Browsing by discipline "yleinen historia"

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen suomenkielisen sivistyneistönuorison seurustelukäytänteitä 1900-luvun alun Helsingissä. Helsingin urbaani kehitys, porvarillisten normien ja rakkauden ihanteen merkityksen kasvu olivat tiiviisti yhteydessä uudenlaisten tutustumistapojen ja seurustelukäytänteiden muodostumisen kanssa. Tarkastelen nuorten tapoja ja keinoja löytää aviopuoliso: mitkä olivat tavallisia paikkoja tavata ja tutustua sekä viettää yhteistä aikaa, ja minkälaisia normeja ja odotuksia romanttiseen seurusteluun liittyi. Tutkimuskysymykseni ovat: minkälainen oli nuorten seurustelun kaari, minkälaisia seurustelukäytänteitä heillä oli, ja missä seurustelu fyysisesti tapahtui. Pohjaan tutkimukseni Alma Silventoisen ja Toivo Kuulan, Hilja Vanhakartanon ja Volter Kilven, Anni Swanin ja Otto Mannisen, sekä Armas Launiksen kokemuksiin. Tutkimukseni tärkeimpänä lähdeaineistona käytän edellä mainittujen henkilöiden päiväkirjoja ja kirjeenvaihtoa vuosien 1900 ja 1914 väliltä. Erityisesti Alma Silventoisen lukuisat päiväkirjat avaavat seurusteluun liittyvää henkilökohtaista kokemusmaailmaa. Armas Launiksen päiväkirjat tarjoavat syvemmän näkymän myös miespuolisen helsinkiläisnuoren arkeen ja sosiaaliseen elämään. Pariskuntien väliset kirjeenvaihdot puolestaan kertovat enemmän suhteiden kehittymisestä ja yhteisistä kokemuksista. Lisäksi käytän avioliitto- ja käyttäytymisoppaita avaamaan aikakauden ihanteita ja normeja, jotka vaikuttivat nuorten käyttäytymiseen. Nuorten romanttisen seurustelun kaari alkoi kohtaamisesta ja päättyi ihanteellisessa tilanteessa avioliittoon. Vastakkaista sukupuolta pääsi kohtaamaan monenlaisissa tilanteissa, mutta yhteiset opinnot, erilaisten järjestöjen iltamat ja retket, sekä tanssiaiset nousevat erityisesti esiin. Kohtaamisen jälkeen nuorten tuli tutustua, sillä rakkauden ajateltiin kehittyvän hitaasti. Nuorten ystäväpiirit koostuivat pääosin vain oman sukupuolensa edustajista, mikä johti siihen, että miehen ja naisen kahdenkeskinen aika nähtiin epäilyttävänä. Siksi tutustuminen tapahtuikin aluksi lähinnä ryhmätilaisuuksissa. Helpoin keino viettää aikaa kahden kesken ilman muiden epäilyksiä, oli saattaminen. Aloitteen tekeminen oli pääsääntöisesti miehen vastuulla. Kun miehen ja naisen keskinäiset lämpimät tunteet olivat selvillä, ryhtyivät nuoret vierailemaan toistensa luona ja käymään kaksin esimerkiksi teatterissa. Suhdetta ylläpidettiin ja syvennettiin kirjeenvaihdon avulla. Kihlautuminen oli suuri uutinen, jonka seurauksena nuoret saattoivat kulkea julkisesti yhdessä jo hieman vapautuneemmin. Seurustelu oli kuitenkin jo sen verran vapaata, että kihlauksenkin saattoi vielä hyvin purkaa. Vanhempien rooli aiheutti toisinaan ristiriitaisia tunteita, kun vanhemmat eivät hyväksyneet lapsensa puolisovalintaa. Nuoret kuitenkin seurasivat mieluummin tunteitaan, kuin vanhempiensa toiveita. Kasvavana pääkaupunkina Helsinki tarjosi nuorille seurustelun puitteet ravintoloineen ja puistoineen luoden sivistyneistölle uudenlaisen tilan rakastua. Kulttuurielämä oli vilkasta ja nuoret kävivät ahkerasti teatterissa ja konserteissa. Ravintoloissa kiteytyi kaikki mitä sen ajan porvarilliselta huvielämältä odotettiin. Tärkeimpiä ravintoloita olivat keskustan Seurahuone, Kämp, Kappeli, Oopperakellari, sekä Alppilan Alppipaviljonki. Ulkona käveleminen oli nuorison lempipuuhaa ja nuoret kävelivät kaupungin uusissa rakennetuissa maisemissa. Tärkeimpiä paikkoja olivat Kaivopuisto, Esplanadi, Korkeasaari, sekä Alppilan alue. Puistoalueet tarjosivat virkistäviä maisemia ja raitista ilmaa, mutta pariskunnat saivat iloa myös syrjäisistä koloista, joihin piiloutua ja joihin yhteiskunnan tiukat normit eivät ulottuneet.

