Browsing by Title

Työni tavoitteena on vertailla unkarilaisia ja suomalaisia idiomeja, joissa esiintyy jokin perusvärinnimi. Perusvärinnimiä ovat fehér (valkoinen), fekete (musta), szürke (harmaa), piros tai vörös (punainen), zöld (vihreä), sárga (keltainen), kék (sininen) ja barna (ruskea). Erityisesti pyrin ottamaan selvää käytetäänkö samaa värinnimeä molemmissa kielissä samasta asiasta vai onko värinnimien käytössä tarkasteltujen kielten välillä eroja. Vertailen unkarilaisia idiomeja suomalaisiin ja käytän vertailussa Tamás Forgácsin esittämää mallia ekvivalenssin lajeista. Aineisto on kerätty unkarin- ja suomenkielisistä fraasi- ja idiomisanakirjoista sekä yleissanakirjoista. Idiomi on yksi fraseologismien alaryhmistä. Idiomi koostuu vähintään kahdesta lekseemistä, jotka voidaan kirjoittaa joko yhteen tai erikseen. Idiomi on puhtaimmillaan opaakki, kiteytynyt sanaliitto, mutta idiomi voi olla myös osittain sananmukaisesti tulkittavissa. Idiomaattisuuden ja metaforisuuden aste on jatkumo, jonka toisessa päässä ovat täysin läpinäkymättömät ja toisessa transparentit sanaliitot. Idiomit ovat puhtaimmillaan tiettyyn kieleen sidottuja. Idiomit voivat olla kuitenkin laajalevikkisiä, koska niitä on lainattu eri kieliin suoraan kääntämällä esimerkiksi Raamatusta tai antiikin teksteistä. Viime vuosisatojen ja vuosikymmenten idiomit ovat hypoteettisesti useimmiten käännöslainoja jostain Euroopan valtakielestä. Värinnimitutkimuksen tunnetuimpia teorioita on Berlinin ja Kayn teoria kielessä esiintyvien värinnimien järjestyksestä. Heidän mukaansa musta, valkoinen ja punainen esiintyvät maailman kielissä kaikista yleisimmin, sininen, ruskea ja harmaa puolestaan esiintyvät vain korkeakulttuureissa, eivät esimerkiksi luonnonkansojen kielissä. Hypoteesini on, että aineistossa esiintyvien värinnimien lukumäärä korreloi jossain määrin Berlinin ja Kayn esittämän värinnimien järjestyksen kanssa. Täysin identtisiä idiomeja sanastoltaan ja merkitykseltään löytyy aineistosta suhteellisen paljon, useimmat näistä ovat valkoisen, mustan tai harmaan värin sisältäviä idiomeja. Täysin toisiaan vastaavista idiomeista suurin osa on tullut unkariin ja suomeen Raamatusta tai lainattu sellaisenaan englannista, saksasta tai ranskasta. Osittaisessa vastaavuussuhteessa ja funktionaalisessa vastaavuussuhteessa löytyy värinnimien kannalta mielenkiintoisimmat idiomit: keltainen ja vihreä esiintyvät parissa idiomissa ristikkäin. Pääasiassa idiomeissa esiintyvät värinnimet ovat unkarin ja suomen välillä identtisiä, mikäli unkarilaiselle idiomille löytyy vastine suomen kielestä. Idiomit ilman vastinetta ovat aineiston suurin ja samalla myös kirjavin ryhmä analysoitavaksi, pienin ryhmä puolestaan ovat leksikaalisen vastaavuuden ryhmään kuuluvat idiomit. Suurin osa unkarilaisista idiomeista on työssä analysoitu, mutta suomenkieliset vastineettomat idiomit jäävät vähäiselle huomiolle tutkimusongelman näkökulmasta johtuen. Aineiston 143 unkarilaisesta idiomista noin puolet sijoittuu nollaekvivalenssin eli vastineettomien idiomien ryhmään. Täydellisen ekvivalenssin ryhmä on toiseksi suurin, leksikaalisen vastaavuuden ryhmä pienin. Idiomeissa esiintyvistä väreistä yleisimpiä ovat musta, valkoinen, punainen ja vihreä. Ruskeaa väriä ei esiinny unkarilaisissa idiomeissa lainkaan, suomalaisissa idiomeissa viidessä. Unkarin ja suomen värien merkityskentät vastaavat pitkälti toisiaan. Ainoastaan keltainen ja vihreä esiintyivät selkeästi ristikkäin: unkariksi kateus on keltaista ja suomeksi vihreää, tulokkaaseen liitetään unkarissa vihreä, suomessa keltainen väri.

