Browsing by Title

Tutkimus käsittelee uskontoja suomalaisessa feature-journalismissa. Uskonnon mediatisoitumisella tarkoitetaan kehitystä, jonka seurauksena media yhä enenevässä määrin välittää sekä aktiivisesti tuottaa ja kehystää uskontoon liittyviä aiheita. Mediasta on tullut myös kasvavalle ihmisjoukolle pääasiallinen kosketuspinta uskontoon. Tarinallisuus on feature-journalismissa hyödynnetty tyylikeino. Tutkimus tarkastelee, millaista kuvaa uskonnosta tarinallinen uskontojournalismi rakentaa vastaamalla kysymyksiin siitä, keille feature-journalismi antaa äänen ja millaisia tarinallisia keinoja siinä hyödynnetään. Tutkielman aineisto koostuu Long Playssä, Suomen Kuvalehdessä sekä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä ja Sunnuntai-osiossa vuonna 2020 julkaistuista feature-artikkeleista, joissa on tarinallinen ulottuvuus. Artikkeleita on 14 ja ne käsittelevät suomalaisia uskonnollisia vähemmistöjä, evankelisluterilaisen kirkon haasteita jäsenmäärän huvetessa, ortodoksikirkon johtamisongelmia, tyttöjen sukuelinten silpomista ja poikien ympärileikkausta sekä konservatiivikristittyä liikehdintää. Aineiston analyysissa on hyödynnetty diskurssianalyyttistä linssiä. Tutkimuksen perusteella suomalaisen feature-journalismin rakentama kuva uskonnollisuudesta on perinteistä uutismediaa monimuotoisempi. Se myös auttaa rikkomaan tiettyjä perinteisiä stereotypioita esimerkiksi vähemmistöuskontoja kohtaan. Tämä johtuu siitä, että artikkeleissa ääni annetaan usein ensisijaisesti asianosaisille. Lisäksi artikkeleissa kuullaan usein laajasti eri tahoja. Tarinallisuutta hyödynnetään artikkeleissa tehokeinona esimerkiksi esimerkkihenkilön kokemuskertomuksen avulla kuvaamaan monimutkaista yhteiskunnallista ongelmaa. Lisäksi tarinallisuutta hyödynnetään juttujen rakenteessa rytmittämään tieto- ja analyysiosioita esimerkkihenkilön tarinan kanssa. Tutkimuksen perusteella kokemuskertomus asettuu monissa tapauksissa etualalle suhteessa sitä tukevaan tietosisältöön.

Tutkimuksessa selvitetään monikulttuurisuutta suomalaisessa sosiaalityössä sekä tutkitaan uskonnon asemaa ja kulttuurienvälisen kompetenssin merkitystä sosiaalitoimen asiakastyössä. Kyseessä on laadullinen tutkimus, joka sijoittuu uskontotieteen, yhteiskuntatieteiden sekä sosiaalityön kentille. Taustoitan tutkimusta katsauksella suomalaiseen monikulttuurisuustutkimukseen sekä monikulttuurisen sosiaalityön tutkimukseen. Aineistona on käytetty kuuden sosiaalityöntekijän ja sosiaaliohjaajan haastattelua. Haastattelumenetelmä on teemahaastattelu ja analyysimenetelmänä aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä kulkevat uskonnon, monikulttuurisuuden ja kulttuurienvälisen kompetenssin käsitteet. Tutkimuksessa käyttämäni kulttuurienvälisen kompetenssin käsite seuraa Sari Hammar-Suutarin soveltamaa näkemystä, jossa kompetenssi muodostuu tietojen, taitojen, asenteiden ja toiminnan elementeistä. Etnisyys ja monikulttuurisuus ovat nousseet suomalaisessa yhteiskunnassa hyvin näkyvään asemaan lähivuosikymmenten aikana, kun erilaisten kulttuurien ja uskontojen kohtaaminen on johtanut uudenlaisten kysymysten äärelle. Uskonnon asema julkisessa keskustelussa on voimistunut valtavasti hyvin lyhyessä ajassa, ja muslimit ja islam ovat olleet maahanmuuttokeskustelun keskiössä alusta asti. Yhteiskunnan monimuotoistumisen myötä myös sosiaalityön kentällä kohdataan paljon asiakkaita erilaisista kulttuurisista lähtökohdista, usein ilman erillistä perehdytystä tai koulutusta niistä nouseviin kysymyksiin. Otan tällä tutkimuksella osaa keskusteluun uskonnon paikasta sosiaalityössä. Olen jakanut analyysin haastateltavien puheista löytyvien teemojen mukaisesti kuuteen lukuun, jotka ovat ovat: 1. asiakas, 2. työntekijä, 3. instituutiot ja yhteistyö, 4. päätöksenteko, 5. kohtaaminen sekä 6. kompetenssi. Työntekijän uskonto, uskonnollisuus tai muut uskontoon liittyvät valmiudet