Browsing by discipline "suomen kieli"

Tarkastelen tässä tutkielmassa, miten Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden 2014 mukaisissa kahdeksannen luokan äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoissa on lähestytty kielitiedon oppimista ja opetusta, ja integroitu kieliopin ja kielitiedon sisältöjä osaksi oppiaineen muita sisältöjä. Kiinnitän tutkielmassani huomiota myös siihen, miten kieliopin oppimisesta on pyritty tekemään motivoivaa ja mielekästä. Tutkielman aineistona on kolmen eri äidinkieli ja kirjallisuus -oppiaineen oppikirjasarjan kahdeksannen luokan oppikirjaa: Kärki 8, Satakieli 8 ja Särmä 8. Aineisto on rajattu kieliopin sisältöjen kannalta keskeisiin lukuihin, ja tarkastelu keskittyy oppikirjojen opetusteksteihin ja tehtäviin. Aineistoa tutkitaan sisällönanalyysin menetelmällä, ja luonteeltaan tutkimus on laadullista. Oppikirjojen sisältöjen analysoimisessa hyödynnän myös perusopetuksen opetussuunnitelman kieliopin ja kielitiedon kannalta keskeisiä sisältöjä ja tavoitteita, ja tarkastelen, miten ne on otettu oppikirjoissa huomioon. Tutkimusta on taustoitettu näkemyksillä kieliopin ja kielitiedon opetuksesta sekä käsityksillä pedagogisesta ja funktionaalisesta kieliopista. Tutkimuksen analyysin perusteella voidaan huomata, että oppikirjojen eri osa-alueissa lähestytään ja integroidaan kieliopin ja kielitiedon sisältöjä eri tavoilla. Kielen osa-alueissa korostuu kieliopin prototyyppinen tarkastelu, ja tehtävillä on keskeinen rooli kieliopin sisältöjen yhdistämisessä laajempiin kokonaisuuksiin, vaikka määrällisesti mekaanisia tehtäviä on selvästi enemmän. Kirjoittamisen ja Median osuuksissa kielen ja kieliopin keinot kytketään osaksi tekstilajien tarkastelua. Tutkimieni oppikirjojen yhteisenä teemana on vaikuttaminen, mutta oppikirjojen eri osa-alueiden välille ei luoda kovin vahvaa yhteyttä sen suhteen, miten jo aiemmin opittuja kieliopin sisältöjä voisi niissä hyödyntää. Kieliopin ja kielitiedon käsittelytavoissa onkin nähtävissä opetussuunnitelman tavoitteita ja sisältöjä, mutta samalla niihin vaikuttaa myös äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen traditio.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkielmassa tarkastellaan kielteisten imperatiivilauseiden käyttöä Juha T. Hakalan Uudessa graduoppaassa. Aineistosta selvitellään kielteisten imperatiivien määrää, niissä käytettyjen verbien prosesseja ja sitä, millaisessa tekstiasemassa ne esiintyvät. Aineistona on yksi graduntekijöille suunnattu opaskirja ja siinä käytetyt imperatiivilauseet. Niistä huomion kohteena ovat erityisesti kielteisessä imperatiivimuodossa esiintyvät verbit ja niiden tekstikonteksti. Opaskirjan tekstissä on käytetty 511 imperatiivilausetta ja niistä 80 on kielteisiä, mikä on 15,7 %. Kielteisten imperatiivien osuus on huomattavasti suurempi kuin esimerkiksi arkikeskusteluissa. Niiden käyttö eroaa selvästi myös myönteisistä imperatiiveista. Verbien tarkastelussa käytetään apuna Hallidayn systeemis-funktionaalisen kieliopin verbien kuvaamisen mallia, jossa verbejä kuvataan prosesseina. Tekstiaseman tarkastelussa hyödynnän toimintasarjan käsitettä. Tutkin, minkälaisissa toimintasarjoissa kielteiset imperatiivilauseet esiintyvät. Kielteisissä imperatiivilauseissa esiintyvät verbit ovat keskittyneet mentaalisten prosessien ohjailuun. Mentaalisista verbeistä painottuvat kognitiiviset ja emotionaaliset prosessit. Lisäksi kielteisellä imperatiivilauseella on taipumus esiintyä tietynlaisessa tekstikontekstissa niin, että sitä edeltää jokin siihen viittaava osa, johon imperatiivi on reaktio, ja sen perässä on vielä asiaa kommentoiva jakso. Tällaisella toimintasarjalla rakennetaan annetulle direktiiville vakuuttavuutta ja ennakoidaan mahdollisia vastaväitteitä. Kielteisten imperatiivilauseiden funktio opastekstin ohjailun keinona vaikuttaa liittyvän vuorovaikutukseen ja toimivan tuttavallisen sävyn rakentajana.

