Browsing by discipline "suomen kieli"

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten suomen kielen opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden sukupuolijakauma ja sen kehitys sekä sukupuoliteemat laajemmin näkyvät ainejärjestölehti Siulasten 1900-luvun vuosikerroissa. Tutkielman aineisto koostuu vuosina 1978–1999 ilmestyneistä Siulaset-lehdistä. Niistä on hyödynnetty 74 tekstiä, jotka luetellaan liitteessä 1. Tekstit jakautuvat karkeasti 1) teksteihin, joissa käsitellään naisia tieteentekijöinä tai yhteiskunnassa, sukupuolikysymyksiä fennistiikassa tai nais-/mies-/sukupuolentutkimusta tieteenalana; 2) fiktiivisiin ja/tai humoristisiin teksteihin, joissa käsitellään sukupuolitematiikkaa ja 3) muihin, satunnaisempia mainintoja, kuten Siula ry:n ja sen hallitusten sukupuolijakauman kommentointia ja sanastollisia havaintoja, sisältäviin teksteihin. Tutkielmassa on laaja taustoitusluku fennistiikan sukupuolijakaumasta. Tarkastelussa on opiskelijoiden ja opettajien jakauma eri yliopistoissa, tieteellisinä julkaisijoina Kotikielen Seuran julkaisemassa Virittäjässä ja Suomen Kielen Seuran julkaisemassa Sananjalassa sekä Siulasissa ja sitä julkaisevassa ainejärjestö Siulassa. Taustoitus laajentaa aiempia julkaisuja ja osoittaa, että niin väitöskirjojen tekijöiden kuin tutkijoiden joukoissa tapahtui selkeä naisistuminen tarkasteltavalla ajanjaksolla: sukupuolijakauma lähestyi tilannetta, joka opiskelijoiden keskuudessa on ollut vallitseva 1920-luvulta lähtien. Siulasten hallitsevimmaksi sukupuoliteemaksi paljastuu nais-/sukupuolentutkimuksen ja feministisen lingvistiikan kehitys. Aihetta käsitellään 1980-luvulla lingvistiikan kautta, sitten hallinnollisella tasolla Auli Hakulisen ja suomen kielen laitoksen näytellessä tärkeää osaa naistutkimuksen vakiintumisessa Helsingin yliopistossa ja 1990-luvulla myös miesten ja miestutkimuksen näkökulmasta. Toisaalta lehdessä myös kommentoidaan professorien ja yleisesti tutkijoiden sukupuolijakaumaa, mikä vähenee ajan ja tapahtuneen kehityksen myötä. Lisähavaintona on, että aineiston kirjoittajista moni on päätynyt suomen kielen tutkijaksi ja etenkin naisista usea on Siulasten jälkeenkin toiminut sukupuoliasioiden parissa. Tutkielma on tiettävästi ensimmäinen ainejärjestölehteä oppihistorian osana käsittelevä ja toisaalta opiskelijoiden näkökulman suomen kielen oppiaineen sukupuolijakaumaan tuova pro gradu. Se paljastaa lehdet haastavaksi, mutta rajatuilla alueilla hyödylliseksi tutkimuskohteeksi ja lisämateriaaliksi etenkin henkilöhistorioiden osalta. Sukupuolikehityksen osalta laajempaa jatkotutkimusta olisi tehtävissä muun muassa professorien nimitysprosesseista ja siitä, miten naisistuminen on näkynyt tieteenalan sisältöjen kehityksessä. Ainejärjestöjen ja opiskelijoiden ottaminen osaksi oppihistorian tutkimusta laajemmin olisi myös suotavaa.