Browsing by master's degree program "Master's Programme in Literary Studies"

Now showing items 61-80 of 100

Nuorten ilmastoahdistus äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa : draamallinen opetuskokonaisuus lukioon Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta

Carlson, Anna (2021)

Mallinnan pro gradu -tutkielmassani nuorten ilmastoahdistuksen käsittelyä äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa. Tutkielmani lähtökohta on ilmastoahdistuksen käsite, mutta kehotan opettajia puhumaan yleisemmin ilmastotunteista. Olen selvittänyt tutkimuskirjallisuuden avulla: 1) mikä on opettajan rooli nuoren ilmastotunteiden kohtaajana, 2) mitkä olisivat parhaat metodit käsitellä aihepiiriä opetuksessa ja 3) millaisia mahdollisuuksia ilmastonmuutosta käsittelevä kirjallisuus antaa nuorille ilmastotunteiden kohtaamiseen. Tavoitteeni on tarjota käytännön pedagoginen opetuskokonaisuus äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille. Tutkielmaani sisältyy lukioon suunnattu opetuskokonaisuus, joka perustuu Emmi Itärannan ekodystopiaromaani Teemestarin kirjaan (2012). Opetuskokonaisuuden pedagogiset lähtökohdat ovat draamakasvatus ja kontemplatiivinen pedagogiikka. Draamakasvatuksen toiminnallisilla ja kehollisilla menetelmillä eläydytään teoksen maailmaan. Kontemplatiivisen pedagogiikan harjoituksilla vahvistetaan läsnäolo- ja tunnetaitoja sekä luontosuhdetta. Opetuskokonaisuuden teoreettisena perustana toimivat ilmastotunteiden käsittelyn kolmiportainen malli ja kokonaisvaltaisen ilmastokasvatuksen malli. Opetuskokonaisuuden voi mieltää käytännönläheiseksi malliksi, joka yhdistää ilmastotunteet ja kokonaisvaltaisen ilmastokasvatuksen. Taustoitan opetuskokonaisuutta analysoimalla Teemestarin kirjaa ekokriittisestä näkökulmasta. Analyysi nostaa esiin teoksen keskeisiä ympäristöteemoja. Nuortenkirjallisuuden ekodystopiat herättävät nuoret pohtimaan ilmastonmuutosta ja omaa toimijuuttaan. Ilmastonmuutoksen käsitteleminen kaunokirjallisin keinoin tekee monimutkaisesta ilmiöstä ymmärrettävämmän. Kirjallisuus tarjoaa paikan reflektoida tunteita ja se voi myös ehdottaa mahdollisia ratkaisuja. Opettajan tärkein tehtävä on olla vähättelemättä tai lietsomatta nuorten ilmastoahdistusta. Opetuksessa tulee mahdollistaa turvallinen ympäristö kaikenlaisten ilmastotunteiden käsittelyyn. Samaan aikaan kun opetus auttaa käsittelemään vaikeita ilmiöitä, on tärkeää korostaa toivon näkökulmaa. Esittelen tutkimuksessani ajankohtaisia hankkeita ja verkkomateriaalia ilmastotunteiden käsittelystä opettajien tueksi. Ne auttavat opettajaa oppiainerajat ylittävässä ilmiöpohjaisessa opetuksessa ja esittävät myös ratkaisuja kompleksisen aihepiirin käsittelyyn.
“Nyt saa itku riittää. Se oli hieno elämä.” Intertekstuaalisuus ja subtekstit Tommi Liimatan Hautajaiskengät-romaanissa

Roponen, Toni (2023)

Tutkimus tarkastelee Tommi Liimatan Hautajaiskengät-romaanin (2021) intertekstuaalisuutta. Tutkimuksen pääasiallisena metodina on subtekstianalyysi, jonka avulla tutkimuksessa osoitetaan intertekstuaalisten kytkentöjen ulottuvan viitauksia syvemmälle. Tutkimus osoittaa, että Hautajaiskengät-romaani sisältää runsaasti intertekstuaalisia kytkentöjä, jotka tuovat uusia näkökulmia romaanin tulkintaan, kuten esimerkiksi kehyskertomukseksi muodostuvan suomalaisen elinkeinorakenteen muutoksen. Romaani pohdiskelee tapaa, jolla puhumme vainajistamme sekä elämäntarinamme kirkolliseen retoriikkaan verhoamisen tarpeellisuutta. Tutkimus osoittaa näiden teemojen korostuvan entisestään subtekstien myötä. Analyysin kohteiksi on valittu kolme keskeisiksi katsottua tekstiä, joita tutkimuksessa kutsutaan subteksteiksi. Subtekstit ovat Kari Aronpuron romaani Aperitiff – avoin kaupunki (1965), Sirkka Turkan runo ”Jään alla savinen ranta” (1978), sekä katkelma ministeri Ahti Karjalaisen vävyn puheesta, jonka tämä lausui appensa hautajaisissa vuonna 1990. Subtekstien keskeisyyteen ovat vaikuttaneet niiden selkeä jäljitettävyys sekä romaanissa esiintyvä toisteisuus. Analyysi osoittaa romaanin kasvavan kokoaan suuremmaksi ja käsittelevän runsaasti erilaisia teemoja, jotka tulevat subtekstianalyysin myötä esiin. Romaani käsittelee ihmisen jäljen jättämisen tematiikkaa, sovitusta sekä juurettomuutta. Tutkimus osoittaa Hautajaiskengät-romaanin kehyksen rakentuvan suomalaisen elinkeinorakenteen muutoksesta ja siitä, miltä tämä muutos on eri sukupolvea edustavien silmissä näyttänyt. Romaani myös linkittyy kotimaisen kirjallisuuden historiaan sekä subtekstien että primääritekstissä esiintyvien, konventionaalisten henkilöhahmojen sekä teemojen myötä.
“Olen ylivoimainen koska en välitä mistään”: Yhteiskunta, ihmisolento ja affektiivisuus Harry Salmenniemen kokeellisessa novellistiikassa

Elg, Elisa (2023)

Maisterintutkielmassa tarkastellaan Harry Salmenniemen kokeellisen novellistiikan tapoja representoida yhteiskuntaa kokeellisen kirjallisuuden kontekstissa. Tutkimusaineisto on rajattu pääasiallisesti Salmenniemen novelleihin ”Krematorio” (Uraanilamppu ja muita novelleja, 2017), ”Haastattelu” (Delfiinimeditaatio ja muita novelleja, 2019), ”Yritys” ja ”Maalauksia” (Asiakaskoralli ja muita novelleja, 2021). Tutkimusaihetta motivoi paitsi aiheen ajankohtaisuus ja kotimaisen lyhytproosan esiin nostaminen myös se, ettei Salmenniemen rajoja koettelevaa novellistiikkaa ole tutkittu aiemmin tähänastisena kokonaisuutena. Tutkielman tavoitteena on tarkastella tutkimusaineiston muodollisia ja sisällöllisiä yhteiskunnan kuvauksen tekijöitä. Lisäkysymyksenä tarkastellaan sitä, minkälaisia affekteja novellit tuottavat oletetussa lukijassa. Oletetulla lukijalla tarkoitetaan tekijän yleisöä: lukijaa, jonka voidaan olettaa ymmärtävän tekstissä olevat tunteisiin vetoavat tehokeinot (ks. Lyytikäinen 2016). Tutkielman pyrkimyksenä on niin ikään testata Anna Helteen kotimaiseen kokeelliseen runouteen soveltamaa affektitutkimusta kotimaiseen lyhytproosaan. Tekstianalyysiä hyödyntävän tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimivat kokeellisuutta käsittelevä kirjallisuus sekä affektiteoria. Affektin käsite on tutkielmassa rajattu Baruch Spinozan ajattelusta polveutuvaan Gilles Deleuzen affektiteoriaan. Sen lisäksi tutkielmassa hyödynnetään representaatioteoriaa sekä kirjallisuussosiologiaa käsittelevää kirjallisuutta. Tutkielmasta käy ilmi Salmenniemen kokeellisen novellistiikan yhteiskunnan nytkähtäneisyys, jota tarkastellaan muodollisten (menetelmällisyys, multimodaalisuus, konfliktialttius) sekä sisällöllisten (henkilöhahmot ja dystopiakuvaukset) tekijöiden kautta. Tutkielman perusteella Salmenniemen novellistiikkaa läpileikkaavat oudot ja ambivalentit äärimmäisyydet, sekä toisiinsa kuulumattomien aiheparien inkongruentti yhdistely: niissä eletään yhteiskunnissa, joissa ääriajattelu on yhä äärimmäisempää ja totaalisen kahtiajakautumisen voidaan olettaa jo tapahtuneen. Tutkielmasta käy niin ikään ilmi kokeellisen menetelmällisyyden keskeinen rooli edellä mainittujen dystooppisten maailmojen ja kaksijakoisten henkilöhahmojen rakentumisessa. Tutkielma osoittaa novellien herättämän affektiivisuuden epämääräiseksi, tahmeaksi ja häiritseväksi. Härnäävä ja staattinen tunnelataus jää päälle viivästyneen katharsiksen seurauksena. Tämä tunnelatauksen patoutuminen pakottaa lukijan puolestaan kääntymään tekstistä kohti itseään, ja uudelleensäätämään näkemyksiään itsestään sekä yhteiskunnasta. Tutkielmassa tarkastellaan myös komiikan ja tragiikan yhteentörmäyksiä sekä samaistuttavuuden vaikutuksia lukijassa heränneisiin tuntemuksiin. Tutkielma pyrkii asettuman osaksi kokeellisen kotimaisen kirjallisuuden tutkimusta, ja osallistumaan kirjallisuuden affektiivisuutta käsittelevään keskusteluun.
Öljyn alkemistit : jälkifossiilinen tieteisfiktio Antti Salmisen romaanissa Lomonosovin moottori