Millainen on asukkaiden mielestä hyvä kadunnimi? Tätä kysymystä selvitän tutkimuksessani, josta on jo julkaistu artikkeli Kurvinpussi vai Torikatu? Kouvolalaisten mielipiteitä kadunnimistä (2005) Terhi Ainialan toimittamassa teoksessa Kaupungin nimet: kymmenen kirjoitusta kaupunkinimistöstä. Artikkeli toimii tutkimuksen pohjana, mutta kyselylomakkeiden täyttäneiden kouvolalaisten määrä on uudemmassa tutkimuksessa huomattavasti suurempi, 569. Lisäksi olen haastatellut ammatikseen kadunnimiä käyttäviä pelastustyöntekijöitä, poliiseja, taksiautoilijoita sekä postinjakajia. Tavoitteenani on kerätä nimistönsuunnittelun avuksi tietoa nimenkäyttäjien kadunnimistä esittämistään mielipiteistä: millainen kadunnimi on toimiva ja miellyttävä kaupunkiympäristössä, mitä ominaisuuksia nimissä arvostetaan ja mitä ei. Pyrin saamaan selville, mitä mieltä asukkaat ylipäätään ovat hyvistä ja huonoista kadunnimistä, mutta mielenkiintoista on myös selvittää, mitä he ajattelevat nimenomaan oman kotikaupunkinsa, Kouvolan, nimistöstä. Valintatehtävien ohella yksi tapa selvittää tätä on kysyä mielipidettä oman kotikadun nimestä, johon asukas on jo ehtinyt luoda ehkä pitkänkin suhteen, hyvässä tai pahassa. Pyrin myös vertailemaan eriikäisten asukkaiden mielipiteiden eroja. Tutkimusryhmäni on vertailuun otollinen, sillä ikäryhmät jakautuivat aika selkeästi kahtia: kävin keräämässä tutkimusaineistoa Kouvolan eri oppilaitoksissa noin 16–18-vuotiailta opiskelijoilta ja muut vastaajat olivat pääosin selkeästi iäkkäämpiä työikäisiä tai eläkkeellä olevia. Myös aihepiirinimien käsittely nousee tutkimuksessa keskeiseksi. Toivon tutkimuksellani saavan arvokasta tietoa lisäksi siitä, millaiset nimet ammatikseen kadunnimiä käyttävien mielestä toimivat ja millaiset puolestaan aiheuttavat ongelmia ja sekaannuksia. Tutkimuksen suosikkinimeksi nousseessa Omenakujassa kiteytyvät liki kaikki ne kadunnimen hyvät piirteet, joita asukkaat arvostavat. Nimi on lyhyt ja selkeä, kuten asukkaiden muutkin suosikkinimet (esim. Torikatu, Kevätkuja). Omenakujan perusosa kuja on tervetullutta vaihtelua lukuisten katu- ja tie-loppuisten kadunnimien rinnalle, mutta se ilmaisee kuitenkin selkeästi, että on kysymys kadusta. Nimi on toiveiden mukaan kirjoitusasultaan suomalainen ja sointuva eikä siinä ole vierasperäisiä äänteitä. Kadunnimestä pystyy helposti muodostamaan mielikuvan, joten se ei ole ”tuulesta temmattu”. Koska nimi on helppo ymmärtää, osoitettaan ei tarvitse moneen kertaan toistella. Jos katu vielä sijaitsisi omakotialueella, jossa kasvaisi omenapuita, olisi se toiveiden mukaisesti ympäristöön sopiva. Mikäli Omenakuja kertoisi vaikkapa paikalla olleesta omenatarhasta, olisi siinä mukana myös historian havinaa. Luontoaiheiset kadunnimet ovat yleensäkin asukkaiden mieleen, joten Omenakuja toteuttaa tämänkin toiveen. Nimen perusteella ei voine muodostaa vääriä assosiaatioita, sillä jokainen lapsikin tietää, mikä omena on. Omenakuja on monen toiveen mukaan myös sopivan neutraali ja asiallinen - siitä on vaikea keksiä mitään tyhmää. Niin ikään Omenakuja soveltuu aihepiinimeksi. Asukkaat ja etenkin ammatikseen kadunnimiä käyttävät suhtautuivat kyselyssäni myönteisesti ryhmänimiin muun muassa niiden opastavuuden vuoksi. Nimi olisikin osoitenimenä toivottu: moni asuisi mielellään veikeällä Omenakuja-nimisellä kadulla.