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee empatiaa ja näkökulmanvaihtoa lemmikkieläinblogien ja Facebookin eläinsivujen kerronnassa. Blogeissa ja Facebook-sivuilla kerrotaan eläinten päivittäisestä elämästä usein kuvien kera. Kertojana teksteissä voi olla eläimen omistaja tai eläin itse. Kutsun tutkimuksessani tätä eläimistä ja niiden tekemisistä kertomista eläinkerronnaksi. Tavoitteenani on selvittää eläinkerronnassa toistuvat kerrontaan, moniäänisyyteen ja näkökulmanvaihtoon liittyvät kielelliset keinot, jotka kutsuvat lukijaa kokemaan empatiaa eläintä kohtaan. Tutkimukseni on lingvististä tekstintutkimusta, ja se pohjaa systeemis-funktionaaliseen teoriaan. Tutkin tekstejä sosiaalisena ilmiönä, jonka merkitykset nousevat tekstistä yksittäisten kielellisten valintojen kautta. Hyödynnän tutkimuksessani myös erityisesti fokalisointiin, näkökulmanvaihtoon ja kerrontaan liittyviä teorioita sekä fenomenologista tutkimusta ihmisen kokemasta empatiasta eläimiä kohtaan. Sen mukaan ihminen voi ymmärtää eläimen kehollisen samankaltaisuuden ja hetkellisesti samastua eläimen kokemukselliseen tilaan. Eläinkerronnassa käytetään myös paljon kuvia. Esitän tutkimuksessani, että kuva ja teksti tulee lukea toistensa vaikutusalassa. Kuva voi toimia kuvituksena kertomukselle, jolloin se on tekstin vaikutusalassa. Toisaalta kuva voi olla olennaisen tärkeä tekstin ymmärtämisen kannalta. Tämä toteutuu erityisesti eläimen näkökulmasta kerrotuissa minä-muotoisissa teksteissä. Kuvien tehtävä on näissä toimia tekstiosan johtoilmauksena, jolloin niihin liittyvä teksti puolestaan on referaattiosana. Teksti on silloin kuvan vaikutusalassa. Määrittelen ensin eläinkerronnalle kolme kerrontatyyppiä sen mukaan, kuka on tekstien pääasiallinen kertoja. Sen jälkeen tutkin jokaisessa ryhmässä esille nousevia kielellisiä valintoja, jotka mahdollistavat empaattisen eläytymisen. Kerrontamuoto itsessään on jo eläytymistä kutsuva kielellinen valinta. Ensimmäisessä ryhmässä on ulkoinen kertoja ja toisessa ja kolmannessa ryhmässä minä-kertoja. Jälkimmäiset ryhmät eroavat siinä, että toisessa ryhmässä kertojana on ihminen ja kolmannessa eläin. Näiden kolmen kerrontatyypin lisäksi tarkastelen muutamia eläinkerronnassa yleisesti käytettyjä kielellisiä keinoja, joilla luodaan tekstiin empaattisen eläytymisen mahdollisuuksia. Osoitan tutkimuksessani, että eläinkerronnan fokalisaatio siirtyy usein eläimen näkökulmaan, mikä mahdollistaa lukijan empaattisen eläytymisen eläimen osaan. Tutkimuksestani selviää, että eläinkerronta sisältää runsaasti erilaisia keinoja, joilla empatiaa osoitetaan tai kutsutaan.

Tutkielmassa käsitellään Aku Ankka -lehden huumorin muodostumisen kielellisiä keinoja. Aku Ankka -lehti on Suomessa erittäin suosittu, ja monet lapset oppivat sen avulla lukemaan ja parantavat lukuvarmuuttaan. Aku Ankka -lehteä pidetään ennen kaikkea hauskana, ja sen kieltä pidetään monipuolisena, oivaltavana ja hauskana. Aku Ankassa ei kuitenkaan juuri ole vitsejä. Tässä opinnäytetyössä kuvataan, millä keinoilla lehden hauskuus rakennetaan. Tutkimuksessa selvitetään, mikä mahdollistaa huumorin kokemuksen rakentumisen ja miten saadaan aikaan leikkitila, jossa huvittuminen ja jopa nauraminen on mahdollista. Aku Ankka synnyttää leikkisän ilmapiirin lehden ja lukijan välille. Lehden ja lukijan välillä vallitsee huumorin sopimus, joka sisältää komiikan keinot, jotka Aku Ankka ottaa käyttöönsä taatakseen huvittuneen olotilan. Aku Ankan huumorin sopimukseen kuuluvat hahmot, tarinoiden ympäristö, aiheet ja aihepiirit, kerrontatapa sekä niiden jännittävyys, suomen kielen käyttö, huumorin muodostamisen tavat ja lehden perinteiden kunnioittaminen. Huumorin teorioista esitellään ylemmyysteoria, huojennusteoria ja inkongruenssiteoria. Ne soveltuvat parhaiten Aku Ankan kielen huumorin analysoimiseen. Mikään