Browsing by study line "Historia, finskspråkig"

Tässä tutkimuksessa perehdyn viikoittain ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä esitettyihin käsityksiin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton supervalloista vuosina 1979–1991, eli kylmän sodan viimeisen kahdentoista vuoden aikana. Lähestyn työssäni osapuolia erityisesti niiden johtajien kautta, kuten teki lehti itsekin. Suomen Kuvalehti julkaisi toistuvasti kattavia henkilökuvia kahden maan hallitsijoista, käsitellen heidän viimeisimpiä edesottamuksiaan ja henkilöhistorioitansa. Työssä vertailen miten Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtoa käsittelevä uutiskuvaus erosi toisistaan, ja löytyikö aikajaksolta jotain ratkaisevia tapahtumia, jotka vaikuttivat lehden kantaan merkittävästi. Keskeisiä narratiiveja tutkimuksen ajanjaksolla ovat suomettumisen myötä yleistyneen itsesensuurin väheneminen, sen myötä muuttunut suhtautuminen Neuvostoliittoon, sekä Suomen Kuvalehden tasaisen kriittinen linja Yhdysvaltojen valtionjohtoa kohtaan.

Maisterintutkielma käsittelee Jäämeren suomalaisuutta vuosina 1855–1889 suuriruhtinaskunnan hallintokeskuksen perspektiivistä. Suomalaisuuden tilaa ja tuottamista tutkitaan julkisuuden kautta keskittyen nationalistisen narratiivin tarkasteluun vertaillen eri ideologisten ryhmittymien, kuten fennomaanien, svekomaanien ja liberaalien julkaisuja ja kannanottoja niin sanotusta ’Jäämerikysymyksestä’. Suuriruhtinaskunnan julkisuuden tarkastelun avulla tutkimus avaa sitä, miksi ja miten rakentuivat Jäämeren rannikoiden suomalaisuusnäkemykset. Kuvaan tutkimuksessa sitä muutosta, joka tapahtui Jäämeren osalta ideologisesti sekä hallinnollisesti aktiivisten vuosikymmenien selvitysten ja keskustelujen kautta. Tutkielman lähdeaineisto koostuu Helsingissä julkaistuista lehdistä, joista on valittu jokaiselle aatesuuntaukselle keskeisimmät edustajat. Lehdistö on siis tutkimuksen pääasiallinen aineisto. Painopiste on fennomaanien rakentamassa Jäämeren kuvassa. Teoreettisena viitekehyksenä tutkimukselle on nationalismin teoria sekä julkisuusteoria. 1800-luvulla suomalaisen kansallisen ja autonomisen yhteiskunnan sekä valtion rakentamisessa rajojen uudelleentarkastelu muodostui olennaiseksi tekijäksi. Suomen Lapista puuttunut hallinnollinen kontrolli siivitti Jäämeren tilanteen kartoittamista. Suomenkielinen väestö asutti osaltaan Jäämeren rannikoita, ja Jäämeri oli myös merkittävä kohde muuttoliikkeelle. Tämä väestön valu haluttiin saada tyrehdytettyä. Nämä seikat synnyttivät tarpeen saattaa Jäämeren seutu Suomen suuriruhtinaskunnan yhteyteen. Konkreettisesti tämä tavoite ilmeni tarkoituksellisena suomalaiskansallisen Jäämeren myytin rakentamisena ja mietintöinä mahdollisen maakaistaleen saamisesta joko Norjan Ruijasta tai Venäjän Kuolasta.

