Browsing by discipline "Allmän historia"
Now showing items 61-80 of 89
-
Pyydetään määrättäväksi A-luokkaan : Valtion elokuvatarkastamo ja ongelmaelokuvat Suomessa 1946–1949 (2016)Tämä yleisen historian pro gradu käsittelee Valtion elokuvatarkastamon ja kotimaisen yhteiskunnallisen elokuvan välistä suhdetta 1946–1949. Alkuperäislähteinäni käytän Valtion elokuvatarkastamon tarkastusdokumentteja, pöytäkirjoja, lehtileikkeitä, lähetettyjä sekä vastaanotettuja kirjeitä ja eri lehtiä joissa elokuvatarkastamon henkilöstö on käynyt julkista keskustelua. Työssäni myös elokuvien aikalaisarvioita ja kotimaisissa elokuva-alan julkaisuissa esiintyviä artikkeleita. Tutkimuskirjallisuudessa tukeudun kotimaista elokuvahistoriaa tutkiviin teoksiin ja elokuvatutkimuksen klassikkokirjoihin. Tutkimuksen hypoteesina on, että Valtion elokuvatarkastamon käytäntöön panema tarkastuspolitiikka, jota muovattiin opetusministeriön ohjeistuksin, suosi elokuvien valmistuksessa yhteiskunnallisesti kantaaottavaa elokuvaa ja erityisesti sen piiriin lukeutuvaa ongelmaelokuvaa. Ongelmaelokuvaksi luokitellaan yleensä sellainen kotimainen elokuva, joka käsittelee jotain hieman delikaattia ongelmaa, esimerkiksi jotain arkaa tietoa tai tilaa, joka ei ole yhteiskunnallisten normien mukaista tai se on vallitsevaa yhteiskuntatilaa uhkaavaa. Valtion elokuvatarkastamo pyrki tarkastustoiminnallaan suojelemaan keskivertokatsojaa elokuvien mahdollisesti moraalia rapauttavilta vaikutuksilta ja toisaalta elokuvan avulla kohottaa kansallista moraalia ja hyvinvointia. Se määritteli samalla elokuvien lipunmyynnistä kerättävän huviveron leimaveron muodossa. Suomessa näitä leimaveroluokkia oli kolme kotimaiselle elokuvalle 25%, 35% ja 45%. Alhaisimpaan veroluokkaan tuli opetusministeriön Valtion elokuvatarkastamolle annettujen ohjeiden mukaan määritellä veroluokat siten, että sinne tuli sijoittaa sellaiset elokuvat, joiden taiteellinen ja tekninen toteutus oli korkealla tasolla. Opetusministeriön ohjeiden mukaan elokuvien tuli myös olla kokonaisvaikutukseltaan rakentavia esittäen myötäisessä mielessä ihmisten arvokkaita pyrkimyksiä tai heidän esikuviksi kelpaavia ominaisuuksiaan. Näin elokuvavalmistajat pyrkivät saamaan elokuvansa alhaisimpaan veroluokkaan valmistamalla sellaisia elokuvia, joiden he uskoivat täyttävän Valtion elokuvatarkastamon käsityksen opetusministeriön ohjeista. Vuosina 1946–49 studiot käsittelivät elokuvissaan ainakin näennäisesti yhteiskunnallisia aiheita. Tarkastustoiminnassaan elokuvatarkastamo ei pysynyt täysin opetusministeriön ohjeistuksessa. 1946 ensi-iltansa saaneen elokuvan Synnin jäljet elokuvatarkastamo määritteli verovapaaksi opetuselokuvaksi. Päätös oli opetusministeriön ohjeiden vastainen. Elokuvavalmistajat tulkitsivat tämän päätöksen ennakkotapaukseksi ja pyrkivät saamaan tuleville elokuvilleen vastaavaa kohtelua. Alhaisimman veroluokan tai täyden verovapauden toivossa elokuvavalmistajat esittivät elokuviensa mainonnassaan ja elokuvatarkastamolle lähetettävien elokuvatarkastuskorttien yhteydessä elokuviensa sisältävän yhteiskunnallisesti rakentavaa ja arvokasta sisältöä. Toiminnallaan Valtion elokuvatarkastamo loi tilanteen, jossa ongelmaelokuvaa suosittiin valmistettavana elokuvangenrenä ja tuotantoyhtiöt näkivät ongelmaelokuvassa mahdollisuuden maksimoida elokuviensa tuotto.
-
(2008)The study discusses the position of France as the United States’ ally in NATO in 1956-1958. The concrete position of France and the role that it was envisioned to have are being treated from the point of view of three participants of the Cold War: France, the United States and the Soviet Union. How did these different parties perceive the question and did these views change when the French Fourth Republic turned into the Fifth in 1958? The study is based on published French and American documents of Foreign Affairs. Because of problems with accessibility to the Soviet archival sources, the study uses reports on France-NATO relations of Pravda newspaper, the official organ of the Communist Party of the USSR, to provide information about how the Soviet side saw the question. Due to the nature and use of source material, and the chronological structure of the work, the study belongs methodologically to the research field of History of International Relations. As distinct from political scientists’ field of research, more prone to theorize, the study is characteristically a historical research, a work based on qualitative method and original sources that aims at creating a coherent narrative of the views expressed during the period covered by the study. France’s road to a full membership of NATO is being treated on the basis of research literature, after which discussions about France’s position in the Western Alliance are being chronologically traced for the period of last years of the Fourth Republic and the immediate months of coming back to power of Charles de Gaulle. Right from the spring of 1956 there can be seen aspirations of France, on one hand, to maintain her freedom of action inside the Western Alliance and, on the other, to widen the dialogue between the allies. The decision on France’s own nuclear deterrent was made already during the Fourth Republic, when it was thought to become part of NATO’s common defence. This was to change with de Gaulle. The USA felt that France still fancied herself as a great power and that she could not participate in full in NATO’s common defence because of her colonies. The Soviet Union saw the concrete position of France in the Alliance as in complete dependence on the USA, but her desired role was expressed largely in “Gaullist” terms. The expressions used by the General and the Soviet propaganda were close to each other, but the Soviet Union could not support de Gaulle without endangering the position of the French Communist Party. Between the Fourth and Fifth Republics no great rupture in content took place concerning the views of France’s role and position in the Western Alliance. The questions posed by de Gaulle had been expressed during the whole period of Fourth Republic’s existence. Instead, along with the General the weight and rhetoric of these questions saw a great change. Already in the early phase the Americans saw it possible that with de Gaulle, France would try to change her role. The rupture took place in the form of expression, rather than in its content.
