Browsing by Title

Tutkielmani käsittelee martiniquelaisen psykiatrin ja dekoloniaalisen ajattelijan Frantz Fanonin (1925–1961) teorioita dekolonisoivan väkivallan oikeutuksesta sekä kolonisoidusta mielentilasta. Keskeisenä teesinä Fanonin kolonisoidun mielentilan teorialle on rotuun, luokkaan ja sukupuoleen perustuvien sorron muotojen ymmärtäminen osana koloniaalisuutta ja kolonialismista kumpuavina rakenteellisen syrjinnän muotoina. Tutkielmani historiallinen konteksti kiinnittyy Fanonin itsensä lisäksi vahvasti Algeriaan, jonka antikoloniaaliselle kamppailulle hän omisti elämänsä viimeiset vuodet. Tutkielmani tavoitteena on tuoda uutta ymmärrystä Fanonin kiistellyihin ja toisinaan jopa väärinymmärrettyihin ajatuksiin. Tutkielmani jakautuu väkivallan ja kolonisoidun mielentilan teemojen mukaisesti kahteen osioon. Ensimmäinen luku tarkastelee Fanonin näkemyksiä kolonialismin jakamasta maailmasta ja tästä jaottelusta kumpuavista rakenteellisen väkivallan muodoista, jotka Fanonin näkemyksen mukaan oikeuttavat väkivallan käytön dekolonisaatioon pyrkiessä. Koloniaalista rakenteellista väkivaltaa ilmentävät Fanonin mukaan ensisijaisesti rotu ja luokka. Tutkielmani toinen luku käsittelee kolonisoitua mielentilaa ja kolonialismin ilmentämää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa sukupuolittuneesta näkökulmasta, joka Fanonin tuotannossa jäi rodun ja luokan analyyseihin verrattuna pienempään rooliin. Väkivaltaisen vastavallankumouksen Fanon näkee ainoana keinona dekolonisoida, sillä kolonialismi toimiakseen edellyttää jatkuvaa väkivaltaa ja sen uhalla pelottelevaa ilmapiiriä. Fanonin näkemyksen mukaan myös kolonisoitu mielentila, eli kolonisoitujen ihmisten sisäistämät koloniaaliset tiedon ja ajattelun mallit, on jo itsessään käsitettävissä kolonisoituihin kohdistuvana väkivaltana. Kolonisoitujen naisten kohtaamassa väkivallassa on sukupuolittuneen ulottuvuuden lisäksi koloniaalinen ulottuvuus, mikä ajaa heidät yhteisönsä miehiä enemmän yhteiskunnan marginaaleihin. Fanonin näkökulmasta väkivallalla on välineellisen hyödyn lisäksi arvo itsessään, sillä se vapauttaa kolonisoidun kolonialismin psyykkisistä kahleista. Väkivalta on Fanonin mukaan ainoa työkalu, jolla kolonisoidut voivat vaatia vapauttaan ja lisäksi tulla vapaiksi, sanan kaikissa merkityksissä.