Tässä pro gradu-työssä tutkin Argentiinan vuoden 1976 sotilasvallankaappauksen ja sitä seuranneen el Proceso de Reorganización Nacionalin (PRN) nimellä tunnetun sotilasdiktatuurin aatteellista pohjaa ja toimintaa. Kysymyksenasetteluni on kaksiosainen ja työn ensimmäisessä luvussa keskityn käsittelemään, miten sotilasjohto itse oikeutti vallankaappauksensa ja millaisella aatemaailmalla he koettivat luoda legitimiteetin sotilashallinnolle ja sen toiminnalle. Lisäksi pohdin, miksi tällainen argumentaatio autoritaarisen ja ei-demokraattisen vallan puolesta oli mahdollista. Tutkielman toisessa osiossa keskeinen kysymykseni on, miten regiimi toimi tämän aatteellisen viitekehyksen puitteissa. Tässä erityisenä fokuksenani on toiminta likaisena sotana tunnetun valtioterrorin ja repression ajanjakson aikana. Ajallinen rajaukseni on sotilashallinnon alkuvuodet eli vuoden 1976 vallankaappaus ja valtioterrorin aktiivisimmat vuodet 1976–1978. Tärkeimpänä lähteenäni tutkiessani sotilashallinnon aatteellista pohjaa ja vallanoikeutusta on sotilashallinnon tuottama dokumenttikokoelma, josta löytyy asiakirjat muun muassa hallinnon tavoitteista ja poliittisista perusteista. Likaista sotaa ja juntan toimia tutkiessani tärkeimpinä lähteinäni toimii totuuskomission loppuraportti Nunca más sekä asevoimien toimintamanuaalit. Näiden lisäksi olen tulkintoja tukevana lähdemateriaalina hyödyntänyt kahta muistelmateosta, juntan säätämiä lakeja sekä Yhdysvaltojen ulkoministeriön digitaalisesta arkistosta löytyviä aineistoja. Sotilasjohto pyrki oikeuttamaan kaappauksensa ja legitimoimaan valtansa useiden syiden kokonaisuudella, jonka taustalla vaikutti muun muassa kansallisen turvallisuuden doktriini ja ajatus asevoimien institutionaalisesta luonteesta. Kansallisen turvallisuuden doktriini tarjosi aatepohjan, jonka mukaan asevoimien valta on oikeutettua, mikäli kansallinen turvallisuus on uhattuna sisältä päin tulevan vihollisen toimesta. PRN argumentoikin kumouksellisuuden olevan suuri uhka Argentiinalle ja vain asevoimien pystyvän vastaamaan tähän uhkaan. Lisäksi juntta vetosi sotilashallinnon olevan institutionaalinen vallanpitäjä, joka kohoaa henkilökeskeisyyden ja myrskyisän politiikan yläpuolelle. PRN:ää voi kuvata byrokraattisautoritaariseksi regiimiksi, sillä sotilashallinto koetti rakentaa legitimiteettiään sillä, että byrokraattinen ja institutionaalinen valta on pragmaattista ja järkevää ja sillä saadaan maahan järjestys. Lisäksi sotilasjohto käytti kristillistä, nationalistista ja konservatiivista arvomaailmaa tukemaan hallintonsa legitimiteettiä. Sotilashallinnon aatemaailma kansallisen turvallisuuden doktriinista institutionaaliseen valtaan laitettiin käytäntöön ennen kaikkea likaisessa sodassa. Sotilasjohto oli argumentoinut vastaavansa kumouksellisuuden uhkaan, mutta todellisuudessa likaisessa sodassa oli kyse laajasta valtioterrorista. Kansallisen turvallisuuden doktriinin ajatusten mukaisesti sotilasjohto näki ”sisäisen vihollisen” laajana konseptina ja aloitti systemaattisen terrorin kaikkia sellaisia henkilöitä kohtaan, jotka se näki aktiivisina tai potentiaalisina hallinnon vastustajina ja diktatuuri jätti jälkeensä 30 000 kadonnutta henkilöä. PRN:n likaisen sodan taktiikka pohjasi salaiseen ja suunnitelmallisesti hajautettuun toimintaan, joka kuitenkin oli systemaattista ja tarkan institutionalisoitua. Likaista sotaa käytiin myös muilla rintamilla ja hallinnon ja talouden toiminta valjastettiin sotilashallinnon tavoitteita tukemaan. Argentiinassa oli ollut pitkään epävakaa tilanne ja sotilasjohto oli rauhassa valmistellut kaappausta ja miettinyt miten oikeuttaa autoritaarinen ja repressiivinen sotilasvalta. Kaappauksen koittaessa he kytkivät argumentit maan tilanteeseen ja syventynyt kriisi mahdollisti kaappauksen onnistumisen. Myös kylmän sodan konteksti toimi taustatekijänä kaappaukselle ja sen rintamalinjat tarjosivat sotilashallinnolle mahdollisuuden vedota kumouksellisuuden uhkaan ja esittää laaja valtioterrori vastasissisotana