huumorin teorioista ei yksin selitä, miksi jokin asia meitä huvittaa, vaan koominen syntyy monen elementin yhteistyönä. Aku Ankan kielelliseen huumoriin syvennytään tutkimalla kielen piirteitä, jotka eroavat standardikielestä. Analyysin kehyksenä käytetään Artur Asa Bergerin luomaa huumorin kategorisointia, jossa kielellisen huumorin välineiksi määritellään seuraavat keinot: alluusio, mahtipontisuus, määrittely, liioittelu, leikillisyys, loukkaukset, lapsenomaisuus/sanojen äänneasulla leikittely, ironia, väärinymmärrys, liioiteltu kirjaimellisuus, sanaleikit, nokkela tai osuva sanailu, naurettavaksi tekeminen ja iva, sarkasmi ja satiiri. Runsain esimerkein esitellään Aku Ankan kielellisen huumorin rakentumista ja sitä peilataan esiteltyihin teorioihin ja kuvausmalleihin. Aineistona on ruutuja koko Aku Ankan historian ajalta, mutta pääpaino on 2000-luvulla julkaistuissa lehdissä. Lisäksi toimituksen kielen työstämistä esitellään esimerkeillä Aku Ankan vedoksista, joissa toimitus käy dialogia lopullisen kieliasun löytämiseksi. Tutkielmassa esitellään Disney-sarjakuvan ja Aku Ankka -lehden historia Suomessa 1930-luvun alusta tähän päivään Suomen suurimmaksi ja luetuimmaksi viikkolehdeksi. Lehden historialla on suuri vaikutus siihen, miten sen puhekuplat yhä edelleen muokataan kaikenikäisten luettavaksi. Tutkielmassa myös kuvataan Aku Ankka -lehden toimitusprosessi ja sen eri vaiheet aina sarjojen suunnittelusta painovalmiiksi lehdeksi.

Tarkastelen tietokirjallisuuden tutkimukseen kuuluvassa pro gradu -tutkielmassani referoinnin ja moniäänistämisen keinojen käyttöä ja tarkoitusta suomenkielisissä tietokirjoissa. Menetelmänäni käytän lingvististä tekstianalyysiä, jota tuen kirjallisuustieteen ja diskurssintutkimuksen näkökulmilla. Kieliopin osalta nojaan Ison suomen kieliopin käsitteistykseen. Tutkielmani edustaa laadullista tutkimusta. Aineistoni koostuu kolmesta 2010-luvulla julkaistusta tietokirjasta: Sari Näreen historiateoksesta Sota ja seksi (Tammi 2016), Kristiina Koivusen politiikan alan teoksesta Suomen nuoret jihadistit (Into 2016) ja Hippo Taatilan rockhistoriikista YUP (Like 2017). Teoksista Sota ja seksi sekä Suomen nuoret jihadistit eivät ole kertomusmuotoisia, kun taas YUP on. Kaikki kolme teosta voidaan luokitella yleiseksi tietokirjallisuudeksi erotuksena esimerkiksi oppi- ja tutkimuskirjallisuudesta. Analysoin aineistosta valitsemani 24 tekstiesimerkkiä, joissa esiintyy referoinnin ja moniäänisyyden ilmiöitä. Tutkimukseni tuloksena on, että kaikissa kolmessa teoksessa käytetään suoran ja epäsuoran esityksen keinoja. Teoksissa Sota ja seksi sekä Suomen nuoret jihadistit referoinnilla tuodaan tekstiin ääniä, jotka edistävät kertojan ajamaa argumenttia tai tarjoavat lukijalle aiheeseen liittyvää kontekstia. YUP:ssä referointi on keino kuljettaa tarinaa eteenpäin eri haastateltavien subjektiivisten näkökulmien kautta. Siteerauksia esiintyy kaikissa teoksissa, ja niillä pyritään luomaan vaikutelma referoinnin autenttisuudesta. Vapaata suoraa esitystä esiintyy teoksissa Sota ja seksi sekä YUP, mutta ei teoksessa Suomen nuoret jihadistit. Vapaata epäsuoraa esitystä ei esiinny yhdessäkään teoksista. Ironiaa käytetään moniäänisyyden keinona kaikissa teoksissa. Teoksissa Sota ja seksi sekä Suomen nuoret jihadistit kertoja ilmaisee ironialla ottavansa etäisyyttä