-
(2016)Elintarviketeollisuuspooli perustettiin vuonna 1968 elintarvikepooli-nimellä, puolustustaloudellisen suunnittelukunnan alaiseksi Suomen elintarvikevarautumista ohjaavaksi instituutioksi. Perustamisen taustalla olivat intressit parantaa Suomen ruokahuollon tasoa, mahdollisen poikkeustilan tai taloudellisen saarron varalta. Elintarviketeollisuuspooli on toiminut linkkinä suomalaisen elintarviketeollisuuden ja viranomaisten välillä lähes 50 vuotta. Järjestelyn takana oli alkujaan valtiollisten resurssien puute suurten ruokavarastojen luontiin ja ajatus jo olemassa olevien tuotantolaitosten käytöstä myös kriisiaikana. Pooli on luotsannut elintarviketeollisuuden varautumista kriisiaikoihin, järjestämiensä valmiusharjoitusten avulla, jo perustamisestaan alkaen. Poolin valmiusharjoituksiin on rakennettu kuvitteellisia skenaarioita, joissa elintarviketeollisuuden toimijoita on testattu erilaisissa poikkeustilanteissa. Valmiusharjoitusten aiheet ovat vaihdelleet eri asteisista kauppasuluista, ydinlaskeumiin, terrori-iskuihin ja sähkökatkoihin. Tutkimukseni pohjautuu elintarviketeollisuuspoolin arkistomateriaaliin vuosien 1969-2009 väliltä. Selvitän tutkimuksessani mitä valmiusharjoituksiin rakennetut skenaariot kertovat poolin kokemista uhkakuvista elintarvikehuoltovarmuudelle. Tarkastelen myös näiden uhkakuvien linkittymistä suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin ja kansainvälisiin tapahtumiin. Analysoin tutkimuksessani poolin uhkakuvien ja yhteiskunnallisten muutosten suhdetta, Joseph Tainterin kompleksisuusteorian avulla. Teoria toimii tutkimukseni viitekehyksenä, hyvin laajan ja muutosrikkaan ajanjakson tarkastelussa. Osoitan kuinka poolin kokemat uhkakuvat ovat muuttuneet sen historian aikana ja kuinka ne ovat rakentuneet yhteiskunnallisen kehityksen ja kansainvälisten muutosten rinnalla. Tutkittuna aikana pooli on kohdannut monenlaisia uhkia ja kriisejä. Poolin toiminnan kannalta keskeisimmäksi näistä ovat nousseet vuoden 1973 öljykriisi, 1986 Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus, kehitys kohti Euroopan unionia, vuoden 2001 terrori-iskut ja 2000-luvun biologiset uhat. Esitän että poolin toiminta on ollut ajankohtaista ja vahvimpia käsillä olleita uhkia priorisoivaa. Ajoittain pooli on myös kyennyt ennakoimaan tulevia uhkia ja toimimaan siten proaktiivisesti. Näkemykseni mukaan poolin suurimmat uhkakuvat ovat liittyneet ydinlaskeuman mahdollisuuteen ja joko äkilliseen tai asteittaiseen tuontipolttoaineiden katkokseen. Esitän näiden uhkien rakentuvan osittain poolin kattojärjestöjen ja viranomaisten uhkaskenaarioiden pohjalta, mutta ennen kaikkea poolin oman harjoitustoiminnan kautta. Poolin tietomäärän lisääntyessä ovat myös sen valmiusharjoitusten teemat monipuolistuneet ja uhkakuvat ymmärretty jatkuvasti kompleksisemmiksi kokonaisuuksiksi. Lisäksi näkemykseni mukaan, huolimatta poolin läheisyydestä elintarviketeollisuuteen, ei teollisuus ole joko kyennyt, tai halunnut ajaa omia intressejään poolin kautta. Esitän lisäksi, että poikkeuslainsäädännössä tapahtuneet muutokset 1990-luvun alussa heikensivät Suomen kykyä toimia kriisitilanteissa, lainsäädännön muuttuessa huomattavasti aiempaa raskaammaksi ja poliittisesti hankalammin toteutettavaksi.
-
(2016)In this thesis titled 'Challengers of Moral and Military Strength of the Roman Republic – Description of Five Enemy Military Commanders in Justin's Epitoma Historiarum Pompei Trogi' I analyze how five military commanders hostile to Rome in the republican era were described from the Roman viewpoint in Justin's Epitoma historiarum Pompei Trogi. The five military commanders of my choice are Pyrrhus, Antiochus III, Hannibal, Philip V and Mithridates VI Eupator. The approach of the thesis is military strength, which is for the Romans closely connected to the conceptions of morality. By examining the Romans' perceptions of their enemies I also examine the Romans' perception of their own culture and identity, for considering and describing the others is always related to one's self-perception. The analysis is based on the text of Justin who lived in the beginning of the 3rd century CE. His work Epitoma is an abridgement of the extensive historical work Historiae Philippicae written in Latin by Pompeius Trogus, a Roman historian who lived during Augustus' reign. Historiae Philippicae has been lost, but Justin has preserved and carried on Trogus' original themes and ideas, which were very typical in the historiography during and preceding Augustus' reign. This is why I consider Justin's Epitoma a useful source of the end of the Roman republic. However, Epitoma has been very unpopular in historical research, for it is filled with errors and the narrative is incoherent. In my opinion, the reason for this might be that Justin probably was a rhetorician who wanted to create, instead of a historical study, a collection of interesting historical moral examples that were considered current also in his period. Thus, my thesis brings forth a new Epitoma's point of view to the ways to describe the enemies of Rome. Furthermore, in the modern research it has been common to focus solely on the negative descriptions of otherness from the Romans' viewpoint, and rarely the positive descriptions of otherness have been examined together with it. This research will endeavor to amend the situation by including to the analysis both the negative and the positive descriptions of Rome's enemies and of the Romans themselves. In the first analysis chapter 'Military strength and weakness' I will examine what was the foundation of military strength for Romans and their enemies' commanders. The secret of military strength was high morality, which consisted above all of self-discipline. Especially Pyrrhus, Mithridates VI and Hannibal are praised as remarkably strong and morally resilient. They acted as examples for Roman military commanders, but in addition the more emphasis was put on enemies' strength the stronger the Romans who had defeated them seemed. Accordingly, military weakness was caused by weak morale. Antiochus III serves as a stereotypic example of an autocrat who loses his every battle against morally flawless Romans because of his arrogance, selfishness and lack of self-discipline. On the other hand in Epitoma also the Romans' morality is heavily criticized. Indeed, the common opinion in the Roman historiography of the late republic was that the Romans' morality started to weaken after encountering Antiochus III in the 2nd century BC. The criticism is related to the propaganda of Augustus, according to whom he had restored the republic and with it the deteriorated morality. In the second analysis chapter 'Abusers of strength' I analyze how in Epitoma Roman and enemy commanders used their strength wrong or abusively. The enemy commanders are consistently described as aggressive and they are told to have started all the wars with their own actions. The Romans on the other hand are described as peaceful and protectors of the weaker nations, which was related to Augustus' pax romana propaganda. Philip V, Antiochus III and Mithridates VI are described as especially aggressive. The abuse of strength also manifested as injustice, deception and even assassination of enemy leaders. Especially enemy commanders were adept in these means, but also the Romans are told to have resorted to them, for the Romans seemingly started to adopt the Eastern autocrats' manners in war and diplomacy. In Epitoma the republic's superiority over autocracy is greatly emphasized, and this is apparent particularly in how the enemy leaders used their strength against their family members to secure their own power. We can find criticism of the Romans' use of military strength also in the speeches of enemy commanders, which is again related to the concern of moral decay. It should not, however, be understood as the writer's concrete criticism towards the Romans' aggressiveness, for the Romans are consistently described as peaceful outside of the speeches. Indeed, the enemy speeches rather demonstrate their arrogance and the inevitable hostility between republic and autocracy.
-
(2017)Tutkielmassa selvitetään miten Saksan juutalaisista kirjoitettiin Helsingin Sanomissa vuosina 1933-1939. Tutkimusmetodina on käytetty kvalitatiivista metodia ja tutkimusaineistona on Helsingin Sanomien artikkeleita. Aineisto koostuu artikkeleista, joiden sanamuodosta käy selvästi ilmi, että ne koskevat nimenomaan Saksan juutalaisia. Artikkeleiden määrä on kerätty kuvaajaan, josta näkyy kunakin vuonna julkaistujen Saksan juutalaisia käsittelevien artikkeleiden määrä. Tutkielmassa tarkastellaan Saksan juutalaisvainoja 1930-luvun liberalismin näkökulmasta. Tutkimuksessa käytettiin vertailuna Laurel Leffin julkaisemaa tutkimusta holokaustin uutisoinnista New York Timesissa. Yhdysvalloissa oli erilaiset poliittiset intressit uutisten valintaan kuin Suomessa. Leffin tutkimus kritisoi voimakkaasti New York Timesin päätoimittajaa siitä että oli jättänyt juutalaisia koskevat artikkelit vähälle huomiolle. Helsingin Sanomien päätoimittajan roolia julkaistujen artikkeleiden valintaan pohditaan myös omassa tutkimuksessani. Helsingin Sanomat oli puolueettomaksi julistautunut, voittoa tavoitteleva lehti. Uutiset valittiin lehteen sen mukaan, miten niiden ajateltiin kiinnostavan lukijakuntaa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Eurooppaa oli poliittisesti epävakaata aikaa, jossa ihmisiin vaikuttivat sen aikaiset länsimaiset aatteet ja mielipiteet. Diktatuurit, epävakaat olot ja tieteeksi mielletty rotuoppi vaikuttivat ajan henkeen ja ihmisten asenteisiin Euroopassa ja Suomessa. Helsingin Sanomien julkaisujen sanamuodot antavat ymmärtää, että sanomalehden toimitus hyväksyi osittain juutalaisiin kohdistetut toimet Saksassa ja että se suhtautui juutalaiskysymykseen välinpitämättömästi Artikkelit keskittyivät pääasiassa raportoimiseen, eli siihen mitä Saksassa tehtiin ja mitä siellä tapahtui. Helsingin Sanomissa otettiin hyvin vähän kantaa siihen, miten natsien vainot vaikuttivat saksalaiseen yhteiskuntaan ja arkipäivään. Artikkelit olivat persoonattomia, ilman haastatteluja tai kuvia. Tutkivaa journalismia hyödynnettiin harvoin.