Tutkielma käsittelee vuoden 1928 sodan kieltävää yleissopimusta, nk. Kellogg-Briandin sopimusta ja sen herättämiä aikalaisreaktioita Suomessa ja maailmalla. Pyrin selvittämään, nähtiinkö sopimuksella olevan todellisia mahdollisuuksia rauhan vakiinnuttamiseen maailmanpolitiikassa. Kellogg-Briandin rauhansopimus oli Yhdysvaltojen ja Ranskan bilateraalisena sopimuksena syntynyt ja universaaliksi rauhansopimukseksi laajentunut asiakirja, joka kielsi sodan kansallisen edun tavoittelun välineenä. Sopimus edusti pitkää internationalistisen ajattelun jatkumoa ja puolestapuhujien mukaan sopimus oli synnyttämässä uutta maailmanjärjestystä, jossa vahvemman oikeus ei enää määrittänyt maailmanpolitiikan suuntaviivoja. Kriitikoiden mukaan sopimus oli hyödytön, koska se ei sisältänyt minkäänlaisia konkreettisia sanktioita sen rikkomisesta. Tutkielmassani tarkastelen aikalaisreaktioita sopimukseen kansainvälisestä ja kotimaisesta perspektiivistä. Aineistoani ovat valikoidut asiantuntijapuheenvuorot ja sopimuksen syntyvuosilta peräisin olevat artikkelit, joissa kansainvälisen oikeuden asiantuntijat ja ulkopolitiikan toimijat arvioivat sopimuksen vaikutuksia. Arkistoainestoa edustavat ulkoministeriön arkiston kokonaisuus Kellogg-sopimuksen käsittelystä Suomessa, joka antaa kuvaa ulkoasiainhallinnon reaktioista sopimukseen. Tutkin valtiopäiväasiakirjoja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ja eduskunnan täysistuntopuheenvuorojen muodossa. Kansalaisyhteiskunnan perspektiiviä materiaaliin antavat valikoidut lehtiaineistot. Peilaan sopimuksen herättämiä reaktioita 1920-luvun liberaalin internationalismin kehykseen ja tutkin, nähtiinkö Kellogg-sopimuksella olevan käytännön merkitystä; voisiko se todella luoda pohjaa rauhanomaiselle kansainväliselle järjestykselle, vai olisiko se tuomittu epäonnistumaan voimapolitiikan areenalla. Arvioin lisäksi, nähtiinkö sopimuksen tarjoavan lisäarvoa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle tai nähtiinkö sen käsittelyn aikana internationalismin yleisesti soveltuvan Suomen ulkopoliittiseksi selkänojaksi. Tutkielmani esiin tuomat havainnot eivät merkittävästi muuttaneet aiemman tutkimuskirjallisuuden luomaa käsitystä sopimuksesta. Sen tarkoitusperät koettiin maailmalla laajasti ansiokkaiksi, mutta sen käytännön soveltamisen mahdollisuuksia pidettiin haastavina. Suomessa suhtautuminen Kellogg-sopimukseen oli varauksellisen kiinnostunutta, mutta se nähtiin lähinnä harmittomana lisänä jo olemassa olevalle Kansainliiton turvallisuusarkkitehtuurille ja oman puolustusval-miuden ylläpitämiselle.

Tutkielma käsittelee Osakesäästäjien Keskusliiton Arvopaperi-jäsenlehteä ja siinä esiintynyttä osakesijoittamisen edistämiseen tähdännyttä sisältöä kasinotalousvuosina 1985–1989. Tutkimuksessa käsitellään niin Arvopaperiin tuotettuja talousjournalistisia sisältöjä kuin lehdessä esiintynyttä mainontaakin. Samalla tarkastellaan osakesäästämisen ja osakesijoittamisen käsitteiden merkitys- ja käyttöeroja. Tarkoituksena on selvittää, miten osakesijoittamista esiteltiin Arvopaperin sivuilla sekä johdattaa tutkimusta kohti sisällöllistä analyysia: mitä lehden sisällöllä pyrittiin lukijalle tuomaan ja mihin häntä kenties ohjattiin? Tutkielma ammentaa teoriapohjaansa historiantutkimuksesta sekä taloustieteellisestä ja yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta. Taustaa tuovat lama-aikaa sekä 1980-luvun kasinotaloutta käsittelevät talous- ja oikeushistorialliset tutkimustyöt. Arvopaperi täydensi Osakesäästäjien Keskusliiton jäsenten tietopohjaa ja osaamista sijoittamisessa kehittymiseen. Samalla se toimii liiton edunvalvonnan kanavana sekä tuotti tietoa suomalaisista pörssiyhtiöistä. Ajoittain lehden sisältö ei vastannut kysyntään sävyltään neutraalista, laadukkaasta talousjournalismista, sillä kriittinen näkökulma yritysten kuvauksissa jää uupumaan.