Tutkielma käsittelee julkista tilaa ja sen vallan ulottuvuutta, jota analysoidaan Lontoossa sijaitsevan Russell Squaren kohdalla. Turvallisuus on julkisen tilan ja vallan ohella tutkielman keskeisimpiä käsitteitä, sillä Bloomsburyn kaupunginosassa sijaitsevalla Russell Squarella ja sen lähistöllä on tapahtunut 2000-luvulla useampia vakavia väkivallan tekoja. Metodologisesti tutkielma on tieteidenvälistä kvalitatiivista tutkimusta, jossa etnografiset metodit korostuvat aineiston hankkimisessa käytettyjen havainnoinnin ja haastattelun metodien myötä. Tutkielman ensisijainen aineisto koostuu Russell Squarella toteutetuista aukion käyttäjien haastatteluista, joissa yhteensä 22 haastateltavaa kertoo muun muassa, miten ja milloin he oleskelevat aukiolla, sekä kokevatko he siellä olonsa turvalliseksi. Aineistoon kuuluu myös 13 paikallisyhdistys Russell Squaren ystävien uutiskirjettä vuosilta 1999–2017, jotka tarjoavat tietoa erityisesti aukion muuttuvasta turvallisuustilanteesta. Russell Square on vuonna 1804 valmistunut Bedford Estatesin yksityisesti omistama julkinen tila, jonka hallinnoinnista vastaa Camdenin hallinnollinen kaupunginosa. Tämän myötä aukion tilan julkisuuden nähdään olevan tulkintakysymys, ja Russell Square liittyy yksityisesti omistettujen julkisten tilojen ilmiöön, jota on kritisoitu Lontoossa viime vuosina. Russell Squaren tilan julkisuuden aste on vaihdellut, sillä aukio on vuosien varrella ollut muun muassa ympäröivien talojen asukkaiden yksityinen tila sekä täysin aitaamaton julkinen tila. Myös Russell Squaren turvallisuustilanne on vaihdellut, sillä aukiolla on esiintynyt esimerkiksi avointa huumekauppaa ja kerjäämistä, mutta tilanne on nykyään aiempaa parempi. Tähän on vaikuttanut muun muassa Camdenin tiukka suhtautuminen kerjääjiin ja kodittomiin, joiden näkeminen automaattisena turvallisuusriskinä on kuitenkin kyseenalaista. Kaupallisuutta esiintyy Russell Squarella pääosin aukiolla sijaitsevan kahvilan myötä, mutta Camden vuokraa tilaa myös yksityisille tahoille, joiden tilan käyttö häiritsee osaa paikallisista. Russell Squaren käyttäjät jaetaan neljään pääasialliseen käyttäjäryhmään, joihin lukeutuvat paikalliset (koiranomistajat ja muut), opiskelijat, lähistöllä työskentelevät ja turistit. Aukion käyttöön liittyy kaikkien käyttäjäryhmien kohdalla temporaalisuus, mikä näkyy esimerkiksi siten, että koiranomistajat liikkuvat aukiolla tiettyinä aikoina ja tietyt vuorokaudenajat muodostavat omia pieniä käyttäjien yhteisöjään. Paikalliset käyttävät valtaa Russell Squarella esimerkiksi huomauttelemalla muiden aukion käytöstä, sillä aukio on heille usein sekundaarinen reviiri, mikä synnyttää heissä tarpeen kontrolloida tilaa. Russell Squarella on paikkansa myös Bloomsburyssä asuvien yhteisöllisyyden tunteiden luojana. Turvattomuuden tunteita kokevat eniten aukiolla pimeän aikaan liikkuvat naiset, mutta useimmat aukion säännölliset käyttäjät eivät ole antaneet viime vuosien väkivallan tekojen vaikuttaa heidän päivittäisiin rutiineihinsa.