Lehdes, Mikael (2021)

Tieteisfiktio on 1800-luvun lopulla länsieurooppalaisesta goottilaisesta kirjallisuudesta kehittynyt populaarifiktion laji, jonka yleisesti tunnettuja piirteitä ovat kiinnostus teknologiaan ja ihmiskunnan tulevaisuuteen teollistuvassa maailmassa. Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen tieteisfiktion suhdetta nykyajan ekologisiin kriiseihin öljyn näkökulmasta. Millä tavalla tieteisfiktiossa kuvitellaan öljyn loppumisen jälkeisiä yhteiskuntia, ja mitä kerronnallisia keinoja tieteisfiktio käyttää jälkfossiilisten tulevaisuuksien representaatiossa? Tutkielmassani analysoin Antti Salmisen romaania Lomonosovin moottori (2014) jälkifossiilisen tieteisfiktion näkökulmasta. Julkaisuaikanaan runsaasti kiitetyn teoksen vastaanotossa romaanin tieteisfiktiiviset elementit ohitettiin lähes täysin. Tulkintani mukaan tieteisfiktion lajitulkinnallinen viitekehys on paitsi välttämätön Salmisen kokeellisen ja monimuotoisen romaanin ymmärtämisessä, myös arvokas ikkuna jälkifossiilisen proosan kerronnallisten keinojen analyysiin. Tieteisfiktion lajiteorian lisäksi tutkielmani tärkeimmät tieteelliset lähtökohdat ovat ekokritiikki ja öljykulttuurin tutkimus. Ekokritiikki on monitieteinen, rikas ja epäyhteinäinen humanistisen tutkimuksen suuntaus, joka käsittelee mm. inhimillisen ja ei-inhimillisen luonnon vuorovaikutusta, ympäristökriisin kulttuurisia merkityksiä ja ihmiskunnan tuhoisia vaikutuksia maapallon ekosysteemille. Vaikka ekokritiikin katsotaan syntyneen jo 1960-luvulla, tieteiskirjallisuuden tutkimuksessa näkökulma on varsin tuore. Öljykulttuurin tutkimuksella viittaan ekokriittisen tutkimuksen alalajiin, jossa ympäristökriisiä tarkastellaan fossiilisten polttoaineiden, erityisesti öljyn näkökulmasta. Öljykulttuurin tutkimuksen keskeinen lähtökohta on, että öljyllä on ilmiselvien taloudellisten, poliittisten ja fysikaalisten vaikutuksiensa lisäksi perustava kulttuurinen merkitys länsimaisen yhteiskunnan kehityksessä. Tutkielmani keskeinen väite perustuu öljyn ja tieteisfiktion yhteyksiä tutkineen Gerry Canavanin jälkifossiilisen retrofuturismin käsitteelle. Retrofuturistisessa jälkifossiilisessa tieteisfiktiossa ihmiskunta selviytyy öljyn loppumisesta suorittamalla paluun öljyn aikakautta edeltäneisiin elämäntapoihin, ajatusvirtauksiin ja yhteiskunnallisiin käytäntöihin. Tulkintani mukaan Antti Salmisen Lomonosovin moottori on retrofuturistista strategiaa hyödyntävä jälkifossiilinen tieteisfiktiivinen romaani. Romaanin jälkifossiilinen retrofuturismi perustuu kulttuurihistorialliselle kuvitelmalle paluusta 1500–1600-lukujen aikaan, jolloin öljykulttuurin mahdollistanut valistusajan ihmiskeskeinen edistyskäsitys oli vasta alkutekijöissään. Paluu tieteellis-materiaalista maailmankuvaa edeltäneisiin länsimaisen esoterian, erityisesti alkemian ja juutalaisen kabbalan, uskomuksiin luo teoksessa allegorisen rakenteen, jossa ei-inhimillisen luonnon asemaa käsitellään suhteessa 1800-luvulla alkaneeseen öljyn voittokulkuun ja Neuvostoliiton 1900-luvun Gulag-pakkotyöjärjestelmään.
Paha lapsi shokkitaktiikkana Stephen Kingin romaanissa Pet Sematary (1983)

Paavilainen, Sara-Mai (2021)

Tässä tutkielmassa tarkastelen Stephen Kingin romaanin Pet Sematary (1983) synnyttämää kauhun emootiota. Keskityn etenkin romaanin lapsihahmojen Gage Creedin ja Zeldan lukijassa herättämiin kauhun emotionaalisiin reaktioihin. Lähestyn tutkimusongelmaani kolmesta suunnasta, joista kaksi ensimmäistä keskittyy kauhuun emootiona ja lajina ja viimeinen kerronnan synnyttämään lukukokemukseen. Aloitan Pet Semataryn emotionaalisen vaikutuksen tutkimisen Noëll Carrollin teoksessaan The Philosophy of Horror (1990) esittelemän kauhun teorian valossa. Carrollin näkökulmaa hyödyntäen tarkastelen romaanin potentiaalisia hirviöhahmoja, sekä niiden synnyttämiä emotionaalisia reaktioita. Carrollin pohjalta päädyn väittämään, että Pet Semataryn kauhun emootion objekteina toimivat Gagen ja Zeldan lukijassa synnyttämät mielikuvat. Carrollin teoriasta poiketen esitän, että teoksen kauhun objektina ei toimi hirviö, vaan lukijan lapsuuden käsityksen rikkova mielikuva, jossa lapsi esitetään pahan esikuvana. Carrollin jälkeen siirryn Pet Semataryn tarkastelemiseen Tero Eljas Vanhasen väitöskirjassaan Shock Tactics and Extreme Strategies (2016) esittämien havaintojen pohjalta. Hyödynnän Vanhasen käsitystä emootioista kognitiivisten ja havainnoinnin teorioiden synteesinä ja muodostan kattavan kuvan Kingin romaanin emotionaalisesta ulottuvuudesta. Vanhasen näkemysten pohjalta tarkennan myös väitettäni Gagen ja Zeldan roolista Pet Semataryn lukijassa synnyttämän kauhun emootion objekteina. Esitän, että lapset toimivat teoksen shokkitaktiikkana, johon heidän kauhuelementtinsä myös perustuu. Nimitän tätä pahan lapsen shokkitaktiikaksi. Vanhasen teoksen avulla esitän, että pahan lapsen shokkitaktiikalla on mimeettisiä, aleettisia, tunnistavia, sekä transgressiivisia piirteitä Pet Semataryssa. Vanhasen teoriasta etenen James Phelanin teoksessaan Experiencing Fiction (2007) esittämään teoriaan kerronnan progressiosta. Progressiolla Phelan tarkoittaa kerronnan tekstuaalisten ja lukijallisten dynamiikkojen synteesiä. Phelanin mukaan progression sekä kerronnan arvioinnin pohjalta on mahdollista luoda käsitys teoksen lukijassa synnyttämästä lukukokemuksesta. Phelanin esimerkkiä noudattaen rekonstruoin Pet Semataryn kerronnan progression ja viimein analysoin pahan lapsen shokkitaktiikan vaikutuksia romaanin lukukokemukseen. Koen, että Vanhanen ja Carroll tarjoavat yhdessä erinomaisen näkökulman kauhuteoksen synnyttämien emotionaalisten reaktioiden tarkastelemiseen. Phelanin käsitys progressiosta taas selkeyttää kertomuksen muodon ymmärtämistä, mikä on erittäin tärkeää Stephen Kingin kaltaisen kauhukirjailijan teoksia tutkittaessa. Tulevan tutkimuksen onkin hedelmällistä kehittää välineitä kauhukirjallisuuden eettisen ulottuvuuden tutkimiseen, sillä kauhun transgressiivisesta luonteesta johtuen sitä tulee käsitellä eri menetelmillä kuin muiden genrejen edustajia.
Pakkomielteisten kertojien kognitiiviset narratiivit ja huumori Juoksuhaudantiessä ja Vadelmavenepakolaisessa