Tässä maisterintutkielmassa tutkin italialaisen Giuseppe Acerbin ja englantilaisen Edward Daniel Clarken matkakertomuksissa kuvailtuja kohtaamisia suhteessa eri ihmisryhmiä koskevaan tiedonmuodostukseen. Molemmat matkaajat vierailivat Ruotsin sekä nykyisen Suomen pohjoisilla alueilla vuoden 1799 aikana, ja heidän reittiensä yhteneväinen osuus käsitti tuossa vaiheessa tiedematkaajien vakiokohteeksi muodostuneen Tornionlaakson ympäristön. Molemmat matkakertomukset julkaistiin ensiksi englanninkielisinä painoksina. Acerbin laajaa huomiota saanut Travels through Sweden, Finland, and Lapland, to the North Cape, in the years 1798 and 1799 julkaistiin jo vuonna 1802, kun taas Clarken Skandinaviasta kertova teos ilmestyi vasta vuosikymmeniä myöhemmin osana hänen laajempaa matkakertomuskokoelmaansa Travels in various countries of Europe, Asia and Africa. Molemmat kertomukset ovat varsin tunnettuja, ja niiden havaintojen on esitetty toimineen suomalaisen kansallisen identiteetin rakennusaineina. Tarkastelen, mitä Mary Louise Prattin kuvaamalla kontaktivyöhykkeellä näiden kertomusten eri toimijoiden välillä tapahtuu ja miten kertomukset tuottavat, arvottavat ja oikeuttavat tietoa kohtaamistaan ihmisistä ja ihmisryhmistä. Pohdin myös, miten matkanteko pohjoisessa osallistuu siihen tilana ja millaisena matkailija itse näyttäytyy kohdattavien, erityisesti toiseutettujen, katseessa. Hyödynnän myös kriittisesti purkavaa intersektionaalista ja dekoloniaalista tutkimusotetta: lukemalla aineistoa myötä- ja vastakarvaan pyrin tavoittamaan myös kohdattavien ääntä. Tarkastelen aineistoa laadullisella sisällönanalyysilla kontekstualisoiden esittämiäni kysymyksiä. Konteksteina toimivat valistuksen ja romantiikan ajan tutkiva matkailu, Ruotsin asutuskolonialismin, tiedepolitiikan sekä kirkon lähetystyön muodoissa näkynyt valtapolitiikka sekä Turun Akatemiassa herännyt suomalaisuuden ”löytyminen”. Näen tutkimuksen tarpeelliseksi juuri valitsemani näkökulman ja lähestymistavan kautta: Acerbin ja Clarken matkakertomuksia ei ole suuremmin tarkasteltu valtasuhteiden näkökulmasta, siinä miten ne ilmentävät ja toisintavat aikansa kulttuurista keskustelua. Esitän, että yläluokkaiseen sivistyneistöön kuuluneen matkaajan kontaktivyöhyke on intersektionaalisesti epätasapainoisten valtasuhteiden, tiedon- ja vallanverkostojen, erilaisten tietojen ja toimijoiden muokkaamana moninainen: se koostuu moninaisista suorista ja epäsuorista kohtaamisista, joihin vaikuttavat myös kielitaito, tunteet sekä matkanteon tilana tuomat riippuvuussuhteet.