Yhdysvalloissa 1900-luvun taitteessa monet yliopistot valitsivat opiskelijansa sukupuolen perusteella. Naisten korkeakoulutuksen yleistyminen 1800-luvun lopulla pakotti koulutuksen asiantuntijat pohtimaan, millaista sivistystä nuorille naisille ja miehille tulisi korkeakouluissa tarjota. Lopputuloksena olivat usein sukupuolen mukaan jaotellut yliopistot, joista käsittelen tässä tutkimuksessa vain miesopiskelijoille avointa Harvardin yliopistoa sekä sen yhteydessä toiminutta naisyliopistoa Radcliffe Collegea. Tutkin näiden yliopistojen kautta sukupuoleen koulutuksessa liitettyjä merkityksiä. Analysoin tutkimuksessani niitä tapoja, joilla koulutuksen asiantuntijat liittivät yhteen naisten ja miesten kehojen biologiset ominaisuudet sekä yhteiskunnalliset velvollisuudet osana yliopistojen välittämää sivistystä sekä yhdysvaltalaista rodullista kehitystä. Tutkin myös, kuinka opiskelijat tuottivat asiantuntijoiden käsityksistä poikkeavia sukupuolitettuja merkityksiä oman opiskelukokemuksensa myötä ja kuinka tämä suhtautui asiantuntijoiden artikuloimaan ja tätä kautta koulutuksen käytäntöjä muokanneeseen ihanteiden tasoon. Tutkimuskysymykseni ovat: miksi sukupuoli oli merkityksellinen käsite koulutuksen tavoitteiden määrittelyssä 1900-luvun taitteen Yhdysvalloissa? Millä tavoin Harvardin ja Radcliffen yliopistoissa opiskelevat nuoret miehet ja naiset tuottivat performatiivisesti rakentuvaa sukupuoli-identiteettiä? Miksi ja miten yliopistokoulutus ja siihen liitetyt merkitykset valjastettiin osaksi kansakunnan palvelemisen narratiivia? Miten sukupuolen, rodun ja luokan intersektiota rakennettiin koulutuksen diskursseissa? Tärkeimmät alkuperäislähdeaineistoni koostuvat kahdesta osasta. Ensimmäisen osan muodostavat Harvardin ja Radcliffen yliopistoissa toimineiden koulutuksen asiantuntijoiden laatimat puheet ja esseet koulutuksen sukupuoleen sidotuista tavoitteista noin vuosilta 1899–1911. Toinen osa koostuu näiden kahden yliopiston opiskelijoiden laatimista vuosikirjoista vuosilta 1899 sekä 1911–1914. Näin huomioin lähdeaineistossa sekä asiantuntijoiden että opiskelijoiden näkökulman. Esitän tutkimuksessani, että rodullisen kehityksen ja sivistyksen liittäminen sukupuoleen muodosti moniulotteisen ja monimutkaisen kulttuurisen merkityskokonaisuuden, joka tuki etenkin valkoista ja yläluokkaista valtaa. Yliopistoissa rakennettu sivistys oli lähtökohtaisesti sukupuolittunutta, sillä yliopistokoulutuksen tehtävänä pidettiin ihanteellisten naisten ja miesten kasvattamista yhdysvaltalaisen kansakunnan palvelukseen. Kuitenkin naisopiskelijoille yliopistoelämän tarjoamat mahdollisuudet antoivat tilaa sukupuolitettujen velvollisuuksien rajojen siirtämiseen sekä rikkomiseen. Näin ollen läsnä oli myös opiskelijoiden vastarinta ja toimijuus pelkän kasvatuksen kohteena olemisen sijaan.