Lehto, Ilmari (2024)

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie-romaanin (2002) ja Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen-romaanin (2007) päähenkilö-kertojia. Kyseiset kertojat ovat niin sanottuja pakkomielteisiä kertojia. Tutkimuksessa yhdistellään kognitiivista narratologiaa ja huumorintutkimusta. Tutkielman keskeisin kognitiiviseen narratologiaan keskittyvä lähde on Alan Palmerin Fictional Minds. Epäluotettavuuden havaitsemisen työkaluina toimivat pitkälti James Phelanin ja Mary Patricia Martinin sekä Greta Olsonin jälkiklassiset menetelmät. Huumorintutkimusta lähestytään John Morreallin kokonaisvaltaisen naurun teorian kautta. Tutkielma käsittelee pakkomielteisiä kertojia seuraavien tutkimuskysymyksien kautta: Miten kertojien pakkomielteet vaikuttavat romaanien juoniin? Mikä on pakkomielteen suhde päähenkilö-kertojien kaksinkertaisiin kognitiivisiin narratiiveihin? Miten kertojien pakkomielteisyys vaikuttaa heidän epäluotettavuuteensa? Miten teosten huumori hahmottuu tutkimuskysymysten näkökulmasta käsin? Tutkielma pyritään myös vastaamaan seuraaviin teoreettisiin kysymyksiin: Miten Palmerin teoria soveltuu pakkomielteisen kertojan tutkimiseen? Kuinka hyvin Palmerin teoria toimii homodiegeettisen ensimmäisen persoonan kerronnan kanssa? Miten Palmerin ja Morreallin tutkimussuuntaukset täydentävät toisiaan? Voiko Palmerin teorian yhdistää kertojan epäluotettavuuden arvioinnin malleihin? Tutkielman ensimmäisessä analyysiluvussa tarkastellaan kertojien pakkomielteiden vaikutusta juoneen. Toisessa analyysiluvussa tarkastellaan kertojien ajatuksia kyseisten romaanien muiden hahmojen ja ryhmien mielistä. Kolmannessa analyysiluvussa tarkastellaan kertojien epäluotettavuutta. Tutkielman perusteella voi todeta, että kertojien pakkomielteisyys on avainasemassa romaanien juonien kuluissa. Kertoja-päähenkilöiden kaksinkertaiset kognitiiviset narratiivit vaikuttavat heidän pakkomielteiseen toimintaansa ja vahvistavat sitä. Heidän kaksinkertaiset kognitiiviset narratiivinsa tuo esille sen, mikä heidän pakkomielteisyydessään on keskeistä sekä mitä pakkomielteisyys varsinaisesti koskee. Molemmat kertojat ovat ajoittain epäluotettavia. Heidän vääristyneet kaksinkertaiset kognitiiviset narratiivinsa sekä heidän pakkomielteensä aiheuttavat epäluotettavuutta kerrontaan. Ensimmäisen analyysiluvun näkökulmasta käsin teosten huumori perustuu pitkälti siihen, mitä päähenkilö-kertojat sanoo, ajattelee tai tekee. Toisen ja kolmannen analyysiluvun näkökulmasta huumori perustuu kertoja-päähenkilöiden tietämättömyyteen ja moraalisiin vajavaisuuksiin. Epäluotettavuuteen liittyi myös draamallisesta ironiasta kumpuavaa huumoria. Palmerin teoria soveltui erinomaisesti pakkomielteisen kertojan tutkimiseen. Morreallin ja Palmerin teoria täydentävät toisiaan hyvin. Palmerin teorian voi yhdistää kertojan epäluotettavuuden arvioinnin malleihin.
Paradoksit, intertekstit ja dualismit Tuukka Pietarisen runokokoelmassa "Yksin ja toisin"

Heinonen, Juulia (2023)

Tarkastelen tutkielmassani Tuukka Pietarisen runokokoelman Yksin ja toisin (2018) suhdetta dualismeihin ja dualistiseen ajatteluun. Tutkin kokoelman runojen tapaa käsitellä todellisuutta paradoksin ja järjen logiikan purkamisen kautta ja selvitän, millaisia intertekstuaalisia ja filosofisia vaikutteita teoksen taustalla voidaan havaita. Tärkein tutkimani intertekstuaalinen suhde on Mirkka Rekolan runouteen ja aforistiikkaan. Rekolan laaja tuotanto ja siitä tehty tutkimus ovat tarjonneet tulkinnallisia lähtökohtia, joihin peilata Pietarisen runoja. Pietarisen runot ammentavat Rekolan perinteestä ainakin aforistiikan ja poetiikan yhdistämisen sekä dualismeja purkavan tematiikan saralla. Yksin ja toisin kyseenalaistaa dualistisen ajattelun monella tavalla. Runot kurottavat dualismeihin pohjaavan kielenkäytön taakse paradoksien, nonsensisten piirteiden ja intertekstuaalisten viittausten avulla. Analysoin työni aluksi kokoelmasta löytyviä erilaisia näennäisiä vastinpareja, ja tarkastelen näiden välisiä suhteita ja yhteensulautumisia myöhemmissä analyysiluvuissa. Paradokseja ja paradoksaalisuutta käsittelevässä luvussa keskityn erityisesti poissa- ja läsnäolon sekä syntymän ja kuoleman välisten suhteiden paradoksaalisuuteen. Intertekstuaalisuutta ja teoksen tematiikkaa käsittelevässä luvussa tarkastelen muun muassa tyhjyyden, rakentamisen ja purkamisen sekä yhteensulautumisen tematiikkoja osana dualismeja kyseenalaistavaa ja purkavaa ilmaisua. Pietarisen kokoelman runoille on tyypillistä poimia aineksia tutuista kirjoittamisen tavoista, teoksista ja ajatuksista yhdistellen niitä yllätyksellisillä ja paikoin absurdeillakin tavoilla. Tutkielmani kannalta on kiinnostavaa, miten kokoelma rakentaa omaa sisäistä filosofiaansa. Runot muun muassa luovat paradoksaalisia asetelmia olematta yksiselitteisiä paradokseja ja viittaavat eri filosofisiin traditioihin sitoutumatta mihinkään tiettyyn filosofiaan.
Past the happiness and into grief and beyond it : Frodon ja Samin tarina J. R. R. Tolkienin teoksessa The Lord of the Rings verrattuna Berenin ja Lúthienin tarinaan teoksessa The Silmarillion

Aaltonen, Camilla (2024)