-
(2016)Pro gradu-tutkielmani käsittelee poliittista päätöksentekoa ja tapahtumia Englannissa touko-kesäkuussa 1652, jotka tulkintani mukaan johtivat ensimmäisen englantilais-alankomaalaisen sodan (1652–1654) syttymiseen. Esitän uuden tulkinnan sodan syttymiseen johtaneista tapahtumista ja Englannin tasavallan (1649–1653) poliittisen päätöksenteon merkityksestä sodalle. Haastan useita aikaisemman tutkimuksen tulkintoja tapahtumista, sillä aiemmin sodan syttymistä on tarkasteltu hyvin pitkän aikavälin kehityskulkujen kautta ja se on johtanut osittain deterministisiin tulkintoihin. Esitän myös, että Englannin ulkopoliittinen johto oli sisäisesti huomattavasti jakautuneempi kuin mitä tutkimustraditiossa on aikaisemmin tulkittu. Tutkimukseni perustuu sekä Englannin tasavallan poliittisten instituutioiden että yksityisten toimijoiden tuottamilla lähdeaineistoilla ja niiden analyysillä, huomioiden tarkkaan lähdemateriaalin erikoispiirteet lähdekritiikissä. Hyödynnän tutkielmassa myös kattavasti aihepiiristä olemassa olevaa tutkimuskirjallisuutta ja käyn sen kanssa jatkuvaa dialogia. Vastaan tutkielmassa kysymyksiin: millainen Englannin ulkopolitiikka oli Yhdistyneiden Provinssien suhteen touko-kesäkuussa 1652 sekä ketkä Englannissa määrittelivät kyseisen politiikan? Esitän, että englantilais-alankomaalaiset neuvottelut sujuivat heikosti toukokuussa ja tasavaltojen välirikko Goodwin Sandsin jälkeen ei olekaan niin yllättävä käänne englantilais-alankomaalaisissa suhteissa kuin tutkimustraditiossa on usein esitetty. Osoitan Englannin valtioneuvoston harjoittaneen Goodwin Sandsin jälkeen määrätietoista sotapolitiikkaa, joka ei antanut mahdollisuutta ratkaista tulehtuneita välejä diplomaattisesti. Lähteiden perusteella valtioneuvosto käynnisti erittäin laajan kaapparisodan kesäkuun alussa ja tähtäsi tällä Yhdistyneiden Provinssien talouden romahduttamiseen. Valtioneuvoston aggressiivisesta ulkopolitiikasta ei vallinnut kuitenkaan tulkintani mukaan yksimielisyys, vaan parlamentin enemmistö vastusti sitä. Ulkopoliittisten ryhmittymien hahmottaminen valtioneuvostosta aikaisemman tutkimuksen kautta kuitenkin osoittaa, että aggressiivista ulkopolitiikkaa kannattavilla haukoilla oli siellä enemmistö. Asiakirjalähteiden perusteella ulkopoliittiset erimielisyydet nousivat esille välittömästi Goodwin Sandsin jälkeen ja kärjistyivät kesäkuussa. Kesäkuussa käytyjen englantilais-alankomaalaisten neuvotteluiden asiakirjojen ja muiden lähteiden nojalla käy ilmi, että valtioneuvoston haukat eivät pyrkineet missään vaiheessa sovintoon, vaan hidastivat neuvotteluiden etenemistä. Kesäkuun lopussa kyyhkyt olivat kuitenkin tulkintani mukaan saamassa parlamentin enemmistön tuella uudelleen otteen ulkopolitiikasta, mutta eivät kyenneet enää estämään avoimen sodan syttymistä. Tutkielma osoittaa ulkopoliittisten erimielisyyksien olleen Englannin poliittisessa johdossa sodan suhteen huomattavasti syvemmät, kuin mitä aikaisemmissa tutkimuksissa on tulkittu.
-
(2017)Pro gradu -tutkielmassani tutkin Iso-Britannian diplomaatin Sir Rutherford Alcockin toimintaa Japanissa vuosina 1859–1862. Tarkastelen sitä, miten Rutherford Alcock kuvailee Japania ja japanilaisia, ja miten hänen viktoriaaninen taustansa näkyi näissä kuvailuissa. Tulen perehtymään myös siihen, miten tutkimukseni päälähde vertautuu viktoriaanisen ajan suosittuun matkakirjallisuuteen, ja mitä yhteisiä elementtejä näistä on havaittavissa. Tarkastelun kohteena on myös Rutherford Alcockin tekemä diplomaattinen työ, ja siinä tärkeäksi nousseet elementit. Tutkimuksen päälähteenä on Rutherford Alcockin teos The Capital of the Tycoon: Three Years’ Narrative in Japan, joka julkaistiin kahdessa osassa vuonna 1863. Teos on kronologisesti etenevä kuvaus Rutherford Alcockin Japanin kaudesta. Tutkimuksessa osoitetaan, että Rutherford Alcockin kirjoittama matkakirja sisälsi monia viktoriaanisen ajan matkakirjallisuudelle tyypillisiä elementtejä. Rutherford Alcock käyttää kuvaillessaan paljon niitä ominaisuuksia, joita brittiläisissä mielikuvissa yhdistettiin Japaniin ja japanilaisiin. Tutkimuksessa esitetään myös, että Alcock käyttää monia viktoriaanisesta matkakirjallisuudesta tuttuja työkaluja, joiden avulla kirjoittaja kääntää kokemuksensa lukijalle ymmärrettävään muotoon. Tutkimuksessa tuodaan myös ilmi, että Rutherford Alcock pyrki tietoisesti tekemään selvää eroa olemassa olevan Japania koskevan kirjallisuuden ja oman teoksensa välille. Alcock ei esimerkiksi jakanut kaikkia niitä mielikuvia, joita brittiläinen lukijakunta yhdisti japanilaisiin. Alcock käyttää näitä mielikuvia hyväkseen, ja pyrkii tuomaa lukijoille esille hänen kirjoittamansa ”totuuden” Japanista. Tutkimuksessa esitetään, että Rutherford Alcockin viktoriaaninen arvomaailma näkyi erityisesti hänen puhuessaan japanilaisten kylpemisestä, sekä Japanin prostituutiosta. Alcock pyrkii olemaan avarakatseinen japanilaisten kylpemisen suhteen, ajatellen sen olevan yksi maan erikoisuuksista. Hän on myös taipuvainen ajattelemaan japanilaisten kylpytavat japanilaisten ”viattomuutena” ennemmin kuin moraalittomuutena. Japanin institutionalisoidun prostituution hän tuomitsee täysin. Rutherford Alcock puhuu japanilaisesta prostituutiosta vain, koska Japanista kertova kirjallisuus oli luonut jokaiselle Japanista kirjoittavalle moraalisen pakon tuomita japanilainen prostituutio. Rutherford Alcockin päätehtävänä Japanissa oli ajaa Iso-Britannian etuja. Tutkimuksessa esitetään, että hän pyrki ajamaan näitä etuja pääasiallisesti yrittämällä saada japanilaiset pitämään kiinni neuvotelluista sopimuksista. Tärkein työkalu tässä yrityksessä oli Alcockin ajama viiden sopimusvaltioiden yhteinen diplomaattinen linja. Nämä sopimusvaltiot olivat Iso-Britannian lisäksi Ranska, Yhdysvallat, Hollanti ja Preussi. Sopimusvaltioiden yhteisen diplomaattisen linjan tavoitteet olivat Alcockille välttämättömyys, sillä hän ei nähnyt mitään muuta keinoa saada Japani pitäytymään sopimuksissa, kuin sopimusmaiden yhdessä luoma paine. Rutherford Alcock ei kokenut Japania merkittävänä kauppakumppanina Iso-Britannialle. Alcockin pyrkimykset pitää kiinni Japanin kanssa solmituista sopimuksista johtui Venäjän aiheuttamasta uhasta Itä-Aasiassa. Alcock uskoi, että mikäli sopimusvaltiot vetäytyisivät Japanista, tulisi Venäjä liittämään Japanin osaksi itseään. Tämä takia Iso-Britannian oli pidettävä kiinni sopimuksistaan Japanin kanssa, jotta Venäjästä ei muodostuisi entistä suurempi uhka Iso-Britannialle.
