Browsing by Subject "identiteetti"

Helsinki on kansainvälistynyt nopeasti. Vuoden 2016 alussa 14,3 prosenttia Helsingin väestöstä oli ulkomaalaistaustaisia ja 83 prosenttia heistä oli syntynyt ulkomailla. Tutkielmani käsittelee suomea puhumattomien ulkomaalaisten kokemuksia Helsinkiin muuttamisesta ja kaupungissa asumisesta. Tutkielmani on rajattu alueellisesti pääkaupunkiseutuun, josta puhutaan Helsinkinä. Aineisto kerättiin keväällä 2018 haastattelemalla englanniksi 14 Facebookin Finland IESAF ja International Jobseekers in Helsinki -ryhmien kautta tavoitettua 22–35-vuotiasta henkilöä, jotka olivat muuttaneet Helsinkiin erilaisista syistä viimeisen kolmen vuoden aikana haastattelujen ajankohdasta katsottuna. 12 haastatteluista nauhoitettiin ja litteroitiin ja kaksi haastattelua tehtiin sähköpostin välityksellä. Kaikki haastatellut käyttävät arkikielenään englantia, ja kukaan heistä ei sanonut kommunikoivansa sujuvasti suomeksi. Kaikki heistä asuivat aineiston keräämisen aikaan Helsingissä, Espoossa tai Vantaalla. Maahanmuuttotutkimus Suomessa käsittelee usein samoista etnisistä tai kansallisista taustoista tulevia yhteisöjä. Tutkielmani laajentaa tätä keskustelua syventyen erilaisista taustoista tulevien ja erilaisissa elämäntilanteissa olevien yksilöiden kokemuksiin. Kaikki haastatellut edustavat eri kansallisuuksia, eivätkä he ole ryhmänä yksiselitteisesti määriteltävissä. Yhdistäviä tekijöitä ovat ulkomaalaisuus, toistaiseksi lyhytaikainen asuminen Helsingissä ja englannin kielen käyttö arjessa. Yksilöiden kokemusten moninaisuutta painottava tutkielmani on poikkitieteellinen ja pohjaa teoreettisesti tutkimukseen maahanmuutosta, kansainvälisestä liikkuvuudesta ja identiteeteistä. Tutkielmassa haastatteluaineistoa käsitellään diskurssianalyysin metodein ja se sisältää kolme temaattisesti jaoteltua käsittelylukua: Helsinki ja paikalliset ihmiset, arjen haasteet ja syrjinnän kokemukset sekä sosiaalisten verkostojen rakentaminen ja uuteen kaupunkiin kotiutuminen. Kaikkia käsiteltäviä aiheita läpileikkaava teema on kielen merkitys ihmisten arjessa, vastoinkäymisissä ja kuuluvuuden tunteessa. Haastateltujen odotukset ja kokemukset Helsingistä kaupunkina ja kohtaamisista ihmisten kanssa vertautuvat aiempiin kansainvälisiin kokemuksiin tai asumiseen muualla Suomessa. Näkemykset omasta identifioitumisesta uudessa ympäristössä linkittyvät erityisesti Suomen ja Euroopan suhteeseen. Kuvatut syrjinnän kokemukset yhdistyvät etenkin haastavaan työmarkkinatilanteeseen ja suomen kielen käyttöön. Sosiaalisten verkostojen muodostumisessa korostuu paikallisuus globaalin ulottuvuuden rinnalla ja tunne kodikkuudesta osoittautuu sopeutumisen kannalta tärkeäksi. Tutkielmani osoittaa yksilön kokemuksen tärkeyden tutkittaessa maahanmuuttoa ilmiönä. Jokaisella henkilöllä on maahan muuttaessaan oma tarinansa, identiteettinsä ja kokemuksensa, joista kaikki vaikuttavat yksilön elämään uudessa kaupunkiympäristössä.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani turkkilaisen kirjailijan Halide Edibin (1884–1964) kasvatukseen, koulutukseen ja avioliittoon liittyviä identiteettejä hänen vuonna 1926 englanniksi julkaistussa muistelmateoksessaan Memoirs of Halide Edib. Edib oli osa uutta osmanimuslimien turkinkielistä koulutettua yläluokkaa, joka ihannoi länsimaita erityisesti Ranskaa – ja halusi modernisoida Osmanivaltakuntaa perinpohjaisesti. Halide Edib on hyvin tunnettu nationalistinen kirjailija Turkissa ja hänen uraansa on tutkittu paljon, joten keskityn tässä pro gradussa ensisijaisesti siihen, miten hän rakentaa muistelmissa identiteettejään kertoessaan siitä ajasta, kun hän ei ollut vielä tunnettu. Olen valikoinut kasvatuksen, koulutuksen ja avioliiton erityishuomion kohteeksi, koska ne olivat aikakauden kuumia puheenaiheita. Naisten sosiaalisen aseman muuttaminen oli yksi nuorturkkilaisten keskeisiä tavoitteita. Heidän naisihanteensa oli moderni koulutettu nainen, joka oli tasapuolinen aviopuoliso modernille miehelle sekä hyvä äiti ja kasvattaja perheen lapsille. Perheihanne perustui länsimaiseen porvarilliseen perheideaaliin. