Browsing by Title

Čehovin sulautetun kerronnan tapa yhdisti yhdeksi kokonaisuudeksi novellin henkilön, tekijä-kertojan ja lukijan maailmat. Omissa novelleissaan Čehov pyrki hillittyyn ja objektiivisesti neutraaliin kerrontatapaan. Čehovin mukaan kirjailijan päätehtävänä on herättää kysymyksiä, ja lukijan vastaavasti löytää vastauksia näihin kysymyksiin. Tuotantonsa viimeisissä novelleissa Čehov kuvasi omia päähenkilöitään monitahoisesti. Čehovin teoksissa tärkeänä aihealueena esiintyvä kysymys ihmisen oman paikan löytämisestä yhteiskunnassa on tänä päivänä edelleen ajankohtainen. Lisäksi Čehovin myöhäisvaiheen teoksille on ominaista sen hetkisten merkittävien ilmiöiden ja tapahtumien käsittely teoksissaan. Samalla Čehov penää yksilön vastuuta oman elämäntilanteen muuttamisesta ja sen kehittämisestä parempaan suuntaan. Čehovin päähenkilö on yleensä tavallinen ihminen, joka kamppailee omien huoliensa ja arkipäiväisten asioiden parissa. Čehovin poetiikan ongelmiin alettiin kiinnittää suurta huomiota 1970-luvulla. Kataev, Polockaja, Čudakov, Suhih ja muut tutkijat ovat ottaneet uuden lähestymistavan kirjailijan poetiikan tutkimukseen. Čehovia tutkitaan laajasti sekä Venäjällä että ulkomailla. Monia tutkijoita kiinnostaa se, miten Čehov kirjoitti kertomuksiaan. Myös kirjailijan teksti, persoona ja elämä kiinnostavat tutkijoita. Tämän tutkimuksen kohteena ovat novellien "O ljubvi", "Dušečka", "Dama s sobačkoj" ja "Nevesta" päähenkilöt. Kaikki nämä novellit kuuluvat Čehovin myöhäistuotantoon. Työssä käsitellään seuraavia aihealueita: millaisia ihmistyyppejä ovat Čehovin novelleissa esiintyvät päähenkilöt, miten heidän sisäinen ja ulkoinen maailmansa rakentuvat, kuinka heidän ja novellien muiden henkilöiden välille muodostuu vuorovaikutussuhteita ja miten novellien kerronta on rakennettu. Čehovin tuotannon tematiikasta ei voida vetää yksiselitteisiä johtopäätöksiä, sillä hänen tuotannostaan käydään tässä tutkimuksessa vain murto-osa läpi. Tutkimuksen kohteena olevien novellien perusteella voidaan huomata, että Čehov käyttää kerronnan kuvaamiseen erilaisia keinoja, kuten monia erilaisia tyyliopillisia, fraseologisia ja sanastollisia yksiköitä sekä sanojen ja tilanteiden toistoa. Novellien teksteissä on runsaasti satiirisia kuvauksia. Toisaalta niiden satiirinen vivahde ja ironia on luonteeltaan toisenlaista kuin aikaisemmissa samantyyppisissä kuvauksissa. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että Čehovin novellien teksti on varsin monimuotoista ja -tulkintaista. Nämä Čehovin novellit eivät sisältönsä osalta poikkea muusta Čehovin myöhäisvaiheen tuotannosta. Tämä korostuu päähenkilöiden ongelmanratkaisukyvyssä ja päämäärätietoisuudessa sekä on nähtävissä Čehovin näiden hahmojen ympärille rakentamaan oman maailmankuvan kautta. Čehovin myöhäistuotannolle on ominaista hänen luomansa maailma, jossa ei ole moraalia ja logiikkaa ja jossa sattumalla on suuri rooli.

Puheverbien rektiossa ilmenevää vaihtelua on tutkittu nykyvenäjän osalta varsin vähän. Tutkielmani tarkoituksena on selvittää rektion vaihtelua sääteleviä mekanismeja ja niihin liittyviä rajoituksia ja vastata kysymykseen, ovatko verbien yhteydessä esiintyvät muodot keskenään synonyymisiä vai liittyykö niiden käyttöön rajoitteita tai muita erityispiirteitä, jotka estävät niiden keskinäisen korvattavuuden kontekstissaan. Tutkimuksen aineiston kokoamisen lähtökohtana olen käyttänyt Leksiko-semantičeskie gruppy russkih glagolov sanakirjaa, jossa verbit on jaettu sen mukaan, mitä yhteisiä semanttisia piirteitä niillä on. Tutkielmassani tarkastelen kolmea verbiryhmää. Ensimmäisen ryhmän muodostavat puheverbit, joiden yhteisenä semanttisena piirteenä on pelkkä puheen tuottaminen (vrt. suomen puhua, sopertaa), toisen verbiryhmän semanttisena piirteenä on viestin suuntaaminen vastaanottajalle (vrt. suomen kertoa, ilmoittaa) ja kolmannen ryhmän yhteisenä piirteenä viestien vaihtaminen kommunikaation osallistujien välillä (vrt. suomen keskustella). Tutkimuksessa analysoituja rektioita ovat V+Acc, V o+Loc, V pro+Acc, V nasčet+Gen, V po povodu+Gen, V otnositel'no+Gen ja V kasatel'no+Gen. Venäjän kansalliskorpuksen avulla sain tarkat luvut eri rektioiden frekvensseistä. Tutkimuksessani olen käyttänyt sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä. Tutkimustulokset osoittavat, että monissa tapauksissa V+Acc-rakenne ei ole vaihtoehtoinen muoto prepositiorakenteille, koska V+Acc-rakenteen objekti ilmaisee semanttisesti kokonaisobjektia, kun taas prepositiorakenteiden objekti ilmaisee osaobjektia, vrt. esimerkiksi govorit’ pravdu ja govorit’ o pravde. Tämä semanttinen ero aiheuttaa sen, että rakenteet eivät ole keskenään korvattavissa. Prepositiorakenteet ovat perusmerkitykseltään synonyymisiä, mutta niiden käytössä ilmenee mm. tekstin tyyliin ja objektin konkreettisuuteen/abstraktisuuteen liittyviä eroja. V o+Loc-rakenne on tyyliltään neutraali ja esiintyy monissa erilaisissa konteksteissa, kun taas muiden prepositiorakenteiden käyttö rajoittuu enimmäkseen puhekieleen tai ammattikieleen tai rakenne itsessään on väistymässä pois käytöstä. Tällaisia rakenteita ovat mm. V ontositel’no+Gen ja V kasatel’no+Gen. Nykyvenäjässä prepositiorakenteiden välillä on havaittavissa eroja kaikissa kolmessa verbiryhmässä, mutta niiden keskinäinen vaihtelu on silti mahdollinen. Kyseiset rakenteet ovat synonyymisiä. V+Acc-rakenne ja prepositiorakenne eivät ole synonyymisiä, joten vapaasta keskinäisestä vaihtelusta ei voi puhua.