-
(2012)Tutkielma tutkii Turun piispa Paulus Juustenin 1500-luvulla kirjoitettaman kronikan, Catalogus et Ordinaria Successio Episcoporum Finlandensium, käsikirjoitushistoriaa. Kronikka on yksi harvoista keskiajan Suomea käsittelevistä teoksista ja se esittelee järjestyksessä kaikki Turun piispat alkaen legendaarisesta Pyhästä Henrikistä ja päättyen 1500-luvulle. Samalla se sisältää ensiarvoisen tärkeää tietoa keskiajan Suomesta. Teos on säilynyt ainoastaan kopioina (13 käsikirjoitusta, yksi kadonneesta käsikirjoituksesta tehty 1700-luvun editio sekä katkelmia), jotka poikkeavat toisistaan sisällöllisesti. Nämä kopiot muodostavat eräänlaisen sukupuun, stemman, jota tässä tutkielmassa tutkitaan: se pyritään rekonstruoimaan mahdollisimman todenmukaisesti. Kronikkaa ovat aiemmin tutkineet H. G. Porthan (1799), Wolfgang Schmidt (1942) ja Simo Heininen (1988), jotka myös julkaisivat kronikasta editioita ja käännöksiä. Ne kaikki edustivat aikansa parasta tutkimusta aiheesta, mutta perustuvat nykynäkökulmasta katsottuna puutteellisiin ja osin virheellisiinkin metodeihin. Tällä tutkielmalla on kaksi päätavoitetta: tutkia Juustenin kronikan tutkimushistoriaa sekä luoda uusia stemmoja käsikirjoitustraditiosta käyttäen useita stemmatologisia metodeja. Työn ensimmäisessä osassa luodaan kokonaiskatsaus Juustenin kronikan aikaisempaan tutkimukseen, stemmatologiseen metodologiaan ja esitellään kaikki kronikan säilyneet käsikirjoitukset, mukaan lukien tämän tutkimuksen aikana löydetty uusi käsikirjoitus sekä aikaisemmin vain vähän tutkitut katkelmat. Tämän katsauksen aikana osoitetaan selvästi, miksi aikaisempia Porthanin, Schmidtin ja Heinisen tulkintoja Juustenin kronikan stemmasta ei voida pitää oikeellisina. Ne kaikki ovat paitsi metodologisesti vanhanaikaisia, myös stemmatologisessa mielessä puutteellisia. Työn toisessa osassa rakennetaan stemmoja Juustenin kronikan käsikirjoitustraditiosta käyttäen sekä perinteisiä tekstikritiikin metodeja (Lachmann-Maas) että moderneja, tietokoneavusteisia metodeja. Sitten viimeisen Juustenin kronikan stemmatologisen tutkimuksen (Heininen 1988), stemmatologiassa on tapahtunut merkittävä paradigman muutos, joka edellyttää myös tietokoneavusteisten metodien käyttöä stemmojen luomisessa. Tietokoneavusteisia metodeja ei olekaan koskaan aiemmin käytetty luomaan stemmoja Juustenin kronikan traditiosta, mikä asettaa aikaisempien tutkijoiden tulokset entistä kyseenalaisemmaksi ja subjektiivisemmaksi. Stemmoja rakennettaessa vertaillaan eri käsikirjoitusten katkelmia toisiinsa ja pyritään päättelemään käsikirjoitusten väliset kopiointisuhteet. Eri metodein aikaansaatuja stemmoja verrataan toisiinsa ja tehdään johtopäätöksiä stemmojen välisistä eroavaisuuksista. Tutkimuksessa käytetään perinteisen, tutkijan manuaalisesti tekemän stemman lisäksi kuutta tietokoneavusteista metodia (PAUP maximum parsimony, PAUP neighbour-joining, RHM, Splitstree, Roelli-Bachmann ja Semstem). Tutkimuksessa osoitetaan, että tietokoneavusteisilla metodeilla on mahdollista saada aikaan yhtä tarkkoja tai jopa tarkempia tuloksia kuin perinteisillä metodeilla, käyttäen vain murto-osan perinteisten metodien viemästä ajasta. Tämä avaa aivan uusia ulottuvuuksia Juustenin kronikan sekä yleisesti vanhojen tekstien tutkimukseen.
-
(2016)Tutkin pro gradu -tutkielmassani Rooman Pietarinkirkon 1300- ja 1400-lukujen liturgisia kalentereita. Euroopan kirjastoissa on tuhansia keskiaikaisia liturgisia kalentereita, useimmiten osana liturgisia käsikirjoituksia, joita on hyödynnetty historiantutkimuksessa vain marginaalisesti. Koska hierarkkinen kontrolli paikallisista pyhimyskulteista ja liturgisten käsikirjoitusten tuotannosta oli 1500-luvun jälkipuolelle heikkoa, heijastaa aineisto paikallisten yhteisöjen ja yksittäisten uskovien näkemyksiä ja tarpeita. Kalentereiden pyhimysjuhlia käytetäänkin usein paitsi paikallisten liturgioiden ja kulttien tutkimuksessa, myös käsikirjoitusten ajoittamisen ja paikantamisen keskeisenä apuna. Käsikirjoitusten suuresta määrästä ja tutkimuskentän hajanaisuudesta johtuen suuri osa keskiaikaisista liturgisista käsikirjoituksista on kuitenkin edelleen heikosti katalogisoitua ja sitomatta ajalliseen ja paikalliseen kontekstiinsa. Lisäksi aiemman tutkimuksen huomio on keskittynyt varhaisimpiin vuosisatoihin, vaikka ylivoimaisesti suurin osa säilyneestä aineistosta on peräisin 1300- ja 1400-luvuilta. Tämä pitää pakkansa myös Pietarinkirkon, yhden latinalaisen kristikunnan tärkeimmän keskuksen, kohdalla. Päätavoitteinani on identifioida yhtäältä Pietarinkirkon kirjastokokoelman käsikirjoituksia, jotka on joko tuotettu tai muokattu kirkon käyttöön; toisaalta pyhimysjuhlia, jotka erottavat sen kalenteritradition muusta aineistosta. Tutkimukseni edistää näin sekä Pietarinkirkon kokoelman tuntemusta – saattaen kirkon oman aineiston laajemman tutkimuskentän tietoisuuteen – sekä kartoittaa paikallisen pyhimyskultin erityispiirteitä, mikä mahdollistaa jatkossa identifioitavien Pietarinkirkon kalentereiden kytkemisen asianmukaiseen kontekstiinsa. Tutkielma siis hyödyttää kirkon käsikirjoituksista ja pyhimyskultista kiinnostuneita tutkijoita mm. hagiografian, liturgian, paleografian, kodikologian sekä materiaalisen kulttuurin, musiikin, miniatyyritaiteen ja keskiajan uskonelämän tutkimuksen saroilla. Tutkimukseni lisätavoitteet ovat metodologiset. Varhaisempaa tutkimusta vaivaa sekä kapea lähdepohja että laaja-alaisten johtopäätösten tekeminen pieniin subjektiivisesti valittuihin yksityiskohtiin perustuen. Taustalla on viime kädessä inhimillisen tiedonkäsittelykapasiteetin ylittyminen laajan aineistomassan edessä: jo tutkielmaani varten transkriboimani 21 kalenterin aineisto käsittää 5388 kalenterimerkintää. Analyysin monipuolistamiseksi ja tehostamiseksi täydennän perinteistä analyysia digitaalisin metodein. Koska aineistoani varten ei ole kehitetty omia digitaalisia työkaluja, etsin parhaita keinoja olemassa olevien digitaalisen stemmatologian metodien hyödyntämiseksi. Analyysin luotettavuuden arvioimiseksi sovellan myös yleistajuista matemaattista metodologiaa. Tutkielmani tuloksena esitän uusia paikannuksia Pietarinkirkon kirjastokokoelman liturgisille käsikirjoituksille. Lisäksi korjaan joitakin tutkimustraditiossa pitkään – jopa vuosisatoja – esitettyjä virheellisiä tulkintoja ja nostan esiin varhaisempia, tutkimustraditiosta syrjään jääneitä asianmukaisia paikannuksia. Nämä sekä kattava lista kirkon indikatiivisista liturgisista juhlista löytyvät tutkielmani kahdesta liitteestä tiivistetyssä muodossa. Viimeksi mainittu lista edustaa sitä, mikä tekee Pietarinkirkon juhlasyklistä omalaatuisen ja tarjoaa työkalun jatkotutkimukselle esimerkiksi käsikirjoitusten paikantamisen, liturgis-maantieteellisten yhteyksien ja yksittäisten kulttien tutkimuksen saralla. Digitaalisten metodien avulla identifioin aineistostani paitsi Pietarinkirkon omat käyttökalenterit, myös joukon muita kalenteritraditioita. Jatkotutkimuksessa näitä on mahdollista joko hyödyntää itsessään tai suhteuttaa ne osaksi Rooman vanhimman säilyneen ja suurimman kapitulaarisen kirjastokokoelman historiaa. Lisäksi esitän suuntaviivoja nykyisten digitaalisten työkalujen tehokkaaseen hyödyntämiseen ja metodien potentiaaliin tulevan tutkimuksen kannalta.