Tutkimuksessani tarkastelen suomalaisten 1960- ja 1970-luvuilla julkaistuissa säilykkeisiin ja muihin teollisiin elintarvikkeisiin keskittyvien keittokirjojen lukijoilleen esittelemiä kuluttamisen tapoja ja kuinka nämä tavat asettuivat osaksi historiallista suomalaista kuluttamisen oikeuttamisen kontekstia. Säilykkeisiin keskittyvä keittokirjallisuus kertoo paitsi ruokakulttuurin muutoksesta, myös laajemmista yhteiskunnallisista ja taloudellisista muutoksista kohti modernia kulutuskulttuuria. Lähdeaineistoni tärkeimmät keittokirjat ovat Kirsti Rannikon ja Kyllikki Villan Hamsterin keittokirja: vaihtelevia ruokia säilykkeistä sekä Juha Heikinheimon ja Marjaleena Nordlundin Kiireisen keittokirja. Hyödynnän myös muita aikakauden teollisiin elintarvikkeisiin keskittyviä keittokirjoja. Selvyyden vuoksi kutsun näitä keittokirjoja tutkimuksessani yleisnimikkeellä säilykekeittokirjat. Lisäksi käytän Tilastokeskuksen keräämiä Kotitaloustiedusteluja sekä Marttaliiton julkaisemaa Emäntälehteä ja Työtehoseuran Teho-lehteä. Lähestymistavassani hyödynnän sosiologian ja kulutustutkimuksen menetelmiä. Mika Pantzarin teknologian kesyttämisen idean avulla tutkin, miten teollisia elintarvikkeita esitetään käytettäväksi keittokirjoissa. Visa Heinosen ja Minna Aution tutkimien kulutuseetosten perusteella tarkastelen keittokirjojen kulutustapoja vasten erilaisia kuluttamisen moraalisen oikeuttamisen tapoja. Käytän näitä metodeja tukenani pyrkiessäni kontekstoimaan säilykekeittokirjallisuuden osaksi modernin kulutuskulttuurin murrosta. Säilykkeitä kesytetään keittokirjoissa monin eri tavoin. Ruoan valmistuksen rationalisoinnin lisäksi keittokirjoissa vedotaan lukijoiden luovuuteen. Einesten ja puolivalmisteiden “elävöittäminen” esitetään luovana ja palkitsevana prosessina. Luovuuden korostamisesta huolimatta keittokirjojen reseptit ovat jäykkiä aterioiden muodon suhteen: Luovuus rajoittuu teollisten raaka-aineiden hyödyntämiseen. Keittokirjojen käyttöympäristöksi esitellään urbaani lähiöasunto, joissa mieskin saattoi osallistua ruoanvalmistamiseen, vaikka vastuu perheen ruokkimisesta jääkin tyttöystävälle, vaimolle tai äidille. Säilykekeittokirjojen kulutustavat vetoavat suomalaisiin kulutuseetoksiin. Säilykkeiden taloudellinen ja terveellinen käyttö sopii talonpoikaiseen omavaraisuuteen. Keittokirjat sisältävät useita reseptejä keskiluokkaisiin illanistujaisiin. Teollisten elintarvikkeiden käyttö myös mahdollisti kuluttajalle nautinnon kontrolloinnin eksoottisella haaveilulla sekä arjen rutiinien rikkomisella. Vaikka säilykekeittokirjat ovatkin osa laajempaa yhteiskunnan muutosta kulutuskulttuuriksi, eivät keittokirjojen esittämät kuluttamisen tavat vakiintuneet ja säilykkeiden kulutusmäärät pysyivät tutkimanani ajanjaksona suhteellisen pieninä.