Tutkielma käsittelee Ulla Jokisalon esineellisiä teoksia. Tarkastelen Jokisalon teosten luomaa haptisen representaation luomaa illuusiota. Tutkielman lähtökohtana on havainto siitä että Jokisalon teoksia on vaikea määritellä mihinkään tiettyyn taidemuotoon. Vaikka teosten lähtökohtana on useimmiten valokuva, muuttuvat ne Jokisalon käsissä esineellisiksi teoksiksi. Jokisalo kirjoo, ompelee, leikkaa ja liittää teoksiin saksia, neuloja ja lankaa luoden Trompe l ilin kaltaisia erilaisia optisia illuusioita. Jokisalolle on muodostunut vuosien varrella oma henkilökohtainen taiteen kuvasto, jonka esineet muodostavat niiden oman kieliopin. Näiden teosten lähtökohtana on Jokisalon oma elämä, muistot ja muistaminen. Tarkastelen teosten haptista representaatiota ihmisen aistikokemuksien kautta. Koska Jokisalon teokset vaikuttavat katsojaan usealla eri aistilla, tulen käsittelemään teoksia viiden eri aistin: kuulo-, näkö-, haju-, maku- ja tuntoaistin kautta. Ulla Jokisalon esineellisten teosten tarkastelussa otan avukseni haptisen käsitteen, jota lähestyn erityisesti Alois Riegelin (1858 1905) ajattelun kautta. Riegelin mukaan haptinen havainto määritellään yleensä taktiilisen (kosketusaisti), kinesteettisen (liikeaisti), ja proprioseptisen (ruumiin sisäaistimus) aistimusten yhteistoiminnaksi. Haptisessa representaatiossa kuvallinen esittäminen toimii yhdistävänä kudoksena eri aistien ja asioiden välillä. Siinä katse ja kohde lähentyvät toisiaan, vaikka se ei kirjaimellisestikaan merkitse koskemista. Haptinen representaatio viittaa kosketuksen kokemiseen paitsi ruumiin pinnalla myös sen sisällä. Silmin nähty herättää paitsi tuntoaistimuksia myös parhaimmillaan liike ja hajuaistimuksia. Jokisalon työt eivät olekaan vain valokuvia, vaan parhaimmillaan kolmiulotteisia kuvalliseen muotoon saatettuja ajatuksia ja tunteita. Ulla Jokisalon teoksista löytyy tarkastelussani elementtejä kuten sanattomuus ja kielettömyys, mitkä ovat se asia, joka houkuttaa katsomaan ja laittaa kauhistuttamaan, mutta myös juuri se vetää puoleensa. Teosten aiheet ovat äärimmäisen yksityisiä, mutta samalla kuitenkin kaikkien yhteisiä. Jokisalon teokset ovat usealla aistilla aistittavia. Katsomme kuvaa, luemme teosnimen, tunnemme saksien teräksen kylmyyden ja niiden terävyyden. Neulat pistelevät sormenpäitä ja langat kulkevat sormiemme lomitse. Valokuvat muuttuvat esineellisiksi teoksiksi, minkä jälkeen haptisen havainnon luova teos avautuu kohti katsojaa ja kutsuu hänet mukaan teokseen. Jokisalon teokset herättävät mielenkiintomme aluksi taidokkaasti luodun visuaalisen ilmeen avulla, minkä jälkeen voimme konkreettisesti tuntea töissä esiintyvien esineiden materiaalisuuden haptisen representaation.