Tässä työssä tutkitaan arkeologisia hautalöytöjä kirkkojen sisältä, kirkkomaasta ja hautausmaasta sekä verrataan niitä perinneaineiston tuntemiin hauta-antimiin. Ajallinen rajaus on luterilaisessa ajassa, pääasiassa kuitenkin 1700- ja 1800-luvuilla. Alueellinen rajaus kattaa Suomen alueen Ahvenanmaata, Lappia ja luovutettua Karjalaa lukuun ottamatta. Työssä selvitetään, millaisia hauta-antimia Suomesta on löydetty arkeologisista konteksteista ja mitä sellaisista tiedetään perinneaineiston perusteella. Tämän lisäksi selvitetään, kuinka aineistot vastaavat toisiaan ja millaista tietoa hauta-antimista voi eri aineistojen perusteella saavuttaa. Hauta-antimia ei Suomessa ole tutkittu systemaattisesti, vaan niitä on esitelty usein yksittäisinä löytöryhminä, kuten kuolinpuvut, vainajan pääkoristeet tai helmet. Sekä arkeologian että kansatieteen puolella hauta-antimista on olemassa käsityksiä, jotka eivät pohjaudu kovinkaan laajaan analyysiin. Esimerkiksi silmälaseja pidetään arkeologisessa tutkimuksessa hyvin usein hauta-antimina, vaikka yhtäkään varmennettua tapausta ei ole löydetty, eikä perinneaineistokaan tunne tapaa laajasti. Uuden ajan hautauksia tutkittaessa on keskitytty kirkkohautojen tutkimukseen kirkkomaiden ja hautausmaiden jäädessä vähemmälle huomiolle. Työn aineistona on käytetty eri perinneaineistoja sekä arkeologisista tutkimuksista tehtyjä tutkimusraportteja. Suurimman osan perinneaineistoa muodostavat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston aineistot sekä kirkollisen kansanperinteen yleiskysely. Aineistoja on myös muun muassa Museoviraston kyselystä 20 ja Museoviraston Kansatieteellisestä käsikirjoitusarkistosta. Perinneaineistojen mainintoja eri hauta-antimista on 588 kappaletta, varmoja arkeologisesti todennettuja hauta-anteja puolestaan 29 kappaletta (17:ltä eri vainajalta). Kirkkoihin, kirkkomaihin ja hautausmaihin kohdistuneita tutkimuksia on tutkimusalueella tehty lähes kolmesataa. Vainajille on annettu hauta-antimia lähinnä kolmesta osittain rinnakkaisesta syystä: 1. Vainajan on uskottu tarvitsevan käyttöönsä erilaisia hauta-antimia kuolemansa jälkeen. Tällaiset tarpeet olivat samankaltaisia kuin hänen eläessään. 2. Vainajan paluu kotiin pyrittiin estämään kaikin tavoin, mistä syystä yritettiin varmistaa, ettei vainajan tarvinnut palata hakemaan mitään puuttuvaa. 3. Kuolleelta toivottiin apua tai siunausta ja samalla estettiin häntä viemästä onnea ja terveyttä eläviltä. Sellaisista hauta-antimista, joista on varmaa arkeologista näyttöä, ei välttämättä löydy useita mainintoja perinneaineistosta. Tällaisia ovat esimerkiksi tupakointiin liittyvät löydöt. Toisaalta perinneaineiston perusteella yleinen tapa antaa vainajalle viinapullo mukaan ei taas näy arkeologisessa aineistossa. Orgaanisen materiaalin maatuvuus ja hautojen vuosisatojen aikana eri muodoissa kokema häirintä vaikeuttaa tutkimusta. Hauta-antien merkityssisältö on myös usein muuttunut 1900-luvulle tultaessa. Historiallista analogiaa hyväksikäyttämällä voidaan kuitenkin todeta, että hauta-antien laittaminen vainajan mukaan saattaa olla yleisempää, kuin arkeologinen aineisto antaa yksistään ymmärtää.

Tutkielmassa tarkastellaan, minkälaisia viittauskeinoja on käytetty pienessä otannassa selkokielisiä tietokirjatekstejä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mitä eri viittauskeinoja on käytetty, miten eri viittauskeinojen käyttö mahdollisesti vaikuttaa tekstien ymmärrettävyyteen sekä miten viittauskeinojen käyttö suhteutuu selkokielen ohjeistuksiin. Tutkielman tavoitteena on antaa kuvaus joukosta selkokielelle kirjoitettuja tietokirjatekstejä. Tutkielma pohjautuu systeemis-funktionaaliseen kieliteoriaan ja tutkimuksen apuna on käytetty teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoja aineiston tulkitsemiseksi mahdollisimman objektiivisesti. Tutkimuksessa on tarkasteltu myös selkokielisten tietokirjatekstien informaatiorakennetta ja teemaa sekä reemaa. Tuloksista käy ilmi, että analysoituja viittauskeinoja; demonstratiivipronomineja, nolla-anaforaa ja ilmipantua pronominia, referentiaalisia ketjuja, toistoa ja osittaistoistoa sekä samatarkoitteisia sanoja oli käytetty suurimmassa osassa aineistoa niin, että voidaan melko yksiselitteisesti todeta, että niiden käyttö tukee tekstien tavoitteita ja ymmärrettävyyttä. Selkokielestä tarvitaan vielä paljon lisää tutkimusta. Kiinnostavaa olisi syventää esimerkiksi tässä tutkielmassa tehtyä analyysiä tekstien sanastotasolle tai tutkia selkotietokirjojen luettavuutta selkokielen typografisten ohjeiden näkökulmasta.