Maisterintutkielmassani tutkin, mitä puut voivat paljastaa meille antiikin uskontoihin lukeutuvasta Attiksen kultista, jossa niiden läsnäolo näkyy niin myyteissä, taiteessa kuin rituaaleissa. Erityisesti Attikseen yhdistettiin pinja, Välimerellä kasvava havupuu, ja työssäni selvitän, miksi juuri pinja valikoitui Attiksen rinnalle ja mitä kyseinen puu ja siihen liittyvä symboliikka kertoo Attiksesta jumalana sekä hänen kultistaan. Attiksen ja hänen kulttinsa lisäksi perehdyn itse pinjaan, ja osoitan, että se ei ollut pelkkä symboli ja muistomerkki vaan pyhä puu, itsessään arvokas ja merkityksekäs. Tarkastelen työssäni myös Attiksen kultin kehitystä keisarikaudelta myöhäisantiikkiin ja käyn läpi sen yleisimpiä piirteitä. Attis kuvattiin useimmiten fryygialaisena miehenä, jonka myyttinen alkuperä kietoutui yhteen jumalatar Kybelen kanssa. Ajoittain kulttitasolla on vaikea erottaa, miten erilaiset rituaalit ja käytänteet näiden kahden välille asettuvat ja kumpaa erilaisissa riiteissä oikeastaan kunnioitettiin. Toisaalta tarkan jaon tekeminen ei ole tarpeellista, sillä he kuuluivat erottamattomasti yhteen. Tästä huolimatta työni keskittyy Attikseen ja hänen rooliinsa kultissa. Kybele kulkee kuitenkin aina rinnalla tarkastelussani. Lähteinäni toimivat antiikin kirjoittajien erilaiset versiot Kybelen ja Attiksen myytistä sekä arkeologinen kuva-aineisto, joita olen tulkinnut historiantutkimuksen metodein lähiluvun ja hermeneuttisen analyysin kautta. Alueellisesti aiheeni kattaa Rooman valtakunnan koko laajuudessaan keskittyen Roomaan ja sen lähialueisiin sekä Kreikkaan ja Galliaan. Ajallisesti tarkastelen roomalaisaikaa 100-luvulta ennen ajanlaskun alkua alkaen, mutta pääpaino työssäni on ajanlaskun alusta myöhäisantiikkiin. Lähdeaineiston valossa Attiksen ja pinjan yhteys näyttäytyy kiistattomana. Myytit kuvaavat hänen syntymäänsä puun hedelmästä ja hänen kuolemaansa pinjapuun juurella. Kuvataiteessa pinja oli yksi Attiksen tunnistettavimmista attribuuteista, ja hänen maaliskuun juhlapäiviensä kohokohta oli arbor intrat rituaali, jossa Attiksen identiteetin omaksunut pinjapuun runko kannettiin Kybelen temppeliin. Pinjapuun ja Attiksen yhteys kertoo heidän jakamastaan identiteetistä, joka kiteytyy ikivihreyteen. Lisäksi pinjaan liittyvät symbolit paljastavat keskeisiä ideoita Attiksen kultin taustalta: hedelmällisyyden, syklisyyden ja ikuisen elämän. Roomassa ei ollut vain yhtä tapaa tai syytä pitää puuta pyhänä, vaan hyvin monenlaiset tekijät saattoivat olla sen erityislaatuisen aseman takana. Pinjan pyhyyden puolesta puhuvat jo itsessään sen läheinen yhteys Attikseen, mutta myös Ovidiuksen kuvailema metamorfoosi, jossa Attis muuttuu itse pinjaksi. Puun rooli osana rituaaleja vahvisti sen pyhää statusta, minkä temppeliin kanto sinetöi, sillä temppelien sisäpuoli nähtiin jumalten alueena.