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: - Millaisia nuorturkkilaisten ihanteelliseen moderniin naiseuteen liittyviä identiteettejä Halide Edib rakentaa muistelmissaan ja miksi hän kuvailee itseään tällä tavoin? - Miten hän rakentaa muistelmissa itäiseen ja läntiseen kasvatukseen, koulutukseen ja avioliittoon liittyviä identiteettejä ennen uransa alkua? Olen käyttänyt henkilöhistoriallista lähestymistapaa analysoidessani muistelmia, koska omaelämäkerrallinen kirjoittaminen käyttää samoja konventioita kuin omaelämäkertaa muistuttava autofiktiivinen kirjallisuus tällaisen muistitiedon ja kaunokirjallisuuden rajoilla häilyvän lähestyvän kirjoittamisen lajin tutkimuksessa kirjallisuudentutkimus antaa hyödyllisiä käsitteitä avuksi. Tämä pro gradu - tutkimus on kuitenkin ensisijaisesti historiantutkimusta, koska keskityn enemmän kirjoittamisen tapojen ja luonteen sijasta historialliseen kontekstiin. Käytän analyysissani myös sosiaalihistoriallista lähestymistapaa ja pohdin, miten muistelmissa sekä kertova että kerrottu Halide Edib suhteutuu osaksi laajempaa historiallista kontekstiaan ja erityisesti osmanimuslimien uudistusmielistä yläluokkaa. Yhdistelmä henkilöhistoriaa sekä sosiaalihistoriaa antaa hyvän pohjan tutkia sekä yksilöä että historiallista aikaa, jossa hän eli ja yhteisöä, jota hän oli osa. Halide Edib on kirjoittanut muistelmateoksensa tiettynä ajankohtana, rajaten sitä tietoisesti ja tiedostamatta. Hänen päätöksiinsä niin kirjoitetuista kuin kirjoittamattomista asioista ovat vaikuttaneet kirjoittamisajankohdan tilanteet ja ihmiset. Vaikka muistelmissa eletään menneisyydessä ja muistoissa, on tutkimuksen kohteena silti vuonna 1926 julkaistu teos. Hän ottaa muistelmissa yleisön huomioon ja rakentaa identiteettejään suhteessa heihin. Muistelmissa turkinkieliseen osmanimuslimien yläluokkaan kuulunut Edib rakentaa identiteettejään kirjoittamishetkestä menneisyyteen katsoen ja kertovassa muodossa sanoittaa oman elämänsä tarinan, jossa hän laajan koulutuksen ja perhe-elämään liittyvien ongelmien tarkkailun kautta kasvaa lopulta kirjoittajaksi, koulutuksen kehittäjäksi ja feministiksi. Vaikka muistelmista on luettavissa kehityskertomuksen kaltainen elämäntarina ovat tulkintani mukaan hänen muistelmissaan rakentuvat identiteetit myös ristiriitaisia, mikä näkyy erityisen hyvin kun Edib puhuu kiistanalaisista aiheista kuten feminismistä, avioerosta tai omasta poliittisuudestaan. Edib esittää itsensä muistelmissa nuorturkkilaisten nationalistisen ihanteen mukaisena modernina naisena, joka on sekä uraa luova kirjoittaja että rakastava äiti. Turkkilaisnationalismin oppien mukaan hän löytää tasapainon länsimaisen sivistyksen ja ikiaikaiseksi mielletyn turkkilaisen kulttuurin välillä, mikä näkyy muistelmissa koulutuksen osalta kansankulttuuriksi mielletyn turkkilaisen kirjallisuuden ja teatterin arvostuksena. Kuvatessaan perheeseen ja avioliittoon liittyviä käytäntöjä on Edib selkeästi kriittisempi ja näkee idän ja lännen suhteen jännitteisempänä. Vanhat perheeseen vaikuttavat käytännöt ovat ennemmin haitallisia kuin jotain, mitä pitäisi vaalia ja säilyttää. Uusi eurooppalainen perheideaali on Edibille muistelmissa ihanne, johon hän vertaa vanhaa turkkilaista perhemallia.

