Browsing by Title

Denna pro gradu-avhandling undersöker vampyrer i modern amerikansk litteratur från 1970-talet till 2000-talets början. Avhandlingens syfte är att genom närläsning och analys granska hur olika teman behandlas i litteraturen och urskilja gemensamheter och skillnader i beskrivningen av vampyrer. Forskningsunderlaget utgörs av tre romaner: Stephen Kings ’Salem’s Lot (1975), Anne Rices Interview with the Vampire (1976) samt Elizabeth Kostovas The Historian (2005). Dessa romaner jämförs även med Bram Stokers vampyrlitteraturklassiker Dracula. Den klassiska Dracula var en genuint hotfull figur. Kings vampyrer hotar känslan av säkerhet i även den till synes mest vanliga av småstäder. Rices vampyrer fascinerar och förför läsaren och lockar denne till att identifiera sig med vampyren. Kostovas vampyrer utgör ett hot, men ett begränsat sådant i dagens värld där politiska och statliga aktörer erbjuder mera angelägna hotbilder. I Stokers klassiker var det erotiska underförstått. I Kings roman är de sexuella elementen mera i förgrunden. Rice däremot ägnar sig åt sensuella beskrivningar och erotiska antydningar. Kostova erkänner Dracula som ett sexuellt hot endast på en ytlig nivå och intresserar sig inte därutöver för vampyrens traditionella erotiska aspekter. Kvinnobilderna i vampyrromanerna speglar det rådande samhälleliga kvinnoidealet. Genom analysen framkommer även en variation i romanernas förhållningssätt till religion och sättet på vilket religiösa element samspelar med vampyrmytologin. Östeuropa som vampyrens hemort visar sig till olika grader som den Andre, mot vilken det moderna amerikanska samhället speglas. Jämfört med 1800-talets klassiska vampyrer är moderna vampyrer ofta mycket sympatiska och ges förmänskligande drag, men dock förblir en del moderna vampyrer också närmast monstruösa. Då man jämför brittiska och amerikanska vampyren kan även vissa amerikanska egenheter urskiljas, såsom t.ex. en ofta förekommande Southern Gothic-estetik. Den moderna amerikanska vampyren är dock inte heller en homogen grupp utan det finns mycket variation inom genren.

Tutkielmassa tarkastellaan fantasian lajityyppiä edustavan videopelin nimiä sekä niiden funktioita ja roolia narratiivin ja fantasiamaailman luomisessa. Tutkimuksen aineistona on peliyhtiö Biowaren tuottaman Dragon Age: Inquisition -videopelin hahmon- ja paikannimet. Tutkimusaineistoa tarkastellaan nimistön-, kirjallisuuden- ja pelitutkimuksen näkökulmista. Analyysin pohjana toimivat kirjallisuuden nimien tutkimukselle vakiintuneet fiktiivisten nimien funktiot. Käsitellyt funktiot ovat fiktionaalistava, deskriptiivinen, sosiaalinen, luokitteleva, humoristinen, affektiivinen ja narratiivinen funktio. Tutkielmassa selvitetään, millaisia nimiä Dragon Age: Inquisitionissa esiintyy, millaisia funktioita nimet saavat ja miten nimet osallistuvat tarinan sekä fantasiamaailman luomiseen. Tutkimusaineistossa on yhteensä 509 nimeä. Näistä hahmonnimiä on 176, joista 135 kuuluu ihmisille, 34 haltijoille, 6 kääpiöille ja yksi qunarille. Paikannimiä aineistossa on 333. Näistä ihmiskulttuureihin kytkeytyviä nimiä on 292, haltijakulttuuriin kytkeytyviä nimiä 32 ja kääpiökulttuuriin kytkeytyviä nimiä 8. Ihmiskulttuurin nimet jaotellaan vielä seuraavasti: 252 valtaväestön nimiä, 30 orlais’n nimiä, 8 tevinterin nimiä ja 2 avvareiden nimiä. Kaikista paikannimistä kulttuurinimiä on 214 ja luontonimiä 119. Nimet toimivat videopelissä olennaisessa osassa hahmon- ja paikanluontia. Nimillä kuvataan hahmoja ja paikkoja, ja ne toimivat pelissä merkittävinä narratiivisina elementteinä. Nimet sisältävät myös historiallisia, kulttuurisia ja sosiaalisia elementtejä ja kytköksiä. Nimet osallistuvat pelin kulttuurien esittämiseen sekä yhteiskunnallisen ja historiallisen informaation jakamiseen.