Suomen Pankki ajautui Suomen sisällissodan seurauksena kapinallisten haltuun. Pankin toiminta oli kohdannut useita haasteita ensimmäisen maailmansodan seurauksena. Elintarviketilanne oli heikko, ja rahan arvo oli romahtanut. Lisäksi Venäjän imperiumin heikko menestys ensimmäisessä maailmansodassa asetti haasteita pankin toiminnalle. Tasapainoilu imperiumin ja autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan taloudellisten ja rahapoliittisten etujen välillä tuotti haasteita Suomen Pankille. Lopulta Venäjän lokakuun vallankumous ja sitä seurannut Suomen itsenäistyminen irrottivat Suomen emämaastaan. Vallankumous ei kuitenkaan jäänyt Venäjällä, vaan Suomen työväki pyrki kaappaamaan poliittisen vallan itselleen. Suomen Pankki ja sen toiminta ajautui Helsingissä ja muualla Etelä-Suomessa punaisten haltuun. Mihin tarkoitusperiin pankkia käytettiin? Mille instituutiolle pankki myönsi lainoja ja millä perusteilla? Lopulta punaiset jäivät sisällissodassa tappiolle ja Suomen Pankki siirtyi sisällissodan voittaneiden valkoisten hallintaan. Pankki joutui selvittämään sisällissodan ajan tapahtumia, ja ajautui samalla haastavaan tilanteeseen. Mitkä punaisten toimista oli laillisia? Pystyttiinkö velkoja perimään takaisin? Sisällissodan voittajien piti jatkaa Suomen Pankin hoitoa, ja pyrkiä ratkaisemaan myös sitä edeltäneet ongelmat. Suomen Pankin pankkivaltuusmiesten pöytäkirjojen ja Kapinan ajan asiakirjojen arkistot ovat tutkimuksen selkärankana, ja niiden lähdekriittinen tarkastelu muodostavat sen perustan. Suomen Pankin toimintaa sisällissotaa ennen, aikana ja jälkeen on verrattava toisiinsa, jotta kapinan vaikutukset voi määrittää. Punaisten toiminnasta jäi niukasti lähdemateriaalia. He tuhosivat osan, ja ottivat osan mukaansa paettuaan Viipurin kautta Venäjälle. Lopulta sisällissodan ja punaisten myöntämien lainojen vaikutus vaikuttaa jääneen vähäisemmäksi kuin niitä edeltäneet ongelmat, ja lainojen käsittely Suomen Pankin pankkivaltuusmiesten kokouksissa oli harvinaista. Lainoja oli koitettu periä takaisin, mutta lopulta lainaa ottaneiden vastustus, ja kysymykset legitimiteetistä lopettivat toiminnan. Kuka oli vastuussa lainoista? Suomen Pankissa ja lainoja vastaanottaneissa instituutioissa oli ollut vastuuasemissa eri henkilöt kuin sodan jälkeen. Oliko vastuu henkilöillä vai instituutioilla? Tutkimuksen lopputulosten mukaan molemmilla.

Raittiusliike nousi 1800–1900-lukujen vaihteessa Suomen ensimmäiseksi ja suurimmaksi organisoiduksi kansanliikkeeksi. Se pyrki raittiutta edistämällä puuttumaan yhteiskunnan epäkohtiin, kuten köyhyyteen, rikollisuuteen, epäsiveellisyyteen ja alkoholiongelmiin. Ehdotonta raittiutta ja siveellisiä elämäntapoja jäseniltään vaatinut Raittiuden Ystävät nousi pian 1884 perustamisensa jälkeen raittiusliikkeen keskusseuraksi, jonka alaisuuteen paikallisseurat järjestäytyivät. Sillä oli alusta alkaen voimakas yhteiskunnallinen ulottuvuus ja tavoitteet. Sivistyneistöjohtoinen raittiusliike pyrki haalimaan siipiensä suojaan alemmat kansankerrokset ja osoittamaan näille suunnan nopeasti modernisoituvassa yhteiskunnassa. Eräs väline, jolla raittiusliikkeen ylemmät tahot pystyivät viestimään toiveistaan, olivat raittiuslehdet. Tässä tutkielmassa tarkastelen raittiuslehdissä esiintyviä ihanteellisen yhteiskunnan ja kansalaisen kuvauksia. Tutkimuskysymyksiäni ovat, millainen lehtien yhteisö- ja yksilötason ideaalinen raittiusidentiteetti on, ja kuinka sitä rakennetaan. Lisäksi kysyn, miksi lehtien välittämät ihanteet ovat sellaisia kuin ovat, eli miksi ne on koettu tärkeiksi: mihin niillä on pyritty? Kuka on pyrkinyt? Tutkimus rajautuu vuosiin 1884–1906, pitäen sisällään Raittiuden Ystävien perustamisen, liikkeen kasvun vuodet ja huipun, jolloin kannatus oli suurimmillaan. Lähdeaineiston muodostavat neljä tarkastelujakson aikana ilmestynyttä raittiuslehteä. ”Aamunairut” ja ”Kylväjä” olivat keskusjärjestön äänenkannattajia, kun taas ”Raittius ja siweys” ja ”Alpha” edustavat pieniä ja lyhytikäisiä paikallislehtiä. Lehdissä esitetään, että laajalle levinnyt raittius poistaisi sosiaaliset ongelmat, kuten köyhyyden ja ylikuormittuneen vaivaishoidon, sillä