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kvantitatiivista ja notiivista spesiestä, niin kuin suomalainen kielitieteilijä Paavo Siro (1909 – 1996) on ne esille tuonut 1950-luvun kielitieteellisessä keskustelussa. Spesieksellä tarkoitetaan tässä työssä kategoriaa, jolla tehdään ero määräisen ja epämääräisen välille. Määräisyydestä ja epämääräisyydestä käytetään myös nimityksiä definiittinen ja indefiniittinen. Monissa ns. “artikkelikielissä” spesies on oma kieliopillinen kategoriansa, mutta suomen kielessä sillä ei ole omaa kieliopillista tehtävää. Suomen kielessä spesieksen ilmaiseminen on jakautunut monen eri kieliopillisen kategorian tehtäväksi. Tutkielmassa esitellään ja tarkastellaan Siron esille tuomia kvantitatiivisen ja notiivisen spesieksen käsitteitä. Siron mukaan subjekti toisaalta tarkoittaa laadultaan joko määräistä tai epämääräistä joukkoa ja toisaalta viittaa joko tunnettuun tai tuntemattomaan tarkoitteeseen. Määräisyyden definiittisyyttä Siro nimittää kvantitatiiviseksi spesiekseksi ja tuttuusominaisuutta notiiviseksi spesiekseksi. Kvantitatiivinen spesies ilmenee subjektin sijanvaihtelun myötä, eli nominatiivisubjekti tarkoittaa määräistä ja partitiivisubjekti epämääräistä joukkoa. Notiivisen spesieksen taas osoittaa sanajärjestys tai painotus. Näillä määrityksillä Siro on muodostanut nelikentän, joka muodostuu seuraavista pareista: notiivisesti määräinen – kvantitatiivisesti määräinen, notiivisesti epämääräinen – kvantitatiivisesti epämääräinen, notiivisesti määräinen – kvantitatiivisesti epämääräinen, kvantitatiivisesti määräinen – notiivisesti epämääräinen. Aluksi työssä käsitellään Siron teoriaa ja nelikenttämallia ja otetaan esille sen kritiikkiä kielitieteellisessä keskustelussa. Tarkasteltavana on myös teorian kannalta keskeisiä käsitteitä: jaollisuus, osittuvuus, referenssi, spesifisyys, avoimet ja sulkeiset viittaukset, notiivisuus, kvantitatiivinen definiittisyys, subjektin totaalisuus ja tarkenteet. Lopuksi työssä tarkastellaan Siron teoriaa empiirisen aineiston avulla. Aineistona on Olli Nuutisen teos Kommentteja kahteen elämään sekä litteroitu puhekielinen aineisto Helsingin yliopiston keskusteluntutkimuksen arkistoista. Aineistosta on poimittu eksistentiaalilauseiden monikolliset ja jaolliset subjektit ja niiden kautta kokeillaan Paavo Siron teorian käyttökelpoisuutta. Aineistoa on käytetty myös spesiesteorian keskeisten käsitteiden ilmentämiseen. Aineistosta löytyy joitakin prototyyppisiä esimerkkejä, jotka näyttäisivät sopivan Siron teoriaan, mutta enimmäkseen esimerkit poikkeavat teoriasta. Analyysi osoittaa, että Paavo Siron nelikenttäteoria on symmetrinen ja looginen, mutta ehkä enemmänkin teoriassa kuin käytännössä. Aineiston avulla huomataan, että on paljon poikkeuksia ja kysymystä herättäviä esimerkkejä, jotka eivät suoraan sijoitu nelikenttämalliin. Teoriaa on vaikea soveltaa käytäntöön, koska Siron yksinkertaistetut esimerkkilauseet eivät löydä kovin monta vastinetta aineistossa. Analyysin perusteella voidaan todeta, että spesiekset näyttävät muodostavan jatkumoita, jotka menevät osittain päällekkäin, ja niinpä lauseiden analyysiin sopisi paremminkin koordinaatistohahmotelma. Kvantitatiivisen ja notiivisen spesieksen käsitteitä ei kuitenkaan pitäisi hylätä, vaan niitä voi pohtia sekä erillisinä että yhteisvaikutteisina ilmiöinä.