Tutkielma käsittelee Frodon ja Samin tarinaa J. R. R. Tolkienin teoksessa The Lord of the Rings (1954-1956) verrattuna Berenin ja Lúthienin tarinaan J. R. R. Tolkienin teoksessa The Silmarillion (1977). Tarinoiden juoneen liittyviä yhtäläisyyksiä tarkastellaan quest-juonen ja eukatastrofin (eucatastrophe) näkökulmasta. Tämän lisäksi tutkielmassa hyödynnetään queer-teoriaa vertailtaessa miehen ja naisen muodostamaa romanttista suhdetta kahden mieshahmon väliseen suhteeseen. Molemmat tarinoista jäsentyvät quest-juonen mukaan, jossa sankarien ja avustavien hahmojen osuudet muistuttavat toisiaan. Molemmissa tarinoissa sankarin apuri haluaa seurata sankaria seikkailuun, sillä tuntee sen olevan hänen kohtalonsa. Molemmissa tarinoissa apuri myös pelastaa sankarin, joka on joutunut Sauronin tai hänen kätyriensä vangitsemaksi. Lopussa sankari kuolee tehtävänsä seurauksena ja avustava hahmo seuraa häntä. Lúthien kuolee heti Berenin jälkeen, ja Sam seuraa Frodoa meren toiselle puolelle elämänsä lopussa. Tutkielman viimeinen osio tarkastelee kuoleman voittamista eukatastrofina, eli ihmeellisenä käänteenä, joka saa aikaan onnellisen lopun, erityisesti henkilöhahmojen suhteita kuvaavissa juonissa. Berenin ja Lúthienin tarinassa käänteen muodostaa Lúthienin onnistunut yritys anoa Beren takaisin kuolleiden joukosta. Frodon ja Samin tarinassa vastaavanlaisen onnellisen lopun muodostaa Samille jäävä toivo, että hän voi vielä kohdata Frodon meren toisella puolella. Tutkielmasta selviää, että yhteyttä tarinoiden välillä luodaan erityisesti samankaltaisilla kohtauksilla sekä suorilla ja epäsuorilla viittauksilla Berenin ja Lúthienin tarinaan Tarussa sormusten herrasta. Samankaltaisten kohtausten tarkasteleminen rinnakkain nostaa Frodon ja Samin välisiin kohtauksiin romanttisen rakkauden merkityksiä niiden vertautuessa Berenin ja Lúthienin rakkaustarinaan. Molemmat tarinat kuvaavat sankarin tehtävää tukevaa ja avustavaa kumppanuutta, joka jatkuu myös tehtävän päätyttyä. Molemmissa tarinoissa henkilöhahmojen välinen rakkaus jatkuu myös kuoleman ylitse esittäen siten henkisen siteen henkilöhahmojen välillä.
"Pieni hevonen kaaduit sodassa niinkuin miehet" : Tapaustutkimuksia suomenhevosesta kotimaisessa sotakirjallisuudessa

Salmi, Susanna (2024)

Tutkielmani tarkastelee suomenhevosta kotimaisessa sotakirjallisuudessa. Tutkielman aineisto koostuu kolmesta romaanista, yhdestä näytelmästä ja yhdestä runosta: aineistoni teokset ovat Arto Paasilinnan Sotahevonen (1979), Antti Tuurin Kylmien kyytimies (2007), Anneli Kannon Lahtarit (2017), Heikki Lundin näytelmä Suomenhevosen tarina (2017) ja Helvi Hämäläisen runo “Hevosille, jotka kaatuivat sodassa” (1987). Tavoitteena on selvittää, miten hevonen sotakirjallisuudessa esitetään ja millaisia merkityksiä se saa. Tutkimusmenetelmäni on kontekstualisoiva tekstianalyysi ja hyödynnän analyysissa eläinfilosofiaa sekä tunteiden tutkimuksen ja sotakirjallisuuden tutkimuksen käsitteitä. Suomenhevosta kuvataan runsaasti kotimaisessa sotakirjallisuudessa, ja hevosia esiintyy sotatarinoissa tekstilajista ja genrestä riippumatta. Vaikka tarinalla ei olisi hevosten kanssa mitään tekemistä, ovat sodassa mukana olleet hevoset tavallisesti mukana myös sotakirjallisuudessa, vähintään maininnan tasolla. Teoksissa, joissa hevosella on tarinassa isompi rooli, kuvaus hevoshahmosta laajenee myös kuvaukseksi kansasta. Suomenhevonen toimii peilinä suomalaiselle kansanluonteelle, ja hevoshahmon kautta heijastetaan sodan tapahtumia. Hevosen nostaminen kertojan rooliin on myös tapa peilata ihmisen ajatuksia ja tunteita – hevoskertojan kokemukset välittyvät ihmiskirjailijan kautta, ja kertovan hevosen ääni on kirjailijan sille antama. Inhimillistetyn hevoshahmon kokemuksia kuvaamalla sodan mielettömyys korostuu, sillä ihmisen toiminnan keskellä viaton eläin tarkastelee maailmaa vilpittömästi. Analyysini perusteella suomenhevoshahmo peilaa sotakirjallisuudessa ennen kaikkea kansallista identiteettiä. Fiktiiviset hevoshahmot kuvastavat suomalaisuuden ihanteita; rohkeutta, nöyryyttä ja työteliäisyyttä, jotka ovat suomalaiseen kansanluonteeseen liitettyjä piirteitä. Hevoshahmo nähdään myös sotaan syyttömänä ja sinne vain ihmisen takia joutuneena olentona, viattomuuden symbolina. Tarkastelemissani teoksissa hevosen tehtäväksi muodostuu lopulta aina kuolema. Hevoshahmo voi olla hyvin tärkeä myös esimerkiksi miehen ja hevosen vahvan siteen tai suomalaisuuden kuvauksen kannalta, mutta usein sen merkittävin kohtalo sotakirjallisuudessa on kuolla. Uskollisen ja nöyrän eläinkumppanin kuolema on tapa kiinnittää lukijan huomio ja korostaa syyttömän eläimen kärsimystä ihmisten tekojen takia. Kuolemansa hetkellä hevoshahmo ei kanna kaunaa, vaan luottaa ihmiseen viimeiseen saakka. Suru hevosen menetyksestä esitetään usein vahvempana tunnereaktiona kuin suru ihmistoverin kuolemasta, ja sodan keskellä hevosen kuolema on kenties ainoa tilanne, jossa rintaman todellisuuteen turtunut mieli päästää tunnereaktion läpi. Analysoimieni teosten pohjalta esitän, että sotakirjallisuudessa suomenhevonen nähdään arvokkaana ja merkityksellisenä eläimenä, suomalaisuuden symbolina. Sen kuolemassa korostuu hevosen viisaus ja ihmisen toiminta, jossa toinen olento voidaan uhrata oman turvallisuuden edestä. Teosten kuvaukset hevosista vaihtelevat tyyliltään, genreltään ja tekstilajiltaan, mutta samaa niissä on se, miten suomalaisen hevosen merkitys suomalaiselle kansalle ja maalle tunnistetaan ja tunnustetaan.
Pieni myyttinen kertomus ajasta : strukturalistinen ja lajiteoreettinen analyysi ajasta Olga Tokarczukin postmodernissa historiallisessa romaanissa Alku ja muut ajat

Auer, Meri-Tuuli (2021)

Tutkin maisterintutkielmassani aikarakennetta ja ajan käsittelyä narratiivisessa diskurssissa Olga Tokarczukin (1965‒) romaanissa Alku ja muut ajat (alk. Prawiek i inne Czasy 1996). Tyyliltään maagisrealistinen ja kerrontatavaltaan ensyklopedista romaania muistuttava Alku ja muut ajat kertoo fiktiivisestä puolalaisesta Alku-nimisestä kylästä, jossa ihmiset, Jumala ja enkelit elävät rinnakkain. Tutkielman tavoitteena on esittää tulkinta aikakäsityksestä tekstissä ja osoittaa, että sen fragmentaarinen rakenne ja moniääninen ajan kuvaamisen modus on osa teoksen revisionistista kerronnallista strategiaa postmodernina historiallisena romaanina. Tutkielman metodisessa lähestymistavassa yhdistyvät strukturalistinen narratologia ja postmodernistisen fiktion lajiteoria. Tutkimuskysymyksen purkamisen aloittaa kirjallisuuskatsaus ajan merkityksestä luonnollisessa kielessä ja inhimillisessä kokemustodellisuudessa, sekä fiktion keinoista representoida ihmisen yrityksiä mitata ja järjestelmällistää aikaa. Tekstianalyysissä muodostan aikajanan juonen keskeisistä tapahtumista ja sovellan siihen Gérard Genetten strukturalistista tekstin ja tarinan ajan analysoimisen käsitteistöä. Viimeisessä käsittelyluvussa tulkitsen tekstianalyysissä huomionarvoisiksi osoittautuneita anakronisia sekvenssejä postmodernistisen historiallisen fiktion apokryfisen poetiikan näkökulmasta. Postmodernin historiallisen romaanin revisionistiset kerronnalliset strategiat käyvät ilmi tekstin ajallisessa rakenteessa. Kokemus ajassa olemisesta ei rajoitu inhimillisiin hahmoihin, vaan myös luontokappaleet ovat osallisia ajasta. Toinen maailmansota muodostaa tarinan keskeisen kriisin, joka on myös tekstissä sen rytmiä ja elämän ja kuoleman teemojen käsittelyä kiihdyttävä taitekohta. Teoksen narratiivinen diskurssi kommunikoi metafiktiivisine ja intertekstuaalisine elementteineen epätäsmällisesti, kuinka tarinan kuvaama maailma rakentuu, ja mikä on ihmisen merkitys sen suuressa kuvassa. Alku ja muut ajat onkin eräänlainen vastakertomus ihmiskeskeisille fiktioille ajasta. Aika ei ole tekstissä universaali lineaarinen jana, vaan myös yksilöllinen olemisen tila, jollaista myös kuolema edustaa, mikä mahdollistaa ajan kuvaamisen muuttuvana ja jopa loppumattomana.
Pinnalla ja pinnan alla : Kertojat Aino Kallaksen Surmaava Eros -trilogiassa