Tutkimuksessani tarkastelen englantilaisen kirkonmiehen, historiankirjoittajan ja poliittisen poleemikon Peter Heylynin (1599–1662) Cosmographien kautta englantilaista Kuun toista maailmaa koskevaa keskustelua vuosina 1638–1652. Kysymys siitä oliko Kuussa maapallon kaltainen maailma, jota asuttivat elävät olennot, oli tutkimallani aikakaudella merkittävä luonnonfilosofinen ja astronominen kysymys, mutta siihen liittyvä keskustelu ryöpsähti myös muualle yhteiskuntaan. Cosmographie on laajudessaan ensyklopeedinen maantiedon teos, jonka pyrkii koko maapallon kattavaan kuvaukseen. Sen viimeisellä sivulla Heylyn kuitenkin siirtyy käsittelemään Kuun toista maailmaa. Tarkastelen muita lähteitäni ja Kuun toisesta maailmasta käytyä keskustelua tuon sivun kautta. Muun lähdeaineistoni muodostavat neljä Kuun toista maailmaa käsittelevää kirjaa, jotka ovat kirjoittaneet John Wilksin, Francis Godwin ja Alexander Ross. Jokaisen heistä oli merkittävässä virassa toiminut kirkonmies. Tutkimusotteeni on mikrohistoriallinen ja kaksisuuntainen: Yhtäältä Cosmographien Kuun toista maailmaa käsittelevä sivu paljastaa Kuusta käydyn keskustelun taustalla vaikuttaneita kulttuurillisia ilmiöitä. Toisaalta teen tuota sivua ymmärrettäväksi kartoittamalla noita kulttuurillisia ilmiöitä kontekstualisoinnin avulla. Tutkimukseni historiakäsitys on konstruktionistinen. Käsittelen Cosmographien kuuosiota uutena representaationa Kuun toisesta maailmasta, joka rakentuu Heylynin käytettävissä olleisiin osasiin häntä ympäröivässä kulttuuristen merkitysten verkostossa. Peter Heylyn tarkoitti kuuosionsa perinteisen aristoteelisen ja skolastisen järjestelmän puolustukseksi. Heylyn näki Kuun toista maailmaa kopernikaanisesta näkökulmasta käsitelleiden John Wilkinsin ja Francis Godwinin ajatukset uhkana, sillä pelkäsi kopernikanismin romuttavan Aristoteleeseen perustuvan universumin ja tietoteorian mallin sekä skolastisen raamatuntulkinnan perinteen. Tämän kehityskulun Heylyn näki vaarallisena, sillä uskoi sen johtavan maalliseen ja uskonnolliseen epäjärjestykseen sekä Englannin sisällissodan kaltaiseen yhteiskunnan romahtamiseen. Heylyn myös todennäköisesti koki arveluttavana kehityksen, jossa kopernikaanisen universumin mallin kannattajat olivat omaksuneet maapallon kuvaamiseen miellettyjä käytäntöjä Kuun kuvaamiseen. Heylynin Kuun toisen maailman representaatiossa kietoutuivat yhteen hänen aikansa epistemologinen murros, politiikka, teologia ja raamatuntulkinta, laajentuva käsitys maailmasta ja muuttuva käsitys maailmankaikkeudesta, Heylynin henkilökohtaiset elämänkokemukset sekä antiikista, keskiajalta ja renessanssista periytyvät ajattelumallit ja perinteet. Cosmographien kuuosion kontekstualisoiminen osoittaa, että Kuun toiseen maailmaan heijastettiin merkityksiä näistä kaikista yhteiskunnan ja kulttuurin osasista. Loppujen lopuksi tämä Kuun toiseen maailmaan kietoutunut merkitysverkosto selittää, miksi Peter Heylyn nosti Kuun esille maantietoa käsittelevässä kirjassaan. Kuun toiseen maailmaan oli latautunut niin monia merkityksiä, että se tarjosi Heylynille runsaasti tarttumapintaa, vaikka Cosmographien aiheella ei nykyajan lukijan silmissä ole tekemistä Kuun kanssa. Tulkintani Cosmographien Kuun toista maailmaa käsittelevästä sivusta poikkeaa merkittävästi kahdesta aiemmasta sitä kommentoineesta tutkijasta Marjorie Hope Nicolsonista ja David Cressystä. Molemmat katsoivat Heylynin suhtautuneen Kuun toiseen maailmaan ja siihen liittyvään astronomiseen ja luonnonfilosofiseen kehityskulkuun positiivisesti. Tutkimukseni perusteella Heylyn haluaa nimenomaan kyseenalaistaa tuon kehityksen ja sen seurauksena esitetyt ajatukset Kuun toisesta maailmasta.