Daniil Harms syntyi Pietarissa vuonna 1905 ja kuoli vankilassa 1942. Hänen tuotantonsa käsittää näytelmiä, yhden pidemmän kertomuksen, runoja, lasten satuja sekä valtavan määrän lyhyitä tekstifragmentteja, juttuja, joita Harms ei elinaikanaan järjestellyt lukuun ottamatta yhtä sarjaa, jota kutsutaan Sattumiksi. Tutkielmaan on valittu aineistoksi Harmsin absurdeja tekstejä, joita voidaan maailmansa tai ajatusmalliensa perusteella yhdistää valtaan, valtiolliseen sosialismiin muotina sekä suurkaupungin ja siellä elävien ihmisten toimintatapoihin ja vertailtu niitä muun muassa Andrei Belyj’n, Anatoli Mariengofin ja Mihail Zoštšenkon teoksiin. Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka absurdi muuttuu realistiseksi ja päinvastoin. Harmsin tekstejä tarkastellaan yhteydessä Michel Foucault’n näkemyksiin vallan ilmenemisestä ja sen asteittaisesta muotoutumisesta teknologiaksi ja miten nämä ajatukset ovat yhdistettävissä neuvostotodellisuuteen. Harmsin neuvostososialistisessa hallinnossa sosialistinen yhteiskunta on osa ihmisten arkipäiväisiä ajattelu- ja toimintamalleja, joissa ennen kaikkea normaalista muodista poikkeavat nousevat esiin massasta ja altistuvat valvovalle katseelle. Georg Simmelin eri ”muodinseuraaja” -tyyppien valossa verrataan Harmsin tarinoiden hahmoja myös oman historiallisen aikansa muodin, oikeaoppisen valtiollisen sosialismin rinnalla. Koko tutkielman lävitse Neuvostoyhteiskunnan ajan henki on voimakkaasti mukana tulkinnassa, mutta kolmannessa luvussa pääpaino siirtyy myös siihen, kuinka Harmsin hahmojen elämänasenteessa ja suhtautumisessa ympäröivään on jotain hyvin yleistä, suurkaupunkilaista. Tutkielman alkuosa toimii näin johdatteluna Harmsin juttujen kaupunkilaisuuden hahmottamisessa, sekä kaupunkien katukuvaan elimellisesti liittyvän vallan ja muodin käsittelynä. Tarkastelun lähtökohtana olleet valta ja sosiologiset ajatusmallit laajensivat Harmsin tekstien tulkintakehyksiä yhdistettynä kyseisen ajanjakson yhteiskunnallisiin muutoksiin. Harmsin teksteistä löytyi selvästi piirteitä, jotka ovat yhdistettävissä kaupunkilaiseen ajattelutapaan, suurkaupunkimentaliteettiin.