näkyvät asiakastyössä monin tavoin. Uskonto on osa työntekijän maailmankatsomusta, ja kristillisyydestä kumpuava herkkyys voi toimia työntekijälle voimavarana ja apuna kohdata uskontoa työssään. Uskonnollinen asiakas on pääsääntöisesti muslimi maahanmuuttaja, mutta toisinaan myös kristitty tai hengellinen suomalainen. Monikulttuuristen ja muslimi-asiakkaiden kanssa tehtävä työ koetaan haasteelliseksi ja erityisosaamista vaativaksi työksi. Muita uskontoja mainitaan hyvin vähän. Uskonto näkyy lisäksi kirkon kanssa tehtävänä yhteistyönä, historiallisena kontekstina, työntekijöiden ja asiakkaiden kohtaamisissa ja vuorovaikutuksen muodostumisessa sekä päätöksentekoon liittyvinä haasteina. Kulttuurienvälinen kompetenssi on monitahoinen, eri ulottuvuuksista koostuva ja jatkuvasti kehittyvä osa työntekijän ammattitaitoa. Työntekijät kokevat uskontoon ja kulttuureihin liittyvän tiedon olevan jossain määrin puutteellista. He kompensoivat puutteita omatoimisella tiedonhaulla sekä ammattitaidollaan ja asiakaslähtöisellä työskentelyotteellaan. Koulutuksesta ja työkokemuksesta saatu kokemus sekä henkilökohtaiset ominaisuudet tai piirteet tukevat kulttuurienvälisen kompetenssin muodostumista.

El objetivo de este trabajo es comparar el uso de los adverbios ahora y ahorita en tres variedades de español diferentes: el español mexicano, peruano y ecuatoriano. Las palabras se estudian desde la perspectiva de subjetividad y temporalidad. El enfoque está en los contextos inmediatos en que se usan. Se presta especial atención a los verbos concretos y a sus tiempos y personas gramaticales, pero también a algunos casos especiales donde ahora o ahorita aparece con otra palabra, por ejemplo, con una preposición o con un modificador. En algunas partes se amplía la observación a la concordancia completa para profundizar el análisis. Se observa también si hay una correlación entre la frecuencia de ahorita y sus usos diferentes. El estudio se basa en textos de blogs ofrecidos por el Corpus del Español (Web/Dialects). El material original consiste en muestras de 200 concordancias por país y por adverbio, pero en el análisis se consideran solo las concordancias con un verbo explícito. En total son 1092 concordancias de las cuales 860 se usan para el análisis del contexto verbal y 232 para el análisis complementario de los usos con preposiciones y modificadores. El análisis es principalmente cuantitativo, pero se agrega también una discusión cualitativa sobre los temas más importantes. Los resultados muestran que la variación en el uso de las formas ahora y ahorita es gradual. Ambas formas se usan para referirse al presente, pero pueden extenderse hacia el pasado o el futuro también. La forma ahorita se usa de manera circunstancial y puntual, pero también en situaciones temporales amplias. Además, es más frecuente en contextos subjetivos: se usa más con los verbos en primera persona del singular, así como con otros elementos lingüísticos que muestran una conexión con el autor. La forma ahora, en cambio, se usa más para describir las circunstancias amplias de una situación o para marcar contrastes entre el pasado y el presente. Es la forma preferida en situaciones de duración ilimitada y en contextos objetivos. Se usa más con los verbos en tercera persona del singular y en contextos generales donde la opinión o los sentimientos del autor son irrelevantes. La frecuencia de uso de ahorita tiene una correlación gradual con las diferencias que se dan entre las formas en México, Perú y Ecuador. El uso frecuente de ahorita en México parece aumentar su uso en algunos contextos típicos de ahorita. Se usa más en contextos temporales amplios y con preposiciones. No obstante, ahora apenas se usa en contextos típicos de ahorita. Es decir, los contextos que expresan subjetividad y puntualidad pertenecen a ahorita y rompen la cercanía esperada de estas dos formas.