käyttämänsä termiin, kun taas YUP:ssä ironia on keino tuottaa yhteisöllisyyden vaikutelmaa lukijan ja tekstin välille. Kaikissa teoksissa referoidut äänet esitetään erillisinä teoksen kertojan äänestä, mikä selittää näkökulmia limittävän vapaan epäsuoran esityksen poissaolon aineistossa. Tietolähteiden läpinäkyvä referointi toimii keinona tuottaa luotettavuuden vaikutelmaa. Tutkimus antaa viitteitä siihen, että referoinnin ja moniäänisyyden käytöllä voidaan joko lisätä tekstin fiktionaalisuuden astetta tai vähentää sitä. Tavoiteltava fiktionaalisuuden aste on kytköksissä tietokirjatekstin genreen. Teoksissa Suomen nuoret jihadistit ja Sota ja seksi referointia käytetään minimoimaan fiktionaalisuuden määrä, kun taas kertomusmuotoisessa teoksessa YUP fiktionaalisuus toimii viihdyttämistarkoituksessa ja paikallisesti käytettynä tarinankerronnan keinona. Tietokirjatekstissä käytetty paikallinen fiktionaalisuus ei kuitenkaan välttämättä aseta kyseenalaiseksi teoksen yleistä luotettavuutta tietokirjana.

Tutkielman aiheena on kirjallisuuden nimien funktiot kotimaisessa fantasiakirjallisuudessa ja se, miten nimet rakentavat fiktiivistä maailmaa. Tutkielman aineisto koostuu kolmen fantasia-sarjan nimistä. Nämä sarjat ovat Anu Holopaisen Syysmaa, Ilkka Auerin Lumen ja jään maa sekä Helena Wariksen Pohjankontu. Tutkielmassa yhdistetään nimistön- ja kirjallisuudentutkimusta. Aineiston nimistä tarkastellaan, millaisia funktioita ne saavat kohdeteoksissa. Funktiot, joita tutkielmassa käsitellään, ovat identifioiva funktio, deskriptiivinen funktio, fiktionaalistava funktio, lokalisoiva funktio ja sosiaalinen funktio. Tutkielmassa analysoidaan, millaiset nimet saavat teoksissa mitäkin funktioita ja miten nimet funktioineen liittyvät fiktiivisen maailman rakentamiseen. Tutkimusaineisto koostuu yhteensä 1098 nimestä. Holopaisen Syysmaassa on 254 nimeä, Auerin Lumen ja jään maassa 577 ja Wariksen Pohjankonnussa 267. Syysmaan nimistä 151 on henkilönnimiä, 63 paikannimiä ja 40 muita nimiä. Lumen ja jään maan nimistä 312 on henkilönnimiä, 216 paikannimiä ja 49 muita nimiä. Pohjankonnun nimistä 169 on henkilönnimiä, 68 paikannimiä ja 30 muita nimiä. Nimet ovat keino rakentaa ja kuvailla fiktiivistä maailmaa ja sen ominaisuuksia. Nimillä kirjailija voi antaa lukijalle lisätietoa nimenkantajasta antamalla tälle kuvailevan nimen, esimerkiksi lisänimen. Esimerkiksi aatelisten ja tavallisten ihmisten nimissä on jonkin verran eroja. Sukunimet ja samanimisyys taas kertovat siitä, että maailma on teoksen ulkopuolella laajempi. Nimi myös liittää nimenkantajan ympäröivään fiktiiviseen maailmaan: nimi voi esimerkiksi kertoa nimenkantajan ammatin tai sen, millainen paikka on kyseessä. Nimien avulla luodaan myös suhde fiktiivisen maailman ja todellisen maailman välille. Fiktiivinen maailma voi esimerkiksi lainata todellisesta maailmasta nimistön ja kulttuurin ja tuoda ne osaksi fiktiivistä maailmaa. Fantasiamaailman nimet sijoittavat nimenkantajat tietylle alueelle fantasiamaailman sisällä, ja esimerkiksi eri kansojen nimet ovat keskenään erilaisia. Nimenkantajien sosiaalisista suhteista tai sosiaalisesta prestiisistä aineiston nimet eivät tyypillisesti kerro.