Taidehistorian pro gradu -työni käsittelee Charlotte Brontën 1847 julkaistun Jane Eyre –romaanin vuosina 1895-2014 julkaistuja kirjankuvituksia. Tutkimuksessa havainnoin kuvitusten kerrontaratkaisuja eli narratologiaa, sekä tapaa jolla eri aikojen kuvittajat ovat lähestyneet 1800-luvun Britanniaan sijoittuvan teoksen ajankuvaa. Huomioni kohteet jakautuvat tarkemmin kolmeen pääteemaan: yksilön ja tämän ympäristön vuorovaikutukseen, yksilöön osana sosiaalisia yhteisöjä sekä yksilöön oman aikansa edustajana. Havaintoni ovat, että klassikkoromaanista on mahdollista muodostaa keskenään hyvin erilaisia kuvallisia esityksiä, jotka lähestyvät alkuperäistä narratiivia yhden tai useamman henkilöhahmon näkökulmista ja painottavat keskenään erilaisia teemoja romaanin tarinalinjasta. Koska Jane Eyre on yhtä aikaa rakkauskertomus, itsenäisen naisen kasvuromaani, kauhuromanttinen jännityskertomus ja sosiaalisen realismin ja feminismin edelläkävijäteos, aihemahdollisuuksien runsaus tarjoaa romaanin kuvittajille runsaasti erilaisia tunnelma- ja näkökulmavaihtoehtoja.

Tässä työssä tutkin Katja Ketun romaanin Yöperhosen naispäähenkilöä, Irga Malista ja analysoin hänen identiteettiään sekä sen muutoksia. Romaani seuraa Irgan elämää eri vuosikymmeninä nuorena vankileirillä vietetyistä vuosista aina vanhuuteen saakka. Käytän työssäni Pertti Karkaman teoriaa, jonka hän esittelee teoksessaan Kirjallisuus ja nykyaika (1994). Karkama jakaa henkilöhahmon identiteetin kolmeen eri osa-alueeseen: yhteiskunnalliseen identiteettiin, sosiaaliseen identiteettiin ja itseidentiteettiin. Karkaman teoriaa hyödyntäen pyrin hahmottamaan Irgan identiteetin eri osa-alueiden muutoksia suhteessa ympäristöön ja ihmissuhteisiin. Romaanista löytyy myös johtomotiiveja, joiden merkitysten avaaminen mahdollistaa Irgan identiteetin tiiviimmän tarkastelun. Motiiveja tutkiessani käytän apuna Iiris Kuusisen väitöskirjaa Naisen yksilöityminen suomalaisessa kirjallisuudessa 1950-luvulta lähtien (2008). Työni etenee siten, että analysoin ensin Irgan nuoruutta ja siirryn analyysiluvuissani Irgan elämänvaiheita seuraten kohti Irgan vanhuutta. Pohdin syyllisyyden ja häpeän vaikutusta Irgan identiteetin eri osa-alueisiin sekä hänen haluaan luopua omasta, tuskaa aiheuttaneesta identiteetistään. Miesten ja naisten välinen epätasa-arvo on tärkeä teema Yöperhosessa ja nimenomaan vuorovaikutus miesten kanssa on Irgan identiteetin pirstoutumisen takana. Myös valtasuhteet ja ihmisen halu säilyä hengissä nousevat merkityksellisiksi niin Irgan identiteetin kuin romaanin teemojenkin kannalta.