Työssä tutkitaan venäjänkielisiä vakiintuneita ilmauksia ja niiden yhteyttä venäläiseen kulttuuriperintöön. Huomiota on kiinnitetty erityisesti sananlaskuihin, sananparsiin, kommunikeemoihin ja lentäviin lauseisiin. Tutkimuksessa on tarkasteltu oppilaiden venäläisen kulttuurin tuntemusta ja sen vaikutusta vakiintuneiden ilmausten ymmärtämiseen ja oikeaan käyttöön eri tilanteissa. Työssä esitetään kulttuurin määritelmiä, tarkastellaan kulttuurin ja kielen yhteyttä ja niiden vaikutusta maailmankuvan omaksumiseen ja annetaan myös konkreettisten esimerkkien syntymiseen johtavia lähteitä. Työ käsittelee venäjän kielen ja kulttuurin opetukseen liittyviä kysymyksiä Suomessa ja Suomalais-venäläisessä koulussa (SVK) sekä tarkastelee sen yhteydessä SVK:n opetussuunnitelmaa. Työ koostuu teoriaosuudesta ja kirjallisten tehtävien tulosten analyysistä. Aineisto muodostuu Suomalais-venäläisen lukion ja vertailuryhmänä toimivien pietarilaisten oppilaiden suorittamista tehtävistä. Analyysi keskittyy kyseisten ryhmien suoritustulosten erojen tarkasteluun. Ensimmäisen tehtävän suoritti 11 venäjää äidinkielenä ja 11 venäjää vieraana kielenä opiskelevaa SVK:n lukiolaista sekä 13 kymmenesluokkalaista natiivipuhujaa Pietarista. Tehtävässä piti yhdistää tilanteet ja niihin sopivat vakiintuneet ilmaukset. Pietarilaisten opiskelijoiden oikeiden vastauksien määrä on 91%. SVK:n venäjää äidinkielenä opiskelevien lukiolaisten oikeiden vastauksien määrä on 97% ja venäjää vieraana kielenä opiskelevien 34%. Oppilaiden antamien vastauksien analyysi osoittaa, että venäjää äidinkielenä opiskelevat lukiolaiset pärjäävät jopa natiivipuhujia paremmin, kun taas venäjää vieraana kielenä opiskelevat kokivat vaikeuksia. Vaikeuksien vähentämiseksi/poistamiseksi tähän kielen alueeseen on kiinnitettävä erityistä huomiota ja varattava enemmän aikaa. Toisessa tehtävässä SVK:n lukiolaiset selittivät eniten natiivipuhujien käyttämiä vakiintuneita ilmauksia. Venäjää äidinkielenä opiskelevien oikeiden vastauksien osuus on 84% ja venäjää vieraana kielenä opiskelevien 24%. Tulokset osoittavat, että kaikki natiivipuhujien käyttämät ilmaukset eivät ole lukiolaisille tuttuja. Tällaisia ilmauksia kannattaa käydä läpi opetuksessa. Kolmannessa tehtävässä, jossa piti täydentää viisi sananpartta ja antaa esimerkkejä niiden käytöstä tai selittää niiden merkitys, osallistui SVK:n lukiolaisten lisäksi 9 pietarilaista kasiluokkalaista, eli 9 natiivipuhujaa. Natiivipuhujat täydensivät oikein 97% ja selittivät/antoivat esimerkkejä käytöstä 70%. Venäjää äidinkielenä opiskelevat lukiolaiset vastaavasti 84% ja 39%, ja venäjää vieraana kielenä opiskelevat 11% ja 4,5%. Tulokset osoittavat, että lukiolaiset osasivat täydentää paremmin, kuin selittää tai antaa esimerkkejä. Se tarkoittaa sitä, että sanaparret ovat heille tuttuja, niiden ymmärtäminen ja käyttö kuitenkin vaativat lisää harjoitusta ja aikaa. Tutkimustulokset viittaavat siihen, että SVK:n venäjää äidinkielenä opiskelevat lukiolaiset ovat tutkimustehtävissä melkein natiivipuhujien tasolla, mikä kertoo SVK:n antaman kulttuurin opetuksen korkeasta laadusta. Venäjää vieraana kielenä opiskelevien tulokset puolestaan näyttävät, että kulttuuriin liittyvät vakiintuneet ilmaukset ovat erittäin vaikeita, minkä vuoksi venäläisen kulttuurin opettamiseen on syytä kiinnittää enemmän huomiota ja aikaa. Tutkimukseen osallistujien pienen määrän vuoksi tuloksia ei voi yleistää, ne antavat kuitenkin käsityksen osallistujien kulttuurin tuntemuksesta. Jotta kulttuuria ymmärrettäisiin paremmin, kulttuurin opetuksen mahdollisuuksia pitäisi laajentaa. Miten sitä kannattaa opettaa voi olla seuraavan gradun aihe.