Mohney, Kirsi (2024)

Tiedekunta: Humanistinen tiedekunta Koulutusohjelma: Kirjallisuudentutkimuksen maisteriohjelma Opintosuunta: Kotimainen kirjallisuus Tekijä: Kirsi Mohney Työn nimi: Pinnalla ja pinnan alla: Kertojat Aino Kallaksen Surmaava Eros -trilogiassa Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Huhtikuu 2024 Sivumäärä: 40 Avainsanat: Aino Kallas, kertomuksentutkimus, kertomuksenteoria, kertoja Ohjaaja tai ohjaajat: Anna Hollsten Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tutkimukseni analysoi Aino Kallaksen Surmaava Eros -trilogian kertojia kertomuksenteorian näkökulmasta. Teoriapohjana olen käyttänyt James Phelanin retorista kertomuksenteoriaa. James Phelan on kertomuksenteoriassaan painottanut epäluotettavan kertojan osuutta implisiittisen tekijän ja implisiittisen lukijan välisessä vuorovaikutuksessa. Tutkielmani jakautuu kahteen osaan. Aluksi analysoin Kallaksen mieskertojia romaaneissa Barbara von Tisenhusen (1923) ja Reigin pappi (1926). Näitä mieskertojia yhdistävät pappisura, arkaainen narratiivinen kieli, tunteellisuus, sekä tarinan edetessä vahvistuva epäluotettavuus. Olen osoittanut, että Kallaksen mieskertojien epäluotettavuudella on oma tehtävänsä tarinoiden retoriikassa. Mieskertojien oletettu auktoriteetti murenee tarinan edetessä, ja trilogian kaksi ensimmäistä kertomusta välittää pappiskertojien epäluotettavuuden kautta miestiedon sijasta naistietoa. Trilogian viimeinen osa, Sudenmorsian (1928), on rakenteeltaan monitasoisempi kuin sitä edeltävät romaanit. Sudenmorsiamen kertoja on tarinan ulkopuolinen, näennäisesti kaikkitietävä kertoja. Olen osoittanut, miten myös tämä kertoja osoittautuu narratiivissaan ristiriitaiseksi ja tiedonvälityksessään epäluotettavaksi. Kuten trilogian kahdessa ensimmäisessä osassa, myös Sudenmorsiamessa kertojan epäluotettavuus viestii implisiittisen tekijän agendaa. Tutkin kertojan suhdetta romaanin päähenkilöön, tulkitsen kertojan narratiivisen otteen murentumista päähenkilön muodonmuutos episodeissa ja arvion päähenkilön ja kertojan alitajunnan mahdollista osuutta romaanin merkityksen muotoutumisessa.
Projisointi ja paranoidinen epäily Thomas Pynchonin romaanissa The Crying of Lot 49

Saaristo, Janne (2023)

Tutkin maisterintutkielmassani psykoottiselle ajattelulle tyypillisten piirteiden, paranoidisen epäilyn ja projisoinnin teemojen käsittelyä Thomas Pynchonin romaanissa The Crying of Lot 49 (1965). The Crying of Lot 49 on kertomus Oedipa Maasin pyrkimyksestä selvittää edesmenneen exmiehensä Pierce Inverarityn omaisuuteen liittyvää salaliittoa, johon viittaavia merkkejä Oedipa alkaa pakonomaisesti ja enenevissä määrin nähdä kaikkialla ympäristössään, mutta jonka olemassaolo jää lopulta arvoitukseksi. Tarkastelen tutkielmassani Oedipan ajattelussa ja toiminnassa havaittavia psykoottiselle ajattelulle tyypillisiä piirteitä, sekä sitä miten teos lukuisilla viittauksilla psykedeelisiin kokemuksiin ja Oedipan mielenterveyteen pyrkii ohjaamaan lukijaa tulkitsemaan Oedipaa psykoottisena hahmona. Samaan aikaan teos kuitenkin järjestelmällisesti vastustaa tällaisen tulkinnan muodostamista, minkä osoitan olevan yksi niistä tietoisesti valituista kerronnallisista taktiikoista, joilla teos johdattaa lukijaa jatkuvasti ikään kuin harhaan ja toisintamaan lukemisprosessin tasolla samaa projisoivaa ja vainoharhaista käytöstä, jota Oedipa toteuttaa. Osoitan tutkielmassani, miten lukijan harhauttaminen on yksi keinoista, jotka luovat nk. ontologista epävarmuutta teoksessa – kyvyttömyyttä hahmottaa eroa todellisen ja epätodellisen välillä – mikä on yksi keskeisimmistä psykoottisuuden piirteistä, joita teoksessa representoidaan. Analysoin tutkielmassani näitä erilaisia ontologista epävarmuutta tuottavia taktiikoita, jotka yhdessä kerronnan esittävien (eli mimeettisten) piirteiden kanssa vahvistavat lukijaposition tasolle heijastuvaa konkreettista kuvaa psykoottisesta ajattelusta ja käyttäytymisestä. Analysoidessani paranoidista epäilyä ja projisointia Oedipan ajattelun tasolla hyödynnän Dorrit Cohnin luomaa teoriaa tajunnankuvaamisen eri muodoista. Oedipan käytöksen tasolla ilmenevän paranoidisen epäilyn ja projisoinnin tarkastelussa tukeudun Alan Palmerin kognitiivisnarratologiseen teoriaan, jossa tajunnan ilmenemistä käsitellään suoran tajunnankuvauksen ulkopuolella esiin tulevana ilmiönä. Tarkastellessani niitä rakenteita teoksen kerronnassa, jotka pyrkivät heijastelemaan paranoidista epäilyä ja projisointia kokemuksia lukijaposition tasolle, käytän apunani erityisesti estetiikan tutkijan Nelson Goodmanin luomaa eksemplifikaatioteoriaa, jossa taideteoksen muodostamia representaatioita tarkastellaan konkreettisen esittävyyden valossa. Teoksen mimeettisiä piirteitä tarkastellessani tukeudun sekä narratologiassa esitettyihin näkemyksiin erilaisista esittävää vaikutelmaa lisäävistä kerronnan piirteistä, että Christine Schwanecken ja Irina Rajewskyn näkemyksiin elokuvataiteen ja kaunokirjallisuuden välisistä intermediaalisista yhteyksistä, joiden osoitan olevan merkityksellisessä asemassa teoksen esittävyyden vahvistamisessa. Tutkielmassani osoitan, miten romaanin paranoidisen epäilyn ja projisoinnin teemat tuodaan esiin lukijan tulkintaprosessin tasolla, kun tulkintaa ja odotuksia johdattelemalla lukija pyritään asettamaan samaan asemaan Oedipan kanssa. Osoitan myös, miten kerronnan mimeettisillä piirteillä on merkittävä vaikutus tähän lukijaposition tasolla syntyvään paranoidisen epälyn ja projisoinnin toisintamiseen. Osoitan samalla, että vaikka eksemplifikaatioteoriaa onkin aiemmin sovellettu lähes yksinomaan esittävien taiteiden tutkimukseen, on teorian soveltaminen kaunokirjallisuuteen myös hedelmällistä. Kun kaunokirjallisen teoksen taiteellisia mekanismeja tutkitaan kokonaisvaltaisesti sisällyttämällä myös lukijaposition tasolla tapahtuva konkreettinen toiminta osaksi teoksen taiteellista kokonaisuutta, voidaan havaita sellaisia kertomataiteen tekniikoita, jotka muuten jäisivät analyysin ulkopuolelle. Tällöin voidaan myös paremmin hahmottaa kaunokirjallisen teoksen asemaa suhteessa muihin taiteenlajeihin ja ymmärtää näiden välisiä yhteyksiä selkeämmin.
Puhuja-asetelmat ja ruumiillisuus Ruusut-yhtyeen albumilla Ruusut