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Seksialan liitto Sallin roolia asiantuntijana seksin oston kriminalisoinnin prosessissa vuosina 2002–2006. Tutkielmassa selvitän, miten ja millaisissa asiantuntijarooleissa Salli pääsi vaikuttamaan. Kysyn, miten Salli argumentoi haastaessaan esitystä seksin oston kriminalisoinnista asiantuntijana, millaista seksityöntekijän representaatiota Salli pyrki luomaan sekä missä määrin Salli onnistui esiintymään asiantuntijana ja miten Sallin asiantuntijuutta haastettiin. Näiden kysymysten avulla selvitän Sallin tilaa toimia mediassa ja strategioita, joita asiantuntijana esiintyminen vaati. Lähestyn lehdistökirjoituksia kriittisen lähiluvun ja Chaïm Perelmanin argumentaatioteorian avulla. Tutkimuksen teoreettisena taustana hyödynnän representaatioiden tutkimusta sukupuolentutkimuksen näkökulmasta. Seksin oston kriminalisointia perusteltiin hallituksen edustajien puheenvuoroissa ihmiskaupan ja parituksen estämisenä ja torjumisena, mutta myös yhteiskunnallisena moraalisena viestinä. Salli haastoi esitystä seksin oston kriminalisoinnista vetoamalla sen aiheuttamaan haittaan seksiä myyville ihmisille ja kiistämällä Ruotsista saadut kokemukset kriminalisoinnin vaikutuksista. Sallin mukaan kriminalisointi vaikeuttaisi seksiä myyvien ihmisten elinkeinoa, lisäisi prostituoitujen kokemaa väkivallan uhkaa asiakkaiden suunnalta ja ajaisi heidät parittajien armoille. Salli pyrki vahvistamaan kuvaa itsenäisistä suomalaisista seksityöläisistä, joita ihmiskauppa ja paritus eivät koskettaneet ja joiden elinkeinoa ja työturvallisuutta seksin myynnin kriminalisointi vaikeuttaisi. Salli ajoi argumentaatiossaan niin yksityisten yrittäjien kuin heikommassa asemassa olevien ulkomaalaisten prostituoitujen asemaa, mutta toisti ja vahvisti samalla eroja suomalaisten ja ulkomaalaisten prostituoitujen välillä. Suomalaisia prostituoituja kuvattiin Sallin argumentaatiossa rehellisinä yrittäjinä tai seksiä satunnaisesti myyvinä opiskelijoina, joilla oli monenlaisia motivaatioita seksityön harjoittamiseen. Ulkomaalaisille prostituoiduille osoitettiin solidaarisuutta argumentoimalla näiden vaikeuksien johtuvan myös suomalaisesta lainsäädännöstä. Anna Kontula käsitteli ulkomaalaisten prostituoitujen asemaa globaalin eriarvoisuuden ja köyhyyden kontekstissa. Sekä suomalaista että ulkomaista prostituutiota käsiteltiin Sallin argumentaatiossa työnä muiden joukossa. Vuosi 2005 merkitsi muutosta Sallin asiantuntijuudessa, kun Sallin varapuheenjohtajan Anna Kontulan tutkimus suomalaisesta prostituutiosta julkaistiin. Kontulan tutkimus tarjosi ajankohtaista tietoa prostituutiosta Suomessa, kun seksin oston kriminalisoinnin prosessi oli vielä kesken. Kontula argumentoi lehdistössä tutkijan ja Sirkiä seksialan ammattilaisen roolissa. Salli onnistui ottamaan lehdistössä tilan prostituutioasiantuntijana seksin oston kriminalisoinnin prosessin aikana. Salli argumentoi itsenäisten suomalaisten seksityöläisten puolesta eikä Sallin asiantuntijuutta merkittävästi haastettu lehdistössä ennen kevättä 2006. Salli pääsi vaikuttamaan asiantuntijana myös eduskunnan lakivaliokunnassa ja onnistui osaltaan horjuttamaan kriminalisoinnin prosessia eduskunnassa. Keväällä 2006 useat kansanedustajat viittasivat Sallin asiantuntijuuteen epäillessään seksin oston kriminalisoinnin seurauksia, toiset taas pyrkivät kiistämään Sallin asiantuntijuuden. Salliin kohdistunut arvostelu ja kritiikki kertoi yhdistyksen saavuttaneen asiantuntija-aseman lainsäädäntöprosessissa, jonka lopputulos muuttui eduskunnassa vielä keväällä 2006 merkittävästi.