Tutkimuksen tavoitteena on havainnoida, millä tavoin vaihto-opiskelu ulkomailla on vaikuttanut suomalaisten korkeakouluopiskelijoiden kieli-identiteettiin eli kokemuksiin itsestään suomalaisina ja suomen puhujina. Tutkimuksessa havainnoidaan suomen kielen roolia vaihto-opiskelijoiden arjessa sekä eritellään kielellisiä haasteita, joita arki ilman suomea tuo mukanaan. Tutkimuksessa tarkastellaan lisäksi ympäristön suomen kieltä kohtaan osoittamaa kiinnostusta sekä erilaisia suomen kielestä esitettyjä luonnehdintoja ja niiden vaikutusta vaihto-opiskelijoiden kieli-identiteettiin. Tutkimusaineisto koostuu kahdeksan (8) opiskelijavaihdossa olleen nuoren haastatteluista. Aineistonkeruu on toteutettu teemahaastatteluina 2–3 hengen ryhmissä keväällä 2013. Haastatteluryhmiä on yhteensä kolme, ja haastattelut ovat kestäneet keskimäärin tunnin. Tutkimusaihetta tarkastellaan kieli-identiteetin ja kansanlingvistiikan näkökulmasta. Näiden lisäksi hyödynnetään koodinvaihdon sekä tunnesanojen semantiikan tutkimusta. Tutkielma osoittaa, että opiskelijavaihtoon lähdetään tyypillisesti vahvistamaan kielitaitoa. Vaihtojakso nähdään vahvistavana kokemuksena, josta tulee selvitä itsenäisesti, minkä vuoksi suomenkielisiä kontakteja pyritään vaihtokohteessa jopa tietoisesti välttelemään. Arki ilman suomen kieltä koetaan hankalaksi erityisesti virallisissa asiointitilanteissa sekä opetustilanteissa. Opiskelijat havaitsivat vaihtoaikanaan kykenevänsä välittämään tunteita ja huumoria parhaiten äidinkielellään. Suomen kieltä luonnehdittiin vaihto-opiskelijoille monin tavoin: suomen arvioitiin kuulostavan esimerkiksi keijukieleltä ja japanilta. Opiskelijat kokevat suomen kieltä kohtaan osoitetun kiinnostuksen positiiviseksi ja arvelevat sen nostaneen arvostustaan suomen kieltä kohtaan. Paluun suomenkieliseen ympäristöön vaihtojakson päätteeksi koetaan olleen vaikeaa osin siksi, että vaihdossa käytettyyn kieleen on saatettu liittää tietynlaisia persoonallisuuden piirteitä, joiden ilmaiseminen omalla äidinkielellä tuntuu vieraalta.

Globalisaatio on lisännyt kulttuurienvälisiä kohtaamisia: ihmiset liikkuvat enemmän ja media ulottuu aina vain laajemmalle. Tämä globaali kehitys on myös laajentanut mahdollisuuksia kielten oppimiseen. Ilmiönä polyglottius on voimistunut erityisesti internetissä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten nykyajan polyglotit neuvottelevat ja muovaavat identiteettejään erilaisissa kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa konteksteissa oppiessaan, käyttäessään ja harrastaessaan kieliä. Tavoitteena on ymmärtää, miten kiintymyssuhteet kieliin kietoutuvat polyglottien identiteetteihin. Keskeisenä teemana ovatkin polyglottien kielille antamat merkitykset sekä niiden kytkökset laajempiin sosiokulttuurisiin (valta)rakenteisiin. Tutkielmassa avataan polyglottien tunnetta kodista ja kuulumisesta johonkin globaalistuvassa maailmassa samoin kuin kielitaidon, -siteiden ja -tietoisuuden merkitystä näissä transnationaalisissa ja kulttuurienvälisissä kokemuksissa. Tutkielman aineisto koostuu 98 kyselyvastauksesta, jotka on kerätty kahdesta kirjoittajan laatimasta, Facebookin seitsemään polyglottiaiheiseen ryhmään lähettämästä kyselystä. Aineistoa eritellään ja merkityksellistetään temaattisen sisällönanalyysin keinoin sekä tulkitaan kulttuurintutkimukselle