Browsing by Title

Käsillä olevan pro gradu -tutkielman aiheena on tulkin rooli diplomaattitulkkauksessa. Tutkimusaineisto on kerätty haastattelemalla seitsemää suomalaista poliitikkoa, joilla on vahva kokemus työskentelystä diplomaattitulkkien kanssa. Tutkimuksen menetelmäsuuntaus on kvalitatiivinen puolistrukturoitu teemahaastattelu. Haastatteluja varten on laadittu haastattelurunko. Haastattelumateriaalia kertyi yhteensä hieman alle 4 tuntia. Haastateltujen poliitikkojen nimiä ei tutkimuksessa mainita, jotta lukijat eivät kiinnittäisi huomiota epärelevantteihin seikkoihin, kuten haastateltavien puolueeseen, sukupuoleen tai persoonaan. Tutkielmassa pyritään selvittämään, minkälaisia kokemuksia ja käsityksiä suomalaisilla poliitikoilla on tulkeista diplomaattitulkkauksessa, ja minkälaisia odotuksia suomalaiset poliitikot kohdistavat tulkin rooliin diplomaattitulkkauksessa. Tutkielma tarkastelee diplomaattitulkkausta, jossa tulkki tulkkaa konsekutiivisesti kahden valtiopäämiehen tai delegaation välillä. Kyseistä tulkkauslajia on tutkittu hyvin vähän, joten tutkielmassa määritellään, mikä on diplomaattitulkkausta ja miten se eroaa muista dialogitulkkauksen alalajeista. Analyysiluku tarkastelee tulkin roolia ja toimintaa diplomaattitulkkauksessa. Luku on jaettu viiteen jaksoon, jotka ovat tulkin rekrytointiprosessi, tulkattavien käytännöt ja preferenssit, tulkin sukupuoli, tulkin esiintymis- ja puhetaito sekä katsekontakti, tulkin rooliin liittyvät kielikuvat, tulkin ja tulkattavan välinen luottamus sekä tulkin vaikutus tulkkaustilanteeseen. Tutkielma osoittaa, että haastateltavien mielestä tulkeilla on neuvottelutilanteissa aktiivinen rooli. Lisäksi haastateltavat kokivat tulkit lojaaleiksi, ja luottivat siihen, että tulkki välittäisi heidän viestinsä uskollisesti. Osa haastateltavista määritteli tulkin roolin jopa liittolaiseksi. Tällöin tulkin sallittiin jopa poiketa tulkattavan sanomasta, mikäli poikkeaminen edisti tulkattavan päämääriä. Haastattelutuloksia analysoitaessa tuli ilmi, että nykyiset Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton laatimat ammattisäännöstöt eivät pysty palvelemaan diplomaattitulkkeja työssään. Tästä johtuen tutkielma ottaa kantaa olemassa olevien ammattisäännöstöjen kohtiin ja ehdottaa uuden diplomaattitulkeille suunnatun ammattisäännöstön luomista.