Tutkielmassa tarkastellaan nykytaideteoksia, jotka toimivat 1800-luvun menneisyyden representaatioina tai käyvät vuoropuhelua 1800-luvun visuaalisen kulttuurin kanssa. Tutkimuskohteena on hahmottaa, miten kuvataiteen representaatiot 1800-luvusta vertautuvat muuhun aikamme historiakuttuuriin, erityisesti uusviktorianisiimiin representaatiogenrenä. Tutkielmassa kysytään, millaisia merkityksiä 1800-luku ja valokuva teoksissa saavat. Samalla pohditaan historiallista representaatiota ja valokuvan mediumia koskevaan teoretisointiin nojaten, millainen on valokuvan ja historian representaation suhde teoksissa. Aineistona on suomalaisten nykytaiteilijoiden teoksia 2000- ja 2010-luvuilta. Tutkielmassa käsitellään valokuvataiteilija Anni Leppälän (s. 1981) museoympäristössä kuvaamia teoksia, Marjo Levlinin (s. 1966) sukulaisten sadan vuoden takaista Amerikan-siirtolaisuutta jäljittävää lyhytelokuvaa ja installaatioteoksia sekä taiteilijaparin Saara Salmen (s. 1981) ja Marco Melenderin (s. 1968) valokuvaa, performanssia ja yhteisötaidetta yhdistävää projektia Atelieri O. Haapala. Teoksia lähiluetaan tutkimuskysymyksen kannalta. Keskeisen teoreettisen taustan tutkimukselle muodostavat uusviktorianismin käsitteen teoretisointi angloamerikkalaisessa kirjallisuustieteessä, valokuvan väline-erityisyyttä ja olemusta merkkinä koskeva teoreettinen keskustelu, sekä narrativistisen historianfilosofian käsitykset historian representaatiosta. Erityisesti Stephen Bannin ja Hayden Whiten tropologinen lähestymistapa historian representaation poetiikkaan sekä C. S. Peircen semiotiikkaan pohjautuva valokuvan indeksisyyden käsite muodostavat uusviktorianismin käsitteen ohella tutkielman teoreettisen perustan. Näkökulmat avaavat eri suunnista 1800-luvun, historian representaation ja valokuvan merkityksiä teoksissa, sekä auttavat hahmottelemaan, mitä uusviktorianismi kuvataiteessa voi merkitä. Uusviktorianismia suomalaisessa kulttuurissa ei ole aiemmin tutkittu, ja kansainvälisestikin uusviktorianismin käsitettä on sovellettu kuvataiteen tutkimukseen vain vähän. Tutkielmassa todetaan, että suomalaisesta valokuvaa hyödyntävästä nykytaiteesta on löydettävissä uusviktoriaanisina pidettäviä piirteitä. Teoksia yhdistää kiinnostus 1800-luvun visuaalisen kulttuurin muotoihin ja niiden uudelleentulkintaan. Kuten uusviktoriaaniset romaanit ovat uudelleentulkinneet viktoriaanisen kirjallisuuden klassikoita, tarkastelemani teokset uudelleentulkitsevat ja parodioivat 1800-luvun valokuvan kulttuurihistoriaa ja aikakauden taideteoksia. Teoksissa 1800-luvulle ominainen visuaalinen kulttuuri kuitenkin yhdistyy myöhempiin, modernin ja nykytaiteen ilmiöihin samaan tapaan kuin uusviktoriaaninen fiktio yhdistää 1800-luvun romaanin perintöä postmoderneihin kerronnan keinoihin. Kuten uusviktoriaanisessa kirjallisuudessa, näyttäisi analyysieni perusteella myös uusviktoriaanisessa kuvataiteessa olevan kyse yhdistelmästä nostalgiaa ja postmodernia itserefleksiivisyyttä. Kaikki analysoimani teokset ironisoivat eri tavoin valokuvan kykyä toimia historian representaationa, mutta paradoksaalisesti samalla luovat valokuvaa hyödyntäen representaatioita, joilla pyrkivät kosketuksiin menneisyyden kanssa. Voisikin sanoa, että uusviktoriaanismille tyypilliseen tapaan tutkielmassa analysoidut teokset katsovat taaksepäin löytääkseen nykyisyydessä teitä eteenpäin – oli sitten kyse menneisyyden ja nykyisyyden välisen etäisyyden ja ajan pysäyttämisen mahdottomuuden reflektoimisesta unohdetun menneisyyden käyttöstä utooppisena voimana nykyisessä poliittisessa keskustelussa tai nykytodellisuuden uudelleenmuotoilusta menneisyyden innoittamana.