Tutkielmassa tarkastellaan ruotsi toisena kielenä -opettajien käytäntöjä ja suhtautumista aikuisten kielenoppijoiden ääntämisen opetukseen eri kielitaitotasoilla. Aikaisempi tutkimus on antanut viitettä opettajien positiivisesta asennoitumisesta ääntämisen opetusta kohtaan mutta opetuksen käytännön toteuttaminen on koettu haastavaksi. Ääntämisen opetusta eri kielitaitotasoilla ei ole tutkittu juuri lainkaan. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaista ääntämisen opetusta opettajat antavat, millaisia käsityksiä opettajilla on ääntämisen opetuksesta sekä onko opettajan käytänteiden, käsitysten ja oppijan kielitaitotason välillä yhteyttä. Aineisto koostuu 38 kyselyvastauksesta, jotka on kerätty toukokuussa 2020. Vastaajat toimivat ruotsi toisena kielenä -opettajina joko Suomessa tai Ruotsissa. Numeerista aineistoa käsitellään tilastollisin menetelmin SPSS-ohjelmalla ja avovastauksia analysoidaan sisällönanalyysin menetelmin. Kuvailevan tilastoanalyysin lisäksi tutkimuksessa on käytetty faktorianalyysia, t-testiä, varianssianalyysia, jakaumatarkastelua ja korrelaatioita. Opetusryhmän kielitaitotason lisäksi tutkimuksessa taustamuuttujina ovat olleet opettajan ikä, sukupuoli, maa, opetuskokemus sekä opetusryhmän koko. Tutkimustulokset osoittavat, että ääntämistä opetetaan kaikilla kielitaitotasoilla. Ääntämisharjoitukset yhdistetään useammin sanaston kuin kieliopin harjoitteluun ja painotusalueina on useammin vokaalit ja prosodia kuin konsonantit. Opettajat suhtautuvat ääntämisen opetukseen positiivisesti ja erityisesti vanhemmat ja kokeneemmat opettajat priorisoivat sitä. Nuoret opettajat suhtautuvat puolestaan suvaitsevammin toisen kielen oppijan vieraan kielen aksenttiin puheessa. Tutkimuksen luokittelussa molemmat ääripäät eli sekä nuoret että vanhat opettajat kokevat kaipaavansa lisää resursseja ääntämisen opetukseen. Merkitseviä eroja maiden välillä ilmeni ainoastaan kahdessa muuttujassa: Suomessa opettajat käyttävät enemmän kirjallisia oppimateriaaleja ääntämisen opetukseen, vaikkakin avovastauksissa nousi myös esille puute suomenruotsalaisista oppimateriaaleista. Ruotsissa harjoitellaan prosodiaa enemmän kuin Suomessa, mikä selittynee maiden eri kielivarianteilla: ruotsinruotsissa esimerkiksi ero painollisten ja painottomien tavujen välillä on suurempi kuin suomenruotsissa. Tutkimustulosten perusteella ei voida havaita selkeää yhteyttä kielitaitotasojen ja opettajan käytänteiden välillä, mutta jakaumatarkastelut osoittavat, että opettajan käytänteet ääntämisen opetuksessa ovat pitkälti yhteneväisiä A1-kielitaitotasolla, kun taas muilla kielitaitotasoilla ilmenee osittain suuriakin vaihteluita opettajien välillä. Opettajien käytänteet ja käsitykset ovat puolestaan sopusoinnussa keskenään, eli heidän ajatusmaailmansa näkyy konkreettisina toimina opetuksessa.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee uudelleenkääntämistä kolmen Maria Jotunin novellin ja niiden ensimmäisten ja toisten saksannosten avulla. Tutkimuskysymys on: Miten tutkitut novellikäännökset eroavat tyylillisesti toisistaan ja alkuteksteistään? Kysymystä on avattu kahden apukysymyksen avulla: Miten paljon käännöksissä esiintyy tyylillisiä eroja? Millaisia käännöksissä esiintyvät tyylilliset erot ovat? Tutkimusta on lisäksi laajennettu kahden lisäkysymyksen avulla: Toteutuuko uudelleenkäännöshypoteesi tutkituissa novellikäännöksissä? Miksi Kun on tunteet, Matami Röhelin ja Jouluyö korvessa on uudelleenkäännetty saksaan? Tutkielman teoriaosuudessa käsitellään uudelleenkääntämistä ilmiönä, määritellään uudelleenkääntäminen sekä pohditaan uudelleenkääntämisen syitä. Uudelleenkääntämisen määrittely ja rajanveto voi toisinaan olla hankalaa. Esimerkiksi yksiselitteistä vastausta siihen, mikä on uudelleenkäännös ja mikä taas aiemman version tarkastettu tai uudistettu laitos, on vaikea antaa. Lisäksi