-
(2016)Tutkimukseni aihe on Suomen asema Iso-Britannian ulkopolitiikassa vuosina 1919—1921. Iso-Britannia ryhtyi tällöin pääministeri David Lloyd Georgen johdolla muuttamaan ulkopoliittista linjaansa suhteessa Neuvosto-Venäjään ja Itä-Eurooppaan. Lloyd Georgen hallitus lopetti tutkimani ajanjakson kuluessa Venäjälle suuntautuneen sotilaallisen väliintulopolitiikan. Tämä muutti myös Suomen roolia Iso-Britannian hallituksen laskelmissa. Hahmottelen tutkimuksessani yleiskuvan Iso-Britannian Suomen-politiikan muodostumisesta ajanjaksolla 1919—1921, asetan Iso-Britannian Suomen-politiikan laajempaan asiayhteyteensä osana Iso-Britannian uutta alueellista strategiaa, ja vertaan Iso-Britannian käytännössä toteuttamaa politiikkaa geopoliittisen teorian keskeisen kehittäjän Sir Halford Mackinderin esittämiin ulkopoliittisiin ehdotuksiin ja suosituksiin, jotka kumpusivat hänen geopoliittisesta teoriastaan. Tutkimukseni ensisijaiset lähteet koostuvat valtaosin Iso-Britannian hallituksen pöytäkirjoista, sen virastojen muistioista, raporteista, kirjeistä ja diplomaattisesta kirjeenvaihdosta. Lisäksi tärkeää roolia näyttelevät Sir Halford Mackinderin teokset, joissa hän hahmottelee geopoliittista ajatteluaan. Keskityn Iso-Britannian hallituksen, ylimpien virkamiesten ja eri ministeriöiden tuottamiin asiakirjoihin, sillä juuri nämä tahot muotoilivat Iso-Britannian ulkopolitiikan olennaisen asiasisällön ja ohjasivat ulkopoliittista päätöksentekoa. Lisäksi käytän lähteinä myös esimerkiksi suomalaisten poliitikkojen toiminta-asiakirjoja ja raportteja. Tutkimuksessani totean Sir Halford Mackinderin ja pääministeri Lloyd Georgen strategisten näkemysten eronneen jyrkästi, sillä Sir Halford Mackinder kannatti väliintulopolitiikan jatkamista, kun taas Lloyd George kannatti sen lopettamista. Osoitan jälkimmäisen kannan voittaneen, jolloin Iso-Britannian alueelliseksi strategiaksi tuli Venäjän maantieteellinen patoaminen ja kaupallinen liennytys. Tällöin Lontoo odotti Suomen solmivan Neuvosto-Venäjän kanssa kestävän rauhan. Esitän, että tämä strategia lähes luhistui Puolan ja Neuvosto-Venäjän sodan vuoksi vuonna 1920. Totean, että tämä ei kuitenkaan merkittävästi muuttanut Suomen roolia Lloyd Georgen omaksumassa uudessa strategiassa, vaan Iso-Britannia päinvastoin lisäsi diplomaattisia ponnistuksia Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisen rauhan aikaansaamiseksi. Tulkitsen tutkimuksessani Mackinderin ja Lloyd Georgen ulkopoliittisten näkemysten tässä suhteessa edelleen eronneen. Käsittelen myös Ahvenanmaan kysymystä Iso-Britannian Suomen-politiikan osana. Totean, että Iso-Britannia pyrki noudattamaan Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisussa mahdollisimman pitkälle puolueettomuutta, kunhan sen omat keskeisimmät edut eivät olleet uhattuna. Katson, että tämä teki Kansainliitosta Iso-Britannian kannalta luontevimman tahon ratkaisemaan riidan. Tulkitsen tutkimuksessani Iso-Britannian kannattaneen myös Kansainliitossa käytännöllisiin poliittisiin näkökohtiin perustunutta ratkaisua Ahvenanmaan ongelmaan.
-
(2016)Tutkielma käsittelee Suomen ja Länsi-Saksan kauppasuhteiden rakentumista toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina 1946–53. Tutkin ensisijaisesti, mikä edesauttoi ja mikä hidasti Suomen ja Länsi-Saksan kauppasuhteiden rakentumista. Toisena tutkimuskysymyksenäni on, mikä vaikutus Neuvostoliitolla ja Suomen taloudellisilla eturyhmillä oli maiden väliseen kaupankäyntiin. Hypoteesinani on, että kylmän sodan konfliktit ja Suomen poliittisesti haastava tilanne idän ja lännen välissä vaikuttivat huomattavasti Suomen ja Länsi-Saksan kauppasuhteiden alkamiseen. Toisena hypoteesinani on, että taloudellisilla eturyhmillä oli enemmän valtaa kauppaneuvotteluissa kuin valtion virkamiehillä. Valtio oli perinteisesti ollut hyvin riippuvainen myyntiedustajien asiantuntemuksesta kauppaneuvotteluissa. Tutkielmani on merkityksellinen lisä tähän tutkimusalueeseen, koska näkökulmani poikkeaa aiemmasta tutkimuksesta. Olen rajannut tutkimuksestani pois Suomen ja Itä-Saksan välisen kaupan, keskityn Suomen ja Länsi-Saksan suhteisiin aiempia tutkimuksia lyhemmällä aikavälillä ja kiinnitän huomiota kauppaneuvottelijoiden taustoihin. Aikaisempaa tutkimusta kaupankäynnin alkuvuosista on vähän, sillä se on usein tullut sivuutetuksi kaupan vähäisyyden vuoksi. Itse päätän tutkimukseni siihen, kun kauppa maiden välillä kasvaa sotaa edeltävälle tasolle. Lähdeaineistoni koostuu pääasiassa ulkoministeriön arkistosta löytyvistä kauppasopimuksista, muistioista, raporteista, kirjeistä ja tiedotteista. Tilastoja Suomen ja Länsi-Saksan kaupan volyymeista sain Tilastokeskuksen Suomen virallinen tilasto -kokoelmasta. Tutkimukseni on tehty ainoastaan Suomen näkökulmasta, sillä minulla ei ole alkuperäislähteitä Saksasta. Tutkimustulokset yllättivät minut. Ne paljastivat, että Suomen ja Länsi-Saksan kaupan hitaaseen alkuun vaikutti olennaisesti länsiliittoutuneiden päätös tehdä Länsi-Saksasta metsäteollisuusmaa. Kylmän sodan ilmapiirillä oli myös vaikutusta varsinkin kauppaedustustojen perustamisessa, mutta varsinaisiin kauppasuhteisiin vaikutus ei ollut yhtä suuri kuin olin ajatellut. Minulle selvisi myös, että valtion virkamiesten rooli oli kauppaneuvotteluissa merkittävämpi kuin taloudellisten edunvalvontajärjestöjen. Kauppaneuvotteluita käytiin hiljaisina vuosina 1946–49 kokonaan ilman myyntiyhdistysten edustajia, ja kaupankäynnin vilkastuttua virkamiehet jatkoivat yhä neuvotteluiden johtamista.