Halme, Telma (2020)

Tutkielmassani käsittelen Ruusut-yhtyeen albumin Ruusut (2018) lyriikoiden puhujia sekä ruumiillisuutta. Albumin teksteissä esiintyvät ruumiit näyttäytyvät vastaanottajalle eriskummallisina, sillä niissä esimerkiksi yhdistyy inhimillisiä ja eläimellisiä piirteitä ja teksteissä kuvataan groteskeja, väkivaltaisia tekoja, joita ei kuitenkaan esitetä merkittävän vahingollisina. Työssä analysoin lähiluvun keinoin albumin yhdestätoista kappaleesta neljää. Kaikissa esimerkkiteksteissä ovat läsnä minä-pronominilla itseensä viittaava puhuja sekä puhuteltava sinä. Tarkastelen puhujan vuorovaikutusta sekä puhuteltavan että ympäristön kanssa ruumiillisuuden ja fyysisyyden käsitteiden avulla. Pohjaan analyysin Kantolan (2003) määritelmään, jonka mukaan fyysisyydellä voidaan tarkoittaa sekä puhetta ruumiista tai ruumiilla koettavasta että kuvausta, joka painottuu toimintaan. Analysoimieni tekstien keskiössä on kahden yksilön välinen vuorovaikutus. Kuvaus on ajallisesti ja paikallisesti keskittynyttä ja perustuu aistihavaintoihin sekä fyysisiin toimintoihin. Tutkielmassani tarkastelen sitä, miten puhujan ja puhuteltavan suhde jäsentyy ruumiin ja ruumiiseen kohdistuvan toiminnan kuvauksen kautta. Keskenään inkongruenssissa olevien viitekehyksien yhdistelyn tulkitsen heijastavan puhujan ja puhuteltavan välisiä valta-asetelmia ja tunteita. Analysoin työssäni myös, miten puhujan ruumis suhteutuu ympäröivään maailmaan. Totean vaikutussuhteen olevan kaksisuuntainen. Sen lisäksi, että ulkoisen maailman tapahtumat vaikuttavat puhujan sisäiseen kokemukseen, muovautuu fyysiseksi kuvattu todellisuus puhujan sisäisen maailman kuvastimeksi. Loppupäätelmäni on, että realistisuuden rajoja rikkovan ruumiillisuuden avulla albumin lyriikat kuvaavat yksilön suhdetta toiseen yksilöön tai ympäristöön tavalla, joka vieraannuttaa kuvauksen vastaanottajan arkitodellisuudesta. Konkreettinen ruumiillinen kuvaus ja aistihavainnot kuitenkin muodostavat samaistuttavia kiinnepisteitä, joiden avulla vastaanottajalle välitetään merkityksiä ja tunnetiloja.
Rahapuhe, keskiluokka ja satiiri Milja Sarkolan romaanissa Pääomani

Salomaa, Anna-Julia (2023)

Maisterintutkielmassani analysoin, millaisia satiirisia keinoja Milja Sarkolan romaani Pääomani hyödyntää. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä käsittelen, miten läpi koko teoksen esiintyvä rahapuhe on myös sen keskeinen satiirinen keino. Rahapuheella kertoja tulee korostaneeksi myös omaa ja muiden luokka-asemaa ja teoksesta nousee esille hyvin myös, miten keskiluokkainen tapa rahapuheen käyttö on. Luokkaan liittyvien pohdintojen avulla ammatin merkitys korostuu kertojan puheessa, joten ulotan analyysini käsittelemään myös kertojan omaa ammattia ja kirjallisuusinstituutiota esimerkkinä taiteellisesta instituutiosta. Kertojan luokkaidentiteetin analyysiä syvennän käsittelemällä kulttuurista ja sosiaalista pääomaa. Kertojan ammattiin liittyvässä analyysissä käsittelen tekijyyttä, joka on myös nykysatiirissa toistuva aihe. Pääomani kertoo nelikymppisestä teatterintekijästä, joka kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan. Kertojan lähes kaikki ajatukset pyörivät rahan ympärillä tai ne liittyvät jotenkin johonkin talouden osaan. Teoksen viimeisille sivuille asti nimettömäksi jäävä kertoja kuvaa elämäänsä, jossa laskeminen on tapa pitää elämä ja tunteet hallinnassa. Romaanissa hyödynnetään monia satiirisia keinoja. Näitä ovat konkreettisen rahapuheen lisäksi taloutta ja rahaa hyödyntävät sanaleikit ja intertekstuaaliset viittaukset, jotka linkittävät romaanin todelliseen teoksen ulkopuoliseen maailmaan, sekä ironia ja parodia. Raha ja talous ovat myös aiheita, joita on aina käsitelty satiireissa etenkin kritisoiden rahan valtaa ja ihmisen ahneutta. Satiirille ominaisesti kertojan ”rahahulluus” saa ikävät seuraukset hänen miehensä alkaessa pitää häntä kylmänä ja laskelmoivana. Nykysatiirille ominaisesti teos ei tarjoa suoria vastauksia tai vaihtoehtoja kritisoimilleen asioille, vaan enemmänkin se esittää kysymyksiä nykymaailman tilasta ja haastaa kyseenalaistamaan sitä. Analyysissäni nouseekin esille, miten taloudellisen tasa-arvon lisääntyminen ei todellisuudessa kuitenkaan tarkoita, että yhteiskunta olisi tasa-arvoinen. Rahapuhetta pohtiessani nostan esille kertojan päiväkirjamerkinnät, jotka osoittavat sisäistettyjä malleja miesten ja naisten taloudelliseen asemaan liittyen. Yhteiskuntaluokkaa käsittelevässä luvussa yhteiskunnan hierarkkinen rakenne nousee esille ammattinimikkeiden ja siviilisäädyn merkitystä pohdittaessa. Kertojan oma ammatti on vahvasti sidoksissa ulkopuoliseen rahoitukseen ja tämän kautta pohditaankin, miten taiteen tekemiseenkin liittyy kilpailuasema, eivätkä kaikki taiteentekijät ole samassa asemassa keskenään. Rahapuhe on myös osoitus siitä, miten kohdeteoksessa sisäistetty markkinatalous lävistää kaiken toiminnan. Tällä tarkoitetaan, miten kapitalistinen talousjärjestelmä vaikuttaa kaikessa inhimillisessä toiminnassa taustalla ja se ulottuu sekä taiteelliseen toimintaan että kertojan ihmissuhteisiin. Koska satiirilla pyritään osoittamaan yleistä totuutta ja kommentoiman ympäröivää yhteiskuntaa kriittisesti yksilön kokemusten kautta, osoittaa romaani keskiluokkaisen ihmisen elämää hallitsevan rahaan ja taloudelliseen asemaan liittyvät arvot. Tulkintani mukaan romaani on satiiri, jossa esitetään rahapuheen avulla, miten keskiluokkainen ihminen elää näennäisesti elämää, jossa hänellä on vapaus valita, millaista elämää elää, vaikka tosiasiassa taustalla vaikuttava talousjärjestelmä loppujen lopuksi sanelee erittäin paljon siitä, mikä on mahdollista omassa elämässä, ja miten taloudellinen hyvinvointi ei esimerkiksi käänny sosiaaliseksi hyvinvoinniksi.
Rakkauden valinta : Romanttinen rakkaus ja rakkausdiskurssi teoksissa Hotel du Lac ja Conversations with Friends

Joronen, Iiris (2023)

