Browsing by study line "Historia, finskspråkig"

Tutkielmani käsittelee rikoslakireformin ja vankeinhoitojärjestelmän uudistusten vaikutuksia Suomen vankeinhoitoon 1800-luvun loppupuolella. Selvitän, mitkä olivat vankila- ja rikoslakireformien tavoitteet ja miten rikoslakiuudistuksen vaikutukset näkyivät vankeinhoidossa. Tutkielmani koskee myös Hämeenlinnaan 1871 rakennetun Suomen ensimmäisen sellivankilan kuritushuonevankeja. Perehdyn tässä tutkielmassa siihen, miten vankehin suhtauduttiin. Erityisesti valistusfilosofit olivat jo pitkään Euroopassa vaatineet oikeudenmukaista kohtelua ja inhimillisempiä oloja vangeille. Suomessa vankeinhoidon uudistaminen käynnistyi uuden rikoslain valmistelun myötä 1860- ja 1870-luvuilla, kun vapausrangaistus määriteltiin sakkojen ohella yleiseksi rangaistuslajiksi ja aikaisemmat häpeä- ja ruumiinrangaistukset haluttiin poistettaviksi. Rikoslain osittaisuudistuksissa määriteltiin vapausrangaistuksen tarkoitukseksi niin kutsuttu parannus- eli kasvatusperiaate, jonka tarkoituksena oli muovata rangaistuksen avulla rikoksentekijöistä kelvollisia kansalaisia osaksi yhteiskuntaa. Ongelmana oli kuitenkin, ettei näitä rikoslakiuudistuksia pystytty vielä käytännössä kunnollisesti toteuttamaan tarkoitukseen sopivien sellivankiloiden puutteen takia. Suomeen oli kantautunut Euroopasta niin kutsuttu progressiivijärjestelmä, joka perustui paatuneempien vankien eristämiseen nuorista vangeista huonojen vaikutusten leviämisen ehkäisemiseksi. Järjestelmän mukaisesti Hämeenlinnaan rakennettiin ensimmäinen sellivankila. Hämeenlinnan kuritushuoneessa oli 1870-luvulla miesvankeja, joita hoidettiin parannusperiaatteen mukaisesti: heidän tuli päivittäin tehdä ahkerasti työtä, rukoilla ja käydä jumalanpalveluksissa sekä opiskella. Vankeihin kohdistettu väkivalta, huutaminen ja solvaus oli kielletty vanginvartijoilta, sillä heidän tuli kannustaa vankeja parannukseen hyvällä käytöksellään. Suhtautuminen vankeihin oli muuttunut filantropian ja kristilliseettisen ilmapiirin vaikutuksesta myötätuntoisemmaksi. Rikoslakireformin tavoitteena oli rikosoikeudellisen järjestelmän uudistaminen nykyaikaisemmaksi ja inhimillisemmäksi: esimerkiksi kuolemanrangaistus haluttiin poistettavaksi laista häpeä- ja ruumiinrangaistusten ohella. Uusi rikoslaki valmistui lopulta vuonna 1889 ja astui voimaan 1894. Vaikka kuolemanrangaistus jäikin voimaan muutamista rikoksista, onnistuttiin rikoslain tavoitteessa: vapausrangaistuksista tuli nyt merkittävin rangaistuslaji sakkojen ohelle. 1880-luvulla aloitettiin mittavat rakennustoimet uusien erittäin tarpeellisten vankiloiden saamiseksi. 1800-luvun massiiviset rikoslaki- ja vankilareformit ulottuivat ideologisista muutoksista vankeinhoidossa ja rikoslain sisällössä aina hallinnollisiin muutoksiin sekä konkreettisiin rakennustoimiin vankiloiden ajan tasalle saattamiseksi. Aikakaudella uudistettiin siis rikoslaki, siihen kuuluvat yleiset rangaistulajit, vapausrangaistuksen tarkoitus, vankilat, vankeinhoito, sekä vankeinhoidon hallinnointi.