-
(2017)Suomen ja Korean tasavallan (Etelä-Korea) diplomaattisuhteiden kehitys sitoutui kylmän sodan loppumisen yhteyteen. Vaikka Suomi oli avannut edustuston Korean tasavallan pääkaupunkiin Souliin 1970-luvulla, Suomen harjoittama kaupallinen ulkopolitiikka ja valtioiden keskinäinen lähestyminen helpottuivat 1980-luvulla globaalin paineen menettäessä merkitystään. Suomen asennoitumiseen ja konkreettisen vaikuttamisen tasoon vaikutti lisääntynyt ulkopoliittinen rohkeus, joka vahvistui 1980-luvulla ja konkretisoitui vuosikymmenen päättyessä. Tässä yhteydessä Suomen edustajat Soulissa tarkastelivat muuttuvaa valtiota, joka siirtyi nopeasti autoritaarisesta järjestelmästä vakaaksi ja kansalaisvapauksia ylläpitäväksi demokratiaksi. Etelä-Korea koki kylmän sodan ajan Korean demokraattisen kansantasavallan (Pohjois-Korea) uhan, ja siirtymä demokratiaan ei ollut helppo. Yhdysvallat tuki Etelä-Korean antikommunistista hallintoa, muttei hyväksynyt siltä liian autoritaarista hallinnointitapaa. Yhdysvallat oli rahoittanut Etelä-Korean koulutusta, ja tulokset heijastuivat koulutetun keskiluokan vaatiessa hallinnon omaksuvan demokraattisen hallintotavan. Etelä-Korean hallinto uudisti valtiota 1980-luvulla, mutta suurin käänne tapahtui vuoden 1987 jälkeen, kun maa demokratisoitui. Suomen lisäksi useat sosialistimaat lähestyivät Etelä-Koreaa Soulin vuoden 1988 olympialaisten alla. Täten suurlähetystön raportoinnissa käytetty semantiikka ja sanasto ovat relevantteja: suurlähetystön henkilökunta keskusteli paikallisen poliittisen eliitin ja muiden valtioiden edustajien kanssa, joten Suomen edustajien käyttämät termit ja mahdolliset mielipide-erot Etelä-Korean tilanteesta ovat tärkeitä tutkimuskohteita. Pro gradun tavoite tutkia kylmän sodan lopun vaikutusta Suomen ja Etelä-Korean diplomaattisuhteille, ja heijastaa näin muuttuvien globaalien asetelmien vaikutusta etupiireihin kuuluneiden valtioiden suhteisiin ja toimintamahdollisuuksiin. Vaikka valtioiden välisistä diplomaattisuhteista on tehty aiempaa tutkimusta, keskityn tutkimaan kylmän sodan loppumisen vaikutusta. Aineisto koostuu pääsääntöisesti Ulkoasiainministeriön hallussa olevista Suomen Soulin-suurlähetystön raporteista ja muista selvityksistä, pääsääntöisesti vuosilta 1985-1991. Mukana on myös entisen Soulin-suurlähettilään litteroitu haastattelu. Tutkimusmenetelmä eli metodi on teoriasidonnainen lähestymistapa. Pro gradu on sidoksissa globaaleihin poliittisiin muutoksiin, joten Suomen suhteita ja asennoitumista Etelä-Koreaan tarkastellaan Suomen ulkopolitiikan muutoksien yhteydessä. Teoriataustani heijastuu metodin yhteydessä. Koska Suomen ulkopoliittinen itsevarmuus lisääntyi 1980-luvulla, Etelä-Korea oli jatkumoa Suomen ulkopoliittisessa toiminnassa. Suomen ulkopolitiikka oli hienovaraista, mutta kehittyi. Suomen kansainvälistyminen kylmän sodan loppuessa oli realiteetti, johon vaikutti taloudellisten suhteiden kehittämisen tarve. Ulkopoliittinen avautuminen realisoitui täten 1980-luvun loppuessa.
-
(2017)Suomen toisen maailmansodan jälkeinen ulkopolitiikka oli ollut hyvin pidättyväistä. Pyrkimys pysyä taustalla oli myös seurausta Neuvostoliiton halusta vaikuttaa Suomen politiikkaan. Suomen osallistuminen Suezin rauhanturvaoperaatioon tapahtui lähes 1956 heti YK:n jäseneksi liittymisen jälkeen. Tutkimuksessa selvitän niitä taustoja ja prosesseja, jotka olivat osana Suomen päätöksentekoa rauhanturvaoperaatioon liittyen. Tapahtumaa edelsi kaksi yleiskokouksen äänestystilannetta, joissa Suomi joutui ottamaan kantaa suurvaltojen toimintaan. Neuvostoliiton suorittaman Unkarin miehityksen yhteydessä Suomi pidättäytyi äänestyksestä peläten Neuvostoliiton suhtautumista asiaan, mikä herätti negatiivista huomiota. Pari päivää myöhemmin äänestettiin Suezin kriisin tuomitsemisesta, jossa Suomelle avautui mahdollisuus paikata tahrattua mainettaan. Tässä yhteydessä YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöld pyysi Suomea lähettämään joukkoja muiden Pohjoismaiden yhteiseen osastoon. Päätös tästä tehtiin Suomen valtiojohdon osalta nopeassa, mutta ristiriitaisessa tilanteessa. Pyrkimys välttää joutumasta suurvaltojen konfliktin osapuoleksi joutui koetukselle. Päätöstä edelsi kuitenkin epäilys joukon merkityksestä, niin entisen presidentin J.K. Paasikiven, kuin istuvan presidentin U.K. Kekkosen mielessä. Mahdollisuus edistää rauhan kehitystä Suezin kriisialueella ja olla samassa rintamassa muiden Pohjoismaiden katsottiin kuitenkin poliittisesti edulliseksi toimenpiteeksi. Täysin valmistautumattomana uuden tyyppiseen sotilaalliseen operaatioon pakotti Suomen hallituksen luomaan tarkoitukseen sopivan joukon lähes tyhjästä. Tässä yhteydessä osoitettu poliittinen rohkeus avasi mahdollisuuden, josta syntyi myöhemmin Suomen maine "rauhanturvaamisen suurvaltana".
-
(2017)Pro gradu-tutkielmani tarkastelee yhdysvaltalaisten diplomaattien ja poliitikkojen näkemystä Suomen kansainvälisestä asemasta 1950-luvun puolivälissä. Suomen kansainvälinen asema oli silloin muutostilassa, minkä seuraukset vaikuttavat vielä tänäkin päivänä. Lyhyen ajan sisällä Suomi sai Neuvostoliitolta takaisin Porkkalan alueen ja pääsi liittymään YK:n jäseneksi sekä Pohjoismaiden neuvostoon. Tutkimuksen yhdysvaltalaisena lähdemateriaalina on aikakauden keskeisiä diplomaattisia linjapapereita Suomeen liittyen, Helsingin suurlähetystön raportteja, YK:n jäsenyyden laajenemiseen liittyviä asiakirjoja ja kongressin asiakirjasarjoja. Suomalaisen tutkimusmateriaalin osalta keskeisiä ovat Washingtonin suurlähetystön raporttisarjat ja YK-jäsenyyteen liittyvä ulkoministeriön materiaali. Yhdysvaltojen keskeisimmät poliittiset linjaukset määriteltiin Suomen osalta asiakirjassa NSC-5403. Siinä tuodaan esiin Suomen sijainnin geopoliittinen ulottuvuus. Suomea oli tarkoitus auttaa niin, ettei Suomen asema Neuvostoliiton naapurissa joudu vaaranalaiseksi. Asiakirja julkaistiin vuonna 1988 FRUS-kokoelmassa, mutta osa toimintaohjelman kohdista jätettiin salaisiksi. Tarkastelen muiden asiakirjojen avulla niiden sisältöä ja niiden salaisuusluokituksen muutosta. Salaisissa pykälissä tuodaan esiin Suomen auttaminen salaisten operaatioiden avulla kommunistien vastaisessa taistelussa ja pyrkimys saada Suomi mukaan idän ja lännen välisen kaupan rajoitteisiin. Porkkalan palautuksen osalta yhdysvaltalaiset pelkäsivät suomalaisten sopineen salaa Itä-Saksan tunnistamisesta vastapalveluksena Neuvostoliitolle. Eisenhowerin hallinnon linjaan Neuvostoliittoa reunustavien valtioiden tukemisesta sopi pienehkö salainen asetoimitus, jossa suomalaiset pääsivät tutustumaan yhdysvaltalaiseen panssarintorjuntateknologiaan. Suomen geopoliittisen aseman merkitys tulee esiin monenlaisista asiakirjoista, joissa toistuvasti viitataan Suomen kriittiseen asemaan Neuvostoliiton reunavaltiona. Vaikka yhdysvaltalaiset suhtautuivat kielteisesti strategisten tuotteiden viemiseen Neuvostoliittoon, sallittiin Suomelle tässä suhteessa erivapauksia kuten tietyille muillekin maille. Yhdysvaltalaiset suhtautuivat Suomen YK-jäsenyyteen hyvin myönteisesti. Suomen pääsy jäseneksi oli kiinni monenlaisista kansainväliseen poliittiseen tilanteeseen liittyvistä tekijöistä kuten liennytyksestä ja nousevan kolmannen maailman paineesta uusien jäsenien hyväksymiseksi. Myös erilaisia sisäpoliittisia tekijöitä oli huomioitava jäsenyyskysymyksen ratkaisemisessa. Yhdysvaltojen YK-edustaja Henry Cabot Lodge työskenteli uutterasti uusien jäsenien hyväksymisen eteen huomattavalla arvovallalla, millä oli välillisesti merkitystä Suomenkin kannalta. Suomen YK-jäsenyys sopii esimerkiksi tutkimuskohteesta, jossa kokonaisnäkemyksen muodostamiseksi pitää huomioida kansainvälisen politiikan globaali viitekehys. Yhdysvalloissa oli monenlaisia näkemyksiä ulkopolitiikan suunnasta, vaihtelua oli ministeriöiden välillä ja puolueiden sisälläkin. Tässä mielessä yhdysvaltalainen ulkopolitiikka on moniulotteinen kokonaisuus. Tärkeää on myös erottaa, milloin polittisissa puheissa on kyse politiikan tekemisestä ja milloin poliitikon varsinaisista mielipiteistä käsiteltävään asiaan liittyen. Siinä mielessä tutkittavaa riittäisi sen osalta, mikä itseasiassa oli viitekehys missä tunnetuimmat viittaukset Suomeen tehtiin. Parhaiten kokonaiskäsitykseen Yhdysvaltojen ulkopolitiikan sisällöstä päästään tutkimuksilla, jotka ylittävät keinotekoisen rajan sisä- ja ulkopolitiikan välillä.