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan lingvistisen keskustelunanalyysin keinoin kysymysjaksoja ja niissä esiintyvää disaffiliatiivisuutta fiktiivisessä puheessa, eli kaunokirjallisuuden arkikeskustelua imitoivassa dialogissa. Tarkastelun lähtökohtana on havainto siitä, että kysymiseen liittyy usein kyseenalaistava tai haastava sävy tai teko. Aineistona on Pirkko Saision romaanitrilogian – Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000) ja Punainen erokirja (2003) – dialogijaksoista poimittuja kysymyksiä. Kolmessa teoksessa on kysymyksiksi tulkittuja vuoroja 457 ja niistä disaffiliatiivisia kaikkiaan 387. Kysymys on tutkielmassa sateenvarjomainen käsite, joka kattaa sekä vuorot, joilla on interrogatiivin morfosyntaktinen muotoilu – riippumatta niiden funktiosta – että vuorot, jotka toimivat keskustelussa kysymyksen tavoin, vaikka eivät ole interrogatiiveja. Disaffiliatiivisuus puolestaan tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin erilinjaisuus, ei-toivottuus ja erimielisyys. Työn tarkoituksena on selvittää, miten kysyminen ja disaffiliatiivisuus liittyvät toisiinsa ja millaisia keskustelutoimintoja disaffiliatiivisilla kysymyksillä suoritetaan. Kysymystä pidetään tyypillisesti toimintona, jolla kysyjä pyytää puuttuvaa tietoa vastaanottajalta. Tutkielman hypoteesiin kuuluu, että tiedonsaanti ei ole disaffiliatiivisen kysymyksen ensisijainen funktio. Yksi selvitettävä tutkimuskysymys on, mikä tiedon ja tietämisen rooli näissä kysymyksissä on. Työssä testataan eräänlaisena oheistuotteena sitä, miten keskustelunanalyysi soveltuu fiktiivisen puheen tarkasteluun. Kysymykset on jaoteltu sekventiaalisesti alkuasemaisiin (luku 3) ja jälkiasemaisiin (luku 4). Alkuasemaiset kysymykset jakautuvat edelleen aitoihin tiedonhakukysymyksiin ja nk. vastauskelvottomiin kysymyksiin, joiden ensisijainen tehtävä keskustelussa näyttää olevan epäsuora kannanotto. Jälkiasemaiset kysymykset kohdistuvat edeltävään vuoroon ja poimivat siitä jotain täsmennettävää, korjattavaa tai kritisoitavaa. Jälkiasemaista kysymykset on jaoteltu alalukuihin sen perusteella, onko edeltävä ongelmavuoro neutraali vai affektinen. Disaffiliatiivisuutta tarkastellaan sekvenssitason, ei yksittäisen vuoron ominaisuutena. Tutkimukseni ensisijainen fokus ei ole kysymisen eri rakennetyyppien tehtävänjaossa vaan siinä, miten kysymykset toimivat keskustelijoiden asemoijina ja miten keskustelun osallistujat näyttävät itse tulkitsevan niiden tehtävää. Tietäminen ja sen osoittaminen, keskustelijoiden episteemiset asemat, osoittautuvat olennaiseksi elementiksi disaffiliatiivisissa kysymysjaksoissa. Yleistäen voidaan sanoa, että mitä tietävämpi kysymyksen esittäjän asema on, sitä todennäköisemmin kysymys itsessään on disaffiliatiivinen. Disaffiliatiivisuus voi näkyä myös epäsujuvuutena, joka syntyy siitä, että keskustelun osapuoli ei tiedä tai tunnista jotain, mitä toinen olettaa yhteisesti tiedetyksi. Tämä ilmenee sekä alku- että jälkiasemaisissa kysymyksissä. Kysyminen on tunnusmerkkinen resurssi, jolla toteutetaan erilaisia disaffiliatiivisia toimintoja: kyseenalaistamista, moitetta tai vastustusta. Siihen liittyy tiiviisti monitulkintaisuus, joka mahdollistaa vetäytymisen ”aidon” tiedonhakukysymyksen eli vilpittömän tietämättömyyden tai ymmärtämättömyyden taakse. Tutkielman tuloksena voidaan todeta, että keskustelunanalyysi on mielekäs metodi kaunokirjallisen dialogin tarkasteluun, joskin aineiston taiteellisuus heikentää tulosten yleistettävyyttä.