Tutkielmassa käsitellään Tšetšenian sodan kuvausta A. Prohanovin romaanissa ”Tšetšenski bljuz” (”Tšetšeeniblues”) ja A. Gelasimovin pienoisromaanissa ”Žažda” (”Jano”). Tutkimuksen aiheena on kirjailijoiden poetiikka ja teosten vastaanotto. Työssä otetaan huomioon 1990–2000-lukujen venäläistä sotakirjallisuutta ympäröivää keskustelua, näin ollen analyysissa on mukana muitakin Tšetšenian sodasta kirjoittaneita ja kirjallisuuskriitikoiden huomioon päätyneitä kirjailijoita: A. Babčenko, Z. Prilepin ja V. Makanin. Teoksia tutkitaan historiallisfunktionaalisen menetelmän avulla, mikä mahdollistaa sotakirjallisuuden tekstien pohtimisen osana yhteiskuntahistoriallista kontekstia. Lähestymistavan valinnan keskeisin edellytys on kriittinen ja tieteellinen keskustelu aikamme sotakirjallisuudesta, jonka tekijät ovat taustaltaan niin liberaaleja kuin konservatiivejakin. Teosten julkaisuaikana kaikki mainitut kirjailijat ovat aktiivisesti osallistuneet keskusteluun omista teoksistaan ja sotakirjallisuudesta ylipäätään: tämän keskustelun puitteissa sotakirjallisuutta käsitellään kokonaisuutena, jossa keskeinen vertailukohta on kirjailijoiden poetiikka. Analyysin pääasiallisena lähteenä on käytetty aikalaisten kirjallisuuskritiikkiä. Työ koostuu kolmesta luvusta, joista ensimmäisessä esitetään A. Prohanovin ja A. Gelasimovin bibliografia sekä heidän tekstiensä keskeisiä aikalaiskirjallisuuden konteksteja ja ominaispiirteitä. Luvussa pohditaan myös kirjailijoiden ideologisten näkemysten ja heidän teostensa vastaanoton suhdetta. Toisen luvun alussa esitetään yleiskatsaus nykyaikaisen sotakirjallisuuden teoksiin, ja tällöin kiinnitetään huomiota siihen, miten A. Prohanovin sota-aiheiset teokset suljettiin varsinaisen kirjallisuuskeskustelun ulkopuolelle. Tämän jälkeen tuodaan kirjallisuusarvioiden pohjalta esiin kaksi näkökulmaa, joiden varassa toteutetaan A. Babčenkon, Z. Prilepinin ja V. Makaninin sotateosten lyhyt analyysi ja vertaillaan niiden erikoispiirteitä A. Prohanovin ja A. Gelasimovin teoksiin. Näistä näkökulmista ensimmäinen koskee teosten sisältöä ja tutkii sotakuvausta henkilökohtaisen kokemuksen perspektiivistä. Toinen näkökulma pohtii todellisuutta sotakirjallisuuden keskeisenä edellytyksenä. Kolmannessa luvussa tutkitaan A. Prohanovin romaanin ja A. Gelasimovin pienoisromaanin poetiikkaa kolmesta eri näkökulmasta: päähenkilön kuvauksen, sodan kuvauksen ja vihollisen kuvauksen kautta. Vaikka Prohanovin päähenkilön ideologinen orientaatio heijasteleekin kirjailijan aatteellista taustaa, hänen kuvauksensa on moniulotteisempi kuin minä monet kirjallisuuskriitikot ovat sitä pitäneet. Prohanovin ja Gelasimovin teosten päähenkilöiden keskeisenä yhteispiirteenä voidaan pitää konservatiivista maailmankatsomusta. Tutkittavien teosten kuvaus sodasta on täysin erilainen: Gelasimovin teoksessa sota esitetään päähenkilön muistojen ja traumojen kautta. Prohanovin romaanissa sotakuvausta täydennetään kertomuksella valtapolitiikan juonitteluun liittyen. Vihollisen kuvauksessa Prohanov käyttää samanlaista kaavaa: yhtäältä vihollinen henkilöityy voittamattomaksi pankkiirioligarkiksi, ja toisaalta vihollinen on tšetšenialainen sotamies Ismail, päähenkilön henkilökohtainen vastustaja. Gelasimovin teoksessa vihollisen roolin saa päähenkilön trauma, joka vaikuttaa negatiivisesti koko hänen elämäänsä ja josta hän loppujen lopuksi vapautuu. Tutkielmassa toteutetun tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että vaikka Tšetšenian sotaa käsittelevät kaunokirjalliset tekstit ovat muodoltaan ja sisällöltään erilaisia, keskustelu sotakirjallisuudesta ja sen vastaanotto määräytyvät lähinnä kirjailijoiden ideologisten näkemysten perusteella. Tästä johtuen keskustelu on supistunut kahteen pääkysymykseen: kenellä on oikeus kirjoittaa sodasta ja millä tavalla aiheesta tulee kirjoittaa, ja tämä rajoittaa olennaisesti objektiivisen analyysin mahdollisuutta kaunokirjallisten sotakuvausten kohdalla.

