Browsing by master's degree program "Kulttuuriperinnön maisteriohjelma"

Tämä tutkielma käsittelee Siperian ja Mongolian kävijöiden matkakertomuksissa ilmeneviä koloniaaleja diskursseja. Tutkielmassa selvitän, millaisia koloniaaleja diskursseja kansatieteellisesti orientoituneiden tutkimusmatkojen tuotteena syntyi niiden popularisoinnin, eli matkakirjallisuuden kautta. Suomalaiset ovat tehneet lukuisia tutkimusmatkoja eri puolille maailmaa. Tutkimusmatkat ovat tiiviisti yhteydessä koloniaalisuuteen, ja tutkielmassa perehdyn siihen miten kansallisten tieteiden viitekehyksessä on tuotettu koloniaalia tietoa tutkimusmatkoilta. Tutkielmani aineistona on arkeologi Sakari Pälsin ja kielitieteilijä Kai Donnerin kirjoittamat matkakertomukset. Kirjat edustavat varhaista suomalaista etnografiaa ja ne ovat olleet osaltaan myös laajassa levityksessä olleita ja suosittuja teoksia. Heidän tutkimusmatkansa kohdistuivat Siperiaan ja Mongoliaan. Analysoin teoksia kriittisen diskurssianalyysin avulla. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on postkoloniaali tutkimussuuntaus, mutta olen myös ottanut vaikutteita dekoloniaalista tutkimusperinteestä. Lisäksi tärkeänä näyttäytyy rasismin tutkimuksen käsitteistö. Kansallisten tieteiden osalta on tuotettu koloniaalia tietoa. Tutkielmassa selviää, että koloniaaleja diskursseja ilmeni ihmisten fyysisten piirteiden, luonteen sekä tapojen kuvailussa. Tämän lisäksi koloniaalit diskurssit ilmenevät ympäristön kuvailussa ja tutkijoiden kentällä luomissa valta-asetelmissa. Kuvailu on usein hyvin rasistista ja väheksyvää. Jatkotutkimuksen kannalta kiinnostavia tutkimuskohteita ovat tutkimusmatkailijoiden kirjeenvaihto ja heidän ottamansa valokuvat, sekä suomalainen tutkimusmatkailu laajemmassa kontekstissa.

Tutkielman lähtökohtana toimii Albert Edelfeltin (1854-1905) maalaus Sisäkuva poikien työ-kodista Helsingissä vuodelta 1885. Maalauksen esiin nostamat sosiaaliset ja yhteiskunnalliset teemat johdattavat naturalistisen taiteen kuvaaman köyhyyden aiheen pariin 1800-luvun lopun Suomessa ja Ranskassa. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevat lapset ovat tämän tutkimuk-sen kohteena. Lapsen yleisen aseman paraneminen, nosti myös vähäosaisten lasten kysymyk-set esille. Tavallisen kansan sivistämisestä tuli yksi keskeisistä pyrkimyksistä kohti yhtenäistä kansakuntaa. Hyväntekeväisyyden keskeisinä toimina köyhyyden ongelman ratkaisemiseksi nähtiin koulutus. Myös työkoti-toiminta nähtiin toimivana ratkaisuna syrjäytymisen ehkäisys-sä. 1800-luvun lopun köyhien lasten kuvaukset vaihtelivat tyyleiltään eri taiteilijoiden kesken toivoa herättävinä, sovinnaisina ja toisaalta determisistinä ilman kunnollista tulevaisuutta. Jules Bastien-Lepagea pidetään ranskalaisen naturalismin keskeisenä taiteilijana, jota seurasi-vat myös suomalaiset taiteilijat, Edelfeltistä Gallen-Kallelaan ja Järnefeltiin, sekä suomalaiset Pariisissa opiskelleet naistaiteilijat, toteuttivat maalauksissaan naturalismin periaatteita. Se pyrki ajankohtaisilla aiheillaan tarkkaan havainnointiin ja totuudellisuuteen luontoa mukail-len. Ulkoilmamaalaus ja valokuva toimivat naturalismin taiteen keinoina pyrittäessä todelli-suuden illuusion saavuttamiseen. Köyhyys näyttäytyi niin Suomessa kuin Ranskassa urbaanina kuin myös maaseudun ongel-mana ja pääasiassa se kosketti työväestöä ja heidän perheitään. Maalausten köyhä lapsi on tunnistettavissa huonon fyysisen olemuksen kautta, mitä korostettiin erilaisin maalauksellisin keinoin. Yksi näistä oli aiheeseen sopiva värimaailma.