Tutkielma käsittelee slash-fanifiktiota queer-teorian ja heteronormatiivisuuden näkökulmasta, käyttäen esimerkkinään Harry Potter -slash-fanifiktiota. Tutkielman tarkoitus on osoittaa kuinka slash-fanifiktio on monimuotoinen ilmiö, joka sisältää sekä heteronormatiivisia sekä sitä haastavia elementtejä. Slash-fanifiktion eri alalajit eli samaa sukupuolta olevien henkilöhahmojen paritukset eroavat toisistaan suhteessa heteronormatiivisiin seksuaalisuus- ja sukupuolikäsityksiin sekä päinvastaisesti haastavat näitä heteronormatiivisia käsityksiä mukaillen joitakin queer-teorian keskeisiä ajatuksia sukupuolesta sekä (homo)seksuaalisuudesta. Tutkielmassa osoitetaan kuinka slash-fanifiktio sisältää sekä sukupuolta että seksuaalisuutta monimuotoisesti lähestyvää materiaalia ja kuinka samaa sukupuolta olevien henkilöhahmojen slash-paritukset eroavat toisistaan queer-elementtien ja heteronormatiivisuuden viitekehyksessä. Buddy slash -paritus sisältää vähemmän queer-elementtejä kuin kaksi muuta paritusta käyttäen fanifiktiossaan yltiöllistä romantiikkaa ja idealisoi heteronormatiivisia sukupuoli- ja seksuaalisuusnormeja, näin ollen heijastaen heteronormatiivisuuden sukupuoli- ja seksuaalisuusnormeja slash-paritukseen. Enemy slash taas sekä haastaa että rikkoo sukupuolistereotypioita sekä sekoittaa queer- ja ei-queer-slashia. Paritus sisältää sekä vanhanaikaista romantiikkaa että queer-käyttäytymistä kuten m-preg (miespuolisen henkilähahmon raskaus), ristiinpukeutumista ja sukupuolirajojen rikkomista. Power slash -fanifiktio sisältää eniten heteronormatiivisuutta rikkovia elementtejä ja on sen tähden queerein parituksien muoto. Kaksi viimeistä tarkasteltua slash-fanifiktion muotoa taas korostavat sitä, kuinka slash-fanifiktion kategorisointi on ongelmallista ja sitä, että sen täytyy perustua moneen eri kriteeriin, ei vain yhteen yleistykseen. Lopuksi tutkimus osoittaa, että slash-fanifiktiota ei voi yleisesti kutsua queeriksi ilmiöksi vaan sen alalajit osoittavat, että kyseisessä fanifiktiossa löytyy sekä heteronormatiivisia että queereja elementtejä ja että niiden ilmentyminen johtuu useista eri tekijöistä.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella Australian Aboriginaalien käsitettä uniaika (Dreamtime) sekä kulttuuria yleisemmin ja niiden esiintymistä kirjallisuudessa. Tutkielman aluksi tarkastelen mitä käsite uniaika pitää sisällään ja mikä merkitys sillä on aboriginaalien keskuudessa. Lisäksi esittelen Aboriginaalien kulttuuria ja asemaa yhteiskunnassa. Uniajan esiintymistä kirjallisuudessa käsittelen kolmen hyvin erilaisen teoksen kautta: Oodgeroo Noonuccalin runo Reed Flute Cave (1984), Bruce Chatwinin matkakertomus The Songlines (1987) ja Joan Lindsayn romaani Picnic at Hanging Rock (1967). Australian aboriginaalit on yksi ihmiskunnan vanhimpia kansoja, heidän historiaansa voidaan jäljittää jopa noin 60 000 vuoden päähän. Vuonna 1788, Britannian perustettua ensimmäisen siirtokuntansa Australian mantereelle, aboriginaalien asema joutui uhatuksi. Aboriginaalien elintavat erosivat suuresti eurooppalaisista ja koska eurooppalaiset tarvitsivat maa-alueita käyttöönsä, siirrettiin aboriginaaleja siirtokuntiin. Aboriginaalikulttuurissa maan merkitys on hyvin suuri ja se kytkeytyy tiivisti konseptiin uniajasta. Uniajalla tarkoitetaan aboriginaalien uskomusta