Tämä maisterintutkielma käsittelee tulkin roolia ja tehtäviä Rajavartiolaitoksessa. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, mitä Rajavartiolaitoksen tulkkien ja tutkijoiden mielestä tulkin tehtäviin kuuluu ja mitä odotuksia hänen rooliinsa kohdistetaan. Nimitystä Rajavartiolaitoksen tutkija käytetään tässä tutkielmassa oikeudellisessa merkityksessä, jolloin sillä tarkoitetaan hallinnollisessa tutkinnassa tai rikostutkinnassa työskenteleviä tutkijoita. Tutkimusmenetelmänä tutkimuksessa käytettiin puolistrukturoitua haastattelututkimusta. Haastatteluvaiheessa haastattelukysymykset oli jaettu neljään osioon: tulkin rooli ja tehtävät, hyvä tulkkaus, tulkin pätevyys sekä tulkkien ja rajaviranomaisten välinen yhteistyö. Kyselyyn vastanneet tutkijat ja tulkit olivat yhtä mieltä siitä, että tulkin on oltava luotettava ja puolueeton osapuoli, joka mahdollistaa viranomaisen tehtävien suorittamisen ja takaa Rajavartiolaitoksen asiakkaan oikeusturvan. Molemmat haastellut ryhmät pitivät tulkin pätevyyden kriteereinä tulkin käytännön kokemusta tulkkaamisesta, vankkoja substanssitietoja, hyvää kielitaitoa ja kulttuurikompetenssia. Tulkkausta pidetään onnistuneena silloin, kun tulkilla on hyvät mahdollisuudet valmistautua tulkkaukseen ja kun tulkattavat haluavat tulla ymmärretyiksi sekä silloin, kun tulkki kykenee välittämään viestejä tulkattavien välillä selvästi ja tehokkaasti. Tulkkien mielestä tulkkauksen on oltava sisällöltään mahdollisimman kattava, kun taas tutkijoiden mielestä tulkkauksen ei tarvitse olla sananmukaista, vaan siitä on käytävä ilmi prosessiin liittyvät ydinasiat. Tulkkien ja tutkijoiden yhteistyö on ollut pääsääntöisesti sujuvaa, mutta tulkit ovat kohdanneet joitakin tulkkauksen tekniseen toteutukseen liittyviä ongelmia. Ongelmina mainittiin kokemattomien rajavartijoiden tulkkausta vaikeuttavat toimet sekä tulkkien oikea-aikaiseen varaamiseen liittyvät vaikeudet. Haastateltujen tutkijoiden vastaukset antavat sen käsityksen, että heidän kokemansa ongelmatilanteet liittyvät toisinaan ilmenevään yksityisen sektorin tulkkien epäluotettavuuteen ja heikkoihin substanssitietoihin sekä toisaalta siihen, että tulkki saattaa ottaa kantaa käsiteltävään asiaan.

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka yleistä on se, että asioimistulkki joutuu toimimaan jommankumman asiakkaansa avustajana. Avustajana toimimisella viittaan siihen, kun tulkkia pyydetään tekemään hänen rooliinsa kuulumattomia asioita, kuten täyttämään lomakkeita, saattamaan asiakasta taksille, antamaan kulttuuriin liittyviä neuvoja ja niin edelleen. Periaatteessa avustamisena voidaan pitää kaikkea, mikä ei ole tulkkausta. Väitän, että asioimistulkki joutuu usein sijoittumaan varsinaisen tulkin roolinsa ulkopuolelle ja toimimaan asiakkaidensa avustajina. Tämä johtuu asioimistulkkauksen erikoisesta luonteesta, ympäristöstä ja siitä, että tulkkaustilanteeseen vaikuttavat kaikki tulkatun keskustelun osapuolet. Näin ollen pidän asioimistulkkien ammattisäännöstöä ja sen roolia säätelevää 8. kohtaa ideaalisena, liian normatiivisena ja todellisuuden kanssa ristiriidassa olevana. Tutkimus kohdistuu venäjä–suomi–venäjä -kieliparissa toteutettavaan tulkkaukseen. Tutkimuksessa käytän Asioimistulkkien ammattisäännöstöä. Tämän lisäksi lähteenä on muun muassa Cecilia Wadensjön tutkimuksia asioimistulkin nykyisestä roolista ja Andersonin artikkeli roolin muodostumista ja tunnistamista vaikeuttavista tekijöistä. Tämän lisäksi hyödynnän tutkielmassa muutamaa samaan aiheeseen liittyvää pro gradu -tutkielmaa, jotka on julkaistu 2000-luvulla, ja näin ollen niissä on tuoretta tutkimustietoa asioimistulkin roolista. Tutkimusmetodina on tutkimushaastattelu, johon osallistuu viisi eri-ikäistä ja -taustaista venäjä–suomi–venäjä -kieliparissa toimivaa asioimistulkkia. Teoriataustan ja haastattelujen tulosten avulla selviää, että avustaminen on kiinteä osa asioimistulkkausta ja tulkit joutuvat usein avustamaan asiakkaitaan. Tämä johtuu siitä, että viranomaiset ovat epätietoisia tulkille kuuluvista tehtävistä ja siitä, että toisinaan olosuhteet pakottavat tulkkeja tarjoamaan apuaan. Toisinaan käy niin, että tulkki on ainoa, joka voi auttaa ja näin ollen suostuu siihen, sillä inhimillisyys on tärkeä tekijä asioimistulkkauksessa. Tämän lisäksi tutkimuksesta selviää, että tulkin venäläinen tausta voi vaikuttaa avustamisen yleisyyteen. Vaikka haastatteluun osallistuneet tulkit pitävät säännöstöä hyödyllisenä, haastatteluista kuitenkin selviää, ettei siihen pysty vetoamaan aina. Näin ollen se ei välttämättä toimi haluamalla tavalla.