Tutkielma käsittelee pääkaupunkiseudun puhekieleen liitettäviä havaintoja ja käsityksiä kansanlingvistisestä näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan tiedekeskus Heurekassa haastateltujen vierailijoiden käsityksiä pääkaupunkiseutulaisista kielenpiirteistä. Tutkielman tavoitteena on selvittää aineiston pohjalta, minkälaisia piirteitä vastaajat mieltävät pääkaupunkiseutulaisiksi ja miten tulokset vastaavat aiemman tutkimuksen antamaa kuvaa. Tavoitteena on myös selvittää, miten tiettyjen puhekielisten piirteiden puuttuminen pääkaupunkiseudun puhetta esittävästä tekstistä vaikuttaa tunnistettavuuteen. Vaikeuttaako yleisimmin pääkaupunkiseutulaispiirteinä pidettyjen elementtien puuttuminen tai muuttaminen joksikin neutraalimmaksi piirteeksi muiden pääkaupunkiseutulaisten puhekielen piirteiden tunnistamista? Tutkielmassa kiinnitetään huomiota myös vastaajan asuinpaikkakunnan ja kielellisen taustan vaikutukseen sekä vastaajan ikään ja sukupuoleen. Tutkielman aineisto on kerätty vuonna 2009 kyselylomakkeella, johon vastasi satunnainen joukko tiedekeskuksen kävijöitä sekä pääkaupunkiseudulta että muualta Suomesta. Kyselylomakkeesta oli tehty kaksi eri versiota: toisessa autenttinen keskustelukatkelma ja toisessa kyseisestä katkelmasta versio, josta oli poistettu tai muokattu tiettyjä sanoja tai piirteitä. Vastaajien tehtävänä oli korostustussia käyttämällä merkitä keskustelukatkelmasta pääkaupunkiseutulaisiksi mieltämiään kielenpiirteitä. Tutkielman lähtöoletuksena on, että aineiston analyysiin perustuvat tulokset tukevat aiempaa tutkimusta pääkaupunkiseutulaisiksi miellettävistä kielenpiirteistä, mutta uudenlaisen metodin käyttö voi nostaa tarkasteluun myös uusia piirteitä. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti vastaajien useimmin merkittyjä sanoja ja kielenpiirteitä. Tulokset osoittavat, että maallikot mieltävät pääkaupunkiseutulaisiksi kielenpiirteiksi puhekieleen kuuluvia sanoja sekä aiemman tutkimuksen valossa pääkaupunkiseutulaisiksi miellettyjä piirteitä. Aineiston useimmin merkityt sanat ovat sit, ku, sillee(n) ~ sillai, ootsä ja niinku. Tulokset osoittavat, ettei vastaajan ikä tai sukupuoli ole merkittävä muuttuja piirteiden tunnistamisessa ja merkitsemisessä. Myöskään vastaajan asuinpaikka ei ole merkittävä muuttuja, vaan pääkaupunkiseudun ja muualla asuvien vastaajien merkinnät ovat melko yhtenäiset. Tutkielmasta käy ilmi, että maallikoiden tapa lähestyä kieltä on niin vahvasti sanatasolla, ettei huomio kiinnity samalla tavalla äänne- ja muotopiirteisiin kuin kielentutkijoilla. Aineiston kapeuden takia maallikoiden käsitykset ja havainnot pääkaupunkiseudun puhekielen piirteistä jäävät kuitenkin odottamaan syventävää jatkotutkimusta.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kehumista pikaviestisovelluksessa käydyssä suomenkielisessä ryhmäkeskustelussa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä tämäntyyppisessä vuorovaikutusympäristössä käydyssä keskustelussa kehutaan ja miksi, kenelle kehut osoitetaan, minkälaisin kielellisin rakentein ne muodostetaan ja minkälaisia funktioita niillä on. Tutkimusmetodina käytetään keskustelunanalyysia. Aineisto koostuu vuosina 2015–2016 käydystä 12 naisen välisestä Whatsapp-pikaviestisovelluksen ryhmäkeskustelusta. Keskusteluryhmä koostuu aineiston tallennusaikaan n. 25–35 -vuotiaista naisista, joita yhdistää tanssiharrastus. Naiset ovat keskenään läheisiä ystäviä, ja