Tutkielmassa tarkastellaan ryijyjen materiaalista ja kulttuurista merkitystä toimijuuden, perinteen ja ympäristötietoisuuden näkökulmasta. Ryijyt, kudotut tekstiilit perinteisestä käsityöperinteestä, toimivat moniulotteisina ilmaisukanavina, jotka välittävät tarinoita, symboliikkaa ja yhteisöjen identiteettiä. Tutkimus perustuu materiaalisen analyysin ja toimijaverkkoteorian yhdistämiseen, joka korostaa materiaalien roolia ryijyjen merkityksen rakentumisessa. Kuidut ja solmut, ryijyjen keskeiset elementit, kietoutuvat tarinoiden ja perinteiden kudelmiin, heijastaen ympäristön ja ajan hengen vaikutusta ryijyn valmistukseen ja käyttöön. Tutkimuksessa hyödynnetään haastatteluja osana menetelmää, mikä tarjoaa syvempää ymmärrystä ryijyjen taiteellisista ja kulttuurisista merkityksistä. Haastateltavina ovat kolme nykytaiteilijaa, jotka käyttävät ryijyjä osana taiteellista ilmaisua: Sara Bjarland, Anna-Karoliina Vainio sekä Melissa Sammalvaara. Haastattelut täydentävät tutkimusta antamalla äänen niille, jotka ovat suoraan vuorovaikutuksessa materiaalien ja ryijyjen kanssa tuoden näkökulmia materiaalien kanssa työskentelyssä ja suhteesta ryijyjen perinteeseen sekä kulttuuriin. Ryijyjen merkitys ulottuu syvemmälle kuin niiden pintakerrokset, ja niiden tarkastelu tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää ryijyjen sekä niissä käytettyjen materiaalien moniulotteisuutta ja kehitystä. Nykytaiteen ja tekstiilitaiteen vuoropuhelu sekä materiaalien moninaisuus ja uudet käyttötarkoitukset heijastavat ryijyjen elinvoimaisuutta ja jatkuvaa muutosta. Toimijaverkkoteoria tarjoaa viitekehyksen ymmärtää ryijyjen kompleksista suhdetta ympäristöön, taiteilijoihin ja käyttäjiin, jossa jokainen toimija vaikuttaa ryijyn merkitykseen ja käyttöön. Tämä tutkielma pyrkii lisäämään ymmärrystä ryijyjen roolista suomalaisessa kulttuurissa ja taiteessa erityisesti 2020-luvulla, sekä avaamaan uusia näkökulmia tekstiilitaiteen tutkimukseen.

Tutkielmassa on tarkasteltu Kotoa Kotiin -hankkeen (2019-2021) vapaaehtoistoimintaa. Tavoitteena oli selvittää hankkeessa toimivien vapaaehtoisten näkemyksiä siitä, miten vapaaehtoistoiminta voi tukea maahanmuuttajanaisten kotoutumista sekä vuorovaikutusta eri kulttuuri- ja uskontoryhmien välillä. Tutkimus perustuu neljän Kotoa Kotiin –hankkeen vapaaehtoisen haastatteluun. Tutkimusmenetelminä on käytetty puolistrukturoitua teemahaastattelua ja aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Vastaukset on teemoiteltu kolmeen ryhmään, “kulttuurien kohtaamisen kolmeksi tasoksi”. Arjen tasolla vapaaehtoisten tarjoama tuki maahanmuuttajanaisille oli yhdessä tekemistä, läsnäoloa ja suomen kielen harjoittelua. Dialogisella tasolla korostuivat kulttuurien välinen vuorovaikutus ja yhteyden luominen kantasuomalaisten sekä maahanmuuttajien välille. Yhteiskunnallisella tasolla vapaaehtoiset halusivat vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin ja asenteisiin ja edistää kotoutumista myös tällä tavoin. Tutkimustulosten perusteella vapaaehtoistoiminta voi auttaa maahanmuuttajia ja kantasuomalaisia tutustumaan toisiinsa ja lähentää eri väestöryhmiä. Vapaaehtoistoiminnan keinoilla on mahdollista myös tukea maahanmuuttajanaisten suomen kielen oppimista. Kotoa Kotiin -hankkeen vapaaehtoiset olivat saaneet koulutusta kulttuurisensitiiviseen työskentelyyn. Kulttuuri- ja uskontodialogia käytiin esimerkiksi juhlapyhistä ja niihin liittyvistä ruokaperinteistä. Vapaaehtoiset pitivät uskonnon ja kulttuurin huomioon ottamista tärkeänä osana kotoutumistyötä. Tutkimuksen perusteella vapaaehtoiset kaipaavat kuitenkin enemmän tukea siihen, miten uskontoon ja kulttuuriin liittyvistä asioista voi puhua luontevasti, ketään loukkaamatta.