Tässä tutkielmassa tutkin Walter Moersin romaanissa Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää (2001) esiintyvien nimien ja nimitysten kääntämistä saksasta suomeksi. Tutkimuskohteena on selvittää, millaisia käännösmenetelmiä suomennoksessa on käytetty ja onko suomentaja suosinut enemmän kotouttavaa vai vieraannuttavaa lähestymistapaa käännöksessään. Aineistonani toimii Moersin alkuperäinen saksankielinen romaani Die 13½ Leben des Käpt’n Blaubär (1999) sekä Marja Kyrön suomennos Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää (2001). Aineisto on muodostettu taulukoimalla molemmista teoksista kaikki romaanin sisäisessä sanakirjassa esiintyvät nimet ja nimitykset ja vertaamalla saksan- ja suomenkielisiä nimityksiä toisiinsa. Tutkimusmenetelmä on yhdistelmä Christiane Nordin (2003), Theo Hermansin (1998) ja Lincoln Fernandesin (2006) esittämiä käännösmenetelmiä. Vastaavaa menetelmää käytti aiemmin Kari Koliseva (2019) pro gradu -tutkielmassaan. Analyysissa käsittelen nimien ja nimitysten taustaa ja etymologiaa nostaen muutamia esimerkkejä jokaisesta käytetystä käännösmenetelmästä. Pohdin mahdollisia käytetyille käännösratkaisuille ja mietin, olisiko ratkaisulle vaihtoehtoja. Hypoteesini on, että suomennos suosii vieraannuttavia käännösmenetelmiä, sillä keksittyjen nimien ja nimitysten kääntäminen vaatii luovuutta ja kekseliäisyyttä, ja koska odotan suomen pienenä kielenä suosivan vieraannuttavia menetelmiä kotouttavia enemmän. Analyysissa käy ilmi, että kotouttavia käännösmenetelmiä oli suomennoksessa käytetty erittäin vähän, eli tulos vastasi hypoteesiani. Käännöslainojen osuus käytetyistä käännösmenetelmistä oli erittäin korkea, sillä iso osa aineiston nimityksistä koostui olemassa olevista, merkitystä kantavista sanoista, joilla oli olemassa suomenkielinen käännösvastine. Ei olisi siis kenties ollut tarkoituksenmukaista kääntää niitä muuten kuin kyseistä vastinetta hyödyntäen. Voisi olla kiinnostavaa verrata suomennosta vaikkapa englanninnokseen tai ottaa tutkimukseen mukaan loputkin nimitykset, ei vain romaanin sisäisessä sanakirjassa esiintyvät.