Tässä pro gradu -työssä perehdytään myyjän käyttämiin imperatiiveihin vuorovaikutuksessa asiakkaan kanssa. Tutkimuksen kohteena ovat myyjän asiakkaalle kohdistamat direktiivisyyttä ilmaisevat 2. pers. myöntömuotoiset imperatiivit tyyppiä katsokaa tuosta. Tutkimuskysymyksiä on kaksi: Millaisissa vuorovaikutustilanteissa myyjä käyttää em. imperatiiveja? Missä funktioissa imperatiivit näissä tilanteissa ovat? Tutkimusaineisto on videoitu venäläisessä kirjakaupassa Ruslaniassa alkuvuonna 2014 kunkin asiakkaan kirjallisen suostumuksen jälkeen. Se koostuu 58 asiakkaan ja myyjän välisestä lähinnä kassalle sijoittuvasta venäjänkielisestä asiointikeskustelusta, joissa esiintyy neljä myyjää ja 58 asiakasta, sekä 11 suomenkielisen keskustelun verrokkiaineistosta. Venäjänkielisen aineiston pituus on yhteensä 3 h 24 min., ja yksi keskustelu kestää keskimäärin 3 min. 30 sek. Aineistossa on yhteensä 93 toisen persoonan imperatiivia, jotka litteroitiin konteksteineen keskustelunanalyysin käytäntöjen mukaisesti. Venäjän imperatiiveja tutkineet jakavat käsityksen siitä, että imperatiivin kanoninen muoto on yhdelle henkilölle osoitettu toisen persoonan imperatiivi. Imperatiivin kategorisena merkityksenä pidetään imperatiivin vastaanottajalle suunnattua toimintakehotusta. Käytännön tilanteissa toimintakehotus realisoituu erilaisissa puheaktimerkityksissä, joita tämän työn aineistossa edustavat esim. neuvot ja kehotukset. Keskusteluanalyytikot ovat havainneet, että imperatiivi on vuorovaikutuksessa yleensä osa jo aloitettua toimintajaksoa, jonka toiminnan puhujat kokevat yhteiseksi, jonka tavoitteet he jakavat ja josta he kantavat vastuuta yhdessä. Tässä kehyksessä puhuja voi suoraan olettaa kuulijan toimivan toimintakehotuksen mukaisesti. Tämän työn aineiston analyysi vahvistaa em. käsitystä. Venäjässä verbeillä on aspektikategoria, ja eri aspekteilla ilmaistaan erilaisia imperatiivimerkityksiä. Imperfektiivisen aspektin imperatiivit katsovat toimintaa vaiheittaisena prosessina, ja niillä tuodaan keskusteluun odotuksenmukaisia, tilanteesta nousevia asioita. Perfektiiviset imperatiivit katsovat toimintaa loppuun suoritettuna kokonaisuutena, ja niillä tuodaan keskusteluun uusia asioita. Tämä ilmenee aineistossa erittäin selkeästi. Aineistoa lähestytään keskustelunanalyyttisellä metodilla. Sen ytimessä on aitojen keskustelun yksityiskohtainen tarkastelu. Keskustelunanalyytikot esittävät, että vuorovaikutus on yksityiskohtiaan myöden järjestäytynyttä sosiaalista toimintaa, ja siksi jokaisen toiminnon kohdalla voidaan kysyä «why that now?» (Schegloff ja Sacks 1973: 299). Miksi se, mitä sanottiin, muotoiltiin juuri tietyllä tavalla ja tuotettiin juuri tietyssä vuorovaikutusasemassa? Tässä työssä imperatiivin suhde kontekstiinsa ymmärretään Laurannon (2014: 83 85) mukaan: Imperatiivilla ilmaistaan uudelleen se toiminta, josta aikaisemmin on ollut puhe, tai viitataan jo käynnissä olevaan toimintaan. Keskiössä on se, mikä keskustelussa on rakennettu yhdessä ja erityisesti se, mitä imperatiivin vastaanottaja on edellä sanonut. Konteksti siis oikeuttaa imperatiivin käytön. Tämä käsitys imperatiivista osana yhteistä toimintaa jaetaan laajasti imperatiiveja elävän vuorovaikutuksen kontekstissa tutkivassa kirjallisuudessa. Oman värinsä keskusteluihin tuo niiden institutionaalisuus; vuorovaikutus kirjakaupassa on monin paikoin erilaista kuin arkivuorovaikutus vaikkapa perheen kesken. Aineiston analyysi osoittaa, että imperatiivi on monikäyttöinen työkalu, jonka avulla myyjä voi hoitaa institutionaalisia tehtäviään, vaikkakin toiset myyjät käyttävät sitä toisia enemmän. Imperatiivi on nimenomaan myyjän työkalu, asiakkaat käyttävät sitä huomattavasti vähemmän. Nähdäksemme tämä liittyy keskustelijoiden erilaisiin institutionaalisiin rooleihin: imperatiiveja käyttää se, jolla jaetun ymmärryksen mukaan on vastuu tilanteen sujuvasta etenemisestä. Myyjä käyttää imperatiiveja neljässä eri pääfunktiossa ja neljässä eri päätilanteessa. Toimintaan ryhtymishetken merkitseviä signaali-imperatiiveja käytetään ostosten maksamissekvenssissä silloin, kun sekvenssin standardikulkuun tulee jonkinlainen poikkeama. Pyyntöimperatiiveja käytetään yleisimmin kirjatilauksentekosekvenssissä aloittamaan päätoiminnossa uusi toimintavaihe. Funktioltaan ne lähenevät kysymyksiä. Asiakkaan käynnin syyn esittämis- ja tämän pyynnön työstösekvenssissä käytetään viidenlaisia imperatiiveja, joiden avulla käsitellään vuorovaikutustilanteessa esiin nousseita