Tämä opinnäyte käsittelee taidehistorian ilmenemistä lukion opetussuunnitelman perusteissa (LOPS) ja historian ylioppilaskoetehtävissä. Tutkimusintressinä on selvittää, miten taidehistoria näkyy LOPS:eissa ja historian ylioppilaskokeissa, ja mitä sen perusteella voi päätellä siitä, miten taidehistoriaa ajatellaan oppialan ulkopuolella. Lukiokoulutusta ja ylioppilastutkintoa lähestytään tutkielmassa eräänlaisena tiivistelmänä suomalaisesta yleissivistyksestä. Keskeinen konteksti on taidehistorian ja historian oppialan välinen suhde. Tutkielma rakentuu LOPS:ien ja koetehtävien lähiluvulle. Aineistona on vuosien 2003 ja 2015 LOPS:it sekä historian ylioppilaskokeet vuosilta 2006–2021. Taidehistoria näyttäytyy LOPS:eissa historian, kuvataiteen, uskonnon, elämänkatsomustiedon sekä äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineissa, joista historian oppiainetta tarkastellaan lähemmin. Aineistona olevista historian ylioppilaskokeista löytyy 33 tehtävää, joissa taidehistoria oli läsnä, ja näistä 13:sta se on keskiössä. Niistä tarkemmin tarkastellaan kolmea tehtävää, joissa kussakin aiheena on kahden taideteoksen vertailu tyylin näkökulmasta. Analyysin keskeisimmät huomiot ovat, että taidehistoria näyttäytyy ulospäin selkeänä, tarkkarajaisiin tyyliperiodeihin jakautuvana janana, joka hajoaa 1900-luvun jälkipuoliskolla ja muuttuu vaikeasti hahmotettavaksi. Niin ikään ilmenee, että oppialan ulkopuolella taideteoksia ei useinkaan lähestytä taiteellisia sisältöjä kantavina teoksina, vaan ennemminkin historiaa kuvittavina kuvina.

Tutkimuksen kohteena on Lasipalatsin kortteli Helsingin kaupungin keskustassa. Ajallisesti tutkimus keskittyy välille 1935-2005, kun kortteli toimi linja-autoasemana. Paikan teorian ja toimijaverkkoteorian näkökulmista tutkitaan, millaiseksi Lasipalatsin korttelin elämäkerta ja identiteetti ovat muodostuneet. Analyysissä halutaan selvittää mahdollisia piilotettuja mekanismeja korttelin elämäkerran rakentumisessa ja hahmottaa paikan identiteetin muodostumisen moninaisia prosesseja. Lisäksi selvitetään, millainen prosessi on paikan identiteetin muotoutuminen. Diskursiivisesti Lasipalatsin kortteli yhdistetään funktionalismin ja liikennesuunnittelun traditioon. Tutkielmassa havaitaan, että Lasipalatsin korttelin elämäkerta on kerrottu basaarirakennus Lasipalatsi keskiössään. Paikan identiteetti todetaan moninaiseksi, heterogeeniseksi ja muuttuvaksi kokonaisuudeksi. Lasipalatsin korttelin identiteetti osittain luotiin tietoisesti ja osittain se muodostui hyvin implisiittisesti. Toimijaverkkoteorian ja paikan teorian yhdistelmä havaitaan luontevaksi näkökulmaksi kaupunkikohteen analysointiin. Sen valossa vältetään dualistinen ajattelu, jossa tila ja paikka, tai sosiaalinen ja materiaalinen, olisivat rakennetun todellisuuden kaksi eri puolta.