Tundranenetsin kielessä on monimutkainen modusjärjestelmä, ja kielen kuvauksissa modusten määrä vaihtelee viidestä kahdeksaantoista. Tutkielmassani tarkastelen kielen tiettyjä verbimoduksia ja niiden merkityksiä. Tutkimukseni kohteena on seitsemän sellaista modusta, jotka aiemman kirjallisuuden mukaan ilmaisevat puhujan arviota kerrotun tapahtuman todennäköisyydestä eli episteemistä modaalisuutta. Työn tavoitteena on tarkastella modusten käyttöä ja esiintymisrajoituksia sekä muotojen merkityksiä. Aineistona käytän N. M. Tereštšenkon (1965) nenetsi-venäjä-suursanakirjan esimerkkilauseiden korpusta. Moduslauseiden merkityksiä tarkastelen teoreettisen nenetsin kielen taitoni sekä lauseiden leksikaalisen ja morfologisen analysoinnin sekä esimerkkilauseiden venäjännösten avulla. Modusten merkitysten tarkastelussa kiinnitän erityisesti huomiota toisaalta puhujan oman arvion ilmaisemiseen, episteemisyyteen, toisaalta puhujan tietolähteen ilmaisemiseen, evidentiaalisuuteen sekä näiden kahden merkityskategorian välisiin eroihin ja yhtäläisyyksiin. Tarkastelen myös modusten esiintymistä eri aspekti- ja tempusympäristöissä ja havainnoin modaalisten merkitysten lisäksi moduslauseiden temporaalisia ja aspektuaalisia merkityksiä. Työssäni totean probabilitatiiveiksi nimitettyjen modusten merkitykset inferentiaalisiksi tai harvemmin myös miratiivi-siksi. Inferentiaalisessa merkityksessä puhujan kertoma asia perustuu loogiseen päätelmään, joka tehdään muun tiedossa olevan asian perusteella. Miratiivisessa merkityksessä modusta käytetään kuvaamaan tapahtumaa, joka on puhujan näkökulmasta odotuksenvastainen tai yllättävä. Miratiivinen funktio on tulkintani mukaan ainoastaan varsinaisilla probabilitatiiveilla, ja niin kutsutut hyper- ja superprobabilitatiivi ilmaisevat inferentiaalisuutta eli ne korostavat puhujan tietolähdettä. Approksimatiiveiksi kutsutut kolme modusta ilmaisevat toisaalta kuvaannollisena, ei konkreettisesti tulkittavana kerrottavaa tapahtumaa. Toisaalta ne ilmaisevat puhujan subjektiivista arviota tilan tai tapahtuman toteutumis- tai voimassaolomahdollisuudesta. Modaalisen merkityksen lisäksi moduksilla on temporaalinen merkitys. Approksimatiivien ja probabilitatiivien ryhmissä on imperfektiiviseksi ja perfektiiviseksi kutsuttu modusmuoto. Imperfektiivisiksi kutsuttujen modusten temporaalinen merkitys vastaa aoristitempusta, joka lauseen aspektin mukaisesti viittaa joko juuri loppuun saatet-tuun tai nykyhetkessä tapahtuvaan. Lauseen aspekti on verbin aspektin mukaisesti hetkellinen tai jatkuva. Perfektiivisiksi kutsutut modukset viittaavat menneeseen aikaan. Perfektiivisen approksimatiivin status morfologisena moduksena voidaan aineistoni perusteella kyseenalaistaa. Menneeseen aikaan viitataan sen sijaan useammin imperfektiivisen approksimatiivin preterititempuksella. Probabilitatiivin ja preterititempuksen yhdistelmää ei aineistossani esiinny. Approksimatiivien ryhmässä on myös futuurinen variantti, joka viittaa yleensä tulevaan aikaan. Tulevaan viittaavat myös imperfektiivisen probabilitatiivin ja approksimatiivin muodot liittyessään johto-opillisen futuuritempukseen. Aineistoni modusesimerkit rajoittuvat usein yhden virkkeen kontekstiin, joten modusten merkitysten analysointi eri käyttöympäristöissä on työssäni vaikeaa. Vaikka onnistun hyvin hahmottelemaan tarkastelemien modusten keskeisimmät merkitysfunktiot aineistoni perusteella, tutkimuksen jatkaminen analyysin tarkentamiseksi on tarpeen.