ongelmia. Hyvästelysekvenssissä käytetään toisinaan hyvästelyimperatiiveja, paitsi hyvästelemään, sen edistämiseksi, että asiakas tulisi ostoksille toistekin. Edellä mainitut funktionaaliset imperatiiviluokat ovat siis keskenään hyvin erilaisia, kieliopillisen muodon lisäksi niitä yhdistää oikeastaan vaan em. käyttö osana yhteistä toimintaa sekä niiden asema vierusparin etujäsenenä. Sen sijaan erottavia seikkoja on paljon, mm. Imperatiivin osoittaman toiminnan luonne (kehollinen vai kielellinen), imperatiivin ja sen osoittaman toiminnan toteuttamisen temporaalisen siteen ja sekventiaalisen implikaation tiukkuus, keskustelijoiden kehollisen toiminnan ja fyysisen sijainnin merkityksellisyys toimintakehotuksen lausumishetkellä, esiintymissekvenssin rutinoituneisuuden taso ja imperatiivin vaikutusalan laajuus. Analyysin perusteella näyttää siltä, että venäjän kielen puhekäytännöt sallivat laajemman imperatiivien käytön kuin esimerkiksi suomen. Oletuksemme on, että venäjän verbien aspektijärjestelmä sallii hienojakoisemman merkitysjaottelun, mikä puolestaan lisää imperatiivien käyttömahdollisuuksia. Vastausta voi myös etsiä kielenpuhujien suhteesta toisiinsa ja jokapäiväiseen elämään. Venäjää puhuvat korostavat vuorovaikutuksessa sitä, mikä on keskustelijoille yhteistä ja jaettua ja kohtelevat keskustelukumppania useammin oman viiteryhmänsä jäsenenä. Suhtautuminen jokapäiväiseen elämään yhteisenä on hedelmällinen maaperä imperatiivien käytölle. Tämä voisi selittää venäjän laajaa imperatiivien käyttöä, sillä kuten aineistomme osoittaa, ovat imperatiivit osa nimenomaan yhteisenä pidettyä, jaetun vastuun alaista toimintaa.

Tutkielmassa tarkastellaan pelillisyyttä ja pelien käyttöä kouluopetuksessa sekä luodaan konkreettinen pedagoginen tuote, digitaalinen oppimispeli venäjän kielen liikeverbien opiskelua varten. Oppimispelissä matkustetaan junalla Moskovasta Vladivostokiin ja matkan varrella pysähdytään eri kaupungeissa tekemään liikeverbitehtäviä. Oppimispeli löytyy osoitteesta transsiperia.uraanikaivos.com. Työn teoreettisessa osassa käsitellään työn kannalta tärkeimpiä käsitteitä kuten pelillisyyttä, peliä, oppimispeliä ja liikeverbejä sekä selvitetään pelien käytön hyötyjä ja haasteita ja kuvataan pelien luomiseen liittyviä peruselementtejä. Tutkielman empiirisessä osassa kuvaillaan työtä varten luodun oppimispelin osa-alueet ja pelintekoprosessi sekä analysoidaan testipelaajilta saatu palaute. Peliä testattiin kolmessa ryhmässä. Pilotointivaiheen testiryhmänä toimivat venäjän kielen yliopisto-opiskelijat ja varsinaisina testiryhminä peruskoulun kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaiset oppilaat, jotka opiskelevat venäjää A-kielenä. Pilotointivaiheen tarkoituksena oli korjata pelissä mahdollisesti ilmenevät puutteet ja varmistaa, että varsinaisessa testauksessa peli toimisi siten, että pelisuorituksia ja pelistä saatavaa palautetta voisi käyttää tutkimuksen aineistona. Keskeisimpänä tutkimusmenetelmänä käytettiin kyselytutkimusta, joka toteutettiin palautelomakkeen muodossa. Palautteet analysoitiin kvalitatiivisesti ja kvantitatiivisesti. Palautelomakkeen Likert-asteikolla annettuja vastauksia verrattiin sekä kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisten että tyttöjen ja poikien kesken. Avointen kysymysten vastaukset analysoitiin yhtenä kokonaisuutena. Eniten positiivista palautetta saivat pelin grafiikka ja animaatiot, mielenkiintoinen teema ja tarina sekä mahdollisuus oppia venäjän liikeverbejä pelin avulla. Pelin grafiikkaan toivottiin myös joitakin parannuksia ja lisäksi muutamalla testaajalla esiintyi teknisiä ongelmia mm. kosketusnäytön toimivuudessa. Huomattavimmat erot kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisten välillä liittyivät tehtävien vaikeustasoon ja mielenkiinnon ylläpitämiseen joissakin pelin vaiheissa. Kahdeksasluokkalaiset kokivat tehtävät selvästi vaikeammiksi kuin yhdeksäsluokkalaiset ja vaikeudet tehtävistä suoriutumisessa alkoivat aiemmin kuin yhdeksäsluokkalaisilla, mikä osaltaan on voinut vaikuttaa mielenkiinnon ja keskittymisen heikkenemiseen. Pojat pitivät tehtäviä hieman helpompina kuin tytöt, kun taas tytöt arvioivat pelin graafista toteutusta myönteisemmin kuin pojat. Sekä tytöt että pojat kokivat, että peli auttoi heitä ymmärtämään paremmin venäjän liikeverbien käyttöä. Kouluarvosana-asteikolla mitattuna pelin keskiarvoksi muodostui 8,3