Tutkielma tarkastelee romanijärjestö Romano Missio ry:n toimintaa, ja keskittyy erityisesti siihen, millaista romani-identiteettiä järjestö rakentaa omien tavoitteidensa toteutumisen tueksi. Tutkimusaineistona on järjestön toimittaman Romano Boodos - lehden numerot vuosilta 2016-2018 (yhteensä 12 numeroa). Aineiston analyysimenetelmänä on teoriasidonnainen narratiivien teema-analyysi. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys yhdistää etnisen identiteetin teoriaa ja narratiivisesti rakentuvan sosiaalisen liikkeen teoriaa. Tutkimus on luonteeltaan poikkitieteellinen, hyödyntäen uskontotieteen, sosiologian ja sosiaalityön tutkimusta. Tietoteoreettisesti tutkimus nojaa sosiaalisen konstruktionismiin. Analyysin tuloksena rakentuu kolmenlaisia narratiiveja. Suomalaisuus narratiivi korostaa romanien suomalaista alkuperää ja suomalaisuutta. Suomalaisuus esitetään suoritteiden, kuten työnteko ja sotiin osallistuminen, kautta ansaittuna. Hyvinvoinnin rakentuminen työn kautta ansaittuna on narratiivissa keskeinen osa romani-identiteettiä. Yhteistä työtä korostamalla järjestö pyrkii korostamaan pääväestön ja romanien yhteistyön tärkeyttä. Sorretun vähemmistön narratiivi erottaa romanit sortavasta pääväestöstä. Romaniväestö esitetään kuitenkin yhtenäisenä ryhmänä. Syrjintä työmarkkinoilla ja rasistiset puheet netin keskustelupalstoilla ovat romanivähemmistöä yhdistäviä epäoikeudenmukaisuuksia, ja niiden kumoaminen oman käytöksen ja toimeliasuuden kautta esitetään ihanteellisen toimintana. Vallitsevia olosuhteita vastustetaan narratiivissa korostamalla jokaisen yksilöllisyyttä, ja romanius esitetään historiallisena sitkeytenä ja innovatiivisuutta. Viimeinen Hajaannuksen narratiivi tuo esille romanien sisäisen syrjinnän vaikutuksia kaikkein heikoimmassa asemassa olevien romanien hyvinvointiin. Analyysissa romaniyhteisöä koskettaviksi sosiaalisiksi ongelmiksi muotoutui jo mainittu syrjintä, sekä erityisesti syrjäytyminen. Syrjäytyminen ilmenee analyysissa huolena perhesiteiden ja muun sosiaalisen turvaverkoston heikkenemisestä. Yhteisön heikkeneminen kulkee käsi kädessä romani-identiteetin heikkenemisen kanssa. Narratiivi korostaa kristillisyyden ja perheen merkitystä romanikulttuurissa, ja näihin vetoamalla järjestö pyrkii lieventämään myös romaniväestön sisäisiä jännitteitä ja syrjinnän mekanismeja. Narratiivi rakentaakin kuvaa tulevaisuuden yhtenäisestä romaniyhteisöstä.