Tutkielma tarkastelee suomalaisen lehdistön reaktioita tammikuun kansannousuun. Tarkasteltu ajanjakso kattaa kansannousun ensimmäiset kuukaudet. Kansannousu alkoi Venäjän keisarikunnan puolalaisissa osissa, Puolan kuningaskunnassa, tammikuussa 1863. Suomen alue kuului myös Venäjän keisarikuntaan, joten suomalaisille tammikuun kansannousussa oli kyse keisarikunnan yhteisesti asioista. Tutkielman tutkimuskysymykset etenevät kaksivaiheisesti. Ensin tutkielma selvittää, mitä suomalainen lehdistö julkaisi tammikuun kansannoususta. Kun itse uutisointi ja sen määrä on selvitetty, seuraa kysymys, miten tämä uutisointi kuvaa suomalaisten suhdetta Venäjän keisarikuntaan, suomalaisten aatteita ja toimintaa. Tutkimuskysymyksiin on pyritty vastaamaan uutisten lähiluvulla ja kontekstoimalla ajan suomalaista aatemaailmaa ja ympäristöä. Sensuurilla oli tutkielman kannalta erityisen suuri vaikutus lähdeaineistoon ja sen toimintamahdollisuuksiin, minkä vuoksi sen laajuus ja vaikutus on pyritty tuomaan esiin. Lähdeaineistona on käytetty neljän sanomalehden numeroita kansannousun ensimmäisistä uutisista huhtikuun loppuun. Lähdeaineistosta kaksi lehteä edustaa suomenkielistä ja kaksi ruotsinkielistä lehdistöä. Tutkitut lehdet ovat Finlands Allmänna Tidining, Helsingfors Dagblad, Helsingin Uutiset ja Suometar. Nämä neljä lehteä olivat kukin oman aatemaailmansa edustajia, mikä näkyi myös lehtien Puolaa ja kansannousua käsittelevissä uutisissa. Tutkielmassa selvisi, että tammikuun kansannousu oli aikansa suurimpia uutisaiheita Suomessa. Puolaa käsitteleviä kirjoituksia julkaistiin määrällisesti hyvin paljon. Tutkitut lehdet kirjoittivat kansannoususta käytännössä jokaisessa numerossaan. Kansannousua käsittelevät kirjoitukset käsittivät laajuudessaan valtaosan tutkittujen lehtien Suomen ulkopuolisesta uutisoinnista. Suomalainen uutisointi nojasi niin keisarikunnan virallisiin tietoihin kuin ulkomaisiin sanomalehtiin. Suomalaiset lehdet julkaisivat näiden tietoja, mutta suhtautuivat niihin myös epäluuloisesti. Lähdeaineistona käytetyt lehdet edustivat Suomen aateilmapiirissä kukin omaa aatettaan, mikä näkyi niiden uutisoinnissa. Täten voidaan sanoa, että suomalainen lehdistö oli monipuolista, ja lehtien uutisointi kansannoususta moniäänistä. Lehtien yleiset aatteelliset linjat toistuivat myös tammikuun kansannousun uutisoinnissa. Tammikuun kansannousu ei siis avannut erityistä kuvaa suomalaisten suhteesta Venäjän keisarikuntaan, mutta se toisti ja vahvisti kuvaa aikansa suomalaisesta aateilmapiiristä ja julkisesta keskustelusta.