raittiuden myötä kansalaiset osaisivat pitää niin taloudestaan kuin terveydestään huolta. Tällaisessa yhteiskunnassa eri yhteiskuntaryhmät, kuten kansakoulunopettajat ja tehdastyöläiset sekä muut kansanliikkeet osallistuvat sopuisasti liikkeen niille määräämien tehtävien toteuttamiseen. Raittiissa yhteiskunnassa yksilöt elävät vaatimatonta, mutta onnellista ja turvallista elämää, jossa miehet käyvät ahkerasti töissä ja naiset hoitavat lapsia viihtyisässä kodissa. Jos taas raittiutta ei noudateta, yhteiskunta kansalaisineen köyhtyy ja kurjistuu, äidit lapsineen pelkäävät väkivaltaisiksi ja aggressiivisiksi muuttuneita päihtyneitä miehiä ja Suomi taantuu rappion tilaan nousematta koskaan sivistyskansojen keskuuteen, missä se mielellään nähtäisiin. Tulkitsen, että lehtien identiteetinmuovauksella pyrittiin hallitsemaan ja hillitsemään alempien luokkien heräävää poliittista aktiivisuutta, joka alkoi saada itsenäisiä sävyjä esimerkiksi työväenliikkeen kautta. Lehdissä esitetään raittiusliikkeen johdon näkemyksiä mukailevia tulkintoja siitä, kuinka alempien luokkien yhteiskunnallisen toiminnan tulisi suuntautua ylhäältä päin saneltuun ja johdettuun raittiustaistoon. Tulkintani mukaan idealististen rivien välistä huokuu huoli ja jopa pelko siitä, että ylemmät luokat menettävät otteensa rahvaaseen. Ihanteilla kansaan pyrittiin iskostamaan keskiluokkaisista hyveistä koostuva arvomaailma, jota toistamalla lukijoille tarjoutui mahdollisuus uusintaa lehtien välittämiä identiteettejä.

The Spectator by Joseph Addison and Richard Steele was a periodical that was originally published between 1711 and 1714, which handled varied subjects while aiming to advance moral and wit of its readers. The periodical was highly popular during its original run, and it stayed prominent throughout the century because there were new editions and books reusing its contents. Today the periodical stays prevalent as a source in the research of the eighteenth century and has been linked especially to the study of public sphere. In this thesis I analyse the popularity of the Spectator in the eighteenth century and how it maintained its prominence through new editions of the periodical and anthologies using it. In my study I will assess which parts and themes of the paper lead to this popularity and how that should affect the way we consider the Spectator today. In addition to this I will consider the effect the publishers and especially the publishing dynasty of the Tonsons had on the success of the periodical. The method of the thesis is mainly quantitative, and my arguments are based on analysis made with R programming language using English Short Title Catalogue and Eighteenth Century Collections Online datasets. The datasets, in the form they are used here, have been provided and formed by COMHIS group. Based on the data, I have been able to assess the quantity and quality of the editions as well as reuse of the Spectator. In addition to the computational methods, I have read the original papers of the Spectator to contextualize the reuse. In this thesis I argue that the Spectator established its popularity during its original run and managed to retain it throughout the century. This popularity was mainly due to two styles of content. First type was instructional texts, which were often moral and religious in nature and the second literary criticism. The role of literary criticism is also important because it shows how the Spectator took part in creating the literary canon instead of just showing how the periodical itself became part of it. The exemplary style of writing also played a major role in the popularity of the Spectator. In addition to the content the popularity of the Spectator was affected by the publishers of the periodical. When it comes to publishing the editions of the Spectator and reusing the literary criticism of the periodical, the Tonsons had an unquestionable effect on the field. Still, the reuse and especially reuse of instructional texts was a wider phenomenon affecting the whole field and can be seen across educational books of the time but cannot be attributed to individual publishers.