keskustelun sävy ryhmässä on usein hyvin affektinen. Aineiston analyysi osoittaa, että kehujen kohteena on useimmiten jonkun ryhmäläisen lapsi, jonka kuva on lähetetty keskusteluryhmään. Lisäksi kehutaan tekoja, taitoja, omaisuutta sekä ulkoisia ja sisäisiä ominaisuuksia. Kehut liittyvät usein kuvaan tai videoon, joka on lähetetty ryhmään. Kehujen vastaanottajista on erotettavissa kolme eri luokkaa: yksi ryhmäläinen, koko ryhmä (+/-kehuja) sekä jokin kolmas, ryhmän ulkopuolinen osapuoli. Tyypillisin kehun vastaanottaja on yksi ryhmäläinen, toiseksi eniten kehutaan ryhmän ulkopuolisia kolmansia osapuolia. Kehujen kielellisen rakenteen analyysi osoittaa, että kehut muodostetaan usein hyvin yksinkertaisilla ja toistuvilla rakenteilla. Useimmat kehut ovat lausekemuotoisia, ja ne muodostuvat substantiivista ja siihen liitetystä adjektiivista tai pelkästä adjektiivista. Myös intensiteettimääritteitä käytetään adjektiivien yhteydessä. Aineistosta on erotettavissa myös konstruktioita, jotka toistuvat kehuvuoroissa. Nämä konstruktiot ovat useimmiten luonteeltaan hyvin affektiivisia. Kielellisten kehuvuorojen lisäksi aineistossa on pelkistä emojeista koostuvia kehuvuoroja. Emojien käyttö on muutenkin hyvin runsasta, mikä kertoo myös osaltaan vuorovaikutuksen affektisuudesta. Tutkimuksessa tarkastellaan myös kehuvuorojen yhteydessä ilmenevää etunimipuhuttelua sekä puhujaan itseensä kohdistuvia kehuja. Etunimipuhuttelua käytetään mahdollisesti keskustelun asynkronisen luonteen vuoksi kehuvuoroissa ilmaisemaan, että vuoro koskee vielä kyseistä puheena ollutta asiaa, kun aikaa asian käsittelystä keskustelussa on jo kulunut jonkin aikaa. Itseen kohdistuvia kehuja voidaan keskustelussa käyttää kahdella tavalla: positiiviseen itseilmaisuun sekä kehuskeluun. Tutkimus osoittaa, että kehuminen tässä vuorovaikutusympäristössä ja tämän tutkimuksen kaltaisessa keskustelussa on hyvin luontevaa ja affektisuutta osoittavaa toimintaa. Yleisen mielikuvan mukaan suomalaiset eivät perinteisesti ole esittäneet kehuja toisille ihmisille eivätkä kehuneet itseään, mutta suomalainen keskustelu- ja kehumiskulttuuri näyttäisi olevan murroksessa.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten naisia ja miehiä representoidaan eli esitetään parisuhteen osapuolina suomiräp-lyriikassa. Tutkimuksen aihetta tarkastellaan diskurssintutkimuksen keinoin, minkä lisäksi representoinnin analysoinnin apuna toimii sukupuolentutkimuksellinen näkökulma. Tutkimuksessa käsitellään representointia nimeämisen, kuvailun ja affektisuuden avulla. Tutkimusaineistona on 37 kappaletta, jotka ovat levy-yhtiön kuratoimalta, tuoreita suomiräp-kappaleita sisältävältä Spotify-soittolistalta. Analyysimenetelmä on laadullinen diskurssintutkimus. Analyysin kohteena ovat naisiin ja miehiin viittaavat lausekkeet sekä naisia ja miehiä kuvailevat ja nimeävät kielenainekset. Kielenainekset on ryhmitelty sen mukaan, millaisesta suhteesta niissä on puhuttu. Tutkimuksessa selviää, että aineistossa on kolmenlaisia tapoja esittää naiset ja miehet parisuhteen osapuolina. Naisista tai miehistä puhutaan parisuhteen osapuolina joko mahdollisissa suhteissa, nykyisissä suhteissa tai menneissä. Tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että naiseen viitataan erityisen usein ihanana tyttöystävänä. Naisten representaatioista esille nousevat myös erityisesti naisesta puhuminen mahdollisena kumppanina. Naisista useimmiten puhuminen