Tutkielma selvittää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja suomalaisen yhteiskunnan sukupuolimoraalia 1960-luvulla. Tutkielman päälähteenä toimii kirkon piispojen julkaisema seksuaalieettinen kannanotto Ajankohtainen asia (1966). Tutkielmassa tarkastellaan kannanoton avulla, miten yhteiskunnallinen ja kirkollinen sukupuolimoraali erosivat toisistaan ja mistä erot johtuivat. Tutkimuksen päämenetelminä ovat sisältöanalyysi ja kontekstualisointi. Yhteiskunnassa vallalla olleeseen vapaaseen rakkauteen ja liberaalimpiin seksuaalieettisiin näkemyksiin suhtauduttiin kirkon suunnalta melko tuomitsevasti. Kirkko ajoi näkemyksissään siveellisyyttä, ja piispat rakensivat kannanotossaan ehdollisen moraalin. Sen mukaan esimerkiksi seksuaalielämä ja ehkäisy olivat sallittu vain avioliiton ehdolla. Avioliitto toimi piispojen moraalin kynnyskysymyksenä. Tämä oli yksi suurimmista erottavista tekijöistä kirkon ja yhteiskunnan moraalin välillä. Yhteiskunta suhtautui sukupuolielämään vapaammin, eikä asettanut samanlaisia ehtoja. Pääsääntöisesti yhteiskunnan moraali edusti liberaalimpaa siipeä, kirkon eettiset ajatukset taas konservatiivista näkemystä. Tiettyihin teemoihin, kuten homoseksuaalisuuteen, suhtauduttiin kuitenkin sekä yhteiskunnassa että kirkossa kielteisesti. Kirkon ja yhteiskunnan moraalinen yhteentörmäys johtui erityisesti maallistumisesta. Sekularisaation myötä kirkko ei enää määritellyt seksuaalimoraalisia ohjeita, vaan se tehtävä siirtyi yksilöille. Tutkielman tulokset tukevat ajatusta 1960-luvulla Suomessa tapahtuneesta seksuaalisesta vallankumouksesta. Kyseessä ei ollut nopea seksuaalisuuden vapautuminen tai moraalinen murros, vaan pitkä ajanjakso, jonka voidaan katsoa alkaneen 1960-luvulta ja jatkuvan nykypäivään saakka. Kyseiset tapahtumat ovat vaikuttaneet laajasti niin yhteiskuntaan kuin kirkkoon.

Tutkielma käsittelee Ruotsin kuningatar Kristiinaa (1626–1689), hänen tapojaan tuottaa sukupuoltaan 1600-luvun yhteiskunnassa sekä Kristiinan aikalaisten ja jälkimaailman suhtautumista niihin. Tutkielman tavoitteena on tarkastella, millä tavoilla kuningatar Kristiina tuotti sukupuoltaan ja miten tavat poikkesivat yhteiskunnan asettamista normeista. Sen lisäksi tutkin, miten Kristiinan ympärillä olevat ihmiset suhtautuivat hänen sukupuolensa tuottamisen tapoihin ja miten heidän suhtautumisensa muuttui Kristiinan vallasta luopumisen jälkeen. Tutkielmani pääaineistoina toimivat majesteettirikokset, diplomaattikirjeet, painetut aikalaiskuvaukset ja Kristiinan omat kirjoitukset. Historiantutkimuksen lisäksi tutkielmani ammentaa sukupuolentutkimuksesta sekä queertutkimuksesta. Ruotsin kuningatar Kristiina tuotti sukupuoltaan ensinnäkin vaatteidensa avulla. Vaatteet eivät itsessään poikenneet 1600-luvun yhteiskunnan asettamista normeista, mutta tapa, jolla Kristiina yhdisteli naisten ja miesten vaatteita, poikkesi huomattavasti. Vaatteiden ja asusteiden ohella Kristiina tuotti sukupuoltaan miehisellä käytöksellään, johon lukeutuivat jäykät eleet, kiroilu sekä miehisten urheilulajien harrastaminen. Kristiina hyödynsi sukupuolensa tuottamisessa myös kirjallisia keinoja. Kesken jääneellä omaelämäkerrallaan sekä maksiimeillaan Kristiina pyrki rakentamaan sukupuolestaan tietynlaista kuvaa jälkimaailmalle.