole täysin verrattavissa autenttiseen kielenkäyttöön, vaikkakin siinä on paljon autenttisen kielenkäytön piirteitä.

Tutkielmassa tarkastellaan henkilöviittauksen rakentumista keskustelussa. Huomion kohteena on keskustelutilanteen ulkopuolisen referentin ensimaininta eli tilanne, jossa referentti tuodaan keskusteluun. Tutkimuksessa analysoidaan keskustelukontekstin vaikutusta viittauksen rakentumiseen. Lisäksi tarkastellaan henkilöviittauksen tehtäviä keskustelussa ja selvitetään, miksi henkilöviittauksella on toisinaan muitakin tehtäviä kuin viitata referenttiin. Lisäksi pohditaan proprisen ja appellatiivisen henkilöviittauksen käyttöä, erityisesti sitä, miksi jossakin henkilöviittauksessa tuotetaan nimi ja toisessa ei. Aineisto on kahdesta eri tilanteesta videotallennettua vapaata keskustelua, joka on relevanteilta osin litteroitu. Toisessa tilanteessa keskustelijoina ovat kaksi nuorta naista ja toisessa kolme nuorta naista sekä heidän vanhempansa. Tutkimus yhdistelee keskustelunanalyysia ja nimistöntutkimusta. Henkilöviittausten rakentumista keskustelukontekstissa tarkastellaan keskustelunanalyyttisin menetelmin. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan nimien käyttöä ja merkitystä henkilöviittauksessa. Tutkielmassa osoitetaan, että propristen ja appellatiivisten henkilöviittausten käytössä on selviä eroja. Proprin sisältävillä henkilöviittauksilla viitataan usein puhujalle läheisempään referenttiin tai referenttiin, jonka puhuja haluaa vastaanottajan tulkitsevan puhujalle läheisemmäksi. Propriin liittyvät tarkenteet, esimerkiksi demonstratiivipronominit ja appellatiivinen kuvailu, ovat kuitenkin merkittävässä asemassa viittausta tulkittaessa. Niiden avulla puhuja pystyy osoittamaan esimerkiksi referentin uutuutta tai tuttuutta keskustelukontekstissa. Paljaalla proprilla taas viitataan usein referenttiin, jonka puhuja olettaa vastaanottajan tunnistavan. Propristen ja appellatiivisten henkilöviittausten vaihtelulla voidaan tuoda esiin puhujan ja referentin tai referenttien välisiä suhteita. Appellatiivisella henkilöviittauksella viitataan usein referenttiin, joka ei ole puhujalle läheinen. Appellatiivista henkilöviittausta voidaan käyttää myös silloin, kun olennaista on tuoda esiin kertomuksen referenttien keskinäisiä suhteita. Appellatiivinen henkilöviittaus on usein ammatti- tai tehtävänimike tai muu referentin asemaa ja mahdollisesti suhdetta puhujaan kuvaava ilmaus.

Tutkielmassa tarkastellaan opettajan oppituntidiskurssissa käyttämää kieltä ja siinä tapahtuvaa vaihtelua erityisesti kahden eri varieteetin, paikallisen murteen sekä normitetun yleiskielen välillä. Nämä varieteetit ovat erotettavissa niin selvästi, että ne voidaan nimetä saman kielen sisällä vaihteleviksi koodeiksi. Tutkimuskysymykset liittyvät näiden koodien vaihtelun funktioihin: miksi opettaja käyttää tiettyä koodia tietyssä tilanteessa? Mitä tehtäviä kielen eri muodoilla oppitunnin eri tilanteissa on? Tutkimuksessa selvitetään, miksi koodi vaihtuu ja millaisissa sekventiaalisissa konteksteissa näin tapahtuu. Aineisto on nauhoitettu pohjoissuomalaisesta alakoulusta ja se käsittää kahden eri opettajan pitämät neljä oppituntia. Työn metodisen taustan muodostavat keskustelunanalyysi ja sosiolingvistiikka. Analyysin pohjana on keskustelunanalyyttinen lähestymistapa. Työn sosiolingvistinen ulottuvuus on siinä, että kaikkea vaihtelua ei pyritä selittämää puheesta ja puhetilanteesta käsin, vaan myös ympäristö, instituutio ja keskustelijoiden pysyvämmät roolit siinä otetaan huomioon. Tutkimuksen mukaan opettaja vaihtaa usein rooliaan oppituntivuorovaikutuksessa koodia vaihtamalla. Myös opettajan asennonvaihdos ilmenee usein koodinvaihdon kautta. Jo pelkän koodien välisen vaihdoksen ja siihen sisältyvän muutoksen voi nähdä tuovan oppituntivuorovaikutukseen uusia ulottuvuuksia. Tämän lisäksi eri koodeilla on omat tehtävänsä ja ne tuovat erilaisia vaikutuksia kontekstiin ja vuorovaikutuksen muokkautumiseen. Kun opettaja keskustelee oppilaan kanssa kahden kesken, opettajan koodiksi vaihtuu murre. Tähän vaikuttanee se, että oppilaiden oma koodi on murre. Kun opettajakin käyttää murretta, hän asettuu samalle kielelliselle maaperälle oppilaiden kanssa ja häivyttää näin (esimerkiksi institutionaalisuuden luomia) eroja itsensä ja oppilaiden välillä, sekä luo itselleen positiivista identiteettiä. Myös oppituntivuorovaikutuksessa ilmenevissä ongelmatilanteissa opettaja käyttää murretta. Tällöin opettajan murteellisuus tasoittaa epätasa-arvoista asemaa ja lieventää hyvin suoria nuhteita. Joissakin ongelmatilanteissa opettaja voi suojata oppilaan kasvoja käyttämällä murrekoodia, koska sitä kautta hän purkaa institutionaalisia rooleja ja tilannetta. Tämän lisäksi opettaja voi murteen avulla tuoda tilanteeseen huumorimoodin, joka puolestaan toimii ongelmien etäännyttäjänä ja ohjaa oppilasta ottamaan tilanteen kevyemmin. Normitettu yleiskieli vaihtuu koodiksi tilanteissa, joissa opettajan pitää korostaa asiantuntemustaan, ammattilaisuuttaan tai vaikkapa puolustaa edustamaansa instituutiota. Myös silloin, kun opettaja selkeyttää esimerkiksi tehtävänantoa tai muuta epäselväksi jäänyttä asiaa, koodiksi vaihtuu normitettu yleiskieli. Joissakin tilanteissa yleiskielen käyttö voi olla kohosteista ja toimia siksi myös huomionkiinnittimenä. Normitettu yleiskieli vaihtuu koodiksi myös silloin, kun opetukseen ja toimintaan luokassa liittyy vahvasti oppikirja. Tällöin yleiskielisen koodin kautta opettajan puheeseen asettuu vieras ääni, joka on enemmän oppikirjan kuin opettajan ääni. Tutkimuksen mukaan opettajan puheessa tapahtuva variaatio ei ole sattumanvaraista, vaan sillä on merkittävä sija vuorovaikutuksen edistämisessä ja sitä myöten tunnin agendan eteenpäin viemisessä. Opettajan erilaiset roolit oppituntivuorovaikutuksessa rakentuvat kielen avulla ja siinä variaatiolla ja koodinvaihdolla on merkittävä osuus.