-
(2015)During the mid-19th century, Sweden was almost a completely unknown country in the Czech Lands due to the geographical distance and the lack of historical relations, aside of the Thirty Years’ War. However, from the 1860’s onwards, there was a visible increase of Czech interest in foreign countries, including Sweden. The objective of this thesis is to analyze how the portrayal of Sweden developed between 1848 and 1914. This is done by analyzing of the general reasons behind the increase of interest in foreign countries and with an in-depth look at the increase of Czech interest towards Sweden. The method used in the thesis is historical research, which critically analyzes primary sources, such as travelogues, articles in newspapers and magazines, and historical fiction published between years 1848 and 1914. The primary sources are compared to each other in order to establish similar and ambivalent themes in the portrayal of Sweden. The general interest in foreign countries is explained as a consequence of an overall modernization process, which started already during the last third of the 18th century and influenced industrial, political, social and cultural developments in the Czech Lands during the 19th century. The increase of interest in Sweden was initially the result of the overall interest in foreign countries from the 1860’s onwards, but which later developed into a genuine interest by the Czech intelligentsia. The research of primary sources shows that there was no homogenous portrayal of Sweden, but two different perspectives of how Sweden was portrayed in the Czech printed sources. The first one, the traditional one, connects Sweden mainly to the Swedish invasion of the Czech Lands during the Thirty Years’ War. This theme appears in a great number of historical novels, where Swedes are portrayed predominantly in a negative way. The second perspective developed through travelogues, written by Czech tourists and travelers who visited Sweden. The Thirty Years’ War is presented as something that happened a long time ago and which has nothing to do with the contemporary Swedes, praised for their friendliness, kindness, neatness and manners. By the beginning of the 20th century, the portrayals of ruthless, looting warriors coexisted with the modern portrayal of Sweden, which presented Swedes as “the French of the North,” with great advancements in the fields of engineering, women’s rights, arts and literature and children’s education.
-
(2017)Tutkin pro gradu -työssäni identiteetin rakentumista Suomi-lehden siirtolaiskirjoituksissa. Suomi-lehti perustettiin Australiassa 1920-luvulla suomalaissiirtolaisten yhdyssiteeksi, ja sen sivuilla on säilynyt merkittävä osa australiansuomalaisten historiaa. Toisen maailmansodan jälkeen jopa 15 000 suomalaista emigroitui Australiaan, kunnes muutokset Australian siirtolaisuuspolitiikassa johtivat muuttoliikkeen tyrehtymiseen 1970-luvun alussa. Tutkimukseni ajoittuu vuosille 1968-73, jolloin Suomen Australian-siirtolaisuudessa koettiin viimeinen huippukausi ja Australian suomalaisvähemmistö kasvoi suurimmilleen koskaan. Runsaan paluumuuton jälkeenkin noin 10 000 suomalaista jäi rakentamaan uutta elämää eteläiselle mantereelle. Tutkimukseni perustuu siirtolaiskirjoitusten tulkinnalliseen analyysiin, jossa tarkastelen australiansuomalaisia ja identiteetin kysymyksiä etnisyyden, intersektionaalisuuden ja ylirajaisuuden näkökulmista, ja konstruktionistisen historiantutkimuksen ja sukupuolentutkimuksen metodeihin nojaten. Teoreettisen viitekehyksen työlleni muodostaa kielellisen käänteen jälkeinen subjektiviteetin teoretisointi, jossa yksilön ja identiteetin nähdään rakentuvan historiallisessa ajallisessa ja paikallisessa kontekstissaan, vuorovaikutussuhteessa kulttuuriin ja toisiin, kielellisissä ja diskursiivisissa merkityksenannoissa ja tiedostamattomissa prosesseissa. Länsimaisen humanismin mieskeskeistä tutkimusperinnettä ja monoliittista ja essentialistista kulttuurimallia purkava tutkimukseni paikantuu myös feministisen tutkimuksen poliittiselle kentälle. Esitän, että siirtolaisuus merkitsi australiansuomalaisille eräänlaista suomalaisen identiteetin kriisiytymisen tilaa, jossa kysymys etnisyydestä avautui uudelleenneuvottelun ja toisaalta myös puolustamisen kohteeksi. Australiansuomalaiset tulivat tietoiseksi suomalaisuudestaan juuri vieraiden kulttuuristen merkitysjärjestelmien vaikutuksille altistuessaan. Etnisyys käsitteellistyy kuvitteelliseen yhteisöön nojautuvana kollektiivisena identiteettinä ja siirtolaisuus puolestaan diasporisena tilana, joka luo kaipuuta takaisin tuohon kuvitteelliseen alkuperään. Suomalaisuuden vaaliminen ei merkityksellisty niinkään siirtolaisten sielusta luonnollisesti kumpuavan olemuksen säilömisenä vieraissa oloissa, vaan sen sijaan juuri tuon vierauden synnyttämänä tarpeena rakentaa uudelleen siirtolaisuuden paikaltaansiirtävissä prosesseissa menetetty kuuluvuuden ja merkityksen tuntu. Väitän, että australiansuomalaista vähemmistöä on mahdotonta tarkastella vain yhden homogeenisen etnisen näkökulman varassa, sillä etnisyyden käsite häivyttää näkyvistä vähemmistöön sisältyviä eroja ja moninaisuutta. Intersektionaalisesta näkökulmasta australiansuomalaisen vähemmistön sisällä hahmottuukin useita eroja luovia jakolinjoja, joissa kosketuspinnat siirtolaisuuden kokemiseen olivat hyvin erilaisia. Siirtolaisena eletty aika, sukupuoli, työ, luokka, ikä, sukupolvi ja sopeutumisen aste tai syrjäytyneisyyden eri muodot rakensivat hyvin erilaisia kokemuksia siirtolaisuudesta, ja nämä yhteiskunnalliset asemoinnit ja identiteettipositiot yhdistyivät kussakin siirtolaisessa eri tavoin. Kyseenalaistan näkemyksen kulttuureista muuttumattomina, puhtaina, erillisinä ja toisistaan riippumattomina entiteetteinä ja esitän sen sijaan australiansuomalaisten rakentaneen identiteettiään eräänlaisessa ylirajaisessa kolmannessa tilassa, kahden kielen, kulttuurin ja kodin symbolisessa rajamaastossa, jossa ihmiset, identiteetit ja kulttuuriset vaikutteet olivat jatkuvissa hybridisoitumisen prosesseissa. Työn keskeinen argumentti on, että siirtolaisuus on nähtävä kokonaisvaltaisena elämänmuutoksena, niin materiaalisena kuin eksistentiaalisena siirtymisen tilana ja jopa elämänmittaisena prosessina, johon jatkuvat neuvottelut identiteetistä, omasta paikasta, merkityksistä ja kuulumisesta olennaisesti sisältyvät.