Tutkielmassa tarkastellaan syntyperäisten ja ei-syntyperäisten lohjalaisten käsityksiä Lohjan murteesta ja Lohjan puhekielen puhujista. Tutkimuskysymyksiä tutkielmassani ovat seuraavat: Mitä piirteitä informantit tiedostavat Lohjan murteeseen kuuluvaksi? Mihin piirteisiin informantit kiinnittävät huomiota arvioidessaan puhujan lohjalaisuutta? Millaisia käsityksiä informanteilla on Lohjan murteesta ja sen puhujista ja Lohjan murteen sosiaalisesta ja alueellisesta variaatiosta? Millaisia käsityksiä informanteilla on omasta tavastaan puhua ja miten he määrittelevät oman puhetapansa? Lisäksi sivutaan sitä, miten informantit määrittelevät murteen ja mitä eri Suomen murteita he osaavat nimetä. Tutkielmassa tarkastellaan myös lohjalaisten käsityksiä Lohjan murteen suhteesta muihin murteisiin. Tutkielmani teoreettisena taustana toimii sosiolingvistinen kielentutkimus, erityisesti kansanlingvistiikka ja kansandialektologia. Tutkielmani lähestyy aihettaan laadullisen tutkimuksen näkökulmasta. Aineisto on koottu anonyymillä sähköisellä lomakkeella helmi-maaliskuussa 2020. Tutkimusaineisto koostuu 29 syntyperäisen lohjalaisen ja 22 ei-syntyperäisen lohjalaisen vastauksista. Vastaajat olivat iältään 18-75-vuotiaita. Sähköinen kysymyslomake koostuu sekä avoimista kysymyksistä, niitä tarkentavista suljetuista kysymyksistä, murrekäännöstehtävästä ja käännöstehtävästä vastaajan omalle kielelle, monivalintatehtävästä ja Likert-asteikollisista väittämistä sekä litteraatin tarkastelua edellyttäneestä tehtävästä, jolla pyrittiin selvittämään, mihin piirteisiin informanttien huomio keskittyy heidän arvioidessaan puhujan mahdollista lohjalaisuutta. Kyselylomakkeen litteraatin olen tehnyt itse tätä tutkielmaa varten nauhoittamastani puhelinkeskustelun osasta. Puhuja on 80-vuotias lohjalainen nainen, jonka idiolektissä on havaittavissa sekä jonkin verran Länsi-Uudenmaan murteille tyypillisiä piirteitä että niille vieraita piirteitä. Aineistosta olen tehnyt seuraavat päätelmät: Vain harvat lohjalaiset mielsivät puhuvansa Lohjan murretta tai muutakaan murretta. Yleisimmin he kuvasivat omaa puhetapaansa jonkinlaiseksi ”sekakieleksi”, joka koostui murteesta ja yleiskielestä. Informanttien antama kuva itsestään kielenkäyttäjinä sai vahvistusta heidän omalle kielelleen kääntämistä lauseista, joissa oli havaittavissa joitain murrepiirteitä, mutta pääsääntöisesti omalle kielelle käännetyt lauseet oli varsinkin nuorempien informanttien kohdalla luokiteltavissa yleispuhekieleksi. Tyypillisesti Lohjan murre yhdistyi informanttien mielikuvissa vanhoihin, matalasti koulutettuihin, syntyperäisiin lohjalaisiin. Lohjan murteen arvioitiin olevan katoamassa, sillä informanttien mielestä Lohjan nuorison puhuma kieli eroaa runsaasti vanhojen lohjalaisten puhumasta kielestä. Kuitenkin Lohjan murre nähtiin tärkeäksi osaksi lohjalaista identiteettiä ja sen toivottiin säilyvän myös tulevaisuudessa. Informantit luonnehtivat Lohjan murretta Turun murteen kaltaiseksi. Erityisinä Lohjan murteen tunnusmerkkeinä Lohjalaiset pitivät konditionaalin kaltaista imperfektin muodostusta, persoonapronomineja mää ja sää. Myös diftongien avartuminen mainittiin monissa vastauksissa Lohjan murteen tuntomerkkinä.