toisesta todellisuudesta, joka on läsnä koko ajan oman todellisuutemme rinnalla, mutta missä aika ei kulje lineaarisesti. Maailman ollessa vielä eloton, esi-isät saapuivat uniajasta tehden maailmasta elollisen. Elollisia eivät ole vain ihmiset ja eläimet, vaan kaikki luonnosta löytyvä on esi-isien muovaamaa ja sisältää esi-isien olemusta ja on näin ollen elollinen. Saatuaan työnsä maan päällä valmiiksi, esi-isät vetäytyivät takaisin omaan todellisuuteensa, mutta heimon jäseniksi vihityt aboriginaalit pystyvät kommunikoimaan esi-isien kanssa rituaalien välityksellä. Myös kuvataide ja musiikki linkittävät uniaikaa tähän todellisuuteen. Oodgeroo Noonuccal oli aboriginaali runoilija, kirjailija ja kasvattaja, jonka elämäntyönä oli aboriginaalien ja muiden australialaisten rinnakkaiselon mahdollistaminen. Hän oli myös poliittinen aktivisti, joka oli mukana vaatimassa aboriginaaleille yhtäläisiä oikeuksia muiden kansalaisten tavoin. Hänen runonsa ”Reed Flute Cave” kuvaa kaipuuta juurille, oman kulttuurin vaalimista ja kodin merkitystä. Bruce Chatwin oli brittiläinen taideasiantuntija ja toimittaja ja ennen kuin hänestä tuli maailmanmatkaaja ja kirjailija. Chatwinin kirjoitustyyli yhdistelee faktaa ja fiktiota, mikä on herättänyt runsaasti kritiikkiä. Hänen kirjansa The Songlines vaikuttaa matkakertomukselta, jonka päähenkilöä kiehtoo Australian aboriginaalien paimentolaisuus ja muu kulttuuri. Tarinassa päähenkilö kiertää Keski-Australian aboriginaalien keskuudessa ensimmäisen polven australialaisen oppaansa kanssa ja tutustuu paikalliseen kulttuuriin. Chatwin yhdistelee omia oletuksiaan paimentolaisuudesta aboriginaalien kulttuuriin, mutta ei kerro tästä lukijoille, jotka saattavat saada vääristellyn ja romantisoidun kuvan aboriginaalien kulttuurista, josta erityisesti aboriginaalit ovatkin häntä ankarasti kritisoineet. Joan Lindsayn romaani Picnic at Hanging Rock on mysteeriromaani vuoden 1900 Australiasta, jossa tyttökoulun oppilaat lähtevät piknikille ystävänpäivänä. Retken aikana kolme tytöistä katoaa ja heidän kohtaloonsa yritetään saada selvyys. Romaanin tunnelma on usein unenomainen, todellisuuden rajalla häilyvä, mikä vahvistaa juonen mysteeriä. Vahvana teemana romaanissa on ajan kokemus ja merkitys. Myös aboriginaalien uniaikaan liittyy ajan jaksottaisuus totutun lineaarisen sijaan. Uniaika on lähestulkoon ainoa näitä teoksia yhdistävä asia, ja sitä käsitellään jokaisessa hyvin eri tavoin. Noonuccal kirjoittaa oman elämänsä pohjalta, Chatwin kirjoittaa kiinnostuksesta uniaikaan, mutta päähenkilön omat oletukset ohjaavat narratiivia vahvemmin, kuin paikallisilta kuullut kertomukset ja Lindsayn romaanissa aboriginaaleja ei huomioida suoraan ihmisinä eikä kulttuurina. Aboriginaalikulttuurin uskomusten käyttäminen motiivina on, varsinkin nykypäivän tietämyksen valossa, hieman kyseenalaista. Noonuccalin oikeutta kirjoittaa omasta kulttuuristaan ja elämästään ei voi kieltää, mutta Chatwinin ja Lindsayn kohdalla joudutaan pohtimaan taiteilijan vapauden ja kulttuurisen omimisen rajoja. Tärkeää on myös pohtia, kuka asiasta saa päättää. Länsimaisessa yhteiskunnassa sananvapaus ja taiteellisen ilmaisun vapaus ovat tärkeinä pidettyjä arvoja, mutta muiden kulttuurien huomioiminen ja mahdollisesti alisteinen asema ovat asioita, joiden huomioiminen on vähintäänkin paikallaan.