-
(2016)Kleopatra VII Filopator hallitsi Egyptiä vuodesta 51 vuoteen 30 e.a.a. Vuonna 41 e.a.a. hän liittoutui roomalaisen sotapäällikön ja valtiomiehen Marcus Antoniuksen kanssa. He taistelivat vallasta Rooman valtakunnassa C. Julius Caesarin perillisen Octavianuksen kanssa. He hävisivät, joten heidän vihollisensa kirjoittivat heistä kertovan historian. Tutkielmani pääkysymykset olivat: Kuinka suurta osaa rasismi esittää Kleopatrasta vuodesta 41 e.a.a. eteenpäin kertovassa antiikin historiankirjoituksessa? Entä misogynismi? Pääosassa oli kreikkalaishistorioitsijoiden Plutarkhoksen ja Dion Kassioksen tekstien kritiikki, mutta käsittelin myös muiden Kleopatrasta kirjoittaneiden historioitsijoiden tekstejä. En rajoittanut käsittelyä pelkkiin historioitsijoihin, vaan toin esille myös aikalaisrunoilijoiden kirjoituksia Kleopatraa vastaan. Tarkastelin myös M. Antoniusta käsittelevää historiankirjoitusta, joka kertoo hänen vaiheistaan vuoden 41 e.a.a. jälkeen. Kuinka paljon Antoniukseen tarttui negatiivisia ominaisuuksia Kleopatrasta antiikin historiankirjoittajien mukaan? Miten roomalainen mies muuttui itämaisen naisen vaikutuksen alla? Tutkimus osoitti, että Kleopatraa käsittelevä antiikin historiankirjoitus oli erittäin rasistista ja misogynistä. Koska Antoniuksen katsottiin olleen voimakkaasti Kleopatran vaikutuksen alainen, myös häneen kohdistunut kirjoitus sisälsi kosolti rasistisia ja misogynisiä piirteitä.
-
(2016)The planned referendum on whether the United Kingdom (UK) should remain within or leave the EU will be only the second time that the UK’s relationship with Europe has been put so directly to the electorate. Even for a country which is no stranger to asking for and obtaining exemptions from European treaties, holding an in/out membership referendum is a drastic measure with potentially far-reaching consequences. The objective of this thesis is to determine what confluence of factors led to such a vote being promised in 2013. The thesis considers existing secondary literature on the UK’s relationship with the EU and Britain’s domestic politics. It critically analyses this alongside primary sources, from government documents and political speeches to electoral and opinion polling data. News reports from a range of sources are used to support and contextualise the overall argument. Analysis of the factors behind the decision to promise a referendum is split into three categories: the influence of the EU on British policy, domestic political considerations, and public opinion on the EU and related issues. The research shows that while levels of public support for Brexit are not insignificant, the promise of a referendum can not be attributed primarily to popular demand. Rather, the referendum was promised as a result of political calculations ahead of a likely close general election.
-
(2016)Tämä yleisen historian pro gradu -työ käsittelee Kyproksen kriisin YK-kirjeenvaihtoa vuonna 1964 historiapolitiikan näkökulmasta. Historiapolitiikalla tutkimuksella viitataan historian tietoiseen käyttöön politiikan välineenä. Pro gradu -työn teoreettisena viitekehyksenä on suurimmalta osalta Pilvi Torstin (2008) esittämä jaottelu, jossa historiapolitiikan käyttöä voidaan tutkia sen ilmenemismuotojen tai poliittisten motiivien kautta. Tälle tutkimukselle oleellisia historiapolitiikan ilmenemismuotoja ovat historian käyttö juridisina argumentteina sekä julkisissa lausunnoissa. Tutkimus tunnistaa myös Torstin jaottelun mukaiset sisä- ja ulkopoliittiset sekä ’yleisen hyvän’ motiivit Kyproksen edustajien historiaan viittaavassa argumentoinnissa. Tutkielma lähestyy aihetta lähdeaineiston kriittisellä analyysilla ja tulkinnalla. Vastikään itsenäistynyt Kypros ajautui sisäpoliittiseen kriisiin ja väkivaltaisiin yhteenottoihin saaren kreikkalaisen ja turkkilaisen yhteisön välillä joulukuussa 1963. Kyproksen kriisi otettiin YK:n turvallisuusneuvoston agendalle alkuvuodesta 1964 ja Kyproksen yhteisöjen edustajat olivat tiuhaan yhteydessä turvallisuusneuvostoon sekä YK:n pääsihteeriin. Tutkimus analysoi näiden kirjeiden historiallisten argumenttien käyttöä ja niiden sisäänrakennettuja nationalistisia olettamuksia. Kriisin kaksi osapuolta luovat kahta hyvin erilaista kertomusta siitä, mitä saarella tapahtuu ja mikä on väkivallan taustalla. Vaikka kriisi on sama, narratiivit vaihtelevat suuresti. Analyysi tunnistaa historia-argumenttien poliittisen käytön Kyproksen kriisin osapuolten viestinnässä. Se myös huomioi, että nationalistiset rakenteet, kuten omaksutut historiakäsitykset, kansakunnan kohtalo ja viholliskäsitykset ovat usein tautalla historian poliittisessa käytössä, erityisesti kun kyseessä on Kyproksen kriisin kaltainen pitkittynyt etnisten ryhmien välinen konflikti. Kyproksen kriisin osapuolten yhteydenpito YK:n turvallisuusneuvostolle oli valjastettu omien poliittisten tavoitteiden edistämiseksi, ei niinkään avoimen ja rakentavan dialogin aikaansaamiseksi. Historiapolitiikan viitekehyksen soveltaminen antaa tutkimukselle syvyyttä kun pyritään ymmärtämään, mikä motivoi osapuolia käyttämään juuri kyseessä olevia historiallisia argumentteja.
-
(2011)The dissertation examines aspects of asymmetrical warfare in the war-making of the German military entrepreneur Ernst von Mansfeld during his involvement in the Thirty Years War. Due to the nature of the inquiry, which combines history with military-political theory, the methodological approach of the dissertation is interdisciplinary. The theoretical framework used is that of asymmetrical warfare. The primary sources used in the dissertation are mostly political pamphlets and newsletters. Other sources include letters, documents, and contemporaneous chronicles. The secondary sources are divided into two categories, literature on the history of the Thirty Years War and textbooks covering the theory of asymmetrical warfare. The first category includes biographical works on Ernst von Mansfeld, as well as general histories of the Thirty Years War and seventeenth-century warfare. The second category combines military theory and political science. The structure of the dissertation consists of eight lead chapters, including an introduction and conclusion. The introduction covers the theoretical approach and aims of the dissertation, and provides a brief overlook of the sources and previous research on Ernst von Mansfeld and asymmetrical warfare in the Thirty Years War. The second chapter covers aspects of Mansfeld s asymmetrical warfare from the perspective of operational art. The third chapter investigates the illegal and immoral aspects of Mansfeld s war-making. The fourth chapter compares the differing methods by which Mansfeld and his enemies raised and financed their armies. The fifth chapter investigates Mansfeld s involvement in indirect warfare. The sixth chapter presents Mansfeld as an object and an agent of image and information war. The seventh chapter looks into the counter-reactions, which Mansfeld s asymmetrical warfare provoked from his enemies. The eighth chapter offers a conclusion of the findings. The dissertation argues that asymmetrical warfare presented itself in all the aforementioned areas of Mansfeld s conduct during the Thirty Years War. The operational asymmetry arose from the freedom of movement that Mansfeld enjoyed, while his enemies were constrained by the limits of positional warfare. As a non-state operator Mansfeld was also free to flout the rules of seventeenth-century warfare, which his enemies could not do with equal ease. The raising and financing of military forces was another source of asymmetry, because the nature of early seventeenth-century warfare favoured private military entrepreneurs rather than embryonic fiscal-military states. The dissertation also argues that other powers fought their own asymmetrical and indirect wars against the Habsburgs through Mansfeld s agency. Image and information were asymmetrical weapons, which were both aimed against Mansfeld and utilized by him. Finally, Mansfeld s asymmetrical threat forced the Habsburgs to adapt to his methods, which ultimately lead to the formation of a subcontracted Imperial Army under the management and leadership of Albrecht von Wallenstein. Therefore Mansfeld s asymmetrical warfare ultimately paved way for the kind of state-monopolized, organised, and symmetrical warfare that has prevailed from 1648 onwards. The conclusion is that Mansfeld s conduct in the Thirty Years War matched the criteria for asymmetrical warfare. While traditional historiography treated Mansfeld as an anomaly in the age of European state formation, his asymmetrical warfare has begun to bear resemblance to the contemporary conflicts, where nation states no longer hold the monopoly of violence.
Now showing items 61-80 of 89