Tutkielmassa tarkastellaan kahden mallitekstin hyödyntämistä toisella kielellä kirjoitettaessa. Tutkielmassa pohditaan, miten mallitekstistä otetaan mallia itsenäisessä kirjoittamisessa. Ennen itsenäistä kirjoittamista käsiteltiin oppitunneilla malliteksti, minkä jälkeen kirjoitettiin opettajan johdolla yhteinen teksti. Nämä kaksi tekstiä toimivat mallina suomi toisena kielenä -oppijan itsenäiselle kirjoittamiselle. Aineistona tutkimuksessa on malliteksti, yhdessä tuotettu teksti, 13 aikuisen suomen kielen oppijan kirjoittamaa tekstiä ja yhden oppitunnin nauhoite. Kurssilla oli opiskeltu suomea viisi viikkoa ennen tekstien kirjoittamista. Mallitekstien käyttöä tarkastellaan kokonaisrakenteen ja lauserakenteen näkökulmista. Samaan tekstilajiin kuuluvilla teksteillä on usein samanlainen kokonaisrakenne eli ne rakentuvat kerronnallisesti samoin tavoin. Esimerkiksi uutisessa esitetään aluksi uutisoitava asia ja sen jälkeen tarkennukset tai eri näkökulmat uutiseen. Uutisoitavan asian esittäminen heti alussa palvelee nopeita lukijoita, joilla ei ole aikaa tai halua lukea koko uutista. Uutisen tunnistaa siis uutiseksi usein juuri tästä kerronnallisesta piirteestä. Kokonaisrakenteen lisäksi tekstin funktiota eli päämäärää pidetään tekstilajia määrittävänä tekijänä. Genrepedagogiikassa tekstilajin kokonaisrakenteen ja tekstin päämäärän tarkastelu tuodaan koulun tekstitaitojen opetukseen. Genrepedagogiikan pohjalta on syntynyt Reading to Learn -metodi, jonka avulla kouluissa voidaan opettaa tekstien tarkkaa lukemista. Tässä tutkimuksessa Reading to Learn -metodia on sovellettu suomi toisena kielenä -alkeisopetukseen. Mallitekstinä tutkimuksessa on malli kuvasta kirjoittamiselle, joka on yleinen tehtävätyyppi toisen kielen alkeisopetuksessa ja testauksessa. Työssä osoitetaan, että alkeisoppijat hyödynsivät mallitekstejä kirjoittamisessaan. Kaikissa opiskelijoiden teksteissä näkyy molempien mallitekstien vaikutus lauserakenteissa ja sanastossa. Opiskelijoiden tekstit noudattavat suurimmaksi osaksi mallitekstien kanssa samankaltaista kokonaisrakennetta. Mallitekstien lauserakenteita on myös hyödynnetty opiskelijoiden omiin kuviin sopivilla tavoilla. Mallivirkkeiden soveltaminen näkyy muun muassa nomineissa. Tämän lisäksi kirjoittajat ovat tuottaneet itsenäisesti ilman mallia virkkeitä ja sanoja. Analyysi osoittaa, että Reading to Learn -metodi ei sellaisenaan sovellu toisen kielen alkeisopetukseen. Kuitenkin siinä on monia hyödyllisiä vaiheita, joita kannattaa soveltaa toisella kielellä kirjoittamisen opetukseen. Vasta kehittymässä olevalla kielitaidolla tuottaminen on haastavaa, kun uudella kielellä ei ole paljoa sanastoa tai rakennetietoa, joten oppijoiden teksteissä näkyy paljon mallitekstien vaikutusta. Kaikki opiskelijat kuitenkin kirjoittivat kokonaisen tekstin, kenties ensimmäisen kokonaisen tekstinsä suomeksi.