Maisterintutkielmassani tutkin Pohjois-Amerikan suomalaisten työväenluokkaisten naisten ja lasten luontoon liittyviä spatiaalisia käsityksiä ja merkityksiä 1900-luvun alussa. Tarkasteluni kohdentuu erityisesti luonnossa vietettyyn vapaa-aikaan. Tavoitteenani on selvittää, miten luonnosta kirjoittaminen nivoutuu osaksi työväenluokan poliittista retoriikkaa niin konkreettisen, eletyn ympäristön kuin mielikuvienkin tasolla. Lisäksi olen kiinnostunut siitä, miten asutuskolonialistinen rakenne on mahdollistanut työläisten tilallisia haltuunottoja sekä siitä, miten luonnosta kirjoittamalla toisinnetaan asutuskolonialistista epistemologiaa. Aineistoni koostuu sosialistisen Toveritar-naistenlehden paikkakuntakirjeitä vuosilta 1916–1917. Paikkakuntakirjeet ovat lehden lukijoiden, eli naisten, nuorten ja lasten omaehtoisesti kirjoittamia tekstejä. Kirjeet lähetettiin yleensä oman asuinpaikkakunnan tai paikallisen sosialistiosaston nimissä – myös ilman virallista kirjeenvaihtajamandaattia. Kirjeiden kirjoittajat ovat Pohjois-Amerikan suomalaisia siirtolaisia ensimmäisessä tai toisessa polvessa. Analyysimenetelmänä käytän teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Analysoin aineistosta vapaa-aikaan sekä luonnon spatiaalisuuteen liitettyjä merkityksiä soveltaen Edward Sojan (1996) kehittämää kolmannen tilan käsitettä. Kolmannen tilan metodologisen käsitteen avulla tarkastelen luontoa 1) havaittuna ja koettuna, 2) elettynä ja sosiaalisena sekä 3) kuviteltuna ja ajateltuna tilana. Analysoin paikkakuntakirjeiden luontoa ja vapaa-aikaa käsitteleviä tekstejä erityisesti sään ja ilmaston sekä vapauden toisiinsa kietoutuvien teemojen kautta. Lisäksi tarkastelen aineistoa asutuskolonialistisessa viitekehyksessä soveltaen geohistoriallisen kuvittelun käsitettä (Massey 1993; Skurnik 2022). Geohistoriallisella kuvittelulla viitataan siihen, että suuri osa maantieteellisestä tiedosta on nykyisten ja menneiden ihmisten mielissä. Käsitteen avulla tarkastelen, miten luontoon tilana liittyvät käsitykset ja merkitykset asettuvat osaksi siirtolaisuuteen vaikuttaneita asutuskolonialistisia rakenteita ja epistemologiaa. Luonnon merkitykset ovat Toverittaren lukijakirjoittajille ambivalentteja. Luonto niin mahdollistaa kuin haastaa työläisnaisten- ja lasten toimintaa vapaa-aikana. Luonto nähtiin toisaalta tasa-arvoisena, kaikille yhteiskuntaluokille ”vapaana”, mutta toisaalta työväenluokan sortoa korostavana ja esiintuovana tilana. Luontoon ja vapaa-aikaan liittyviä haasteita ja mahdollisuuksia hyödynnetään paikkakuntakirjeissä myös metaforisesti ja symbolisesti. Esimerkiksi käsitykset säästä ja ilmastosta perustuvat aistein havaittuun tilaan, mutta niihin liittyviä merkityksiä hyödynnetään kuvaamaan työväenluokan kokemaa sortoa myös abstraktilla kuvittelun tasolla. Tutkimukseni pohjalta esitän, että luonto tarjosi kirjoitettuna kolmantena tilana työläisille eskapistisen tilan, johon oli mahdollista kuvitella vaihtoehtoisia työväen tulevaisuuksia sekä muistella menneisyyttä ja toisintaa suomalaisuutta. Lisäksi luonto on kirjeissä kielellinen merkitysresurssi, jota hyödynnetään kahdessa toisiinsa kietoutuvassa kommunikatiivisessa rekisterissä. Vernakulaarissa ilmasto- ja sääraportoinnin rekisterissä kirjoittajat välittivät tietoja elinoloista eri paikkakunnilla. Lisäksi tätä kommunikatiivista rekisteriä hyödynnettiin metaforisesti osana agitaatiorekisteriä. Agitaatiorekisterissä luonnosta kirjoittamalla korostettiin työläisten luokka-asemaa ja innostettiin lehden lukijoita luokkataisteluun. Työläisten luokkataistelun tavoitteena oli laajin mahdollinen vapauden tila, jota erityisesti kesäinen luonto symboloi. Suomalaissiirtolaisten omaksuman asutuskolonialistisen epistemologian mukaan työväenluokalla oli oikeus ja vapaus hyödyntää Pohjois-Amerikan luontoa omiin tilallisiin ja poliittisiin sekä identiteettiin liittyviin tarpeisiinsa. Toverittaren paikkakuntakirjeissä hyödynnetyt luontoon ja vapaa-aikaan liittyvät kielelliset merkitysresurssit välittävät ja uusintavat tätä asutuskolonialistista epistemologiaa. Luonto kolmantena tilana sisältää sekä toiveen että oletuksen totaalisesta vapaudesta, joka on mahdollinen valkoiselle, työväenluokkaiselle suomalaissiirtolaiselle.