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Lucia-perinteen muotoutumista Suomessa vuosina 1949─1960 ja sitä, kuinka Lucia-juhlaa aletaan viettää säännöllisenä vuotuisjuhlana. Lucia-perinteen muodostumista tarkastellaan Eric J. Hobsbawmin perinteen muodostumisen teorian avulla. Tämän tutkimuksen pääpaino on tarkastella eri kieliyhteisöjen tapoja juhlia Luciaa joulukuun 13. päivänä. Tutkimuksessa avataan sitä, millainen on Lucia-juhlan keskiössä edustanut, vuosittain kruunattava Lucia. Lucialta odotettuja ominaisuuksia verrataan oman aikansa vallitsevaan naisihanteeseen. Lucia-kilpailua verrataan myös muihin vuosien 1950─1960 suosittuihin naisille suunnattuihin kilpailuihin, kuten kauneuskilpailuihin ja Pauligin Paula-tytön valintaan. Tutkielmassa määritellään ensin se, millainen on ihanteellinen Lucia ja tarkastellaan, kuinka Lucian hahmoa käytettiin kieliyhteisöjen lujittajana Lucia-perinteessä. Tutkielmassa tarkastellaan ensin Suomen ruotsinkielisen väestön keskuudessa muodostunutta Lucia-juhlaa Helsingissä. Olennaista on tarkastella sitä, kuinka pääkaupunki toimii näyttämönä ruotsinkieliselle Lucia-juhlalle. Tämän lisäksi tarkastellaan, kuinka Tukholmassa asuvat suomalaiset alkavat kruunata vuodesta 1952 alkaen oman Lucian, Tukholman Suomalaisen Seuran aloittamissa Lucia-juhlallisuuksissa Ruotsissa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, milloin suomenkieliset ovat alkaneet viettää omia Lucia-juhlallisuuksia säännöllisesti. Tutkimuksen pääasiallisena lähdeaineistona ovat Helsingissä ilmestyneet laajalevikkiset sanomalehdet Helsingin Sanomat, Uusi Suomi ja Hufvudstadsbladet. Tämän lisäksi lähdeaineistona käytetään Tukholman Suomalaisen Seuran julkaisemaa järjestön omaa aikakauslehteä, Yleisradion arkiston radiotallenteita sekä aikavälillä 1940─1950 julkaistuja naisille suunnattuja käytösoppaita. Lähdeaineistossa tarkastellaan tutkimuksen kannalta olennaista ajanjaksoa eli vuosia 1949─1960. Tutkimustulosten tarkasteluun käytetään laadullisen tutkimuksen menetelmiä ja analysoidaan tutkimustuloksia diskurssianalyysin keinoin. Tutkielmassa osoitetaan, että Suomen Lucian naisihanne vastasi oman aikansa oletettua ihannetta. Lucia-kilpailussa korostetaan ulkoista kauneutta, mutta kilpailussa pärjätäkseen tarvitaan myös muita ominaisuuksia. Luciasta luodaan esikuva Lucia-juhlia seuraavalle yleisölle ja hahmon toivotaan lisäävän ihmisten kiinnostusta osallistua Hufvudstadsbladetin ja Kansanterveysjärjestö Folkhälsanin vuosittain järjestämään hyväntekeväisyyskeräykseen. Lucia-juhla vakiintuu vuosien 1949─1960 välisenä aikana Helsingissä järjestettävän Lucia-juhlan myötä. Juhla herättää kiinnostusta myös suomenkielisessä sanomalehdistössä vuodesta 1950 alkaen. Tutkimuksella osoitetaan, että Suomen ruotsinkielisen väestön Lucia-juhlan lisäksi myös suomenkieliset ovat viettäneet omia Lucia-juhlia jo 1950-luvulla. Tukholman Suomalainen Seura alkaa valita järjestönsä Lucia-juhlissa suomalaisia naisia Lucioiksi vuodesta 1952 alkaen. Perinne jatkuu aina vuoteen 1958 saakka, mikä on osoitus siitä, että säännöllisiä Lucia-juhlia vietettiin suomenkielisten keskuudessa jo 1950-luvulla.