Tutkielmani tarkastelee estetiikassa ja filosofiassa käytettyjä tunnetermejä sekä niihin liittyviä käsityksiä ja teorioita. Työn lähtökohtana on huomio, että tunneilmiöitä koskevaa nykykeskustelua hallitseva emootiolähtöinen näkökulma ei onnistu selittämään taiteen ja tunteiden kytköstä tavalla, joka vastaisi asiaa koskevia intuitioita ja arkipuheessa ilmeneviä käsityksiä. Ennen kaikkea emootiolähtöisillä teorioilla on vaikeuksia selittää tyydyttävällä tavalla tunneilmiöiden kokemusaspektia ja subjektiivisen taidekokemuksen merkityksellisyyttä – taide vaikuttaa olevan meille tärkeää tavalla, joka liittyy nimenomaan sen affektiiviseen puoleen. Lisäksi taiteeseen liittyvät tunneilmiöt ovat usein luonteeltaan sellaisia, ettei niitä ole mielekästä analysoida emootiolähtöisessä viitekehyksessä. Tyypillisesti propositionaalisia ja intentionaalisia tekijöitä painottava tutkimusote soveltuu huonosti tunteiden ja tunnelmien kaltaisten suuntautumattomien tunneilmiöiden analysoimiseen. Jyri Vuorisen kirjoituksiin (Aitoja ja Alueita, 2001) viitaten esitän, että käsitteellisellä lähtökohdalla on merkittävä tutkimuksen suuntaa ohjaava ja teorian ongelma-aluetta rajaava funktio. Määrittelemällä käsitteiden rajat tietyllä tavalla tutkittavat ilmiöt alkavat näyttäytyä erilaisina. Kuitenkin sanoja kuten ”emootio”, ”affekti”, ”tunne” ja ”tunnelma” käytetään teoreettisessa keskustelussa varsin vaihtelevilla tavoilla ja usein niin, että termejä ei määritellä eksplisiittisesti. Siksi pidän termejä ja käsitteitä painottavaa tutkimusnäkökulmaa perusteltuna. Vaikka tunneilmiöiden kokemusaspektia pidetään intuitiivisesti keskeisenä tunneilmiöiden osatekijänä, se jää yleensä marginaaliseen asemaan emootiolähtöisissä, propositionaalisia ja fysiologisia osatekijöitä painottavissa teorioissa. Pyrin ymmärtämään, miksi ensimmäisen persoonan näkökulma jää niin vähälle huomiolle ja miksi emootiolähtöiset teoriat eivät ole selitysvoimaisia taide-tunne -kytköksen subjektiivisen merkityksellisyyden osalta. Esitän, että tunnetermeihin ja erityisesti sanaan “tunne” liittyy implisiittinen ihmisenä olemisen erityislaadun konnotaatio: voidaan ajatella, että tunneilmiöitä ja tunnekokemusta pidetään merkityksellisinä asioina, koska ne kytkeytyvät jollain tavalla käsityksiimme siitä, mitä on olla ihminen. Vaikka tarkastelen nykykeskustelua kriittisesti, totean, että sille tyypillinen propositionaalisiin ja fysiologisiin tekijöihin keskittyminen on ymmärrettävää metodologisista ja tieteenfilosofisista syistä – subjektiivinen kokemus ja ensimmäisen persoonan näkökulma ovat haastavia tutkimuskohteita varsinkin analyyttisen filosofian ja luonnontieteen näkökulmasta. Tutkielman toinen osa tarkastelee tunnetermejä ja edellä kuvailtua problematiikka historiallisesta näkökulmasta. Kysyn muun muassa, miten ensimmäisen persoonan näkökulma kytkeytyy tunnetermeihin suhteessa laajempiin aatehistoriallisiin teemoihin, kuten muuttuvaan