Suomen rannikkoalueille muutti keskiajalla runsaasti ruotsinkielisiä uudisasukkaita, mikä vaikutti keskeisesti koko maan historiaan. Aiemmassa historiallisessa tutkimuksessa on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle se, millainen suomen- ja ruotsinkielisen väestön suhde oli maaseudulle syntyneellä kielirajalla. Tässä tutkimuksessa selvitetään 1) suomen- ja ruotsinkielisen maaseutuväestön välisen kielirajavyöhykkeen ominaispiirteitä 1600 - 1700-luvuilla sekä 2) kielirajan vaikutuksia sen tuntumassa eläneisiin ihmisiin. Alueellisesti tutkimus rajautuu keskipohjalaisiin Kokkolan ja Kälviän pitäjiin, joista ensin mainittu oli pääosin ruotsinkielinen ja jälkimmäinen suomenkielinen. Tutkimuksen päähuomio kohdistuu kaksikieliseen Korpilahden kyläseutuun, joka levittäytyi mainittujen pitäjien väliselle kielirajavyöhykkeelle. Tutkimuksen tärkeimpänä lähdeaineistona toimivat Kokkolan ja Kälviän käräjäkunnan tuomiokirjat 1690- ja 1770-luvuilta. Niiden ohella alkuperäislähteinä käytetään Pohjanmaan rykmentin sotilaskatselmusluetteloita (1690-luku), Kokkolan ja Kälviän seurakuntien rippikirjoja sekä Kokkolan pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjoja (1770 -1780-luvut). Lähdeaineistoa analysoidaan ensisijaisesti laadullisesta näkökulmasta. 1) Tulokset osoittavat keskipohjalaisen kielirajavyöhykkeen olleen alituisesti, joskin hyvin hitaasti liikkuva talonpoikaisyhteisöjen ominaisuus. Aikakauden muihin yhteiskunnallisiin ryhmiin ei vastaavaa kielirajaa syntynyt. 1600 - 1700-lukujen säätyläistö ja porvaristo olivat nimittäin valtaosin ruotsinkielisiä, kun taas tilaton väestö oli maantieteellisesti liikkuvaista ja kielelliseltä koostumukseltaan muuntuvaista. Keski-Pohjanmaan ruotsin- ja suomenkielisiä talonpoikia erottivat kielen ohella tietyt kulttuuripiirteet, jotka kuitenkin olivat vähäpätöisiä verrattuna esimerkiksi Pohjanmaan ja Savon välisiin kulttuurieroihin. Pohjalainen kielirajavyöhyke herättikin 1600 - 1700-luvuilla varsin vähän huomiota. Kirkollinen ja maallinen esivalta kylläkin kehittelivät ajoittain ajatusta Pohjanmaan suomalaisalueiden ruotsalaistamisesta sekä jyrkensivät paikoin kielirajaa hallinnollisten rajanvetojensa avulla. Yhteinen uskonto, sotaväki, oikeusjärjestelmä ja kauppayhteydet toisaalta loivat yhteenkuuluvuutta kieliryhmien välille. Niinpä keskipohjalainen talonpoikaisväestö suhtautui keskinäisiin kielellisiin eroavaisuuksiinsa käytännönläheisesti, ilman voimakkaita tunnelatauksia. 