Tutkimuksen aiheena on sitä on oltu -konstruktio, joka koostuu kolmesta rakenneosasta: ei-referatiivisesta sävypartikkelista sitä, apuverbistä on tai ollaan sekä varioivasta TU-partisiipista. Tutkimuksessa tarkastellaan kognitiivisen kieliopin ja pragmatiikan viitekehyksistä, millaisissa käyttöyhteyksissä sitä on oltu -konstruktio esiintyy aineistossa, joka on koottu pääosin puhekielen mukaisesta kirjoittelusta verkossa sekä kaunokirjallisuudesta ja sanomalehtitekstilähteistä. Tutkimuskysymysten avulla tarkastellaan, miksi konstruktiota käytetään ja millaista affektisuutta konstruktioon liittyy. Tutkimus osoittaa, että kognitiivisen kieliopin näkemyksen mukaisesti sitä on oltu -konstruktiota voidaan pitää kielellisen yksikön saavuttaneena kokonaisuutena, joka on kielenpuhujan hallittavissa sellaisenaan. Konstruktion sisältämä sitä-partikkeli tarjoaa puhujalle avoimen viittaussuhteen, ja konstruktiolla puhuja voi viitata itseensä, vastaanottajaan, kolmanteen osapuoleen tai inklusiivisesti geneeriseen vastaanottajien joukkoon. Aineistosta nousee esiin, että sitä on oltu -konstruktio vaihtelee tyypillisesti muiden sellaisten rakenteiden kanssa, joissa subjekti ei ole ilmipantuna. Tutkimuksesta käy ilmi, että sitä on oltu -konstruktio liittyy puhujan haluun kierrellä eli olla epäsuora. Konstruktion hahmottamia epäsuoruuden funktioita ovat kohteliaisuuden tavoittelu, johon liittyy kasvojen käsite, ironian osoittaminen ja ivailu sekä tabuaiheiden käsittely. Sitä on oltu -konstruktion vakiintuneita käyttökonteksteja ovat kohteliaisuuden ilmentämisen ja huu-morin rakentamisen keinot, ironisointi, puhujan kannalta kiusallisten, kasvoja uhkaavien puheaktien, kuten moittimisen, päivittelyn, kerskailun ja vähättelyn ja arkaluontoisten asioiden esittäminen sekä yhteiseen tietoon vetoaminen.

Tutkielmassa selvitetään, miten rodun ja sukupuolen käsitteitä purkavissa teksteissä käytetään rotuun ja sukupuoleen liittyviä ilmauksia. Työssä tarkastellaan myös, millaisin keinoin aineistossa pyritään välttämään rodun ja sukupuolen ilmauksiin liittyvien syrjivien merkitysten vahvistamista. Tavoitteena on lisäksi selvittää, miten teksteissä tuotetaan uusia aihepiireihin liittyviä ilmauksia ja muokataan kieltä vastaamaan kokemuksia todellisuudesta. Tutkielman aineistona on otokset kolmesta Suomessa 2010-luvulla julkaistusta tietokirjasta, jotka käsittelevät rodun ja sukupuolen kysymyksiä purkavalla otteella. Tutkielman ensimmäisenä teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi, jonka mukaan kokemuksemme todellisuudesta on osaltaan sosiaalisesti ja kielellisesti rakentunutta. Kielitieteellisenä viitekehyksenä on ensimmäiseen viitekehykseen perustuva diskurssianalyysi, jonka piirissä tutkitaan, miten kieli tuottaa ja uusintaa kulttuurisesti ja sosiaalisesti jaettuja käsityksiä maailmasta. Tutkielmassa koetetaan vastata positiivisen diskurssianalyysin haasteeseen ja tutkia, millaista kieltä käytetään silloin, kun tavoitteena on edistää yhdenvertaisuutta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tutkielma nojaa myös moniäänisyyden tutkimuksen teoriaan. Tutkimusmetodina hyödynnetään systeemis-funktionaalisen kielentutkimuksen menetelmiä. Aineistosta on poimittu rotuun ja sukupuoleen liittyviä ilmauksia, ja niitä tutkitaan kielen eri tasoilla. Työssä tarkastellaan, millaisia typografisia ratkaisuja, sananmuodostuksen välineitä, eriasteisiin tarkoitteisiin viittaavia lausekkeita ja niiden merkitystä muokkaavia syntaktisia keinoja aineistossa käytetään. Lisäksi