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan lapsiin kohdistuneita ihmisoikeusloukkauksia Sierra Leonen sisällissodassa vuosina 1991–2002 sekä kansainvälisen yhteisön toimintaa konfliktin liennyttämiseksi. Tutkimuksessa selvitetään minkälaisten ihmisoikeusloukkausten kohteiksi lapset joutuivat ja miten se lapsiin vaikutti. Tutkielmassa myös tarkastellaan Yhdistyneiden kansakuntien, Länsi-Afrikan talousyhteisön ja Britannian väliintuloja konfliktin aikana. Tutkimusaineisto on hyvin laaja ja pääasiallisia lähteitä olivat totuus- ja sovintokomission lähes 3 500- sivuinen raportti sekä YK:n Sierra Leonen operaatioiden tilanneraportit vuosilta 1996–2004. Totuus- ja sovintokomission raportti on historiallinen katsaus konfliktista sekä sen juurisyistä ja raportti sisältää yksityiskohtaisia kuvauksia sekä tilastoja ihmisoikeusloukkauksista. YK:n operaatioiden raportit ovat 45–60 päivän välein koostettuja tilanneraportteja Sierra Leonen tapahtumista sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Raporteissa kuvaillaan maan turvallisuustilannetta sekä rauhanprosessin edistymistä. Tutkielmassa esitellään konfliktiin johtaneita syitä ja sisällissodan vaiheita tarkoituksena pohjustaa ulkomaisten operaatioiden tekemiä toimenpiteitä sekä totuus- ja sovintokomission kirjaamia ihmisoikeusloukkauksia. Lisäksi tutkielman lopuksi arvioidaan totuus- ja sovintokomission antamien suositusten toteutumista ja syitä joidenkin suositusten toteutumattomuudelle. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että Sierra Leone ajautui konfliktiin useasta eri syystä. Konfliktin syttymiseen vaikutti korruptoinut hallinto, nuorten radikalisoituminen työn ja koulutuksen puutteen vuoksi sekä yhteiskunnassa rehottanut eriarvioisuus. YK:n UNAMSIL-operaatiota on kutsuttu yhdeksi menestyneimmäksi rauhanturvaajaoperaatioksi, sillä Sierra Leonessa saavutettiin pysyvä rauha. Operaatiossa oli kuitenkin vakavia sisäisiä ongelmia, jotka vaikuttivat sen tehokkuuteen. Ihmisoikeusloukkauksia tehtiin jokaisen taistelevan osapuolen toimesta ja lapset olivat loukkauksien erityisenä kohteena. Sierra Leonen totuus- ja sovintokomissio antoi hallitukselle suosituksia Sierra Leonen ihmisoikeustilanteen parantamiseksi. Maan hallitus on ollut kykenemätön toteuttamaan totuus- ja sovintokomission antamia suosituksia muun muassa resurssipulan vuoksi.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen perheiden välisten kummisuhteiden rakentamista eteläkarjalaisessa Enson tehdasyhdyskunnassa vuosina 1888–1911. Tutkimani tehdasyhdyskunta kehittyi vuonna 1889 valmistuneen Enson puuhiomon ympärille ja tutkielmani käsittää yhdyskunnan ensimmäiset vuosikymmenet ennen puuhiomon myymistä vuonna 1911. Tutkielmassani selvitän, mitkä perheet olivat tarkastelemani ajanjakson kuluessa suosittuja kummeja Ensossa sekä tarkastelen perheiden luokkataustan ja vastavuoroisuuden vaikutusta kummien valintaan. Kummisuhteiden tarkastelussa kirkolliset väestörekisteriaineistot