2) Tulokset osoittavat, että väkivaltaa ei keskipohjalaisten kieliryhmien välillä esiintynyt käytännössä lainkaan. Keskipohjalaista kielirajavyöhykettä leimasivat kuitenkin sitkeät maankäyttöriidat. Ne eivät perustuneet etnisiin vastakkainasetteluihin. Sen sijaan hyvin hallitun yhteisen kielen puuttuminen vaikeutti maankäyttöriitojen sopimista käräjien ulkopuolella. Asenteiden kärjistymistä ehkäisivät kielirajavyöhykkeen kaksikielisyys ja talonpoikaisten kieliryhmien sosiaalinen tasavertaisuus. Ruotsinkielisillä säätyläisillä oli kuitenkin taipumus suhtautua kielteisesti suomenkieleen, jota pidettiin leimallisesti rahvaan kielenä. Kokkolan ja Kälviän käräjillä suomenkieliset joutuivat lisäksi ruotsinkielisiä useammin syytetyksi siveysrikoksista ja noituudesta, vaikka esimerkiksi varkaus- ja paloviinarikoksissa ei vastaavia eroja ollut. Tämä oletettavasti johtui suomalaiskylien väljemmästä sosiaalisesta kontrollista, mitä ilmensi myös ruotsalaiskylille tyypillisen oltermannijärjestelmän vajavaisuus. Kielirajavyöhykkeen myönteisiä vaikutuksia aikaansai ennen kaikkea kaksikielisyys, josta myös Korpilahden seudun talonpojat hyötyivät kaupanteossa, käräjillä ja monissa heille myönnetyissä luottamustoimissa.

Euphrase Kezilahabi on tansanialainen kirjailija, joka ensimmäisenä julkaisi swahilinkielisen vapaalla mitalla kirjoitetun runokokoelman. Perinteisessä swahilirunoudessa tiukat muotosäännöt ovat tärkeitä, ja teos synnytti kiivasta keskustelua. Runoteokset Kichomi ( Viilto , Kipu , 1974) ja Karibu Ndani ( Tervetuloa sisään , 1988) sekä Kezilahabin muu tuotanto voidaan nähdä uuden sukupolven taiteena. Kezilahabi on arvostettu runoilija, mutta hänen runojaan ei aiemmin ole käännetty englanniksi (yksittäisiä säkeitä lukuunottamatta), eikä juurikaan tutkittu yksityiskohtaisesti. Yleiskuvaan pyrkivissä lausunnoissa Kezilahabin runouden on hyvin usein määritelty olevan poliittista. Monet Kezilahabin runoista ottavatkin kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, mutta niiden pohdinta on kuitenkin runoissa vain yksi taso. Sen lisäksi Kezilahabin lyriikassa on paljon muuta ennen kartoittamatonta tämä tutkimus keskittyy veden kuvaan (the image of water). Kezilahabi vietti lapsuutensa saarella Victoria-järven keskellä, ja hänen vesikuvastonsa on rikasta. Tutkimuskysymyksenä on, mitä veden kuva runoteoksissa Kichomi ja Karibu Ndani esittää. Runojen analysoinnissa ja tulkinnassa on tarkasteltu myös sitä, miten äänteellinen taso osallistuu kuvien luomiseen. Tutkimuksen määritelmä kuvasta pohjautuu osittain Hugh Kennerin näkemykseen, jonka mukaan oleellista kuvassa on kirjaimellinen taso. Kennerin lähtökohtaan on yhdistetty John Shoptawin teoriaa, joka korostaa runon äänteellisen puolen tärkeyttä merkityksen muodostumisessa. Foneemien analyysissä vaikutteena on ollut Reuven Tsurin teoria. Analyysiosio osoittaa, että veden kuva edustaa ja käsittelee teoksissa lukuisia teemoja: elämää, kuolemaa, fyysistä vetovoimaa, runoutta, mielikuvitusta ja (ali)tajuntaa sekä moraalia. Veden kuvan tutkimuksen pohjalta on nähtävissä, että Kezilahabin filosofia asettuu elävä/kuollut- ja elämä/kuolema dikotomioiden ulkopuolelle.