uudelleenkäännös voi olla tehty alkutekstin eri versiosta, käännöksillä voi olla keskenään eri kohderyhmä tai ne ovat saattaneet ilmestyä ajallisesti hyvin lähekkäin. Tutkijoilla on erilaisia näkemyksiä siitä, onko toinen käännös näissä tilanteissa uudelleenkäännös vai jotakin muuta. Uudelleenkääntämisen syyt on tässä tutkielmassa jaettu tekstinsisäisiin ja tekstinulkoisiin. Tekstinsisäiset syyt ovat alkutekstiin tai aiempaan käännökseen liittyviä syitä, esimerkiksi aiemman käännöksen vanheneminen, virheet tai puutteet aiemmassa käännöksessä, jossain tekstiketjun vaiheessa harjoitettu sensuuri sekä halu esittää poikkeava tulkinta. Tekstinsisäisiin syihin voidaan laskea myös uudelleenkäännöshypoteesi. Hypoteesi pitää sisällään oletuksen siitä, että uudelleenkäännös on tarkempi ja lähempänä alkutekstiä, kun taas ensimmäisessä käännöksessä heikkous ja puutteellisuus ovat suurimmillaan. Tekstinulkoiset syyt taas kumpuavat julkaisuympäristöstä tai laajemmin yhteiskunnasta. Näitä syitä ovat esimerkiksi erilaiset juhlavuodet, julkaisuoikeudelliset tai taloudelliset syyt tai kääntäjän tai julkaisijan oma kiinnostus käännettävää tekstiä kohtaan. Työn empiirinen osuus keskittyy tyylin kääntämiseen. Analyysin viitekehyksenä toimii Pekkasen (2010) väitöskirjassaan esittelemä tyylillisten piirteiden jaottelu. Pekkasen kategoriat ovat esitysjärjestyksen muutos, näkökulman muutos, tiedon täsmällisyyden aste ja rytmi, joista kolmea ensimmäistä tutkitaan tässä analyysissa Jotunin novellien käännösten osalta. Lisäksi tiedon täsmällisyyden aste on rajattu käsittämään vain subjektin ja predikaatin lisäykset ja poistot. Erot on etsitty vertaamalla käännöksiä alkuteksteihinsä virke kerrallaan ja kirjaamalla taulukkoon näin löytyneet erot. Tulosten perusteella esitysjärjestyksen muutokset olivat vähälukuisin ja myös sisällöllisesti vähiten tyyliin vaikuttava muutosryhmä. Osa esitysjärjestyksen muutoksista tosin vaikutti kulloisenkin lauseen informaatiorakenteeseen ja painopisteeseen. Nämä muutokset olivat vaikutuksiltaan merkittävämpiä. Seuraavaksi eniten oli näkökulman muutoksia. Ne koostuivat subjektin muutoksista, aktiivisen ja passiivisen näkökulman muutoksista, vaihteluista lopputuloksen ja prosessin kuvaamisen välillä, myöntö- ja kieltolauseiden välisistä muutoksista sekä joistakin aikamuotojen tai muiden verbimuotojen muutoksista. Tiedon täsmällisyyden asteen muutokset muodostivat yleisimmän muutosryhmän tässä aineistossa. Ensimmäisten käännösten ja uudelleenkäännösten väliset erot olivat osittain hyvin pieniä, mutta joitain merkillepantaviakin eroja ilmeni. Merkittävin käännösten välinen ero löytyi Jouluyö korvessa -novellin käännöksistä: ensimmäisessä käännöksessä oli yli kolme kertaa niin paljon subjektin tai predikaatin poistoja kuin uudelleenkäännöksessä. Paikoin käännökset erosivat tyylillisesti myös alkuteksteistään hyvin vähän. Pienin ero löytyi Matami Röhelin -novellin uudelleenkäännöksen esitysjärjestyksen muutoksista: muutoksia esiintyi vain keskimäärin 0,8 sivua kohti. Jos muutoksia on sivua kohti keskimäärin vain noin yksi, se vaikuttaa oletettavasti hyvin vähän tekstin kokonaistyyliin. Uudelleenkäännöshypoteesi ei yksiselitteisesti toteutunut tässä aineistossa, eli uudelleenkäännökset eivät olleet kategorisesti lähempänä alkutekstiä kuin ensimmäiset käännökset. Uudelleenkäännösten syihin ei täydellä varmuudella päästy tämän tutkielman yhteydessä. Novellien Matami Röhelin ja Kun on tunteet uudelleenkääntäjän haastattelu osoitti, että uudelleenkääntäminen ei ollut uusien käännösten kohdalla erityisen tietoista toimintaa, vaan aiempien käännösten olemassaolo ei ollut tässä tapauksessa relevantti seikka. Jouluyö korvessa -novellin kohdalla uudelleenkäännösten syiden voi arvella olevan tekstinulkoisia, koska tekstin sisältä ei uudelleenkääntämisen tarvetta selittäviä syitä löytynyt.