ominaisella monitieteellisellä otteella. Polyglotti-ilmiötä ja siihen liittyviä diskursseja käsitteellistetään ja kontekstualisoidaan. Tällainen kontekstualisoiva lähestymistapa mahdollistaa myös itse kieliin liittyvien asenteiden ja ideologioiden avaamisen. Polyglottius harrastuksena ja elämäntapana on saanut vauhtia erityisesti internetistä. Se perustuu kielten intohimoiseen ja omaehtoiseen oppimiseen ja yhdistää kulttuuritaustoiltaan erilaisia ihmisiä ympäri maailman. Polyglottien siteet niin ensimmäiseen kuin myöhemmin opittuihin kieliin ovat tunnelataukseltaan vaihtelevia ja moniulotteisia, jälkimmäiset usein äidinkieltä jännittävämpiä. Vaikka polyglottien kieli- ja kansallisuustausta, asuinpaikka sekä sosioekonominen asema vaihtelevat, heidän kielellisissä sitoumuksissaan ja tottumuksissaan on samanlaisia vuorovaikutuksellisia, performatiivisia ja narratiivisia piirteitä. Juuri identiteettinarratiivit tekevät kielellisistä kehityskuluista merkityksellisiä ja johdonmukaisia elämäntarinoita, joita polyglotit voivat halutessaan muotoilla uudelleen. Kielelliset investoinnit voivatkin tarjota polygloteille tuoreita ja usein mieluisampia identiteettivaihtoehtoja. Yksi tällainen on jo nimitys ”polyglotti”, joka herättää arvostusta ja erottaa heidät muista. Kiinnostus kieliin ja niiden osaaminen ylittävät kulttuurisia ja kansallisia rajoja, mikä heijastuu useiden polyglottien moninaisiin ja osin ristiriitaisiin kuulumisen tunteisiin verkottuneessa maailmassa. Useimmiten he kaipaavat ja pyrkivät poikkikielelliseen vuorovaikutukseen kansainvälisesti, paikallisesti tai virtuaalisesti. Kielitaito ja -siteet avartavat ja vahvistavat polyglottien globaalia tietoisuutta, joka on kasvualusta maailmankansalaisuudelle ja kulttuurienväliselle neuvottelulle.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten henkilökuvassa referoidaan pää- ja muiden henkilöiden puhetta ja ajatuksia. Tavoitteena on selvittää, mitkä ovat henkilökuvan toimintavaiheet, miten niissä referoidaan ja miten vapaata epäsuoraa esitystä hyödynnetään päähenkilön identiteettien kuvaamiseen. Henkilökuvaa tarkastellaan tekstilajin näkökulmasta. Tutkielman aineistona on kolme henkilökuvaa, joiden päähenkilöt ovat menestyneitä yksilöurheilijoita. Henkilökuvat ovat ilmestyneet Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä ja Gloriassa vuosina 2014 ja 2016. Päähenkilöt ovat maratoonari Alisa Vainio, uimari Ari-Pekka Liukkonen ja purjehtija Tuuli Petäjä-Sirén. Tutkielmassa esitellään henkilökuvan toimintavaiheet, jotka ovat taustoitus, haastattelutilanteen kuvaus ja päähenkilön kuvaus. Havainnot eri toimintavaiheissa käytetyistä referoinnin keinoista osoittavat, että henkilökuvassa referointia käytetään eri paikoissa eri tarkoituksiin. Taustoituksessa referoinnilla voidaan pohjustaa henkilökuvaa, sen päähenkilöä ja jutussa käsiteltäviä asioita. Haastattelutilanteen kuvauksessa päähenkilöä kohtaan osoitetaan empatiaa vapaan epäsuoran esityksen jaksoissa. Vapaata epäsuoraa esitystä käytetään myös haastattelutilanteessa ilmenevien ristiriitojen selittämiseen. Päähenkilön identiteettiä kuvataan enimmäkseen suoran esityksen ja vapaan epäsuoran esityksen jaksoissa. Erityisesti vapaalla epäsuoralla esityksellä on merkittävä vaikutus siihen, millainen kuva haastateltavasta lopulta muodostuu.