Tutkin työssäni, millaisia kielimuotoja suomen kielen huollon oppaissa mainitaan, miten näitä kielimuotoja on eri aikoina esitetty ja millaisia kieli-ideologioita kielimuotojen käsittelyn taustalta voi erottaa. Aineistoni koostuu viidestä keskeisestä kielioppaasta, jotka ovat ilmestyneet eri vuosikymmenillä: E. A. Saarimaan Kielenopas (1947), Osmo Ikolan toimittama Suomen kielen käsikirja (1968; osa Suomen kielioppi ja oikeakielisyysopas), Terho Itkosen Kieliopas (1982) sekä Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas (2017) ja Kielitoimiston kielioppiopas (2017). Kielioppaita on tutkittu fennistiikassa melko vähän, etenkään niissä esiintyvien kielimuotojen näkökulmasta. Selvitän työssäni, miten kielimuotoja on oppaissa nimetty ja kuvattu, sillä tällaiset valinnat peilaavat ja osaltaan myös rakentavat niin tarkasteltavaa ilmiötä, yhteisön kielikäsityksiä kuin ympäröivää maailmaakin. Oppaiden laatijoilla on ollut käytossään erilaisia kielellisiä ja diskursiivisia resursseja, joista he ovat tehneet valintansa monien vaikuttimien alaisena – aina vallitsevista kielenohjailun periaatteista tekstilajin perinteiden kautta omiin kielikäsityksiinsä ja mieltymyksiinsä asti. Kielioppailla on vaikutusvaltaa, sillä niillä on laaja kohderyhmä ja suosituimpia teoksia on saatettu käyttää vuosikymmeniäkin. Tutkimukseni sijoittuu yhtäältä sosiolingvistiikan, toisaalta diskurssintutkimuksen kentälle. Yhteistä molemmille suuntauksille on, että niissä tarkastellaan kielenkäyttöä sosiaalisena toimintana. Sosiolingvistiikan kehykseen työni johtaa muun muassa aineistoni eli kielioppaat, jotka ovat osa kielenohjailua. Diskurssintutkimusta kohti olen suunnannut siksi, että tarkastelen kielimuotojen ja niiden kautta kieli-ideologioiden rakentumista teksteissä. Havaitsin työssäni, että vaikka kielioppaat oletusarvoisestikin antavat ohjeita nimenomaan yleiskielen käytöstä, on niissä kuitenkin tarpeen viitata toistuvasti standardikielimuotoon (yleiskieli, kirjakieli). Näin hahmotellaan yleiskielen ja muiden kielimuotojen välisiä rajoja. Osa tätä tehtävää on myös puhutun kielen eri muotojen käsitteleminen oppaissa. Aineistossani puhuttu kieli saa kaksijakoisen roolin: toisaalta se näyttäytyy aidon ja hyvän suomen kielen lähteenä, toisaalta kielimuotoina, joiden piirteet ja ilmiöt eivät yleiskieleen kuulu. Ideologisella tasolla tässä on havaittavissa monenlaista purismia sekä yhtäältä standardikielen, toisaalta kansan kielenkäytön nostamista erityisasemaan.