Populärkulturen och ungdomskulturen uppkom på 1950-talet då Finland hade börjat klassas som ett modernt konsumtionssamhälle. Ett ekonomiskt uppsving under efterkrigstiden ledde till ökad konsumtion i samhället och till den så kallade tonårsindustrin. Det skedde en amerikanisering som syntes i finsk media och i reklam vilket präglade ungdomskulturen. I början av 1960-talet var en stor del av landets befolkning unga och de hörde till babyboom-generationen. I ungdomstidningar kan man se tecken på hur de blev en konsumtionskraftig del av befolkningen. Ungdomstidningar var också en av de mest centrala kanalerna för spridning av populärkulturellt innehåll så som musik, mode och film. Ungdomstidningen Suosikki började ges ut år 1961. År 1964 hade The Beatles precis slagit igenom i Finland och ett nytt kapitel i musikhistorien skrevs. Suosikki kunde utnyttja detta och började hitta sin identitet som förmedlare av populärkulturen till finska ungdomar. Suosikki var en av de få kanaler där företag kunde annonsera specifikt till unga konsumenter. I denna pro gradu-avhandling analyseras reklamen i ungdomstidningen Suosikki från 1964 med hjälp av en källkritisk multimodal analysmetod. Källmaterialet analyseras ur ett genus- och åldersperspektiv. Syftet med avhandlingen är att tydliggöra om och i så fall hur reklamen speglar normer och ideal som överensstämmer med den dåtida ungdomskulturen. Syftet är också att analysera hur reklamen återger olika förhållningssätt till kön och ålder samt undersöka metoderna som använts för att nå en ung målgrupp i reklam i tidningen Suosikki år 1964. Annonserna i tidningen är uppdelade i tre olika kategorier: musik, kosmetik och mode och ett urval på 37 annonser har analyserats. Bland dem finns annonser för bland annat vinylskivor, magnetofoner, hårspray, deodoranter, smycken och college-tröjor. Både val av bilder och val av formuleringar i text beskriver attityder till ålder och kön i annonserna. Ordval som ”ungdom” och ”tonåring” samt ”flicka” och ”ung man” är tydliga indikationer på ett ställningstagande och ett medvetet val av målgrupp. Majoriteten av den musikrelaterade reklamen var mycket tydligt riktad till ungdomar av båda könen medan kosmetikreklamen är uppenbart riktad till flickor och unga kvinnor. Det förekommer stereotypiska framställningar av män och kvinnor i flera annonser, men det kan konstateras att de annonser som uttryckligen riktar sig till en ung modern målgrupp oftast har en mera nytänkande attityd till förhållandet mellan de två könen. Den kommersiella ungdomskulturen på 1960-talet kännetecknas av normer och ideal som huvudsakligen baserade sig på den amerikanska livsstilen och amerikaniseringen av det finska samhället. Den amerikanska livsstilen associerades med frigjordhet, ungdomlighet och internationalism, och dessa ideal har använts för att locka unga läsare. Det finns annonser som helt tydligt inte är skapade för just tidningen Suosikki utan förekommer också i andra tidningar som inte har ungdomar som målgrupp. Attityden till både ålder och kön är då en helt annan. Attityden till ålder är ändå i regel mycket positiv och uppmuntrande i reklamen. Det framhävs att ungdomlighet är någonting eftersträvbart och någonting att ta vara på. Det finns också tecken på ett nytänkande i fråga om genus i Suosikkis reklam. Ungdomskulturen i mitten av 1960-talet präglades alltså av en strävan efter internationalism. Uppmärksamheten riktades utomlands. Allt nytt och intressant importerades från USA och Storbritannien. Det är mycket ovanligt att finskhet skulle framhävas i en annons. Det är en stor kontrast till dagens reklam där det inhemska värderas högt och betonas starkt. De tydligaste dragen i reklamen i Suosikki från år 1964 är således poängterandet av det amerikanska och det internationella i kombination med betoning på ungdomlighet. Det finns undantag där det verkar som om Suosikkis unga målgrupp inte har beaktats när annonsen i fråga är skapad, med i stort kan man se tydliga tecken på normer och ideal som överensstämmer med den dåtida ungdomskulturen.