Tämä maisterintutkielma käsittelee Piia Lehden (1973–2017) vedoksen Muutoksen rajaton mahdollisuus (2014) luontokäsitystä uusmaterialistisen teorian ja representaatioanalyysin kautta. Lähestyn vedosta uusmaterialismille keskeisen Elizabeth Groszin ajattelun sekä hänen muihin ajattelijoihin kohdistaman luentansa kautta. Täydennän hänen näkemyksiään muilla aihetta tukevilla ajattelijoilla ja näkökulmilla soveltuvin osin. Tutkielman aineisto muodostuu serigrafialla toteutetun Muutoksen rajaton mahdollisuus - vedoksen pohjalle. Lähestyn vedosta painetun taiteen käsitteen kautta. Käsitteenä se huomioi taidegrafiikkaa paremmin taiteenlajin merkitysjärjestelmiin pohjautuvan ontologian sekä siihen olennaisesti kytkeytyvät materiaalisuuteen ja prosessuaalisuuteen liittyvät ominaisuudet. Tutkielmassa uusmaterialismilla on kaksoisrooli, jolloin se toimii uusmaterialistisen taiteentutkimuksen kautta vedoksen materiaalisia ja prosessuaalisia ominaisuuksia korostavana teoriana. Toisaalta vedoksen kuva-aihetta sekä sen tuottamaa luontokäsitystä tulkitsen uusmaterialismille keskeisen Groszin ajattelun kautta. Muutoksen rajaton mahdollisuus on luontokäsityksensä kautta korosteisesti sidoksissa luonnon moninaisuuteen sekä muutoksellisuuteen. Sen luontokäsitys kytkeytyy voimakkaasti yhteen erilaisten todellisuutta tehostavien voimien kanssa. Näitä ovat elämänvoima, luonnonvalinta, sukupuoliero ja seksuaalivalinta sekä taiteen kyky vahvistaa erilaisia tuntuja. Toisaalta materiaalisten ominaisuuksiensa ja kuva-aiheensa kautta vedos muodostaa kuvauksen sellaisesta elämänmuodosta, joka ei ole todellisuudellemme ominainen. Näin ollen vedos on tulkittavissa kuvaukseksi erilaisten luonnon voimien paljastamisen, muuntamisen sekä tehostamisen mahdollisuuksista. Tällöin edellä kuvatut ominaisuudet ovat niitä tekijöitä, joiden kautta luonnon omat voimat saavat näkyvän olomuodon vedoksen pinnalle.

Psykedeeleistä on tullut jälleen osa julkista ja akateemista keskustelua. Psykedeelistä kokemusta on haastavaa kuvata sanallisesti, mikä vaikeuttaa aiheen ymmärtämistä ja siitä käytävää keskustelua. Tässä tutkimuksessa tarkastelen psykedeelistä kokemusta kahdesta näkökulmasta: kuolemanrajakokemuksen kaltaisena ilmiönä ja kognitiivisena muutosprosessina.Aineisto koostuu erowid.org-sivustolta kerätyistä kokemusraporteista, jotka kuvaavat psykedeeli DMT:n käytöstä seuranneita kokemuksia. Tarkastelen raportteja teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin, ja teoreettisena viitekehyksenä toimii kuolemanrajatutkimukseen kehitetty NDE-C-asteikko. Pisteytän kokemuksia sen perusteella, kuinka paljon ne sisältävät NDE-C-asteikon kuvaamia ulottuvuuksia. Kuolemanrajakokemuksen kriteerit täyttäviä raportteja analysoin fenomenografian keinoin. Etsin teksteistä ilmaisuja kokemusten aiheuttamista maailmankuvan ja ajattelutapojen muutoksista. Analyysissa nojaan Batsonin ja kumppaneiden (1993) sosiaalipsykologiseen teoriaan uskonnosta ja sen määritelmään uskonnollisesta kokemuksesta kognitiivisena muutoksena. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: Voiko psykedeelistä kokemusta tutkia mielekkäällä tavalla myös kuolemanrajakokemuksena? Ennustaako korkea pistemäärä kuolemanrajakokemusasteikolla kognitiivisia muutoksia? Millaisia käsityksiä psykedeelin aiheuttama kognitiivinen muutos voi synnyttää? Tulokset viittaavat siihen, että NDE-C-asteikko toimii tarkoituksenmukaisena työkaluna myös psykedeelien tutkimukseen. Korkea pistemäärä ennusti kognitiivisia muutoksia. Fenomenografisen analyysin tuloksena esittelen kaksi hierarkkista kategoriasysteemiä, jotka kuvaavat muutoksia sekä maailmankaikkeuden luonnetta että yksilön elämää koskevissa käsityksissä. Kategoriat toimivat psykedeelisen kokemuksen aiheuttamien kognitiivisten muutosten systemaattisena kuvauksena.