ihmiskäsitykseen ja maailmankatsomukseen. Esitän, että nykyisen emootiokäsitteen keskeisenä lähtökohtana voidaan pitää Thomas Brownia ja 1800-luvulla yleistynyttä sekulaariin tieteellisyyteen pyrkivää keskustelua. Tunne-sanaan liittyviä konnotaatioita voidaan puolestaan ymmärtää varhaismodernilla aikakaudella tapahtuneen subjektiivisen käänteen kontekstissa: muun muassa René Descartesin, John Locken ja David Humen myötä ensimmäisen persoonan näkökulmaan liittyvistä käsitteistä kuten tunteesta, kokemuksesta ja tietoisuudesta tuli eksplisiittisiä filosofisen ajattelun kohteita. Samalla niistä tuli ideoita, jotka liitettiin ihmisenä olemisen erityislaatuun. Lopuksi esitän, että vastaava ihmisenä olemisen erityislaadun konnotaatio on läsnä nykyisessä sanassa ”tunne” – varhaismodernilla aikakaudella tapahtuneen subjektiivisen käänteen valossa voidaan ymmärtää, miksi tunne-taide kytköstä pidetään eksistentiaalisesti merkityksellisenä ja tärkeänä. Taiteen affektiivinen puoli ei rajoitu kognitiivisten ja fysiologisten osatekijöiden perusteella määriteltäviin emootioihin – se nähdään ihmisenä olemisen erityislaatuun liittyvänä tekijänä.

Tavoitteet. Edeltävä tutkimus on käsitellyt kirjeitä esimerkiksi historiallisen sosiolingvistiikan näkökulmasta. Nordlundin (2013) havainnot liittyen siirtolaiskirjeenvaihtoon toimivat esimerk-kinä kirjeenvaihdon analysoimiselle. Metodologisina välineinä kirjeiden havainnoimisessa toi-mivat lisäksi muistitietotutkimuksen termit, jotka Ukkonen (2000; 2006) on muotoillut, sillä esimerkiksi narratologinen muistitietotutkimus käsittää myös lingvistiikan tutkimuksen. Tutkielman tavoitteena oli lisätä tietoa liittyen toiseen maailmansotaan mikrohistoriallisen tut-kimuksen valossa liittyen siihen, minkälaisessa ihmissuhteessa tuolloin saatettiin elää, per-heiden jouduttua eroon toisistaan. Tutkimuksessa tarkastellaan tunteiden sanoittamista. Sitä rakentavat niin kielelliset valinnat, kuin muistelupuhekin siksi, että yhdessä koetut asiat ennen eroon joutumista nousevat kes-kiöön ihmissuhteessa ja sen käsittelemisessä. Menetelmät. Tutkimusaineistona toimi kenttäpostikirjeenvaihto, jota käytiin sotarintaman sekä kotirintaman välillä. Aineiston tuottivat kaksi henkilöä, toisilleen kirjoittamalla. Aineiston analyysi keskittyi kirjeiden kielellisten rakennepiirteiden havainnoimiseen suhteessa muistitietotutkimuksen menetelmään, joka liittyi erityisesti esimerkiksi kokemuksista kertomi-seen. Tulkitsin korrespondenttien tapaa sanoittaa tunteitaan. Tulokset ja johtopäätökset. Tunteiden sanoittaminen keskittyy muun muassa rakkaan puhut-telemiseen, kaipuuseen, rakkauden tuskaan, parisuhteen hoitamiseen, muistelu- ja koke-muskerrontaan ja lapsen saamiseen. Kirjeiden genre on rakkauskirje. Tunteiden syntyminen nousee keskiöön ihmissuhteessa. Sanavalinnat ja kirjeisiin rakennet-tu, tiedon välittämisen yhteydessä muodostettu identiteetti ovat keskeisiä rakkauskirjeen genrepiirteitä.