Tutkielma käsittelee väkivaltaa kirjallisuudessa apartheidin ja jälki-apartheidin yhteiskunnasta Etelä-Afrikassa. Valittuina romaaneina ovat Nadine Gordimerin Burger’s Daughter (1979) ja J.M. Coetzeen Disgrace (1999). Kummassakin romaanissa väkivalta on keskeinen. Väkivallan teoriaa sen analysoimiseksi edustavat pääasiallisesti Hannah Arendt ja Slavoj Zizek. Romaanien vertailussa yhteiskuntajärjestelmien aiheuttamien erojen ja kirjailijoille ominaisten kerrontatapojen nähdään vaikuttavan väkivallan esittämisen tapaan. Gordimerin teoksessa apartheidin parlamentaarisin keinoin toteuttama väkivalta, erityisesti mustan enemmistön afrikkalaisia kohtaan, on Zizekin mukaan objektiivista ja systemaattista sekä Arendtin mukaan lähenee totalitaarisuutta. Täten apartheid-väkivalta on epäsuoraa, kasvotonta, ja romaanissa se esitetään vastaavasti epäsuorasti. Teos kertoo valkoisten ja mustien yhteisestä apartheid-vastarinnasta ANC:n ja Etelä Afrikan Kommunistisen puolueen liittolaisuudessa päähenkilöinä viimemainitun kuuluisa johtaja Lionel Burger ja hänen tyttärensä Rosa, romaanin nimihenkilö, sisältäen runsaasti yksityiskohtaista informaatiota maan poliittisesta historiasta. Coetzeen romaani vastakohtaisesti edustaa avointa ja suoraa subjektiivista väkivaltaa huipentuen valkoisen päähenkilöintellektuelli David Lurien tyttären Lucyn raiskaukseen tämän pientilalla kolmen mustan miehen voimin edustaen apartheidin jälkeistä vastareaktiota. Burger’s Daughter’n teema viestii mustien vallankumouksesta, Disgrace’n teema nimensä mukaisesti häpeästä. Yhteistä romaaneille on voimakas sitoutuminen omaan valittuun asiaan: apartheid-romaanissa poliittiseen vastarintaan, jälki-apartheid-teoksessa romantiikan kirjallisuuteen, ensisijassa lordi Byronin perintöön. Keskinäinen sekä molemmissa historiaan ulottuva intertekstuaalisuus luovat romaanien välille suhteen, jossa Burger’s Daughter toimii taustan kaikupohjana ja Disgrace, ainakin osittain, aikaisemman kaksikymmentä vuotta vanhemman teoksen kommenttina.

Tämän tutkielman tavoitteena on tutkia monikielistä kriisiviestintää ja sen toteutumista tapauskohtaisesti Espoon kaupungissa koronapandemian aikana. Tavoitteena on selvittää, millä tavalla muunkieliset asukkaat on huomioitu kaupungin kriisiviestintäsuunnitelmassa, miten monikielistä viestintää toteutettiin koronapandemian aikana ja millainen rooli kääntämisellä on kriisiviestinnässä. Lisäksi tutkimuksessa selvitetään, ilmenikö kaupungin monikieliseen kriisiviestintään tähtäävässä toiminnassa ja käännöspalveluissa haasteita koronapandemian aikana ja mihin suuntaan palveluita ja toimintaa tulisi kehittää. Tutkimuskysymyksiä tarkastellaan organisaatio- ja kriisiviestinnän sekä kääntämisen sosiologisesta näkökulmasta. Organisaatio- ja kriisiviestinnän näkökulmasta tutkielmassa tarkastellaan kaupungin kriisiviestintäsuunnitelmaa, kriisinhallintaa ja ulkoisen viestinnän toteuttamista pandemian aikana. Kääntäminen nähdään sosiologisesta näkökulmasta yhteiskunnallisena toimintana, jossa kääntämistä ympäröivänä yhteiskunnallisena toimintaympäristönä on kaupunki, joka tarvitsee kääntämistä viestiäkseen muunkielisille asukkailleen koronapandemian aikana. Kyseessä on empiirinen tutkimus, jonka aineisto koostuu