Tarkastelen tutkimuksessani henkilöhahmojen välisiä valtasuhteita Mooses Mentulan romaanissa Jääkausi. Teos ei ole nuortenromaani, vaikka kuvaakin koulumaailmaa ja teini-ikäisen tytön suhdetta vertaisryhmäänsä. Toisena päähenkilönä on aikuinen mies, jonka fokalisointi sekä romaanin kieliasu erottavat teoksen tyypillisistä nuortenromaaneista. Keskityn tutkimuksessani teeman tutkimiseen narratologisin käsittein ja sovellan analyysissäni myös sosiaalipsykologiaa. Vallan käsitteen määrittelyssä käytän apuna muun muassa John Galbraithin, Barry Barnesin ja Michel Foucault'n tunnettuja teorioita vallasta. Kiusaamisen ja vallan suhteeseen pureudun erityisesti sosiaalitieteiden kautta. Tutkimuksessani pohdin, mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että henkilöhahmolla on valtaa suhteessa toisiin hahmoihin ja miten vallankäyttöä kuvataan. Tutkin, miten valta jakautuu tietyn ryhmän kesken ja miten yksi romaanin kuvaamista tytöistä on onnistunut nousemaan muita korkeammalle arvoasteikossa. Teoksessa kuvataan paljon eläinten luontaista käyttäytymistä ja keskinäisiä valtasuhteita, joten tarkastelen, miten eläinsymboliikka heijastelee vallan teemaa. Valtasuhteet muuttuvat tarinan aikana ja liittyvät kiinteästi henkilöhahmojen identiteettiin ja erilaisiin rooleihin. Erittelen tutkimuksessani vallan käsitettä ja sitä, miten teoksen hahmojen fokalisointi ilmentää erilaisia valtasuhteita. Esitän myös, että yhteisöllä ja vertaisryhmillä on olennainen merkitys yksilön sosiaalisen statuksen ja valtasuhteiden muodostumisessa, ja että ulkonäkö ja seksuaalisuus ovat kiinteässä suhteessa valtaan.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan valtioneuvoston kanslian kieliasiantuntijoiden (kääntäjien) kokemuksia ja näkemyksiä vuonna 2019 kanslian käännös- ja kielitoimialalla käyttöönotetun EU Council Presidency Translator konekääntimen (lyhyemmin Presidency Translator) käytöstä ja konekääntämisestä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisia vaikutuksia Presidency Translatorin käytöllä kääntäjien mielestä on heidän työskentelyynsä ja miten kääntäjät toisaalta suhtautuvat konekääntimen käyttöön käännöstyössä ja konekääntämisen kasvavaan merkitykseen käännösalalla. Tutkielman teoriaosiossa taustoitetaan aihetta esittelemällä käännösteknologiaa ja konekääntämisen historiaa ja nykypäivää. Tavoitteena on muodostaa yleiskuva siitä, miten käännösteknologian kehitys on vaikuttanut käännösalaan ja sitä kautta kääntäjän toimenkuvaan. Teoriaosiossa tarkastellaan myös käännöstyön ergonomiaa ja sosioteknisiä haasteita, joita käännösteknologian käyttöön liittyy. Tutkimuksen kontekstin kuvaamiseksi teoriaosiossa esitellään lisäksi valtioneuvoston kanslian käännös- ja kielitoimialaa ja konekäännöshankkeita, joissa kanslia on ollut mukana. Tutkimus toteutettiin kaksiosaisena kyselynä, joka lähetettiin yhteensä 62:lle valtioneuvoston kanslian englannin ja ruotsin kääntäjälle tammi–helmikuussa 2020. Ensimmäisen osan vastausprosentti oli 68 % ja toisen osan 52 %. Aineistona on kyselyn avulla kerätty vastausaineisto. Kyselyn vastauksia analysoidaan neljässä osassa: vastaajien taustatiedot, Presidency Translatorin käyttö, Presidency Translatorin käytön vaikutukset työskentelyyn ja kääntäjien suhtautuminen konekääntämiseen. Analyysissa hyödynnetään teoriaohjaavaa laadullista sisällönanalyysia. Analyysista käy ilmi, että Presidency Translatorin käytön keskeisin vaikutus kanslian kääntäjien työhön on työskentelyn nopeutuminen. Vaikutus perustuu siihen, että kääntäjä saa konekäännöksestä ideoita ja pohjan käännökselle, sekä siihen, että mekaaninen työ, kirjoitus, vähenee. Analyysissa todetaan, että kirjoittamisen vähenemisellä voi myös olla positiivinen vaikutus ergonomiaan. Lisäksi analyysissa havaitaan, ettei Presidency Translatorin käyttö keskimäärin kuormita kääntäjiä, vaan pikemminkin helpottaa kääntäjien työskentelyä, vaikka konekääntimen käyttöön joitain haasteita liittyykin. Analyysin perusteella valtioneuvoston kanslian kääntäjät suhtautuvat konekääntimen käyttöön käännöstyössä pääosin positiivisesti ja pitävät konekäännintä hyödyllisenä työkaluna. Suhtautuminen konekääntämisen yleistymiseen kääntäjän ammatin ja ammattiosaamisen kannalta on vaihtelevampaa, ja vastaajat näkevät kehityksessä samaan aikaan niin myönteisiä kuin kielteisiäkin puolia. Myönteisenä nähdään erityisesti konekääntimen hyödyllisyys käännösprosessissa. Vastaajissa aiheuttaa kuitenkin jonkin verran huolta kääntäjän ammatin arvostuksen ja kääntäjien ammattiosaamisen mahdollinen lasku tulevaisuudessa konekääntimien käytön yleistyessä. Enemmistö aihetta kommentoineista ei tosin usko, että konekääntimien käytön kasvu olisi uhka kääntäjän ammatille.