Pro-gradu tutkimukseni käsittelee Rosa Liksomin romaanin Hytti nro 6:n intertekstuaalisia viittauksia. Tutkimukseni lähtökohtana on se, että romaanin toistuvat viittaukset toisiin teksteihin kohdistuvat merkittävän paljon venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin teoksiin. Toinen keskeinen huomio on se, että viittauksen kohteilla on venäläisessä kirjallisuudessa ja kulttuurissa klassinen ja tunnustettu asema. Viittausten yhdistyessä yksityiskohtaiseen neuvostoliittolaisen todellisuuden kuvaukseen aktivoituu monitulkintainen kysymys kansasta ja kansallisesta identiteetistä. Neuvostoliiton ja Venäjän lisäksi romaani kohdistaa huomionsa kahteen matkalaiseen – suomalaiseen tyttöön sekä neuvostoliittolaiseen mieheen. Tytön tarinaan päästään käsiksi hänen sisäisyyttänsä peilaamalla, mies puhuu auki omaa menneisyyttään fragmentaarisin ja ajoittain epäluotettavin puheenvuoroin. Matkan kuluessa romaanin identiteettiproblematiikka laajenee koskettamaan kansallisuuden lisäksi tyttöä ja miestä. Erittelen romaanin intertekstuaalisia viittauksia viitekehysanalyysin avulla. Tulkintani mukaan romaanin teemoja työstävät viittaukset muun muassa Anton Tšehovin Sali nro 6:n, Vsevolod Garšinin Punaiseen kukkaan, Nikolai Gogolin Kuolleisiin sieluihin. Venäläisten teosten lisäksi tutkimukselleni keskeinen viittauksen kohde on Raamattu. Tutkimuksessani on ollut keskeistä selvittää, millainen suhde romaanilla on Rosa Liksomin tuotannolle tyypilliseen postmodernismiin. Kasimir Sandbackan edeltävään tutkimukseen nojaten työssäni eritellään, kuinka Hytti nro 6 häilyy postmodernin estetiikan ja modernismin rajamaastossa. Päätelmieni mukaan Hytti nro 6:n kuvaama kokemus itseen kohdistuvasta kriisistä kumpuaa asetelmasta, jossa historia, nykyisyys ja tulevaisuus eivät asetu kasvun kautta saavutettuun yhteyteen. Tämä kriisi koskettaa kaikkia romaanin päähenkilöitä: tyttöä, miestä ja Neuvostoliittoa.

Tutkielmassa tarkastellaan kielellisiä keinoja, joilla ohjaillaan lukijan toimintaa Kiipulan ammattiopiston opiskelijan oppaassa 2012 2013. Tarkastelun keskiössä ovat direktiiviset ilmaukset, joita analysoidaan prototyyppisyyden sekä eksplisiittisyyden ja implisiittisyyden näkökulmasta. Koska aineistona oleva opiskelijan opas on suunnattu erityistä tukea tarvitseville opiskelijoille, direktiivejä tarkastellaan myös selkokielisyyden näkökulmasta. Tutkimus on kuvaileva ja laadullinen. Aineiston direktiivit ovat deonttisia, ja siten niillä ilmaistaan Kiipulan ammattiopiston välttämättöminä ja luvallisina pitämiä asioita. Prototyyppisenä direktiivinä toimii imperatiivi, jolla lukijaa ohjaillaan eksplisiittisesti. Suurin osa näistä oppaan ohjailevista ilmauksista on ei-prototyyppisiä direktiivejä, joista nesessiiviset verbiliitot, modaaliset adjektiivit ja adverbit sekä modaaliverbit ohjaavat lukijaa imperatiivin tavoin eksplisiittisesti. Passiivin ja aktiivin indikatiivin preesens, nollapersoona ja finiittiverbittömät direktiivit ohjaavat lukijaa implisiittisemmin. Direktiivit, joissa lukijaa puhutellaan joko yksikön toisen persoonan päätteellä (tulet) tai persoonapronominilla sinä, ovat selkokielisempiä kuin direktiivit, joissa persoonaviittaus on implisiittinen (Tapaturmista on ilmoitettava välittömästi terveydenhoitajalle tai opettajalle.). Direktiivien eksplisiittisyys ja yksitulkintaisuus parantavat ymmärtämistä, kun taas direktiivien monitulkintaisuus esimerkiksi deonttiseksi tai dynaamiseksi vaikeuttaa direktiivin ymmärtämistä. Direktiivien selkokielisyyteen vaikuttavat lisäksi sanasto, lauserakenteet ja tekstikonteksti, jossa direktiivi esiintyy.