Tutkielmassa tarkastellaan moderneja suomenruotsalaisia lastenkirjoja sukupuolinäkökulmasta. Tavoitteena on selvittää, miten lastenkirjojen nais- ja miespuolisia henkilöhahmoja kuvataan koskien ulkonäköä, käyttäytymistä, ominaisuuksia sekä ammatteja ja harrastuksia. Henkilöhahmojen kuvauksia verrataan stereotyyppisiin käsityksiin naisista ja miehistä. Tavoitteena on tutkia, vahvistavatko vai rikkovatko henkilöhahmojen kuvaukset stereotyyppisiä sukupuolikäsityksiä. Tutkielman aineistona on neljä vuosina 2010−2014 julkaistua suomenruotsalaista lastenkirjaa: Ellens annorlunda fest (2010), Singer (2012), Johanssons och dyngbaggarna (2014) ja Yokos nattbok (2014). Tutkielma on pääosin kvalitatiivinen, mutta lisäksi siinä lasketaan, kuinka monta mies- ja naispuolista henkilöhahmoa kirjoissa esiintyy. Tällä tavoin selvitetään, onko jompikumpi sukupuoli vahvemmin edustettuna kirjoissa kuin toinen. Tulokset osoittavat, että kirjojen nais- ja miespuolisilla henkilöhahmoilla esiintyy sekä stereotyyppisiä että ei-stereotyyppisiä piirteitä. Monet kirjoissa esiintyvät miehet ja pojat näyttävät tunteitaan ja käyttäytyvät empaattisesti muita ihmisiä kohtaan, mikä rikkoo stereotyyppistä käsitystä miehestä. Suurinta osaa kirjojen naispuolisista hahmoista voidaan puolestaan kuvata sanoilla empaattinen, emotionaalinen, pelokas ja epävarma, jotka vastaavat stereotyyppisiä naisellisia ominaisuuksia. Kirjoissa esiintyy kuitenkin myös muutamia itsenäisiä, aktiivisia ja vahvoja tyttöjä ja naisia, jotka rikkovat stereotyyppisiä sukupuolikäsityksiä. Aikaisemmissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, että miespuoliset hahmot ovat tyypillisesti vahvemmin edustettuina lastenkirjallisuudessa kuin naispuoliset hahmot. Tämä tulos ei kuitenkaan päde tässä tutkielmassa, sillä analysoiduissa lastenkirjoissa keskeisinä henkilöinä oli enemmän tyttöjä kuin poikia. Lisäksi kaikissa kirjoissa päähenkilönä oli tyttö tai tyttöjä. Tutkielman tulosten perusteella voidaan sanoa, että tarkastelluissa lastenkirjoissa esiintyy joitakin hahmoja, jotka voivat toimia hyvinä esikuvina lapsille, sillä hahmojen kuvaukset ovat ainakin osittain ei-stereotyyppisiä. Kirjoista löytyy kuitenkin myös piirteitä, jotka välittävät stereotyyppisiä sukupuolimalleja, koskien esimerkiksi vanhempien rooleja, sillä näissä lastenkirjoissa päävastuu kotitaloustöistä ja lastenhoidosta on perheiden äideillä. Lastenkirjojen tarkastelu sukupuolinäkökulmasta on tärkeää, jotta voidaan välttää sellaisia kirjoja, jotka välittävät ainoastaan stereotypioiden mukaisia sukupuolimalleja. Stereotyyppisten sukupuolikäsitysten sijaan lapsille tulee tarjota monipuolisia malleja siitä, millaisia naiset, miehet, tytöt ja pojat saavat olla.