Tutkielmani käsittelee ranskalaisen valistusfilosofin Voltairen (1694–1778) vapauskäsitysten toiminnan ulottuvuuksia. Tutkin, miten toiminnan ajatus tulee esille Voltairen metafyysisiä ja yhteiskunnallisia aiheita käsittelevissä kirjoituksissa, jotka käsittelevät vapauden ongelmaa. Tutkimuskysymys perustuu seuraavaan ongelmanasetteluun: miten toiminnan ajatus tulee esille Voltairen vapautta käsittelevässä pohdinnassa sekä miten toiminnallisuuden periaate vaikuttaa vapauden ja sen toteutumisen käsittämiseen kosmisessa maailmanjärjestyksessä ja yhteiskunnassa. Painotan analyysissani kahta vapauden ilmenemisen ulottuvuutta: 1) metafyysinen ulottuvuus, joka pitää sisällään ensisijaisesti Voltairen epistemologisten kysymysten sävyttämän pohdinnan ihmisen vapauden toteutumisen mahdollisuuksista kosmisessa maailmanjärjestyksessä; ja 2) yhteiskunnallinen ulottuvuus, jossa korostuu vapauden merkitys yhteiskunnallisessa tilassa ja hyveellisessä toiminnassa. Valistuksen historiografiassa on kiinnitetty vähän huomiota siihen, että sillä aikaa, kun monet valistusfilosofit korostivat yhteiskunnallisen vapauden tärkeyttä, heidän metafyysisissä pohdinnoissaan vapauden kysymys olikin epävarmuuden, epäilyn ja arvostelun kohteena. Monien johtavimpien filosofien, kuten Voltairen, Diderot’n ja d’Holbachin näkemykset olivat itse asiassa ristiriidassa heidän korostamansa yhteiskunnallisen vapauden merkityksen kanssa. 1750-luvun Ranskassa yleistynyt fatalismin idea on tästä perusteellinen osoitus. Sen mukaan jokaisen ihmisen elämää määrittää ihmisestä erillään oleva suurempi voima – kohtalo, Jumala tai luonnonlait. Tämä tosiasia viittaa siihen, että valistus ei edustanut universaalista itsevarmaa järjen auktoriteettiin ja yhteiskunnalliseen emansipaatioon perustuvaa valistusfilosofien reformistista ”projektia”. Näkemykseni mukaan se edusti perimmältään ihmiseen, maailmankaikkeuteen, uskontoon ja yhteiskuntaan liittyvien epistemologisten perustojen uteliaan epävarmaa tunnistelemisen ja uudelleen tulkitsemisen prosessia. Tämä tarkoitti taas sitä, että valistusta sekä sen kokemus- ja arvomaailmaa työstivät ja kehittivät valistusfilosofien lisäksi myös monet muut menneisyyden toimijat ja kulttuuriset käytännöt. Valistus edusti kaikin puolin ihmisen kykyjen ja yhteiskunnan kehitysmahdollisuuksien jatkuvaa tunnustelua. Vapauskäsitysten analyysini ajallinen rajaus sijoittuu kahteen ajanjaksoon: 1730-luvulle ja sittemmin 1760- ja 1770-luvulle. Tästä huolimatta kiinnitän huomiota myös 1750-luvulla Ranskassa yleistyneeseen fatalismin näkemykseen, jonka käsitteleminen on välttämätöntä Voltairen vapauskäsitysten ymmärtämiseksi. Koska Voltairen 1760-luvun vapausajattelussa näkyy selkeitä vapauden mahdollisuutta rajoittavia fatalismin piirteitä, 1750-luvun fatalismin diskurssin tarkasteleminen toimii kontekstuaalisena siltana Voltairen 1730- ja 1760–1770-lukujen vapauskäsitysten välillä. Voltaire säilyttää vapauden käsitystensä muuttumisen aikana toiminnan kyvyn merkityksen, mikä oletukseni mukaan edustaa Voltairelle vapauden toteutumisen viimeistä saareketta. Samaan aikaan 1760- ja 1770-luvulla Voltaire alleviivaa kirjoituksissaan, kirjeenvaihdossaan, muistikirjojensa muistiinpanoissa ja omistamiensa teosten marginaalimerkinnöissä toiminnan tärkeyden yhteiskunnassa. Päädynkin siihen lopputulokseen, että ihmisen kosmisen äärellisyyden tiedostaminen suo Voltairen mukaan yhteiskunnallisessa todellisuudessa mahdollisuuden työstää ihmistoiminnan käytännöllistä, todenmukaista ja maallista puolta. Hyveellisyys eli hyvien tekojen vastavuoroinen tekeminen muille