ihanana tyttöystävänä osoitti aineistoni suomiräpin lyriikoiden olevan myös muuta kuin misogynisiä. Tutkimuksessa havaitaan, että miesten representaatioista nousee erityisesti esille miehestä puhuminen suhteen päättymisen jälkeen, jolloin mies esitetään haavoittuneena ja surullisena suhteen päättymisestä. Tämä rikkoo stereotypiaa tunteettomista ja jäyhistä miehistä. Tutkimustuloksista voidaan päätellä, että naisista puhutaan nykypäivän suomiräpissä parisuhteen osapuolina useammin kuin miehistä. Naisten representaatioissa esille nousee selvästi naisista puhuminen tulevana kumppanina tai sitten ihanana tyttöystävänä, kun taas miesten representaatiot jakautuvat tasaisemmin eri ryhmiin. Tutkimus osoittaa, että tämän päivän suomiräpissä naisia ja miehiä representoidaan parisuhteen osapuolina monipuolisesti, sekä positiivisessa että negatiivisessa valossa.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan yksityiseen tekstilajiin kirjoittuneita lukijoita. Tutkielmassa selvitetään, millaisia lukijoita päiväkirjatekstissä on, mitä lukijan oletetaan tietävän ja mitä häneltä salataan, sekä sitä, miten lukijat vaihtelevat tekstin eri kohdissa ja millaisissa kohdissa lukija ilmenee. Tekstilajintutkimukseen sijoittuvan työn taustalla vaikuttaa bahtinilainen näkemys siitä, että kaikki tekstit ovat dialogisia, sekä M. A. K. Hallidayn systeemis-funktionaalisen kieliteorian interpersoonainen metafunktio. Lisäksi työ sijoittuu osaltaan myös diskurssintutkimukseen. Analyysissa hyödynnetään myös Langackerin kognitiivisen kieliopin konstruoinnin ulottuvuuksia. Tutkimuksen aineisto koostuu SKS:n arkistolle luovutetuista yhdestätoista päiväkirjasta kuudelta kirjoittajalta. Päiväkirjat on kirjoitettu 1920–1990-luvuilla. Dialogisuutta ja lukijoita esiin tuovista kielenpiirteitä analysoitiin kielimuotoa, persoonia, puhuttelua ja direktiivejä. Konstruoinnin ulottuvuuksista hyödynnettiin erityisesti valintaa eli kuvio/tausta-jakoa, jonka avulla tarkasteltiin sitä, mitä on nostettu etualalle ja mitä on jäänyt taka-alalle eli esimerkiksi jätetty kertomatta, sekä abstraktiota eli spesifisyyttä, jota hyödynnettiin eriteltäessä tiedon määrää ja tarkkuutta sekä sitä, mitä taustatietoja lukijalta vaaditaan. Lisäksi työssä käytettiin sisä- ja ulkoryhmien käsitteiden teoriaa. Työn keskeisin käsite on oletettu lukija, joka pohjautuu Martinin ja Whiten konstruoidun lukijan käsitteeseen. Sekä konstruoitu lukija että oletettu lukija perustuvat tekstin hierarkkisen mallin sisäislukijan käsitteeseen. Työssä huomioitiin myös fyysisen lukijan ja oletetun lukijan erot ja yhteneväisyydet. Päiväkirjan lukijoita ovat analyysin perusteella kirjoittaja itse kirjoittamisen hetkellä, kirjoittajan tulevan minä, jälkipolvet tai laajempi yleisö sekä tietty henkilö tai taho, joita ovat läheinen, kuten perheenjäsen tai ystävä, romanttisten tunteiden kohde, henkilöity päiväkirja ja Jumala. Lukijat voivat vaihdella usein ja ne voivat olla tekstissä yhtä aikaa. Kirjoittaja itse on aina jollain tavoin läsnä myös tekstinsä lukijana. Lukijan oletetaan tietävän melko paljon taustatietoja kirjoittajansa elämästä ja elinpiiristä. Lukijalle kerrotaan pääosin uusista ja ajankohtaisista asioista, kuten siitä, mitä kirjoittaja on tehnyt, tuntenut ja ajatellut. Eri lukijoita tuovat esiin monenlaiset kielenpiirteet, kuten puhuttelu ja toivotukset, sekä myös kirjoitustyyli ja aiheet, joista päiväkirjoihin oli kirjoitettu.