Tutkielmassa tarkastellaan napolilaisten räp-artistien sanoituksissaan luomaa kuvaa Napolin kaupungista ja Etelä-Italiasta. Aineisto koostuu pääasiassa kuuden yhtyeen tai artistin ja heidän yhteistyöprojektiensa tuotannosta, josta on poimittu analysoitavaksi Napolia ja Etelä-Italiaa kommentoivia sanoituksia. Tutkielmassa käsitellyt artistit ovat Lucariello, Dope One, Clementino, Co'Sang, Rocco Hunt ja Enzo Dong. Tarkastelun kohteena on toisaalta Napolin kaupungin imago ja toisaalta napolilaisten identiteetti. Hiphopin kaltaisen urbaanin nuorisokulttuurin avulla voidaan päästä lähelle Napolin esikaupunkialueiden nuorison arkea, ja tutkimuksen kolmas keskeinen käsite onkin periferia. Aineistosta aukeavia pääteemoja on neljä: Napolin imago, etelän asema Italiassa, musiikin ja rikollisuuden suhde, sekä periferioiden nuorten elämä ja tulevaisuus. Napolin imagoon ovat vaikuttaneet erilaiset kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa esitetyt kuvaukset aina 1800- luvun vaihteen matkakirjoittajien kommenteista lähtien. Lisäksi kaupungin pitkä ja rikas musiikkiperinne on erityisesti tehnyt sitä tunnetuksi maailmalla. Räppäreidenkin käyttämällä napolin kielellä on suuri merkitys paikalliselle identiteetille, vaikka se on toisaalta aiheuttanut ennakkoluuloja ja esteitä artistien ymmärrettävyydelle muualla Italiassa. Etelä-Italia on politiikassa usein jäänyt Italian sisäiseksi periferiaksi, jota ei vuonna 1861 tapahtuneesta yhdistymisestä huolimatta juurikaan huomioida kansallisella tasolla. Alueellinen eriarvoisuus etelän ja pohjoisen välillä on edelleen huomattava. Ympäristöongelmat kietoutuvat osin järjestäytyneen rikollisuuden voimakkuuteen, ja valtio voi olla kansalaisille uhka sekä väkivallan että välinpitämättömyyden kautta. Räp-sanoitukset kertovat näistä ongelmista suorasukaisesti, mutta mukana ovat myös positiiviset teemat ja usko parempaan tulevaisuuteen. Erityisesti gangsta-räppiä on syytetty huonojen käyttäytymismallien välittämisestä nuorisolle. Vaikka Yhdysvaltojen mustan vähemmistön ja eteläitalialaisten aseman väliltä löytyykin yhtäläisyyksiä, poikkeaa napolilainen räp usein painotuksiltaan amerikkalaisten räppäreiden tematiikasta. Osa räppäreistä kirjoittaa kuitenkin aiheista suorasukaiseen tyyliin, mikä on johtanut pohdintoihin artistin vastuusta myös Italiassa. Periferioiden nuorison kohtaama tulevaisuus köyhyyden, korkean työttömyyden ja rikollisuuden piinamassa ympäristössä on keskeinen aihe napolilaisessa räpissä. Artistit taistelevat sanoituksillaan periferioiden nuoria kohtaan suunnattuja ennakkoluuloja vastaan, ja toimivat samalla rohkaisevina esikuvina seuraaville sukupolville. Napolilainen räp käsittelee monipuolisesti ja avoimesti sekä alueen ongelmia että ylpeydenaiheita, ja tarjoaa siten ajankohtaisen näkökulman Napolin ja Etelä-Italian nykyhetkeen.