Tutkielma käsittelee meikkausta kahden yhdysvaltalaisen feministiseen taiteeseen yhdistetyn nykytaiteilijan, Cindy Shermanin (s. 1954) ja Marilyn Minterin (s. 1948) tuotannoissa. Tutkielma kysyy, minkälainen rooli meikkauksella on nykytaideteoksessa: miten sillä representoidaan sukupuolta, voidaanko sen käyttö nähdä feministisenä kritiikkinä ja voiko se samaan aikaan olla kaupallista ja kriittistä, sekä ovatko aineiston meikkaukset joko kantajiaan peittäviä naamioita, heidän identiteettiään esiintuovia ilmaisun välineitä vai kenties jotain muuta. Lähilukemalla feministisiä nykytaideteoksia pyrin tarjoamaan meikkauksen tarkasteluun vaihtoehtoisia tapoja kriittiselle näkemykselle meikkauksesta paheksuttavana turhamaisuutena tai naisia alistavana mahdottomiin kauneusihanteisiin sopeutumisena. Feministinen tutkimusperinne ja sukupuolentutkimuksen näkökulmat ohjaavat kriittistä luentaani, joka pohjaa taidehistorian käsitykseen representaatiosta: merkitykset syntyvät taideteoksen ja siitä tehdyn luennan vuorovaikutuksessa. Aineistoksi on valikoitunut yhteensä 16 kuvaa, joista 10 on nykytaideteoksia, viisi kummaltakin taiteilijalta. Lisäaineistona toimii kuusi kuvaa, jotka ovat peräisin taiteilijoiden toteuttamista mainoskampanjoista. Tutkielman teoreettinen viitekehys hyödyntää sukupuolentutkimuksen teoriaa sukupuolesta performatiivisesti tuotettuna kategoriana sekä teoriaa meikkauksesta naamioitumisena. Tutkielma avaa lyhyesti myös meikkauksen historiaa ja ontologiaa. Taidehistoriaan paljon sovellettu groteskin ruumiin teoria ja abjektin käsite toimivat apuvälineinä aineiston analyysissä. Hyödynnän myös taiteilijoiden teoksista aiemmin kirjoitettuja analyysejä ja heidän haastatteluitaan. Tutkielma osoittaa, että aineiston meikkauksissa sukupuolta parodioidaan ja sen rakentuneisuutta tehdään näkyväksi epäkonventionaalisilla meikkauksilla. Kahden taiteilijan teoksissa esiintyvät meikkaukset edustavat sen hyvin erilaisia muotoja: Shermanin kohdalla ne liittyvät sukupuolen ja muiden identiteettikategorioiden merkitsemiseen, kun Minter esittää meikin abstraktina materiaalina ihon pinnalla. Tulkitsen molempien taiteilijoiden teokset feministisiksi taktiikoiksi, jotka rikkovat stereotyyppisen feminiinisyyden kuvastoa. Taiteilijoiden mainoskuvat ovat teosten tapaan kriittisiä stereotypioita ja kauneusihanteita kohtaan, mutta niillä on myös kaupallinen agenda, mikä luo kuviin sisäisen ristiriidan. Mainokset vieraannuttavat itsensä tyypillisestä mainoskuvastosta ja vetoavat valveutuneeseen yleisöön. Meikkaukset Shermanin teoksissa ovat monimutkaisia kokonaisuuksia, joissa identiteetillä ja meikillä on suhde, mutta se on ironinen ja ristiriitainen. Minterin teoksissa meikin ja identiteetin suhde ei ole yhtä olennainen, vaan teokset esittävät ruumiin rajattomana ja lihallisena materiaalina, jonka pinnalla oleva meikki sulautuu osaksi sitä.