ja erityisesti syntyneiden ja kastettujen luettelot ovat olennaisia. Itse hyödynnän Karjala-tietokantaan koottuja luovutetun Karjalan seurakuntien syntyneiden ja kastettujen luetteloiden tietoja. Keräämääni ja käsittelemääni dataa analysoin hyödyntäen historiallista verkostoanalyysia, joka on menneisyyden toimijoiden ja näiden toimijoiden välisten yhteyksien analyysiin keskittyvä tutkimusparadigma. Havaitsen tutkielmassani, että mallintamani Enson kummisuhdeverkoston perheistä keskeisiä ovat erityisesti eräät työväestöä ja vähemmissä määrin työnjohtajatasoa edustaneet perheet, joista suuri osa muutti Ensoon 1880- ja 1890-lukujen taitteessa Sippolasta. Kummeina suosituimmista perheistä moni sai vähintään kohtalaisen suuren määrän omia lapsia, minkä lisäksi enemmistö näistä perheistä oli mukana 1800- ja 1900-lukujen taitteessa käynnistyneessä Enson yhdistystoiminnassa. Osoitan tutkielmassani, että ensolaiset perheet yhteiskunnallisesta asemastaan riippumatta tapasivat valita lastensa kummeiksi korostuneesti oman luokkansa edustajia, mikä osaltaan kuvastaa yhdyskunnan hierarkkisuutta. Enson paikalliseliittiin kuuluneilla perheillä oli niukasti kummisuhteita muihin ensolaisiin, ja nämä perheet muodostivat kummisuhteita enemmänkin tehdasyhdyskunnan ulkopuolelle. Havaitsen myös, että kummisuhteilla oli Ensossa taipumusta muodostua vastavuoroisiksi eli vanhemmat tapasivat valita lapsilleen kummeja sellaisista perheistä, joiden lasten kummeina he itse olivat. Vastavuoroisia suhteita rakensivat erityisesti kummisuhdeverkostossa keskeiset perheet, jotka muodostavat mallintamani verkoston ytimen. Vastavuoroisia kummisuhteita solmittaessa omaa luokkaa edustavat perheet korostuivat kummivalinnoissa, mutta eivät enempää kuin muitakin kummisuhteita muodostettaessa.

Yhdysvaltain keskuspankki Federal Reserven (Fed) johtoon nousi vuonna 1987 Alan Greenspan. Greenspan tuli kautensa alussa tunnetuksi inflaatiohaukkana, mutta 1990-luvun mittaan hän vakuuttui siitä, että teknologian ja tuottavuuden nopean kehitys antoi mahdollisuuden aiemmin turvalliseksi koettua kevyempään rahapolitiikkaan ilman riskejä inflaation kiihtymisestä. 2000-luvun alkuvuosien mullistusten, kuten IT-kuplan puhkeamisen ja syyskuun 11. päivän terrori-iskujen taloudelle aiheuttamien shokkien seurauksena Fed laski korkonsa lopulta vain yhteen prosenttiin vuosien 2001–2003 aikana. Vuonna 2003 riskinä oli jopa deflaatio, joten Fed viesti pitävänsä koron alhaisena ”huomattavan ajanjakson ajan”. Vuoteen 2004 tultaessa tilanne alkoi kuitenkin muuttua, kun talouskasvu vahvistui ja yhden prosentin korkotaso alkoi vaikuttaa turhan matalalta. Fedin oli kuitenkin aiemman viestintänsä takia vaikea tehdä nopeita muutoksia politiikkaansa ilman, että sen vaivalla rakennettu uskottavuus kärsisi. Tarkastelenkin tutkimuksessani prosessia, jonka seurauksena Fedin avomarkkinakomiteassa muutettiin viestintästrategiaa ja viestintää suuntaan, joka salli koronnostojen aloittamisen kesällä 2004. Erityisesti keskityn pääjohtaja Alan Greenspanin pyrkimyksiin muokata tätä julkikuvaa, jonka keskuspankki itsestään antoi. Tärkeimpinä