Tämä pro gradu-tutkielma käsittelee nykypäivän kullankaivajia Suomen Lapissa. Tutkielmassa tarkastellaan kullankaivajien elämäntapaa, perinteitä ja sitä, miten kullankaivaja-identiteettiä tuotetaan yhdessä yhteisön jäsenten kanssa ja millaisia eri ulottuvuuksia tällä identiteetillä on. Tutkielmassa käsittelen myös Lapin kullankaivajien ja saamelaiskulttuurin välistä suhdetta sekä tarkastelen kullankaivuperinteen säilymisen syitä ja toisaalta tämän perinteen jatkumisen mahdollisuuksia. Tutkimusaineistoni perusteella pyrin selvittämään kyseiselle elämäntavalle annettuja merkityksiä sekä kullankaivajan identiteetin ja maailmankuvan rakentumista suhteessa mm. Lappiin, luontoon, muihin kullankaivajiin, saamelaisiin ja Etelä-Suomeen. Tutkielman keskeisiä kysymyksiä ovat mm. millaisin diskurssein kullankaivukulttuuria, omaa elämäntapaa ja Lappia representoidaan? Miten paikallista tai alueellista identiteettiä rakennetaan suhteessa toisiin kullankaivajiin, Lapin ympäristöön sekä muihin paikallisiin ihmisiin? Millaisena kullankaivajien puheessa ilmenee Etelä- ja Pohjois-Suomen välinen suhde ja miten kuvaa ”meistä” tai ”toisesta” tuotetaan? Entä millaisia merkityksiä tuotetaan kullankaivajien puheessa liittyen Lappiin, kullankaivamiseen ja kullankaivajana olemiseen ja miksi? Metodologisesti tutkimusaihetta lähestytään mm. identiteettien ja mentaliteettien tutkimusta sekä miestutkimusta hyödyntämällä. Tutkielman peruslähtökohtana on aineistolähtöisyys, jolloin teoria nousee empiirisestä aineistosta. Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt etnografiaa, jossa olennaisen osan tutkimusta muodostaa fyysinen kentälle meno, tutkittavien elämään eri tavoin osallistuminen ja näin ollen aineiston tuotanto yhdessä tutkittavien kanssa. Etnografisen kenttätyön toteutin joulukuun 2015 ja maaliskuun 2016 välisenä aikana ja se koostui kahdesta kenttätyöjaksosta Lapissa sekä kullankaivajien seminaariristeilyyn osallistumisesta. Lisäksi haastattelin kullankaivajia myös Helsingissä. Tutkielmani primääriaineiston muodostaa haastattelumateriaali, minkä lisäksi kenttätyömatkojeni nauhoittamattomat keskustelut ja havainnot ovat toimineet tulkintojeni tukena. Haastatteluja on yhteensä 17 kappaletta joista 10 on nauhoitettuja ja 7 sähköisesti toimitettuja. Haastateltavista 13 oli miehiä ja 4 naisia. Haastattelumateriaalin analyysimetodeina olen käyttänyt sisällönanalyysia ja lähilukua, joiden avulla olen pyrkinyt nostamaan aineistosta esiin olennaista informaatiota sekä kullankaivukulttuuriin liittyviä laajempia kulttuurisia merkityksiä. Vaikka kullankaivamisen lähtökohtana oli vielä 1800- ja 1900-lukujen Suomessa ihmisten pyrkimys parantaa taloudellista tilannettaan, nykypäivänä vain hyvin pieni osa kullankaivajista saa toimeentulonsa kullasta. Nyky-kullankaivajien elämäntavassa rikastumista tärkeämmiksi perinnettä säilyttäviksi arvoiksi on noussut mm. vapaus, riippumattomuus, luonnonmukainen elämäntapa sekä omaan yhteisöön kuulumisen tunne. Tärkeää on myös luonnossa pärjäämisen ja selviämisen kautta löytyvä elämän merkityksellisyys. Edellä mainitut asiat merkitsevät kullankaivajille usein enemmän kuin varma toimeentulo tai nykyajan teknologian tuomat mukavuudet. Samalla kullankaivukulttuurissa voi nähdä eräänlaista ”jätkä-nostalgiaa”, eli entisaikojen tukkilais- ja savottakulttuuria romantisoivia piirteitä. Lappi muodostaa kullankaivaja-identiteetin ja mentaliteetin kasvualustan ja on samalla paitsi maantieteellinen, myös kuvitteellinen myyttien, mielikuvien, toiveiden ja odotusten konstruktio. Lappi voi edustaa kullankaivajalle esimerkiksi idyllimäistä