Tutkielma käsittelee Anita Brooknerin Booker-palkittua romaania Hotel du Lac (1984) ja Sally Rooneyn suosittua esikoisteosta Conversations with Friends (2017) romanttisen rakkauden näkökulmasta. Teokset ovat harvinaisia esimerkkejä omana aikanaan arvostetuista, romanttista rakkautta käsittelevistä romaaneista, jotka kuvaavat rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen vaikeutta modernissa yhteiskunnassa. Teoksia käsitellään ensin lajiteoreettisesta näkökulmasta vertaamalla niitä konventionaaliseen rakkausromaaniin, mikä valottaa teosten ristiriitaista suhdetta romanttisten narratiivien traditioon. Tämän jälkeen huomio kiinnittyy naispäähenkilöiden käsityksiin romanttisesta rakkaudesta tunnekokemuksena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Hahmojen kokemuksia ja ajatuksia rakkaudesta tarkastellaan affektiivisen narratologian, dialogin tutkimuksen sekä rakkautta ja nonmonogamiaa käsittelevän sosiologisen tutkimuksen avulla. Lajiteoreettinen lähestymistapa ja teosten kerronnan sekä hahmojen puheen ja ajatusten tarkastelu tukevat toisiaan, sillä ajallinen ja kaunokirjallinen konteksti vaikuttavat päähenkilöiden käsityksiin ja laajemmin teosten tapaan suhtautua rakkauteen. Tutkimus osoittaakin, että henkilöhahmojen rakkauskäsitykset ovat dialogissa romanttisen kirjallisuuden tradition sekä yhteiskunnallisten muutosten kanssa. Maailmassa, jossa rakkauskäsitykset pirstaloituvat ja perinteiset rakkausnarratiivit menettävät validiteettiaan, sopivan kumppanin valitseminen, valituksi tuleminen ja romanttisen rakkauden ideaan uskominen on hankalampaa kuin koskaan. Teokset hylkäävät romanttisen romaanin konventiot romanttisesta sankarista ja onnellisesta loppuratkaisusta epärealistisina, mutta tulevaisuus ei silti näyttädy toivottomana. Luova kirjoittaminen vapauttaa teosten henkilöhahmot yhteiskunnan vaatimuksista ja antaa heille työkaluja käsitellä rakkauden kokemustaan, jota on vaikea sanoittaa kasvotusten. Hahmot ovat myös vapaita valitsemaan kumppaninsa heteronormatiivisen parisuhdekäsityksen ulkopuolelta ja määrittelemään romanttisen rakkauden ja sen saaman painoarvon elämässään.
Runoilija galleriassa : Runon ja kuvataiteen suhde Kaija Rantakarin kokoelmassa Salit

Karhapää, Laura (2023)

Maisterintutkielmassani tutkin runon ja kuvataiteen suhdetta ekfrasiksen näkökulmasta Kaija Rantakarin runokokoelmassa Salit (2021). Tulkitsen monien kokoelman olevan ekfrasiksia eli visuaalisen representaation verbaalisia representaatioita. Selvitän miten ekfrasiksen piirteet – narratiivinen energia, prosopopoeia, taidemuseoinstituution kuvaus sekä representaatiokitkan ilmaukset – näkyvät Rantakarin kokoelmassa ja millaisia ekfrastisia suhteita teoksen runojen ja kuvataiteen välille voi hahmottaa. Ekfrasiksen käsitteen kohdalla nojaudun teoreettisesti James Heffernanin sekä Tamar Yacobin tutkimuksiin. Lisäksi nostan esille sitä, miten Rantakarin kokoelma eroaa sitä edeltäneistä ekfrasiksista. Salit on tulkintani mukaan sekä implisiittisesti että temaattisesti määrittynyt metalyyrinen teoskokonaisuus, joka erottaa sen ainakin James Heffernanin tutkimusaineistosta.
Ruoan esitysten viitekehyksiä ja diskursseja 2010-luvun kotimaisessa kaunokirjallisuudessa

Rautanen, Aino (2020)

Tutkielma käsittelee ruoan kaunokirjallisten esitysten suhdetta ruokapuheeseen ja ruoan käytön ilmiöihin. Selvitän viitekehysanalyysin ja diskurssien tutkimisen avulla kolmijakoista tutkimuskysymystä: kuinka ruokaa ja ruokakulttuuria esitetään kaunokirjallisissa teoksissa, millaisina esitysten merkitykset näyttäytyvät eri viitekehyksiin kiinnitettyinä ja millaisista diskursiivisista aineksista näitä esityksiä ja merkityksiä rakennetaan. Tutkielman kohdeteokset ovat Satu Taskisen Täydellinen paisti (2011), Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (2012), Anja Erämajan Imuri (2019) sekä Sanna Karlströmin Alepala (2019). Tutkielma alkaa kunkin teoksen ruoan esitysten analysoinnista, minkä jälkeen käsittelen esille nousevia aiheita, kuten identiteetin rakentumista, yhteisöihin kuulumista, eriarvoisuutta, erilaisia elämäntilanteita sekä ravinnon luonnollisuuden käsityksiä kolmessa viitekehyksessä. Oman paikan, jokapäiväisyyden ja katoavaisuuden viitekehykset kiinnittävät ruoan esitykset paikalleen laajemmiksi aihepiireiksi. Viitekehysten rajaamia aihepiirejä tarkastelen lähemmin neljän diskurssin kautta: 1) identiteetti ja yhteisöllisyys 2) maku 3) muutos sekä 4) luonnonmukaisuus ja ekologisuus. Diskurssin käsite tutkielmassa on laaja. Se käsittää puheen ja keskustelujen ohessa ajatusmalleja, mielikuvia ja toimintaa, jota ruoan ympärillä tapahtuu. Kirjallisuudentutkimuksen lisäksi työ nojaakin myös sosiologiseen ruokatutkimukseen ja yhteiskunta- sekä ravitsemustieteellisiin näkökulmiin. Ruoan kaunokirjallisten esitysten merkitys ja merkitysten rakentuminen hahmottuu tutkielman myötä erittäin monimuotoiseksi tutkimusaiheeksi. Esiin nousee ruoan käyttöön liittyvää vastakkainasettelua ja kriittisiä piirteitä, mutta toisaalta myös huumori on monissa ruoan esityksissä merkittävä tekijä. Vastakkaisuuksia muodostuu esimerkiksi perinteisen ja uuden, välttämättömyyden ja valinnanvapauden, tutun ja vieraan sekä luonnon ja siitä etääntymisen välille. Ruoan kaunokirjalliset esitykset myös jakavat samanlaisia puhetapoja ja merkityksenantoja. Muun muassa yleisessä ruokapuheessa elävät mielikuvat suomalaisesta ruokakulttuurista ja perinneruoista esiintyvät teoksissa Täydellinen paisti, Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike sekä Alepala. Analyysini perusteella kirjallisuus tuo esiin ruoankäyttöämme sekä niitä ajatuksia ja malleja, jotka ovat yhteiskunnassa ja kulttuurissa ajankohtaisesti esillä. Kirjallisuus tekee näkyväksi taiteen keinoin, kuinka ajattelemme ruoasta ja sen käytöstä. Ruoka ei ole teoksissa ”vain ruokaa”. Ruoka hahmottuu metodiksi, jonka avulla teoksiin tiivistetään laaja kulttuuristen merkitysten verkosto. Ruoan esitykset yhdistyvät moniin kaunokirjallisten tekstien ulkopuolisiin ruoalle annettuihin merkityksiin ja haastavat myös lukijan ymmärrystä niistä. Niinpä ruoan esitysten tarkastelu on jatkuvaa pysähtymistä. Ruoan kaunokirjalliset esitykset saavat kysymään: Mistä muusta ruoan lisäksi esityksissä on kyse? Miksi ruoan esityksistä rakentuu laajempia kulttuurisia ja yhteiskunnallisia vaikutelmia ja miksi nämä vaikutelmat tuntuvat merkityksekkäiltä?
Sartrelainen minuus ja kehollisuus Pentti Holapan Yksinäisissä

Pulkkinen, Anu Aamu Aurora (2024)

Tutkin Pentti Holapan Yksinäisiä (1954) sartrelaisen eksistentialismin ja kehollisuuden näkökulmista. Tarkastelen, miten Jean-Paul Sartren määrittelemä minuus näyttäytyy romaanin kielessä, rakenteessa, henkilöhahmoissa ja ympäristönkuvauksessa. Toinen näkökulmani teokseen on kehollinen minuuskäsitys, joka edustaa nykyfilosofiaa, luonnontieteellistä ja determinististä minuuskäsitystä. Sen mukaan minuuden luonne on kehollinen ja ontologisesti deterministinen. Sartren tietoisuus- ja minuuskäsitys on libertaristinen, jonka mukaan ihmiselämää hallitsee radikaali vapaa tahto. Tutkimuskysymykseni on, miten sartrelainen ja kehollinen minuuskäsitys ilmenevät Yksinäisissä? Esitän, että vastakkaiset ontologiset minuusnäkemykset vaikuttavat sen minäkerronnassa yhtä aikaa. Ne ilmenevät teoksen ympäristön-, sekä henkilökuvauksessa muodostaen siinä synteesin. Tutkimukseni metodi on temaattinen analyysi ja teoreettinen lähtökohtani Sartren teoria minuudesta. Minuus rakentuu Sartren filosofiassa tilanteissa intersubjektiivisessa todellisuudessa. Tämä konkretisoituu Yksinäisten henkilöiden ajattelun ja toiminnan vuorovaikutuksissa. Kehollinen minuus korostuu teoksen ympäristönkuvauksen lyyrisessä vertauskuvallisuudessa ja päähenkilö Koteloisen deterministisessä ajattelussa. Myös Matthew Ratcliffen määrittelemät henkilöhahmojen eksistentiaaliset tunteet lisäävät romaanin kehollisuutta. Yksinäisten minäkerronta yhdistää kehollisuuteen sartrelaisen minuuden, joka jakautuu persoonattomaan esireflektiiviseen ja reflektiiviseen minuuteen. Tämä tekee Yksinäisistä eksistentialistisen ja samalla poikkeuksellisen kehollisen romaanin.
Satakieli laulaisi majan katolla suloisesti : symbolit, metaforat ja tematiikka Marja-Liisa Vartion Häät-esikoisteoksen kolmessa avainrunossa