lähdemateriaaleinani ovat avomarkkinakomitean keskustelujen transkriptiot sekä tapaamisten päätteeksi annetut lausunnot, sillä niistä ilmenee, millaisten keskustelujen tuloksena tehdyt ratkaisut viestinnän muutoksiin syntyivät sekä miten Greenspanin vaikutus näihin näkyi. Tammikuussa 2004 avomarkkinakomitea keskusteli viestintästrategiastaan, johon ei kuitenkaan tehty radikaaleja muutoksia. Greenspan sai ajamansa ehdotukset pitkälti läpi, mikä toisaalta johtui varmasti myös siitä, että hän edusti viestintästrategian kehittämisen suhteen maltillista keskitietä, ja näin ollen hänen ehdotuksensa näyttäytyivät myös tietynlaisina kompromisseina. Alkuvuoden politiikkakeskusteluissa tuli ilmi, miten talouskasvu vahvistui pitkän hitaan toipumisen jakson jälkeen ja työllisyystilanne parani pienen helmikuisen notkahduksensa jälkeen lisäten inflaatiopaineita, mikä ajoi Fediä vähitellen rahapolitiikan kiristämistä kohti. Greenspanin tahdon mukaisesti avomarkkinakomitea muutti viestintäänsä alhaisen korkotason pysymisestä ”huomattavan ajanjakson ajan” ensin siihen, että rahapolitiikan elvyttävyyden purkamisessa voitaisiin olla ”kärsivällisiä”, ja lopulta ilmaisi purkavansa elvytystä ”todennäköisesti hillittyyn tahtiin”, mikä mahdollisti ensimmäisen koronnoston tekemisen kesäkuussa. Vaikka komiteassa esiintyi niin viestinnän radikaalimpaa muuttamista kannattaneita kuin aiemman linjan säilyttämistä puoltaneita mielipiteitä, edettiin rahapolitiikan ja siitä viestinnän suunnan muuttamisessa pitkälti Greenspanin viitoittamalla tiellä, sillä tämä sai komitean vakuutettua siitä, että muutoksissa oli syytä olla hyvin varovainen markkinoiden vahvojen reaktioiden välttämiseksi. Greenspanin politiikkaa on myös jälkeenpäin kritisoitu viivyttelystä koronnostojen aloittamisessa, sillä pitkään jatkuneet matalat korot on esimerkiksi nähty yhtenä tekijänä vuoden 2008 finanssikriisin taustalla. On kuitenkin hyvä ottaa huomioon, ettei vielä vuonna 2004 voitu tietää, mihin suuntaan talouden kehitys kulkisi, ja talouskasvun haurauden vuoksi on sinänsä ymmärrettävää, että Greenspan suhtautui hyvin varovaisesti rahapolitiikan suunnan muuttamiseen.

Mladorossien liitto, myöhemmin Mladorossipuolue, oli Suomessa vuosina 1932–37 toiminut venäläisten emigranttien muodostama fasistijärjestö. Legitimisteihin eli suuriruhtinas Kirill Vladimirovitš Romanovin kannattajiin kuulunut kansainvälinen liike, jota johti Ranskasta käsin Aleksandr Kazem-Bek, piti tavoit-teenaan muiden venäläisten valkojärjestöjen tapaan bolševistien hallinnon kaatamista ja korvaamista omallaan, tässä tapauksessa fasistisella monarkialla. Kilpailijoistaan poiketen se ei kuitenkaan kannat-tanut aseellista hyökkäystä tai terroriretkiä Neuvostoliittoon, vaan oli tiukan interventiovastainen, niinkin pitkälle että jäsenten olisi sodan syttyessä pitänyt loikata puna-armeijan riveihin puolustamaan isän-maataan Venäjää. Sen sijaan nationalistista vallankumousta tuli edistää poliittisen valmennuksen, pro-pagandan ja Neuvostoliiton eliittiin kohdistetun vaikuttamisen kautta, ja muutoksen piti tulla sisältä. Mladorossit perustivat Suomessa