Tutkielman tutkimuskohteena on mordvankielen puhujat ja mordvalaiskielten säilyminen sekä niiden revitalisaatio. Mordvan tasavallassa on kaksi vähemmistökieltä: ersä ja mokša, jotka kuuluvat suomalais-ugrilaisiin kieliin. Tutkimuksessani selvitin äidinkielenään mordvaa puhuvien lastentarhanopettajien valmiutta kaksikieliseen opetukseen, jonka tarkoituksena on nostaa mordvalaiskielten arvostusta ja lisätä niiden käyttöä yhteiskunnassa. Tutkielmassani kartoitin vastaajien suhdetta omaan äidinkieleensä ja venäjän kieleen sekä sitä, millaisena vastaajat näkevät tulevaisuuden kielitilanteen oman tasavaltansa alueella. Suomessa ollaan kiinnostuneita sukukielten tutkimuksesta ja sen takia on mielenkiintoista selvittää, millainen on suomalais-ugrilaisten kielten asema maassa, jossa koko väestö käyttää venäjää virallisena kielenä. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana tasavallan kielitilanteessa ja kielipolitiikassa on tapahtunut merkittäviä muutoksia ja niillä on suora vaikutus kaksikielisyyden säilymiseen. Tutkimusta varten käytin lakitekstejä ja tieteellisiä julkaisuja ja keräsin uutta tietoa kyselytutkimuksen avulla. Tutkimus on osa Suomen Kulttuurirahaston rahoittamaa projektia Suomalais-ugrilaiset kielet ja kulttuurit varhaiskasvatuksessa, jossa ovat mukana kaikki suomalais-ugrilaisten ja samojedikielten pääpuhuma-alueet. Kyselytutkimus toteutettiin Mordvan tasavallan pääkaupungissa Saranskissa Suomi-Venäjä-seuran avustuksella. Tutkimuksen aihe on ajankohtainen, sillä tutkimusta mordvalaiskielten hallinnasta, käytöstä ja niihin suhtautumisesta ei ole aikaisemmin tehty. Nuorempi sukupolvi ei enää hallitse mordvalaiskieliä yhtä luonnollisesti kuin vanhempi sukupolvi, mistä johtuen on tärkeää kiinnittää huomiota kielten säilymiseen. Kielitilanne on Mordvan tasavallassa vahvasti venäläistynyt, mutta mordvalaiskielten puhujat haluavat kuitenkin säilyttää äidinkielensä ja aktivoida sen käyttöä. Tämän tavoitteen saavuttaminen on kuitenkin osoittautunut hankalaksi. Puhujien kielenkäyttö on rajallista ja mordvalaiskielillä on enemmänkin symbolinen asema yhteiskunnassa. Mordvan kieli on yhteisnimitys kahdelle suomalais-ugrilaiselle kielelle, ersälle ja mokšalle, jotka eroavat toisistaan merkittävästi. Mordvalaiskielillä on virallisen kielen asema tasavallassa, mutta hallinnon ja yhteiskunnan kieli on pääasiassa venäjä. Esimerkiksi virallisia julkaisuja ei julkaista alkuperäiskansojen kielillä. Mordvan kielilaissa taataan mahdollisuus tarjota venäjän- ja muun kielistä opetusta ja vanhemmat saavat valita kasvatuksen kielen. Myös mordvankielistä korkeakouluopetusta tarjotaan kieliin erikoistuville. Virallisia papereita voidaan tarpeen vaatiessa kääntää mordvalaiskielille. Yleisesti ottaen kielilakien tarkkuus vaihtelee suuresti suomalais-ugrilaisissa tasavalloissa. Mordvalaiskielillä on tasavallassa ensisijaisesti symbolinen asema. Kieli yhdistää etnistä ryhmää monikansallisessa valtiossa. Opetuksen tarjoaminen omalla äidinkielellä lisää huomattavasti pienten kielten ja kulttuurien säilymistä. Oikeus opetukseen omalla äidinkielellä on myös määritelty Venäjän lainsäädännössä. Kuitenkin vain muutamissa venäjän 83 yksiköistä tämä toteutuu, ja vaikka opetus omalla äidinkielellä olisikin tarjolla, suurin osa käy koulunsa venäjäksi. Opetuksen muodostumisen epäonnistumista perustellaan usein osanottajien vähyydellä. Kouluopetuksesta poiketen varhaiskasvatuksessa ei ole kuitenkaan pakollista käyttää venäjän kieltä paikallisen kielen rinnalla. Mordvalaiskieliä opetetaan ylimääräisenä aineena kaksi tuntia viikossa niissä alakouluissa, joissa opetus on mahdollista järjestää. Kaikki vastaajat olivat naisia ja kaikki tekevät töitä varhaiskasvatuksen parissa. Tutkimustulokset eivät heijasta koko tasavallan kielitilannetta, mutta vastaajat työskentelevät paikallisen mordvan kielen säilymisen kannalta hyvin tärkeässä asemassa. Vastaajien mielestä kielipolitiikka on muuttunut, mutta ei ole varmaa onko sen muuttumisesta parempaan suuntaan mitään apua. Suurin osa vastaajista aikoo opettaa tai opettaa jo parhaillaan mordvan kieltä lapsilleen. Monet vastaajat hallitsevat puhutun mordvan kielen paljon paremmin kuin kirjakielen. Vastauksista näkyy, kuinka tärkeä osa omaa kulttuuria ja historiaa mordvan kieli vastaajille on. Vastaajista suurin osa ei pidä venäjän kieltä kilpailevana kielenä äidinkielensä rinnalla. Suurin osa vastaajista oli sitä mieltä, että jos 20 vuoden päästä mordvalaiset eivät enää puhu omaa äidinkieltään, kadottavat he yhteyden omiin juuriinsa ja kulttuuriinsa.