tutkitaan, mitä aineistossa tapahtuu tekstin tasolla rodusta ja sukupuolesta puhuttaessa. Rotuun ja sukupuoleen liittyvien ilmausten syrjivistä merkityksistä otetaan aineistossa etäisyyttä typografisin keinoin lainausmerkkien, epäkonventionaalisten isojen alkukirjainten ja eufemistisen lyhentämisen avulla. Tekstin tasolla syrjiviä merkityksiä käsitellään moniäänisesti puheen ja ajatusten referoinnin, kieltojen ja kannanottojen sekä metakielen avulla. Rotuun ja sukupuoleen liittyviä kokemuksia nimetään uudelleen johdoksilla, yhdyssanoilla ja lainasanoilla. Kieltä muokataan myös tuomalla tekstiin ensimmäisen asteen tarkoitteisiin viittaavia lausekkeita ja täsmentämällä niiden merkitystä määritteillä sekä esittämällä ne erilaisissa semanttisissa rooleissa. Lisäksi tekstiin tuodaan toisen asteen tarkoitteisiin viittaavia lausekkeita, joiden avulla voidaan puhua rodun ja sukupuolen ilmiöistä abstrakteina ominaisuuksina ja tekoina, sekä kolmannen asteen tarkoitteisiin viittaavia lausekkeita, jotka esittävät rodun ja sukupuolen keskustelunalaisina ilmiöinä. Analyysistä voidaan päätellä, että aineistossa käytetään rinnakkain kielen eri tasojen keinoja rotua ja sukupuolta koskevan puheen uudistamiseksi. Toisaalta vaikka aineiston teksteissä pyritään purkamaan rodun ja sukupuolen käsitteitä ja niihin liittyviä syrjiviä merkityksiä, niissä käytetään näihin käsitteisiin viittaavia ilmauksia myös kiertelemättä ja käsitteellistetään maailmaa niiden kautta.

Tutkin pro gradu -työssäni virtuaalisten suomenhevosten nimien rakennetta funktionaalis-semanttisen analyysimallin mukaan. Tutkin myös virtuaalisten suomenhevosten nimien kieltä ja sitä, miten nimet pohjautuvat reaalimaailman suomenhevosten nimiin. Aineistoni koostuu 83 virtuaalisen suomenhevosen nimestä. Olen poiminut 25 nimeä vuosina 2006, 2011 ja 2016 syntyneiltä virtuaalihevosilta, sekä kahdeksan nimeä vuonna 2001 syntyneiltä virtuaalihevosilta. Tutkielmastani käy ilmi, että virtuaalisten suomenhevosten nimet noudattavat reaalimaailman suomenhevosten nimisääntöjä kielen osalta. Nimien rakenteeseen otetaan mallia reaalimaailman suomenhevosten nimistä, vaikka nimien sisältö onkin erilainen kuin reaalimaailman suomenhevosilla. Virtuaalisten suomenhevosten nimistä on myös mahdollista hahmottaa prototyyppinen nimimuotti, johon suurin osa nimistä sopii. Suurin osa virtuaalisten suomenhevosten nimistä koostuu genetiivisestä tai genetiiviä muistuttavasta suomenkieliseksi tai universaaliksi tulkittavasta kasvattajan ilmoittavasta nimenosasta sekä yksilöivästä osasta, joka on yleensä yhdestä sanasta koostuva yksikön nominatiivissa oleva substantiivi, joka antaa tietoa hevosen suvusta.

Tässä tutkielmassa tutkin yhä esiintyviä muinaissuomalaisina pidettyjä henkilönnimiä. Rajasin tutkielmaani kaikista Ainialan, Saarelman ja Sjöblomin Nimistöntutkimuksen perusteet -teoksessaan (2008) mainitsemista todennäköisesti muinaissuomalaisista henkilönnimistä ne, jotka on aikavälillä 1900-luvulta nykypäivään annettu vähintään sadalle lapselle. Tällä rajauksella saan etunimet Lempi, Vilja, Toivo, Ahti, Kaleva, Tapio, Talvi, Myrsky ja Paju. Selvitän, miten nimet ovat esiintyneet nimistössä 1800-luvulta nykypäivään sekä miten ne edustuvat nykysuomalaiselle: millaisia asenteita ja assosiaatioita ne herättävät. Sivuan myös nimien sukupuolisuutta. Kvalitatiivinen osa tutkimustani on kansanonomastista, eli se käsittelee maallikoiden nimiin ja nimien käyttöön liittyviä käsityksiä ja havaintoja, joita analysoin semantiikan kannalta. Etunimien