osastot kolmelle paikkakunnalle: Helsinki, Viipuri ja Suojärvi, tarkem-min Kaipaan Välikylä. Tärkeimpiä mladorosseja olivat maajohtaja Aleksander Holthoer (Helsinki), Eugen Frisk (Viipuri) sekä Georg Narbut ja Petter Seliverstov (Suojärvi). Lisäksi järjestö teki yhteistyötä muiden legitimistien kuten Vladimir Krestjanovin, Paul von Wilckenin ja Julian Javidin kanssa. Jäsenmäärä ei kasvanut suureksi, vaan jäi Suomessa ilmeisesti noin 50 paikkeille, mutta Neuvostoliittoa myötäilevänä pidetty politiikka ja epäilykset laittomista rajanylityksistä kiinnittivät Etsivän keskuspoliisin huomion. Mladorossien ”fasistinen neuvostomonarkia” oli yhdistelmä italialaisvaikutteista fasismia, Venäjän kei-sariajan slavofiilista äärioikeistoa ja osin populistista, osin epätoivoista kompromissihakuisuutta. Mlado-rossit ja heidän tukemansa ”keisari” Kirill halusivat valtaan noustessaan säilyttää Neuvostoliiton val-tiojärjestelmästä sen hyväksi todetut ja erityisesti organisaatiolliset osat, mutta karsia siitä kommunis-min. Ulkopoliittisista erimielisyyksistä huolimatta liikkeellä oli yhteyksiä myös Saksan natsipuolueeseen, jonka kanssa legitimistit olivat olleet liitossa 1920-luvun alun Aufbau-liikkeen kautta. Kirillin tärkeä mi-nisteri Vasili Biskupski vastasi emigranttien asioista Hitlerin hallinnossa. Järjestö tavoitteli Etsivän keskuspoliisin ja Suomen valtion tukea bolševismin vastaiseen taisteluun, mutta nämä suhtautuivat siihen yhtä aikaa epäluuloisesti ja vähätellen. Varsinkin Jalmari Sinivaaran johtama toimisto VIII sekä Yrjö Kares ja Sortavalan alaosasto muodostivat mladorosseihin oudon tutta-vallisen suhteen, mutta eivät lakanneet epäilemästä näitä Suomen vastaisista rikoksista, Neuvostoliiton soluttautumisesta järjestön riveihin tai muista hämäräpuuhista, joista voisi koitua valtiolle harmia. Lop-putuloksena keskuspoliisi joutui toteamaan, ettei mladorossien oma toiminta muodostanut vaaraa, koska oli mittakaavaltaan ja teholtaan niin mitätöntä, mutta Neuvostoliiton tiedustelu olisi hyvinkin voinut kytkeä sen johonkin laajempaan vakoiluoperaatioon. Mladorossien toiminta kiellettiin Suomessa joulukuussa 1937, kun Kazem-Bekin yhteydenpito Neuvos-toliiton agentteihin oli aiheuttanut kansainvälisen skandaalin. Valpo jatkoi joidenkin heistä seuraamista.

Tutkielmani käsittelee kolonialismin ja visuaalisen kulttuurin välistä yhteyttä ja visuaalisuuden luomaa koloniaalista valtaa Anglo-egyptiläisessä Sudanissa vuosien 1900-1930 välillä. Tänä aikana Sudan muuttui koloniaalisen hallinnon alla islamilaisesta Mahdiyyan valtiosta kahden maan, Iso-Britannian ja Egyptin, valtapelin keskelle jääväksi siirtomaaksi. Pelko mahdistisen vallankumouksen uudelleensyttymisestä vaihtui pelkoon sudanilaisten yhdistymishalusta Egyptin kanssa, kun Egypti itsenäistyi brittien vallan alta vuonna 1922. Tämä johti Sudanin pohjoisen ja eteläisen osan eristämiseen toisistaan ja vuoden 1924 vallankumoukseen Sudanissa. Vaikka Anglo-egyptiläinen Sudan syntyi Egyptin ja Iso-Britannian yhteishallintoalueeksi, brittiläisillä oli pyrkimys muokata Sudania omien tavoitteidensa mukaisesti länsimaalaistamalla