Pro Gradu -tutkielmani käsittelee Helsingin vankileirien toimintaa ja vankien selviytymistä näillä vankileireillä. Käsittelen tutkielmassani enimmäkseen Suomenlinnan, Katajanokan ja Iso-Mjölön vankileirejä. Helsingin vankileirien läpi kulki yhteensä jopa noin 20 000 vankia ja pyrin tutkielmassani selvittämään kuinka millaisia tavoitteita vankileiriorganisaatiolla oli toiminnassaan ja kuinka se toimissaan lopulta onnistui. Organisaation toiminnan rinnalla käsittelen vankien selviytymistä. Leireillä kuoli lopulta noin 1 600 vankia, ja pyrin tutkielmassani kuvaamaan, millä keinoin vangit pyrkivät selviytymään vankileirien kamalissa olosuhteissa. Helsingin vankileirit perustettiin heti kaupungin valtauksen jälkeen huhtikuussa 1918. Vankimäärä kasvoi alussa melko nopeasti ja oli korkeimmillaan noin 14 000, mikä teki vankien majoitustilanteesta vaikean. Samaan aikaan vankileiriorganisaatio pyrki luokittelemaan vankeja vaarallisuuden ja syyllisyyden mukaisesti. Helsingin vankileirien vankeja eroteltiinkin näiden luokitusten mukaan eri leireille. Vankeja sijoitettiin Suomenlinnan leirillä kuuteen eri vankipiiriin, Katajanokalle sekä eri piireihin Iso-Mjölön vankileirillä. Sijoituksen ja luokituksen suhde ei ole täsmällisesti selvitettävissä, mutta on selvää, että vaarallisimmiksi käsitetyt vangit sijoitettiin Iso-Mjölön vankileirille ja Suomenlinnan VI piiriin. Luokituksilla pyrittiin pitämään vaarallisimmiksi määritellyt vangit tiukassa vartioinnissa, mutta samalla tarkoituksena oli estää huonojen ajatusten leviäminen vähemmän vaarallisten vankien keskuuteen. Luokitukset vaikuttivat vankien elämään huomattavasti, ja Helsingin vankileirien välillä on huomattavasti eroja keskenään. Esimerkiksi kuolleisuus oli korkeimmillaan vaarallisimpien vankien keskuudessa, ja siihen vaikutti luultavasti eniten työmahdollisuuksien ja ulkomaailman yhteyksien rajoittaminen vaarallisimmiksi luokitelluilta vangeilta. Työmahdollisuudet olivat vangeille tärkeitä, sillä niistä sai lisäruokaa. Työ oli usein taloudellisesti kannattamatonta, mutta vankileiriorganisaatio näki työn vankeja kasvattavana ja siksi sitä jatkettiin. Vaarallisimmille vangeille ei ollut juurikaan työmahdollisuuksia. Sen lisäksi, että leireillä pyrittiin estämään vaarallisten ajatusten leviäminen, järjestettiin vangeille myös kasvatustoimintaa, mutta sen mahdollisuudet ymmärrettiin nopeasti vähäisiksi ulkoista olosuhteista johtuen. Kun vankien ylläpito leireillä ymmärrettiin mahdottomaksi, ryhdyttiin vankileirijärjestelmää purkamaan vähitellen kesän 1918 aikana. Tuomioista muutetiin ehdollisia ja vankeja armahdettiin myös vähitellen. Suomenlinnan vankileiri oli Helsingin vankileireistä viimeinen, ja sieltä viimeiset vangit poistuivat maaliskuussa 1919. Vangit pystyivät vaikuttamaan omiin olosuhteisiinsa melko paljon, mutta mahdollisuudet vaihtelivat. Vankien oli kehitettävä keinoja