esiintymistä 1800-luvulla tutkin yksittäisten seurakuntien kirkonkirjoista, jotka ovat saatavilla HisKi-tietokannassa. Nimien esiintymistä 1900-luvun alusta nykypäivään tutkin Väestörekisterikeskuksen tietojen avulla. Tämä aineisto kattaa kaikki tuona aikavälinä Suomessa syntyneet. Nimien herättämien assosiaatioiden ja asenteiden aineistona on vuosi-na 2014 ja 2017 toteuttamani sähköiset kyselyt. Tutkimani muinaissuomalaisina pidetyt etunimet on kristillisen ja muun vierasperäisen nimistön melkein täydellisen dominoivuuden jälkeen otettu uudelleen käyttöön. Esiintyvyys on ollut 1800-luvulta nykyhetkeen nimien kesken erilaista. Vain Lempi ja Toivo saavuttivat varsinaista suosiota jo 1800-luvun puolella. Mytologiset nimet Ahti, Tapio ja Kaleva yleistyivät vasta 1900-luvun alussa. Loput nimistä eli nimet Vilja, Myrsky, Talvi ja Paju profiloituvat vasta 1900-luvun lopulla tai 2000-luvulla käyttöön tulleiksi omakielisiksi luontonimiksi. Tutkimustulosten perusteella luokittelen nimet suosioluokkiin: mytologiset nimet Ahti ja Tapio ikivihreisiin, nimet Lempi ja Toivo perinteisiin, Vilja ja Kaleva melko harvinaisiin ja luontonimet Myrsky, Talvi ja Paju harvinaisiin. Tutkimani muinaissuomalaisina pidetyt henkilönnimet herättävät nykysuomalaisissa sekä abstrakteja että konkreettisiin tarkoitteisiin kohdistuvia assosiaatioita, maisemallisia ja tunnelmallisia mielikuvia sekä nimenkantajan luonteeseen, elämäntapoihin ja ulkonäköön liittyviä henkilömielikuvia. Aineistoni pohjalta voidaan päätellä, että transparenttien etunimien herättämiä assosiaatioita ohjaa juuri niiden appellatiivinen merkitys – yhdenmukaisen lekseemin tai muun nimestä saadun konkreettisen mielikuvan metaforinen ja metonyyminen käyttö sekä näiden herättämät laajemmat tietokehykset. Appellatiivisen vastineen osoittama tarkoite tietokehyksineen asettuu usein metaforisissa assosiaatioissa käsitteellisen metaforan lähdealueeksi, jonka kautta henkilömielikuvia muodostetaan. Appellatiivisen tarkoitteen herättämät laajemmat tietokehykset toimivat assosiaatioiden varantona. Niistä kumpuaa konkreettisia assosiaatioita tarkoitteelle läheisistä muista tarkoitteista ja abstrakteja assosiaatioita, sekä maisemallisia ja tunnelmallisia mielikuvia. Näiden kielensisäisten vaikutteiden lisäksi tutkimieni nimien herättämiä assosiaatioita ja asenteita ohjaavat monet kielenulkoiset seikat. Kielenkäyttäjien mielikuvat nimenkantajan todennäköisestä iästä ja sukupuolesta vastaavat yllättävän hyvin nimien esiintymistä reaalimaailmassa. Osa kielenkäyttäjistä tunnistaa mytologisen yhteyden nimien Ahti, Tapio ja Kaleva taustalla. Tutkimieni nimien sukupuolinen käyttö on nimien kesken eri tasoin vakiintunutta. Harvinaisimmat nimet Myrsky, Talvi ja Paju esiintyvät sekä tyttö- että poikavauvoille annettuina. Aineistoni pohjalta voidaan nähdä, että ne kallistuvat sekä esiintyvyydessään että kielenkäyttäjien käsityksissä enemmän yhteen sukupuoleen: Myrsky maskuliiniseen ja Talvi ja Paju feminiiniseen suuntaan. Vaikuttaa siltä, että se, millaisia mielikuvia kielenkäyttäjä liittää transparentin nimen yhdenmukaiseen lekseemiseen pariin, vaikuttaa myös näkemykseen nimen sukupuolesta. Transparenttien ja sukupuoleltaan vakiintumattomien etunimien kohdalla moni kielenkäyttäjä pyrkii liittämään yhdenmukaisen lekseemin osoittamaan tarkoitteeseen, kuten pajupuuhun, joitain sukupuolistereotyyppisesti jaoteltuja merkityksiä. Toisaalta aineistoni osoittaa, että osa nykysuomalaisista arvostaa nimissä nimenomaan niiden sukupuolineutraaliutta.