Työssä tarkastellaan, miten HIV/AIDS-epidemiaa käsitellään venäläisissä sanomalehdissä. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia diskursseja teksteissä esiintyy ja ketkä osallistuvat julkiseen keskusteluun sekä tutkia retorisia keinoja, joilla argumentaatiota pyritään saamaan vakuuttavaksi. Tämän lisäksi aineistoa peilataan sosiaalisten ongelmien määrittelyprosessimalliin, jonka avulla tarkastellaan, miten HIV/AIDS-ongelman julkinen määrittely muotoutuu. Koska kiinnostuksen kohteena on myös se, näkyykö kahden eri vuosikymmenen välillä muutoksia, kahden ajanjakson, 1.1.1998–31.12.2001 ja 1.1.2016–31.12.2019, aineistoa vertaillaan toisiinsa. Tutkimusmenetelmänä käytetään diskurssianalyysin (Foucault, Fairclough) ja retorisen analyysin (Perelman, Kakkuri-Knuuttila) yhdistelmää, joiden teoreettinen viitekehys pohjautuu sosiaaliseen konstruktionismiin – todellisuus rakentuu sosiaalisen vuorovaikutuksen ja ennen kaikkea siihen liittyvän kielenkäytön kautta. Aineisto sisältää 23 dokumenttia neljästä eri sanomalehdestä: Parlamentskaja gazeta, Komsomol’skaja pravda, Rossijskaja gazeta ja Sovetskaja Rossija. Lopullinen analyysi sisältää 17 dokumenttia, joista on poimittu 61 tekstiotetta. Analyysissä päädiskursseiksi hahmottuvat 4 diskurssia: uhkadiskurssi, syyllisyysdiskurssi, vastuudiskurssi ja ratkaisudiskurssi. Ajallisessa vertailussa uhkadiskurssi lisääntyy hieman jälkimmäisellä jaksolla, muut esiintyvät hieman harvemmin tai saman verran. Diskurssien temaattiset sisällöt ovat hyvin samankaltaisia molemmilla ajanjaksoilla, mutta erityisen selkeästi toistuu Venäjän ja länsimaiden välinen ideologinen vastakkainasettelu. Erilaisten asiantuntijoiden ja viranomaisten rooli on vahvasti dominoiva ajanjaksosta riippumatta. Samanaikaisesti tavallisen kansalaisen ääni aineistossa jää varsin marginaaliseksi. Retoriset keinot on jaoteltu älyyn ja järkeen vetoaviin (6) sekä tunteisiin vetoaviin (5) keinoihin. Näiden käytön top-5 on molemmilla ajanjaksoilla sama ja myös samassa järjestyksessä ja niissä näkyy järkeen vetoavien keinojen hallitsevuus: kvantifikaatio, auktoriteettiin vetoaminen, sanojen konnotaatio, esimerkki ja syy-seuraussuhde. Määrälliset erot näiden käytössä eri ajanjaksoilla ovat vähäisiä. Tunteisiin vetoavien keinojen top-3 on myös sama ajanjaksosta riippumatta: sanojen konnotaatio, kategorisaatio sekä ironia ja metafora. Niiden käytössä näkyy muutos – toisella ajanjaksolla kolmen viimeksi mainitun käyttö on vähäisempää. Suhteessa sosiaalisen ongelman 6-vaiheiseen määrittelyprosessiin, eri vaiheet ja painotukset sekä ajallinen syklisyys näkyvät molemmilla ajanjaksoilla. Selkeä poikkeus on vaihe kolme – aineistossa ei näy suuren yleisön reaktioita HIV-epidemian käsittelystä. HIV-epidemia on jo lähes 40 vuotta ollut globaalisti iso haaste ja Venäjän hiv-tartunnat ovat 2010-luvulla yhä lisääntyneet. Medialla on suuri merkitys asianmukaisen tiedon jakamiseen ja käytäntöjen kehittämiseen. Positiivista kehityssuuntaa osoittavat keskustelun siirtyminen asiantuntijalehdistä yleisluonteisiin sanomalehtiin, argumentit dissidenttitoiminnan lainsäädännöstä ja HIV-testauksen laajenemisesta sekä järkeen vetoavien retoristen keinojen yleisyys. Toisaalta julkista keskustelua hallitseva kaksijakoisuus tuottaa kansalaisille ristiriitaista tietoa HIV:istä. Haasteina näkyvät myös puutteet hoidon resursseissa sekä argumentit, joilla HIV:iin liittyvää stigmaa ylläpidetään – näiden taustalla vaikuttaa konservatiivinen yhteiskunnallinen ilmapiiri. Aineisto tukee aiempien tutkimusten näkemyksiä siitä, että median vaikutusmahdollisuudet ovat selkeästi sidoksissa yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Tarve moniäänisempään ja johdonmukaisempaan HIV-epidemian julkiseen käsittelyyn Venäjällä on yhä ajankohtainen.