selviytyäkseen vankileirien karuissa fyysisissä olosuhteissa. Lisäruoan hankkiminen oli ehdottoman tärkeää, ja siihen oli keinoina erimerkiksi vankileirin tarjoamien töiden teko, ruoan salakuljetus leirille, varastaminen ja kaupankäynti. Hygienian ylläpito oli myös tärkeää vaarallisten tautitartuntojen välttämiseksi. Helsingin vankileirien vangit pyrkivätkin siivoamaan majoitustilojaan parhaansa mukaan. Henkisen toimintakyvyn säilyttäminen oli myös tärkeää, ja sen suhteen vankien keinot olivat vaihtelevia. Vankiyhteisö tarjosi useimmille vangeille tärkeää tukea olosuhteiden käsittelyyn henkisesti. Vangin oman kekseliäisyyden lisäksi selviytymismahdollisuuksiin vaikuttivat kuitenkin organisaation tekemä luokitus, varallisuus ja luultavasti myös vangin kotipaikan etäisyys vankileiristä. Tutkielma käyttää pääasiallisina lähteinään Kansallisarkistosta löytyviä Sotavankilaitoksen ja eri vankileirien arkistoaineistoja. Vankien elämään liittyvissä kappaleissa on hyödynnetty enimmäkseen Työväen Arkistosta ja Kansan Arkistosta löytyviä vankien kirjeitä, päiväkirjoja ja muistitietoaineistoja. melko paljon, mutta mahdollisuudet vaihtelivat.

Tarkastelen tutkielmassani vanhemmuusdiskursseja Helsingin Sanomien teksteissä syksyllä 2020. Laajan toimittaja- ja lukijajoukkonsa ansiosta HS:lla on valtaa vaikuttaa lukijoidensa mielikuviin vanhemmuudesta ja luoda samalla niitä tapoja, joilla vanhemmuudesta mediassa puhutaan. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millä tavalla vanhemmuudesta puhutaan Helsingin Sanomissa. Tutkimuskysymyksiä on kaksi: 1. Millaisia vanhemmuuteen liittyviä diskursseja aineistossa on? 2. Millaisin kielellisin keinoin näitä diskursseja rakennetaan? Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat ovat diskurssintutkimuksessa, jonka näkökulmasta tutkimuskysymyksiä tarkastellaan. Diskurssin käsitteen osalta olen hyödyntänyt tutkielmassa erityisesti Pietikäisen ja Mäntysen ajatuksia. Tutkimukseni aineisto koostuu yhdeksästä Helsingin Sanomien verkkosivuilla 7.9.2020–26.10.2020 välillä julkaistusta tekstistä. Olen kerännyt aineiston juttujen julkaisuajankohdan jälkeen HS:n omaa asiasanahakua käyttäen. Käyttämäni asiasanat olivat vanhemmuus, äitiys ja isyys. Jutuista kolme on kotimaan uutisia, kolme asiantuntijahaastatteluita ja kolme featuretyyppisiä perheosaston juttuja. Aineiston valinnassa ja rajauksessa olen pyrkinyt systemaattisuuteen ja monipuolisuuteen. Aineistosta erottuu kolme erilaista diskurssia, jotka olen nimennyt vanhempi osana yhteiskuntaa -diskurssiksi, kasvatusdiskurssiksi ja vanhemmuus kokemuksena -diskurssiksi. Vanhempi osana yhteiskuntaa -diskurssissa vanhemmuus merkityksellistetään ensisijaisesti yhteiskunnalliseksi ilmiöksi. Kasvatusdiskurssissa vanhemmuutta käsitellään kasvatuksen näkökulmasta. Vanhemmuus kokemuksena -diskurssissa vanhemmuus mielletään kokemukselliseksi ilmiöksi.