maata, mutta myös pitämällä Sudania otteessaan siirtomaana sudanilaisten rodullistamisen kautta. Tekstilähteiden ohessa käyttämäni kuvalähteet täydentävät oman osansa imperialistisesta tarinasta ja kertovat brittiläisten imperialististen tavoitteiden ilmenemisestä. Etenkin eteläsudanilaisista luotiin mielikuvaa sivistymättöminä ja kykenemättöminä kehittämään maataan ilman brittiläisten maahan asettamaa hallintoa ja instituutioita, ja laajaa aluetta oli helpompi hallita jakamalla Sudan pohjoiseen ja eteläiseen osaan. Ennen kuin 1940-luvulla varsinaisesti alkanut sudanisaatio loi taas yhteisiä päämääriä pohjoisen ja etelän yhdistämiseksi, brittiläinen kolonialismi oli ehtinyt jättää jälkensä sudanilaiseen yhteiskuntaan ja sudanilaisten mieliin. Käytän lähteinäni pääasiassa Durhamin yliopiston digitoimia valokuvia, joita tutkin semioottisen kuvantulkinnan kautta sekä Nicholas Mirzoeffin vastavisuaalisuuden käsitteen avulla havainnoidakseni koloniaalisen valtajärjestelmän merkityksiä. Visuaalisen vallan kautta luotiin tarinaa, jossa korostettiin brittiläisten erinomaisuutta siirtomaaisäntinä ja sudanilaisia alempiarvoisina. Kuvamateriaalin avulla synnytettiin mielikuvia, jotka tukivat koloniaalisen vallan oikeutusta, ja joilla pyrittiin luomaan ja hallitsemaan sudanilaisen hallinnon, talouden, ja elämäntapojen muutosten perustaa ja paikallisia ihmisiä länsimaalaisen koloniaalisen katseen objekteina vailla vastavuoroisuuteen pyrkivää vastavisuaalisuutta.

Akateeminen Karjala-Seura oli suomalainen nationalistijärjestö, joka toimi 1922-1944. Sen tavoitteena oli Suur-Suomi, eli heimokansojen kuten Karjalan ynnä muiden liittäminen Suomeen. Vuosina 1918-22 suomalaisia osallistui lähinnä Venäjän alueella käytäviin heimosotiin, joissa oli tarkoitus vapauttaa suomensukuisia kansoja Venäjän vallan alta. Sodat epäonnistuivat, mutta aate jäi elämään. Heimosodissa mukana olleet miehet perustivat AKS:n eli Akateemisen Karjala-Seuran. Akateemisen Karjala-Seura oli nimensä mukaisesti Karjalan asialla, mutta se piti inkeriläisiä yhtä tärkeänä heimokansana. AKS:n perustajajäsenet olivat osallistuneet heimosotiin, jotka koskettivat Inkeriäkin. Myöhemmin Inkeristä kirjoitettiin paljon ja sen asukkaiden kanssa oltiin tekemisissä. Suomeen päätyneitä pakolaisia autettiin ja kulttuuria pidettiin yllä. Inkeriläisiä pidettiin suomalaisina ja usein myös uhreina, jotka kärsivät Venäjän aiheuttamasta sorrosta. Tärkeää onkin inkeriläisten erottautuminen Venäjästä. Keskityn ajanjaksoon 1922-1939, eli aikaan ennen talvisotaa. Inkerin liittäminen Suomeen ei kuitenkaan ole ollut missään vaiheessa realistista, sillä Pietarin suurkaupunki sijaitsee sen alueella. Erityisesti keskityn tekstissäni kolmeen perustajajäseneen eli Elias Simojokeen, Erkki Räikköseen ja Reino Vähäkallioon. Näiden lisäksi otan huomioon, mitä AKS:n lehti, Suomen heimo, kertoi Inkeristä. Aiheen konteksti on kansallisuusaate ja irredenta-politiikka, eli se että samankaltaisia heimoja tahdotaan yhdistää yhden valtion alaisuuteen. Nykyään aihe on ajankohtainen, sillä Venäjän uhka on konkretisoitunut uudelleen Ukrainan sodan myötä.