Tutkielman aiheena ovat Yleisradion asettamat populaarimusiikin esitysrajoitukset ja -kiellot, jolloin tutkimusongelmana ovat niitä koskevat muutokset tutkittavana ajanjaksona 1950–1980. Pyrin myös selvittämään, millaisia ilmiöitä esitysrajoitusten taustalla vaikutti ja millaisista syistä erityisesti populaarimusiikkia päätettiin rajoittaa. Oy Yleisradio Ab omaksui sen alkuvuosista alkaen pitkälle 1900-luvulle tehtävän tarjota suomalaisille hyvää makua osoittavaa, korkealuokkaista sekä sivistävää ohjelmistoa. Tutkielman käsittelemällä aikavälillä yhtiön ohjelmajohtajat ja jo Yleisradiota koskeva lainsäädäntö pitivät huolen siitä, ettei tehtävän vastaista, sopimattomaksi katsottua materiaalia päässyt ääniaalloille. Suomenkielisen populaarimusiikin kannalta tämä tarkoitti sitä, etteivät esimerkiksi yhteiskunnan moraalisäännöksiä rikkovat, yhtiön musiikkivastaavien silmissä mauttomaksi mielletyt kappaleet päätyneet eetteriin. Tällöin tulenaroille äänityksille asetettiin radiossa esitysrajoitus tai -kielto. Kappaleissa oli tällöin ongelmana muun muassa seksuaalissävytteiset sanat, päihteisiin viittaaminen, rikollisuuteen kannustus tai harvinaisemmissa tapauksissa vaikkapa yksityishenkilön tai kirkon pilkkaaminen. Tällaisen musiikin pelättiin heikentävän kuulijoiden musiikkimakua ja kannustavan moraalittomiin elämäntapoihin, jolloin erityisesti lasten ja nuorten puolesta heräsi huolta. Moraalisten syiden lisäksi rajoitettiin populaarimusiikkia myös muun muassa poliittisista syistä, oli kyseessä sitten maan sisäiset asiat tai ulkomaiden diplomatiasuhteet. Esitysrajoitukset ja -kiellot kohdistuivat pitkälti uuteen populaarimusiikkiin, kun osa etenkin 60- ja 70-luvun muusikoista ravisteli yhteiskunnan rajoja kokeillen, kuinka repivää musiikkia he voisivat tehdä provosoidessaan auktoriteetiksi koettua Yleisradiota. Rajoittaminen kohdistui uuteen populaarimusiikkiin myös siksi, että rajoituksista päättävät Yleisradion edustajat eivät olleet perehtyneitä populaarimusiikkiin, eivätkä myöskään välttämättä arvostaneet sitä. He mielsivät populaarimusiikin usein vähemmän arvokkaaksi viihteeksi, joka on pohjimmiltaan sisällötöntä sävelsaastetta verrattuna älyllisesti aktivoimammaksi miellettyyn taidemusiikkiin. Esitysrajoitukset perustuivat pitkälti asiasta päättävien omiin, henkilökohtaisiin näkemyksiin hyvästä mausta ja sopivasta viihteestä. Täten populaarimusiikkiin suhtauduttiin herkästi kriittisemmin eikä sen koettu sopivan Yleisradion sivistysmissioon. Tietynlainen sekavuus ja monimutkaisuus kuvaa myös kokeakseni oleellisesti esitysrajoitusjärjestelmää. Lähteistä syntyy nimittäin mielikuva, ettei rajoituspäätöksiä muun muassa tarvinnut aina avata muille tai syyt niihin olivat ristiriitaisia.