asiantuntijahaastatteluista ja kaupungin kriisiviestintäohjeista. Puolistrukturoidun teemahaastattelun menetelmällä haastateltiin viittä Espoon kaupungin viestinnän tai monikielisten palveluiden parissa työskentelevää työntekijää. Osa heistä työskenteli johtajatasolla ja osa viestinnän, monikielisen viestinnän tai palveluiden asiantuntijoina. Haastattelut ja kriisiviestintäohjeet analysoitiin laadullisella sisällönanalyysilla. Tutkimuksessa havaittiin, että kaupungin kriisiviestintäsuunnitelma sisälsi puutteita monikielisten asukkaidensa huomioimisessa, minkä vuoksi pandemian alkaessa jouduttiin kehittämään pikaisesti lyhytaikaisia ratkaisukeinoja monikielisten palveluiden tehostamiseksi. Kääntäminen nähtiin tärkeänä osana kriisiviestintää ja ammattikääntäjiä haluttiin käyttää aina kun vain voi, mutta nopean viestinnän takaamiseksi jouduttiin välillä turvautumaan paraprofessionaaliin kääntämiseen. Tutkimus osoittaa, että terveyskriisissä kunnalta edellytetään viestimistä virallisten kielten lisäksi myös alueen vähemmistökielillä, jotta tärkeä terveyttä koskeva tieto ja ohjeistukset saadaan välitettyä kaikille mahdollisimman nopeasti ja ymmärrettävästi. Monikieliset palvelut ja käännöspalvelut edellyttävät kriisinhallinnan parantamiseksi selkeämpää etukäteissuunnittelua ja tehostamista.

Tässä tutkielmassa käsitellään Helsingin postin, ja erityisesti siellä työskennelleiden postiljoonien toimintaa sisällissodan aikana. Sisällissodan aikana punaisten hallitseman postin toiminnasta vastasi Postineuvosto, jonka alaisuuteen myös Helsingin posti kuului punaisten otettua pääkaupungin haltuunsa. Punaisten valtakauden loputtua käynnistyi postissa sisällissodan aikaisten tapahtumien tutkinta. Tutkimus pyrkii vastaamaan kolmeen tutkimuskysymykseen: ”Mitä Helsingin postissa tapahtui sisällissodan aikana?”, ”Millainen oli helsinkiläisen postiljoonin ammatillinen identiteetti?” ja ”Miten ammatillinen identiteetti heijastui heidän toimintaansa sisällissodan aikana?” Sisällissodan aikaisten tapahtumien selvittämisessä tutkielma nojaa perinteisen historiantutkimuksen menetelmään, jossa menneet tapahtumat pyritään selvittämään arkistolähteitä tulkiten. Tutkielman kannalta tärkeimmät arkistolähteet ovat Kansallisarkistossa sijaitsevat Postihallituksen sisällissodan aikaiset asiakirjat, joista selviää jokaisen helsinkiläisen postiljoonin osuus postin toimintaan sisällissodan aikana. Postiljoonien ammatillisen identiteetin ymmärtämiseksi tutkielma hyödyntää arkistolähteiden lisäksi heidän ammatillista järjestäytymistänsä käsittelevää tutkimuskirjallisuutta, joista tärkeimpänä on professori Aulis Alasen vuonna 1957 julkaistu teos ”Suomen Postimiesliitto 1906–1956 – Puolivuosisataa postimiesten yhteistyötä.” Arkistolähteistä tärkeimpinä ovat Suomen Postiljooniyhdistyksen kokouspöytäkirjat vuosilta 1907–1917, jotka kuuluvat Työväen arkiston kokoelmiin. Selvitettäessä helsinkiläisten postiljoonien ammatillisen identiteetin heijastumista sisällissodan aikaisiin tapahtumiin pyrkii tutkielma vastaamaan kahden aikaisemmin esitellyn tutkimuskysymyksen vastauksen synteesillä. Tutkielman tärkeimmät johtopäätökset voidaan tiivistää kolmeen kohtaan. Ensimmäiseksi: Helsinkiläiset postiljoonit jäivät suurelta osin töihinsä