Tämän tutkimuksen lähtökohtana on tutkia kirjansolkia eli kirjojen pieniä, metallisia lukkoja, taidehistoriaa ja arkeologiaa yhdistäen. Tutkimus sitoutuu materiaalisen kulttuurin sekä uskontoarkeologisen tutkimuksen kysymyksenasetteluihin. Tärkeimpiä teoreettisia ja metodisia välineitä ovat typologisointi, kontekstualisointi ja visuaaliset analyysit, kuten myös materiaalitekniset analyysit; aineiston silmämääräinen tutkiminen, mikroskopointi, mittaaminen ja valokuvaus. Valittu aineisto edustaa noin kymmenesosaa Suomen kirkkojen kirjansolkilöydöistä. Määrällisesti tarkastelussa on ollut 261 kirjanosaa. Tutkimuskohteiksi on valikoitunut viisi kirkkoa: Espoo, Finström, Hailuoto, Laitila ja Raisio. Maakunnista Häme, Karjala ja Satakunta eivät kuulu aineistoon. Vaikka kohteista neljä on keskiaikaisia kivikirkkoja, tutkimus kuitenkin rajautuu uudelle ajalle eli 1520−luvulta 1800-luvulle. Kohteissa vuosien 1967−1987 aikana toteutettujen arkeologisten tutkimusten kaivaus- ja talteenottometodit ovat vaihdelleet suuresti. Tämä tarkoittaa, että kohteiden keskinäinen vertailu on ongelmallista. Yleensäkin kirkkojen stratigrafia on harvoin häiriintymätön, mikä sekin vaikeuttaa tulkintojen tekemistä. Soljet voi ryhmitellä tyypin 1 solkiin (hook-clasp fastening), joita 14 kappaletta sekä tyypin 2 solkiin (strap and pin fastening), joita 210 kappaletta. Varsinkin eestiläisiin ja saksalaisiin vanhoihin kirjoihin vertaamalla saa osa soljista alustavan ajoituksen. Tyypin 1 soljet ajoittuvat aikaisintaan keski- ja uuden ajan taitteeseen. Tyypin 2 soljista pääosa ajoittuu 1600−1700-luvuille, mutta todennäköisesti solkia on jo 1500-luvulta ja vielä 1800-luvulta. Lähinnä saksankielisellä alueella valmistettujen solkien kulkeutuminen Suomeen on voinut olla hidasta. Samoin solkia on voitu siirtää kirjoista toisiin. Nämä asiat tekevät myös vertailuesimerkkien avulla solkien ajoittamisen problemaattiseksi. Soljissa pääasiallisin materiaali on messinki. Myös pronssia ja kuparia on käytetty. Solkia on valmistettu sekä sarjallisesti että yksittäiskappaleina. Niitä on voitu valmistaa pienmetallityön perustekniikoilla. On havaittavissa myös solkien paikallista kopiointia. Soljista osassa on merkkejä korjauksista, jolloin ilmeisesti kulutukselle alttiina ollut nahkahihna on pyritty vaihtamaan. Edellä mainitut kaksi seikkaa mutkistavat solkien ajoittamista niin ikään. Solkien suurta löytömäärää ei voi selittää täysin hukkaamisesta tai poisheitosta käsin, varsinkaan kun tyypin 2 soljista lähes 3/4 osaa on metalliosiensa puolesta ehjiä. Todennäköisempää on, että solkia on käytetty hauta-antimina ja uhreina pars pro toto, rahojen uhrikäytön kaltaisella logiikalla. Soljet esimerkiksi noudattavat jossain määrin samanlaista levintää kirkoissa rahojen kanssa. Yleensäkin kirkko on ollut suotuisa paikka uhraamiselle, sillä siellä oli läsnä ylimaallisen lisäksi tuonpuoleinen. Aineiston valossa ei näytä todennäköiseltä, että kirjansolkia olisi kätketty kirkkoihin rituaalisesti (vertaa rakennuskätköt). Myöskään loitsurunoista (SKVR ja KRA) ei löydy mainintoja kirjansolkien käytöstä pars pro toto, vaikka virsikirjoja taikuudessa ja noituudessa onkin käytetty jonkin verran.