ihmisille on ihmisten hallittavissa oleva toiminnanmuoto. Tutkimukseni lähtökohta on samanaikaisesti aate-, käsite- ja kulttuurihistoriallinen. Pyrin analysoimaan Voltairen vapauden käsittämisen diskursiivista ja semanttista moninaisuutta suhteessa muihin – fatalismin, välttämättömyyden ja tietämättömyyden kaltaisiin – käsitteisiin, minkä tarkoituksena on kuvastaa Voltairen tapaa rakentaa ja työstää ymmärrystään maailmanjärjestyksen olemuksesta. Tavoitteenani ei ole johtaa suoraviivaisia lainalaisuuksia kahden vapautta tarkastelevan ulottuvuuden välille. Pyrin sen sijaan tutkimaan, miten inhimillisen toiminnan näkökulmasta kyseiset tasot kohtaavat toisensa.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen yhdysvaltalaisessa ympäristöajattelussa tapahtunutta muutosta National Geographic -lehden Alaska-kertomusten kautta vuosina 1880-1990. Tavoitteenani on osoittaa, miten tietyt representaatiot ja diskurssit dominoivat National Geographic -lehden matkakirjoituksia ja miten ne rakentavat Alaskan ympäristöstä kuvaa, joka on seurausta vallitsevista yhteiskunnallisista suuntauksista. Tarkastelen paitsi National Geographic -lehden kirjoittajien teksteissä näkyviä asenteita Alaskaa ja sen ihmisiä kohtaan myös heidän mietteitään oman kulttuurinsa luontosuhteesta. Tutkielmassani kysyn, miten kirjoittajat kuvaavat Alaskan ympäristöä, sen luontoa ja ihmisiä. Kiinnitän erityisesti huomiota, minkälaisin sanavalinnoin ja käsittein he kirjoittavat kirjoituksiensa kohdealueista ja se asukeista. Toinen tutkimuskysymykseni on se, miten National Geographic -lehden Alaskaa koskeva kirjoittelu muuttuu vuosisadan aikajänteellä, ja mitä se kertoo laajemmin yhdysvaltalaisesta ympäristöajattelusta ja sen kehityksestä. Tutkielmani lähdeaineiston muodostaa vaikutusvaltainen yhdysvaltalaislehti National Geographic -lehti. Pohjaan tarkasteluni Nashin erämaa/rajamaa -käsitteiden ympärille. Nämä käsitteet saavat usein merkityksensä luonnonsuojelullisessa mielessä, mutta ovat tosiasiassa merkityssisällöltään hyvin rikkaita ja niiden käyttö poliittista. Lisäksi hyödynnän työssäni myös Prattin teorioita. Tarkastelustani käy ilmi, että National Geographic -lehden varhainen Alaska-kirjoittelu oli hyvin pioneerihenkisen rajamaan idean värittämää. Tämä ympäristökuvailu oli seurausta rajaseudun sulkeutumisesta vuonna 1890, ja sen jälkeisestä pioneeri-ihanteen ilmaantumisesta Amerikassa. Lehden kirjoittajat kuvaavat luontoa lähes yksiselitteisen kielteisesti. Näissä kertomuksissa Alaskan valkoista väestöä kuvataan positiivisesti ja korostaen heidän sitkeyttään ja rohkeuttaan, kun taas alkuperäiskansan jäsenet kuvataan osana rajamaan villeyttä. Toisen maailmansodan jälkeinen Alaskaa koskeva ympäristökuvailu on luonnon mahtavuutta korostavaa, vaikkakin luonto nähdään ihmiskulttuurista irrallisena. Uusi ympäristökuvailu on seurausta luonnonsuojelullisen liikkeen noususta Yhdysvalloissa. Tämän seurauksena erämaiden suojelua aletaan perustelemaan kulttuurinationalistisin argumentein. Lehden kirjoituksissa näkyy koskemattoman ja neitseellisen luonnon palvonta. Maisemakuvailusta alkuperäisasukkaiden vaikutus on kokonaan siivutettu. Alaskan öljylöydösten jälkeen National Geographic -lehden luonnonsuojelullisesti painottunut ympäristökuvailu saa rinnalleen uuden narratiivin, jonka myötä kirjoittelu palaa lähelle vuosisadan alun aikaista kerrontaan. Kirjoittelu muistuttaa tyyliltään hyvin paljon pioneerihenkistä kuvailua, jossa luonto kuvataan äärimmäisen haastavana ja karuna, kun taas öljy-yhtiöiden työntekijät kuvataan sinnikkäinä ja periksiantamattomina.