punaisten otettua Helsingin postilaitoksen valtaansa, ja jatkoivat töitään normaalisti. Tämän ei voida kuitenkaan katsoa olleen lojaalisuuden osoitus punaista hallintoa kohtaan. Toiseksi: Postiljoonit mielsivät itsensä enemmän osaksi valtion virkakuntaa kuin työväenluokkaa, ja tunsivat suurta velvollisuudentunnetta työtehtäviään kohtaan. Kolmanneksi: Juuri valtioon leimautuminen ja työtehtäviä kohtaan tuntema velvollisuudentunne heijastui voimakkaasti heidän toimiinsa sisällissodan aikana.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Viron kolmen suurimman naistenlehden kansijuttuja systeemis-funktionaalisen kieliopin menetelmällä. Lehdet ovat Anne, Eesti Naine ja Stiil. Aineisto, tammikuussa 2003 ? syyskuussa 2004 ilmestyneet 55 artikkelia, on pääosin haettu lehtien omista internetarkistoista. Tutkin kansijuttuja systeemis-funktionaalisen kieliopin menetelmällä. Tavoitteenani on ollut selvittää, minkälaisia arvoja, asenteita ja maailmankuvia teksteihin kirjoittuu. Lähestyn kansijuttuja ideationaalisen, interpersoonaisen ja tekstuaalisen metafunktion näkökulmista. Kaikki kolme metafunktiota esiintyvät kielellisissä ilmiöissä yhtä aikaa. Mitä tahansa puhuttua tai kirjoitettua lausetta on mahdollista analysoida minkä tahansa metafunktion kannalta. Ideationaalinen metafunktio tarkoittaa yhtäältä sitä, minkälaisena maailma ja ilmiöt teksteissä kuvataan, toisaalta sitä, minkälaisia prosesseja teksteissä representoidaan. Interpersoonainen metafunktio tarkoittaa teksteihin kirjoittuvia suhteita, vuorovaikutusta ja identiteettejä, esimerkiksi toimittajan ja lukijan välistä suhdetta ja heidän roolejaan. Kun tekstiä tutkitaan tekstuaalisen metafunktion kannalta, siitä nostetaan esiin kieliopillisia, sanastollisia ja syntaktisia piirteitä, joista tekstit rakentuvat koherenteiksi kokonaisuuksiksi. Pro graduni kuuluu kriittisen tekstintutkimuksen alaan. Kriittinen tekstintutkimus on monitieteinen menetelmä, jonka tavoitteena on selvittää kielellisesti representoituja valtasuhteita sekä eksplisiittisesti ja implisiittisesti lauseisiin kirjoittuvia arvotuksia. Kriittisen tekstintutkimuksen tavoitteena on osoittaa, millä tavalla ihmisten ajattelua pystytään ohjaamaan ja hallitsemaan kielellisten ratkaisujen keinoin. Viron kolmen suurimman naistenlehden kansijutuille yhteinen piirre on materialistinen maailmankuva, joka ilmenee teksteissä muun muassa korostuneena kulutustottumusten, ulkonäön ja elämäntyylin kuvailuna. Tekstit ovat avoimen kaupallisia. Selkein osoitus kaupallisuudesta on tunnetuttujen vaate-, kosmetiikka ja automerkkien näkyminen teksteissä, luonnollisena osana juttua. Kansijuttujen haastateltavat ovat eri aloja edustavia, korkeasti koulutettuja, itsenäisiä ja näkyvissä asemissa vaikuttavia henkilöitä, valtaosaltaan naisia. Juttuihin he representoituvat perhettä, isänmaata ja uskontoa arvostavina perusarvojen kannattajina, joita esimerkiksi tasa-arvokysymykset, syrjäytyminen tai globalisaatio eivät kiinnosta. Keskeinen kysymys onkin journalistinen prosessi, jonka tuloksena kansijutut ovat syntyneet. Vaikka kansijutuissa näennäisesti äänessä ovat voimakkaat virolaisnaiset, voi rivien välistä ymmärtää, että tarinan kerrontaan vaikuttavat myös julkaisijoiden taloudelliset intressit.