paratiisia, todellisuuspakoa tai vain arkista työympäristöä vaativine luonnonoloineen. Lappiin asettuminen on eräänlainen siirtymäriitti, jonka myötä identiteetti on mahdollista luoda uudelleen, samalla kun aiempi elämä jätetään taakse. Tällainen kullankaivaja-identiteetin ottaminen näyttää tapahtuvan myös silloin, vaikka Lappiin siirryttäisiin vain kesän ajaksi sillä tällöinkin ”arki-minä” eteläisessä Suomessa jätetään taakse. Samalla kullankaivajien lappilaisuus näyttäytyy eräänlaisena liminaalitilan identiteettinä paikallisen ja vieraan välimaastossa. Vaikka kullankaivajat tulevat hyvin toimeen paikallisen saamelaisväestön kanssa, kullankaivajien tämänhetkiset ristiriidat saamelaiskäräjien kanssa koetaan ongelmallisina paitsi taloudellisessa, myös sosiaalisessa mielessä niiden hankaloittaessa yhtenäisen paikallisidentiteetin rakentamista Lapin alueilla. Nykyinen uhka kullankaivun loppumisesta Lapissa on tuntunut vahvistavan kullankaivajien kollektiivista identiteettiä, ”me-henkeä” sekä arvostusta omaa työtä ja kullankaivamisen perinteitä kohtaan. Asenteissa kuvastuu mm. kullankaivajien päättäväisyys jatkaa vaikeuksista huolimatta ja heidän pyrkimyksensä säilyttää elämäntapa Lapissa tulevaisuudessakin.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan toisen maailmansodan ja englantilaisen jalkapallon välistä suhdetta. Tutkimus käsittelee erityisesti lajin sosiaalihistoriallista puolta, ja työn keskiössä ovat nimenomaisesti lajin yleisö sekä sen yhteiskunnallinen asema. Vaikka jalkapallo olikin toisen maailmansodan alkaessa levinnyt miltei maailman jokaiselle kolkalle, keskitytään tässä työssä yksinomaan englantilaiseen ammattilaisjalkapalloiluun. Tutkimuksen keskeisenä tehtävänä on selvittää, miksi jalkapallon pelaamisesta ja sen seuraamisesta ei haluttu luopua sodan aiheuttamista hankaluuksista huolimatta. Asiaa tarkastellaan sekä yleisön, jalkapalloseurojen sekä valtion näkökulmasta. Lisäksi työssä kuvataan jalkapallon varaan rakennettuja maantieteellisiä ja sosiaalisia identiteettejä sekä tutkitaan, kenen peli jalkapallo lopulta oli. Työssä tarkastellaan esimerkiksi eri sosiaaliluokkien ja sukupuolten suhdetta lajiin. Tärkeimpiä alkuperäislähteitä ovat olleet sanomalehdet, parlamentin istuntojen litteraatiot sekä seurojen kokouspöytäkirjat ja otteluohjelmat. Työssä on hyödynnetty runsaasti erityisesti liverpoolilaisseura Evertonin digitoitua arkistokokoelmaa, lontoolaisen Chelsea FC:n otteluohjelmalehtisiä sekä sanomalehti The Timesissa julkaistuja mielipidekirjoituksia. Tutkielma esittää, ettei jalkapallon ympärille rakentunut erityisen voimakasta kansallista identiteettiä ennen toista maailmansotaa tai sen aikana. Alueelliset identiteetit olivat sen sijaan vahvoja, ja jalkapallon viehätysvoimaa selittää osittain eri kaupunkien ja alueiden välinen vastakkainasettelu. Jalkapallo mielletään usein myös puhtaasti työväenluokkaisten miesten peliksi, mutta tutkimustulokset osoittavat, että laji oli sosiaalisesti uskottua heterogeenisempi. Päätäntävalta ja hallinto olivat keskiluokan käsissä, eivätkä katsomotkaan täyttyneet yksin työväestä. Tutkimuksen mukaan jalkapallo oli toisen maailmansodan alkaessa kasvanut urheilulajista liiketoiminnaksi, mikä vaikutti voimakkaasti päätökseen jatkaa pelaamista sodasta huolimatta. Seuroilla tai pelaajilla ei yksinkertaisesti ollut varaa määrittelemättömän mittaiseen taukoon. Vaikka valtio ei juurikaan käyttänyt lajia propagandatarkoituksiin, ymmärrettiin sen suosio kuitenkin parlamentissa. Pelaamisen annettiin jatkua, sillä sodan kurimuksesta kärsinyt kotirintama kaipasi virikkeitä.