Opinnäytetyön aihe on Andrej Tarkovskijn (1932–1986) elokuvan Peili (1974) synty ja vastaanotto. Vastaanottona käsitellään sekä tekijän taiteellisen prosessin vastaanottoa tuotantosysteemissä, että valmiin elokuvan vastaanottoa Neuvostoliitossa ja Suomessa. Tutkimuskysymyksenä on: Miten elokuva Peili syntyi, ja miten se otettiin vastaan kotimaassa ja Suomessa. Tutkimus kuuluu elokuvahistorian alaan. Työ perustuu pääosin venäjänkieliseen kirjalliseen materiaaliin (muistelmat, haastattelut, tieteelliset artikkelit, lehtiartikkelit, stenogrammat) sekä elokuviin, dokumentteihin ja tehtyihin haastatteluihin. Peilin ympärille on pyritty rakentamaan ymmärrettävä kertomus sen syntyhistoriasta keskitetyssä, puoluejohtoisessa elokuvatuotantosysteemissä aikana, jolloin Neuvostoliitossa määriteltiin taiteen tehtäväksi esittää kansalle sosialistisen realismin keinoin elämän totuuksia positiivisessa valossa. Tutkimuksesta selviää, että Tarkovskijn vuosia kypsynyt omaelämäkerrallinen, omasta perheestä kertova elokuva oli Neuvostoliitossa jo lähtökohtaisesti vääränlainen, ja muotoutui tekoprosessin aikana täysin päättäjille käsittämättömäksi. Keskeinen toimija tuotantomyllyssä oli Goskinon ylin johtaja Filipp Ermaš, joka yritti toisaalta toteuttaa Keskuskomiteasta annettuja määräyksiä, toisaalta keksiä luovia ratkaisuja mahdollisuuksien puitteissa. Tapahtumaketju vaikuttaa mielivaltaiselta, mutta Peili kuitenkin päätyi valkokankaalle, mikä on ilmeisesti luettava Ermašin ansioksi. Elokuvasta kirjoitetun perusteella Peilin katsojat jakautuivat karkeasti kolmeen ryhmään: niihin, jotka eivät ymmärtäneet elokuvaa ja joille sen katsominen oli tuskallista, niihin, jotka pitivät kauniista kuvista mutta eivät ymmärtäneet, miten ne liittyvät toisiinsa ja niihin, jotka elivät elokuvan mukana. Tämä asetelma kertautuu läpi tuotantoprosessin ja elokuvan vastaanotossa kotimaassa ja Suomessa. Tarkovskijn luomaa elokuvakieltä pidettiin kryptisenä, yritettiin tulkita ja sanallistaa. Peilin kuvat ovat kuitenkin taiteilijan intuition tuottamia tiivistymiä, kuvarunoja, joihin ei ole olemassa tyhjentäviä selityksiä. Jokainen katsoja kokee Peilin omalla tavallaan.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kolmea pääväriä, joita Mihail Bulgakov käytti romaanissa ”Saatana saapuu Moskovaan”. Nämä värit ovat musta, valkoinen ja punainen. Tutkielman alkuosassa esitellään näiden värien yleistä semantiikkaa romaanin kontekstin ulkopuolella. Tutkitaan värisymboliikkaa eri aikoina ja eri kulttuureissa sekä erilaisia teorioita ja oppeja väriin liittyen. Tämän jälkeen analysoidaan itse romaania. Analyysissä pyritään huomioimaan kaikki maininnat ja viittaukset mainittuihin kolmeen väriin sekä niiden sävyihin. Tässä yhteydessä Bulgakovin värienkäyttöä tilastoidaan ja käsitellään myös aiemman tutkimuksen tuloksia. Esitetään yleiskuva Bulgakovin tutkittavien värien käytöstä romaanissa, niiden yhdistelmistä ja esimerkiksi kontrastiivisuudesta. Jokaista väriä tarkastellaan yksityiskohtaisesti erikseen, jolloin havaitaan erilaisia värin käyttötapoja. Todetaan, että värisymboliikalla on tärkeä rooli romaanissa, sillä värien avulla Bulgakovin onnistuu muuttaa juonellisia painopisteitä, välittää eri kohtauksissa vallitsevaa tunnelmaa sekä tehostaa lukijaan kohdistuvaa vaikutusta. Tämä tutkielma kartoittaa tutkimuksessa vallitsevia erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka Bulgakov käytti mainittuja värejä romaanissaan. Johtopäätöksenä on, että on mahdotonta olla varma, mihin väriteorioihin kirjoittaja nojautui, mikä tarkoittaa, että on mahdotonta sanoa varmasti, mikä merkitys kullekin värille annettiin. Värien symboliikan määrittämisen vaikeus johtuu niiden merkityksen epävakaudesta, koska siihen vaikuttavat sekä aika että kulttuuri. On myös huomattava, että romaanissa on suuri määrä epäsuoria värien nimityksiä, joita olisi syytä tutkia tarkemmin romaanin syvempää ymmärtämistä varten.