Karvinen, Anni (2020)

Tutkielma on runoudentutkimus ja sen aiheena ovat symbolit, metaforat ja tematiikka Marja-Liisa Vartion Häät-esikoisteoksen kolmessa avainrunossa. Tavoitteena on selvittää, millaista on runojen kuvakieli. Siihen lukeutuvat metaforat, symbolit ja kvasisymbolit. Näiden ohella pyritään löytämään runojen keskeiset teemat ja ymmärtämään teoskokonaisuutta. Teoreettisena taustana tutkielmassa käytetään Raili Elovaaran teosta “Olen tyhjä huone”. Sanataiteen metaforista ja symboleista (1992). Elovaara on koonnut keskeisten amerikkalaisten teoreetikoiden käsityksistä metaforateoria- ja symboliehtoja. Runoissa korostuvaa tekstiainesta verrataan näihin ehtoihin ja tarkastellaan metaforien ja symboleiden ominaisuuksia, rakentumista ja merkitysmahdollisuuksia. Symboleiden kohdalla runoissa esiin nousevia ehdokkaita verrataan vakiintuneisiin symboleihin. Vakiintuneiden symbolimerkitysten selvityksessä hyödynnetään symbolisanakirjoja, Michael Ferberin teosta A Dictionary of Literary Symbols (2017) ja Hans Biedermannin teosta Suuri symbolikirja (1993). Tutkimusaineistona on Vartion teoksen kolme runoa: “Jousella-ampuja”, ”Nainen ja maisema” sekä “Häät”. Runot toimivat kokoelmassa aloitusrunona, keskikohdan laajimpana ja viimeisenä nimirunona ja edustavat teoskokonaisuutta. Metodi on vertaileva runoanalyysi. Kohderunoja verrataan myös teoksen muiden runojen samankaltaiseen kuvallisuuteen. Vertailua laajennetaan “Häät” -runon kohdalla häälaulun piirteisiin ja kahden modernistirunoilijan hääaiheisiin esimerkkirunoihin. Tutkielman keskeinen tulos on se, että Vartion kohderunot ovat tiheän kuvakielisiä ja sisältävät paljon symboleita, metaforia ja kvasisymboleita. Kuvallisuus paljastaa puhujien mielen ongelmat ja ristiriidat. “Jousella-ampujassa” on positiivisia ja negatiivisia merkityksiä sisältäviä runolintusymboleita ja lintu yleisenä symbolina symboloi puhumisen vaikeutta. “Nainen ja maisema” -runossa keskeiset pääsymbolit ovat peili, maisema, hiukset ja koivu. Maisema jakautuu moniin sivu- tai kvasisymboleihin. Pääsymbolit symboloivat totuuden näkemistä, kipua, voiman riistämistä, väkivaltaa ja sen uhria. Metaforisina hahmoina runon väkivaltaiset subjektit herättävät kuvallisuudellaan kaksi tulkintamahdollisuutta, ”Koivuniemen herran” ja ”Kuoleman ratsumiehen” tulkinnat. ”Häät” -runosta löytyy häälaululajin tapahtumapaikkoja ja joitakin samoja aiheita ja kuvallisuutta kuin modernistien häärunoista. ”Häät” -runon metaforat ovat luonteeltaan dekoratiivisia ja havainnollistavia. Häät saa merkityksen morsiamen siirtymäriittinä, ei vakiintuneen symbolin ”häät” kautta. Pääsymboleita ovat huntu ja seppele. Huntu symboloi kainoutta ja salailua, mutta symboloituu tarkoittamaan myös vapautumista, yhteisöllisyyttä, iloa ja avoimuutta. Seppele tanssiin yhdistettynä symboloi voitontanssia ja onnistuneita häitä. Häätupa on puhujan mielen symboli.
Seitsemän miestä näyttämöllä : Hemmo Kallion mukaelman Seitsemän veljestä. 4-näytöksinen huvinäytelmä kuudessa kuvaelmassa ja Aleksis Kiven romaanin Seitsemän veljestä vertailua.

Suonamo, Jarmo (2020)

Tutkielmani tarkastelee adaptaatiota, jossa kaunokirjallista tekstiä siirretään näyttämölle. Kirjallisen teoksen, kuten romaanin tekijäkeskeisyydestä huolimatta, autenttisen tekstin sekä tekijän lähtökohta saa adaptaatiossa antaa tilaa erilaisille tulkinnoille. Saman emotekstin pohjalta voidaan luoda eri näkökulmia painottamalla kuhunkin tarkoitukseen sopiva teos. Tutkimukseni kohteena on Aleksis Kiven romaaniin Seitsemän veljestä (1870) perustuva näytelmä Seitsemän veljestä. 4-näytöksinen huvinäytelmä kuudessa kuvaelmassa (1905), jota vertailen Kiven alkuteokseen. Näytelmän on dramatisoinut ammattinäyttelijä Hemmo Kallio. Se esitettiin ensimmäisen kerran Suomalaisessa Teatterissa vuonna 1898. Tavoitteeni on selvittää, miten Hemmo Kallion mukaelma on rakentunut? Mitä osia alkuteoksesta Kallio on valinnut siihen, mitä poistanut tai lisännyt? Lisäksi tarkastelen, miten juonen kulkua on muutettu? Yleisen tarkastelun lisäksi pohdin erityisesti Juhanin ja Venlan romanssia ja sen käsittelyä näytelmässä sekä naisten asemaa ja vaikutusta veljesten elämään. Viitekehyksenä tutkimuksessani on adaptaatioteoria dramaturgian, intertekstuaalisuuden ja draaman näkökulmasta. Tutkimusmenetelmänä käytän draama-analyysia. Työni luonne on kuvaileva, eikä sen tarkoituksena ole arvottaa Kallion tekemiä valintoja, vaan selvittää näytelmän rakentumisen perusperiaatteita. Tutkimukseni perusteella voi nähdä, että Kallio on painottanut romaanin toiminnallisia osuuksia. Kuvailevia jaksoja on poistettu ja kertomusta on huomattavasti lyhennetty. Tapahtumien järjestystä on osin muutettu, mutta joitain kohtia on myös säilytetty. Kohtauksia on voitu rakentaa myös tekstinsiirtojen avulla. Kallio on lisännyt myös paljon omaa tekstiä, joka on usein korvannut romaanin kertojan osuuden. Lisäyksiä on tehty myös dialogiin, jossa se vuorottelee Kiven tekstin kanssa. Joissain kohdin kieliasua on siistitty ja puhujia vaihdettu. Kiven alkuperäistä dialogia ja romaanin kohtauksia on myös säilytetty. Lukemisen opettelu, Venlan kosinta, paini, saunan palaminen ja Laurin juopottelu toimivat näytelmän kiintopisteinä, vaikka niiden käsittely poikkeaa romaanista niin ajallisesti kun sisällöllisesti. Romaanin tapahtumat ja henkilöt ovat kuitenkin muutoksista huolimatta selvästi tunnistettavissa myös näytelmässä. Yleisesti voidaan nähdä, että romaani on toiminut Kallion huvinäytelmän emotekstinä, josta on poimittu kohdetekstiin eli näytelmään vain käyttökelpoisimmat osat.

Now showing items 61-80 of 100

Browsing by master's degree program "Master's Programme in Literary Studies"

Yhteystiedot

HELSINGIN YLIOPISTO