Tutkimukseni tarkastelee vuokranantajiin suhtautumista Uuden Suomen ja Suomen Sosiaalidemokraatin kirjoituksissa vuosina 1944-1967. Tutkin, miten vuokranantajiin on suhtauduttu ja minkälaista argumentaatiota on käytetty vuokranantajien puolesta tai heitä vastaan. Lähestyn aihetta erityisesti omistajuuden kautta, sillä suhtautuminen yksityiseen omaisuuteen on ollut merkittävästi vaikuttamassa lehtien suhtautumiseen. Omistajuuteen keskittyvän näkökulman ja lehtien argumentaation tutkiminen tarjoavat puuttuvan lisän jo runsaaseen asuntopolitiikkaan keskittyvään tutkimukseen. Tutkimukseni aineistona olen käyttänyt Suomen Sosiaalidemokraatin ja Uuden Suomen uutisia, yleisönosastokirjoituksia, artikkeleita ja pääkirjoituksia. Olen myös tutustunut SDP:n ja kokoomuksen talous- ja sosiaalipoliittisiin linjauksiin, sillä puolueen viralliset näkemykset talous- ja sosiaalipolitiikasta heijastuvat myös puolueen lehtien kirjoituksissa esiintyvään argumentaatioon. Tutkimuskirjallisuudessa olen perehtynyt laajasti omistamisen teoriaan ja siihen liittyviin erilaisiin näkemyksiin. Tutkimusajanjaksoni aikana vallitsi suuri asuntopula, mikä pakotti valtion säätelemään asuntojen vuokria huoneenvuokrasäännöstelyn muodossa ja ottamaan suuremman roolin asuntopolitiikan saralla esimerkiksi Arava-lainojen muodossa. Erilliset huoneenvuokralautakunnat olivat vastuussa vastuussa vuokralaisten sijoittamisesta, jolloin vuokranantaja ei itse voinut valita vuokralaisiaan. Lainsäädäntö rajoitti vuokranantajien mahdollisuuksia irtisanoa vuokralaisensa. Tämän lisäksi vuoden 1949 alusta lähtien valmistuneet talot olivat vapautettuja vuokrasäännöstelystä, jolloin vuokranantajien asema on ollut tutkimusajanjaksollani epätasa-arvoinen. Uuden Suomen kirjoituksissa korostui vuokranantajien asema omistajina, joilla on oikeus sijoituksistaan saamilleen voitoille ja joille kuuluu oikeus saada asua omistamissaan asunnoissa rauhassa. Huoneenvuokrasäännöstely nähtiin kirjoituksissa yksityisen omistusoikeuden rikkomisena, sillä sen myötä vuokranantaja menetti asuntonsa hallintaoikeuden. Suomen Sosiaalidemokraatin kirjoituksissa korostui vuokralaisen turvaton asema suhteessa omistavaan vuokranantajaan, joka on ahneuksissaan valmis kohtelemaan vuokralaisiaan huonosti ja aiheuttaa siten heille turvattomuutta. Kirjoituksissa korostui erityisesti huoli köyhien lapsiperheiden kohtelusta ja huoneenvuokrasäännöstely nähtiin suojakeinona vuokranantajien mielivaltaa vastaan.

Ilmari Krohn (1867 - 1960) teki monipuolisen elämäntyön säveltäjänä, urkurina ja musiikkitieteen ylimääräisenä professorina. Hän sävelsi mm. oratoriot Ikiaartehet ja Voittajat, oopperan Tuhotulva, Johannes-passion, musiikinhistorian ainoan kaikki 150 psalmia sisältävän Psalttarin, orkesteriteoksia, kantaatteja, rukoushetkiä ja kymmeniä pienempiä vokaali- ja instrumentaalisävellyksiä. Olen muusikkona mieltynyt Krohnin laajaan sävellystuotantoon, jota esitetään valitettavan vähän. Tästä syystä olen halunnut selvittää, 1) mitä ja millaisia teoksia hän sävelsi, 2) millaisen elämän hän eli, ja 3) millaisia yhteyksiä hänen elämällään ja tuotannollaan on. Jill Leporen määritelmän mukaan tutkielma on biografinen: pyrin rakentamaan Krohnin elämästä eheän kokonaiskuvan hänen historiallisen merkittävyytensä vuoksi. Historiantutkimus pyrkii etenkin lähteitä vertailemalla hahmottamaan tapahtumia ja ilmiöitä yhteydessä sekä samanaikaiseen ympäristöön että ajan myötä tapahtuneeseen kehitykseen. Lähdekritiikki muodostaa siinä käytetyn menetelmän, jolla kunkin lähteen suhdetta menneisyyteen selvitetään. Tällöin arvioidaan lähteen syntyolosuhteita, alkuperäisiä funktioita, laatijan ominaisuuksia ja pyrkimyksiä sekä lähteen ajallista välimatkaa sen kuvaamiin tapahtumiin. Lisäksi on pohdittava sen tarjoamaa informaatiota kysymyksenasettelun kannalta. Suurin osa tutkielman valmistelusta on ollut arkistotyötä Kansalliskirjastossa, Kansallisarkistossa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistossa sekä muissa arkistoissa Suomessa, Saksassa ja Ranskassa. Työn aikana olen perehtynyt hyvin laajaan aikalaisaineistoon: Krohnin kirjeisiin, julkaisuihin, sävellyskäsikirjoituksiin, asiakirjoihin ja muihin papereihin sekä häntä ja hänen sävellyksiään koskeviin lehtiarvosteluihin ja -uutisiin. Krohnin elämän tarkastelu on johdattanut minut yhä uusien lähteiden äärelle, ja toisaalta lähteiden myötä olen voinut ymmärtää hänen elämäänsä paremmin. Tutkielma päättyy kevääseen 1905, jolloin Krohn jäi leskeksi ja alkoi