Tarkastelen tutkielmassani vuoronvaihtoa yläasteen englannin kielen tunneilla. Tutkimukseni on kuvaileva tapaustutkimus ja tavoitteenani on luoda laaja ja yleisluontainen kuvaus vuoronvaihtoon liittyvistä mekanismeista, joita esiintyy kyseisillä oppitunneilla. Analysoin oppilaiden, opettajien sekä opetusharjoittelijoiden puheenvuoroja ja pyrin luomaan eheän kokonaiskuvan vuoronvaihdolle ominaisista piirteistä sekä luomaan yhteyksiä kyseisten piirteiden välille. Tutkimukseeni osallistuu kaksi opettajaa sekä kaksi opetusharjoittelijaa yhdestä koulusta. Aineiston keräämiseen käytän metodeinani observointia sekä äänittämistä, analysointimetodina käytän kategorisointia. Aineistonani käytän yhteensä 15 oppitunnilla äänitettyä nauhoitetta sekä kyseisten oppituntien aikana tekemiäni muistiinpanoja. Jaan tutkimuksessani puheenvuorot kategorioihin niiden pituuden mukaan. Tarkastelen tutkimuksessani tapoja, joilla vuorot vaihtuvat oppilaiden kesken sekä strategioita, joita opettajat käyttävät jakaessaan puheenvuoroja oppilaille. Myös puheenvuorojen päällekkäisyys sekä niiden aikana esiintyvät hiljaisuudet ovat aspekteja, joita tutkin. Tarkastelen lisäksi luokkahuoneen vuorovaikutukseen sekä oppilaiden hallintaan liittyviä piirteitä, kuten myös sitä, kuinka paljon vastausaikaa opettajat antavat oppilaille. Tutkimukseni tuloksista selviää, että vuorot ovat useimmiten vähintään yhden ilmauksen pituisia, ja mitä lyhempiä puheenvuorot ovat, sitä harvemmin niitä esiintyy oppitunneilla. Oppilaiden välinen vuoronvaihto sekä opettajien käyttämät strategiat jakaessaan puheenvuoroja ovat vaihtelevia. Puheenvuorojen päällekkäisyyttä on oppitunneilla, mutta eri opettajien ja harjoittelijoiden välillä on eroja siinä, kuinka paljon kutakin on. Vuorovaikutukselle ominaiset piirteet, kuten vuorottelu, ovat läsnä tuntien aikana, mutta vaihtelua on opettajien ja harjoittelijoiden välillä. Oppilaat ovat jokseenkin oma-aloitteisia, mutta aloitekykyä on vaihtelevasti eri oppitunneilla. Myös opettajien sekä harjoittelijoiden antama vastausaika varioi. Hiljaisuuksia on sekä opettajien että harjoittelijoiden opetuksen aikana, mutta niiden pituus sekä syy vaihtelee. Tutkimuksen pohjalta voi todeta, että vuoronvaihtelu on hyvin vaihtelevaa, eikä selkeitä yleistyksiä pysty tekemään suurimmasta osasta tutkittavia piirteitä. Moni asia, kuten puhujan status, puhujan kokemus ja itseluottamus sekä tunnin aihe, vaikuttaa oppituntien vuoronvaihtoon. Opettajien sekä harjoittelijoiden välillä on sekä yhtäläisyyksiä että eroja, mutta varmoja syitä niiden takaa ei pysty tulosten perusteella antamaan, vaan lisätutkimus on tarpeen. Tutkimusta voisikin tulevaisuudessa laajentaa useampaan kouluun, minkä seurauksena siitä tulisi kattavampi ja tuloksista yleistettävämpiä.