seurustella Hilja Haahden kanssa. Heidän 55-vuotinen taiteellinen yhteistyönsä vaatisi oman tutkimuksensa. Julius Krohnin nuorin poika Ilmari Krohn sai lapsuudenkodistaan kansallisen, kansainvälisen ja uskonnollisen peruseetoksen. Hänen monipuolisen lahjakkuutensa vahvimmaksi linjaksi osoittautui musiikki. Krohn sai pianonsoitonopettajikseen Suomen parhaita voimia ja aloitti säveltämisen noin 12-vuotiaana. Opiskeltuaan vuoden yliopistossa Krohn teki ensimmäisen kansansävelmien keruumatkansa 1886. Tämän jälkeen hän vietti neljä vuotta Leipzigin konservatoriossa opiskellen pianon- ja urkujensoittoa sekä sävellystä, josta tuli hänen tärkein oppiaineensa käsikivun vuoksi. Julius Krohnin kuoltua 1888 hänen tärkeimmäksi neuvonantajakseen tuli Kaarle-veli. Saksalaisen romantiikan tyylisessä varhaistuotannossa esiin nousevat ensin pianoteokset ja yksinlaulut, sitten kuoro- ja kamarimusiikki ja lopuksi orkesteriteokset. Kansanlaulusovituksia hän teki koko elämänsä ajan. Helsinkiin palattuaan Krohn sävelsi etenkin orkesterimusiikkia, piti sävellyskonsertteja ja toimi sivistystyössä. Vuonna 1891 hän pyrki Johanneksenkirkon urkuriksi mutta hävisi vaalin Oskar Merikannolle. Säveltäjänä hän taas jäi Jean Sibeliuksen varjoon. Vuonna 1893 Krohn liittyi katolis-apostoliseen kirkkoon, jonka piirissä hän tutustui puolisoonsa Emilie von Dittmanniin. Kihlausaikana sävelletty Lieder eines Wanderburschen on Suomen ensimmäisiä laulusarjoja. Krohn löysi työpaikan Tampereen Aleksanterin kirkosta, jonka urkurinvaalin hän voitti 1893 ylivoimaisesti. Yliopistosta hän valmistui 1894 pääaineenaan estetiikka. Ensimmäisinä Tampereen-vuosinaan Krohnista tuli paikkakunnan keskeinen muusikko ja erittäin aktiivinen sivistystoimija. Tärkein teos näiltä vuosilta on kantaatti Vankeus ja Vapautus. Yliopiston musiikinopettajan virkaa Krohn haki tuloksetta 1896. Hän teki kansansävelmien keruumatkoja eri puolille Suomea ja opintomatkan Saksaan. 1899 hän puolusti hengellisiä kansansävelmiä käsittelevää Suomen ensimmäistä musiikkitieteen alan väitöskirjaa. Matka Tanskaan, Saksaan ja Pariisin musiikinhistorialliseen kongressiin kesällä 1900 vaikutti Krohnin toimintaan virsikirjan uudistustyössä. Tällöin hän myös käsitti tieteenalansa monipuolisuuden ja omaksui uuden identiteetin musiikkitieteilijänä. Syksyllä hän alkoi työn musiikin historian ja teorian dosenttina. Hänen moninaisen tutkimus- ja opetustyönsä keskeinen alue oli estetiikan ja musiikinteorian suhde. Vuoden 1900 matkalla Krohn kiinnostui antiikin Kreikan runomitoista ja gregoriaanisista melodioista, joihin perehtyminen loi pohjan Laulusävelmiä-kokoelmalle (1904 - 08) ja Musiikin teorian oppijakso -kirjasarjalle (1911 - 37). Niiden vaikutus kuuluu myös Krohnin sävellyksissä kuten Sydämen sointusana -kantaatissa ja Valittuja Psalmeja -kokoelmassa. Sävellyskonsertissa 1902 Krohn otti paikkansa Suomen musiikkielämässä hengellisen musiikin säveltäjänä.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen heprean kielen verbien muodostusta pilpel-taivutuskaavassa. Vera Agranovskyn mukaan taivutuskaavan verbit kantavat nykyhepreassa yhteistä multiplikatiivis-semelfaktiivista aspektia eli niillä on yhteinen semanttinen profiili. Aiemmissa kielimuodoissa aspekti ei ole yhtä selkeästi nähtävissä. Tavoitteena on selvittää, löytyykö Sketch Enginen ylläpitämästä suuresta, 2,7 miljardin sanan internet-tekstikorpuksesta tietyn morfologisen kategorian verbejä, joita aiemmassa tutkimuksessa ei ole löydetty. Korpus on annotoitu morfosyntaktisesti, mutta sanaluokka-annotoinnissa on paljon virheitä. Monet verbit on annotoitu virheellisesti substantiiveiksi ja mielestäni tämän vuoksi aiemmassa tutkimuksessa joitain verbejä ei ole löydetty. Etsintä joudutaankin toteuttamaan tekemällä korpukseen konkordanssihakuja manuaalisesti. Löydettyjä verbejä analysoidaan konteksteissaan korpuksessa. Huomiota kiinnitetään verbien muodostumistapaan, joita on nykyhepreassa kolme erilaista. Tämän lisäksi mielenkiinnon kohteena on löydettyjen verbien esiintymistaajuus. Matalan esiintymistaajuuden sanat ovat merkki korkeasta produktiivisuudesta. Korpuksesta löytyy verbejä, joita ei aiemmassa tutkimuksessa ole tutkimuksessa ole tullut esille. Näistä osa on syntynyt pohjautuen jo olemassa olevaan sanaan ja osa juuren suoran laajenemisen kautta. Ne eivät kuitenkaan mielestäni kanna yhteistä semanttista profiilia. Verbeillä on matala esiintymistaajuus, joka kertoo taivutuskaavan produktiivisuudesta. Taivutuskaavassa syntyy yhä uusia sanoja.

Tutkielma tarkastelee vakavan ja valtavirtaisen uutismedian ääntä verkkoympäristössä. Se analysoi kielen kautta maailmankuvaa ja vuorovaikutusta, jota uutisotsikot verkossa rakentavat ja valottaa näin verkkoa julkaisuympäristönä. Tutkielma myös peilaa tätä näkymää uutistoiminnan perinteisiin tehtäviin ja median asemaan nyky-yhteiskunnassa. Työn tavoitteena on nostaa esiin valtamedian arkinen, vaikeammin kuultava ääni ja sen kautta tarjota näkökulmia verkkokulttuuria koskevaan keskusteluun sekä lisätä verkonkäyttäjän ja lukijan tulkinnallista resurssia. Tutkielma on laadullinen, kielellinen analyysi, jossa tarkastellaan Helsingin Sanomien painettuja uutisotsikoita ja verkkouutisten otsikoita. Teoreettisena viitekehyksenä on kielitieteeseen vakiintunut funktionaalinen kielikäsitys, jonka mukaan kieli rakentaa maailmaa ja maailma puolestaan kieltä. Menetelmänä on M. A. K. Hallidayn systeemis-funktionaalisen kieliteorian metafunktioanalyysi, jonka kautta kielenkäyttöä eli uutisotsikoita tarkastellaan kielen kaikilla tasoilla, tekstuaalisesti, interpersoonaisesti ja ideationaalisesti. Tutkielman aineistona on yhteensä 84 Helsingin Sanomissa julkaistua painettua uutisotsikkoa ja verkkouutisen otsikkoa. Otsikot muodostavat 42 paria, sillä jokaisesta uutisesta on aineistoon määrätyin ehdoin kerätty painettu otsikko ja verkko-otsikko. Otsikkoparin otsikoiden takana on yhdenmukainen leipäteksti. Tutkielmassa 42 uutisen otsikot asetetaan rinnan ja tarkastelua ohjaa otsikoiden välinen eroavaisuus. Metafunktioanalyysin hengessä otsikkopareja tarkastellaan tekstuaalisena pintana, sosiaalisena toimintana ja maailmankuvan rakentajana. Analyysi osoittaa, että painetun uutisotsikon ja verkkouutisen otsikon välillä on merkittäviä eroja. Lyhyt ja tiivis painettu uutisotsikko sisältää täsmällisesti olennaisen ja painottaa yhteiskunnallista näkökulmaa, mutta on autoritäärisempi ja etäisempi kuin verkko-otsikko. Verkkouutisen otsikko on pitkä, mutta runsaassa ilmaisussaan painettua otsikkoa aukkoisempi. Verkko-otsikon näkökulma on yksityinen, affektinen ja painettua lehteä tasavertaisempi. Verkon huomiotalouden arvot, kuten negatiivisuus ja tunnepitoisuus, näyttäytyvät verkkouutisten otsikoissa. Verkkouutisen otsikkoon piirtyy draaman kaari, jonka komplikaationa esiintyy vastakkainasettelu – kontrastointi, joka toisinaan kätkeytyy ajatusviivaan. Painettujen uutisotsikoiden ja verkkouutisten otsikoiden väliset erot heijastavat julkaisuympäristöjen välistä eroa. Erot eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä, vaan niihin liittyy liikkumavaraa. Tutkielma herättää pohtimaan julkaisuympäristöjen tarjoamia mahdollisuuksia ja vakavan valtamedian kielellisiä valintoja näissä puitteissa.