Kouluratsastus on yksi olympialajeista. Lajin kansainvälisen järjestötoiminnan alusta lähtien sen kilpailuissa käytettävien sääntöjen ja arvosteluperusteiden harmonia on ollut yksi eri maiden lajiorganisaatioiden tärkeimmistä tavoitteista. Tämä tutkielma tutkii suomen-, englannin- ja saksankielisten kouluratsastuksen termien ja käsitteiden vastaavuutta kouluratsastuksen erikoiskielessä. Sen tavoite on esittää erityisesti käsitteiden vastaavuuden ongelmakohdat ja tehdä näkyväksi käsitteiden nimeämisen periaatteet suomen kielessä sekä tarkastella nimitysten laatua lajin yhteiskunnallisen hyväksynnän näkökulmasta. Tutkimuksen aineistona toimivat kansainvälisen ratsastajainliiton lajille laatimat arvosteluohjeet, Suomen ja Saksan kouluratsastuksen kilpailusäännöt sekä Suomessa käytössä olevat kouluratsastusohjelmat. Suomen- ja saksankielisiä käsitteitä verrataan englanninkielisestä kiinteästä esikuvasta kerättyihin keskeisiin käsitteisiin. Käsitteiden suomenkieliset nimitykset luokitellaan sen mukaan, miten ne ovat erikoiskieleen tulleet, eli millainen niiden suhde on suomen yleiskieleen ja vieraisiin kieliin. Analyysi kertoo, että suurin osa aineiston käsitteistä on tutkittujen kielten välillä harmoniassa keskenään. Kolmen käsitteen vastaavuus on osittaista saksan ja muiden tutkittujen kielten välillä. Suomen kielestä puuttuu neljä käsitettä, joista kaksi esiintyy vakiintumattomilla nimityksillä kouluratsastusohjelmissa. Kaksi kouluratsastuksen arvostelun peruskäsitettä puuttuu suomen kielestä kokonaan. Tämä tutkimus ehdottaa kaikille puuttuville käsitteille ja termeille vastineet. Suurin osa käsitteiden nimityksistä on tähän erikoiskieleen luotuja, ja ne ottavat pääosin mallia muista kielistä. Erikoiskieleen hyväksyttyjä ja motivoidusti valittuja nimityksiä esiintyy luotuja vähemmän. Aineistosta nousee esiin myös viisi kieleen tuotua nimitystä, jotka ovat sitaattilainoja muista kielistä. Ratsastuksen erikoiskielessä ei juurikaan ole piirteitä, joiden voisi kuvitella olevan merkityksellisiä lajin sosiaaliselle hyväksynnälle. Hevosen kuuliaisuuden arvioimisesta pitäisi pitäytyä ja arvioida sen sijaan hevosen saaman koulutuksen onnistumista. Tutkimus ei rakenna varsinaista sanastoa kouluratsastuksen erikoiskielelle, mutta sitä voidaan pitää sellaisen luomisen pohjana.

Tämä tutkielma käsittelee laululyriikoiden kääntämistä ja selvittää, miten eri käännösteoriat määrittelevät laululyriikoiden kääntämisen. Kyseessä on tapaustutkimus, jossa selvitetään vertailevan tutkimuksen keinoin, millaisia käännösstrategioita laululyriikoiden kääntämisessä käytetään ja millaiset erityispiirteet vaikuttavat käännösstrategioiden valintaan. Tutkielmassa perehdytään siihen, miten sekä ranskaa että suomea osaava laulaja on kääntänyt suomalaisia laululyriikoita ranskaksi ja millaisia käännösstrategioita hyödyntäen hän on ratkaissut kielelliset ja kulttuurilliset erot näiden kieliversioiden välillä. Tutkielman aineisto koostuu 11 suomenkielisestä kappaleesta, jotka on käännetty ranskaksi. Kyseessä on suomalaisen näyttelijä-laulaja Irina Björklundin albumi La vie est une fête, johon hän on kääntänyt suomalaisen iskelmän ja popin eri aikakausien klassikoita ja hittejä. Tutkielma pohjautuu Andrew Chestermanin (1997) käännösstrategioihin ja Peter Low’n (2005) pentathlon-periaatteeseen. Aineisto on jaoteltu ensisijaisesti Chestermanin käännösstrategioiden mukaan syntaktisiin, semanttisiin ja pragmaattisiin strategioihin. Jokainen pääkategoria jakautuu kymmeneen alaluokkaan. Näiden strategioiden käyttöä selitetään Peter Low’n laululyriikoiden kääntämiseen tarkoitetun viisijakoisen pentathlon-periaatteen avulla (laulettavuus, merkitys, luonnollisuus, rytmi ja riimi). Lisäksi teoriataustana käytetään muita laululyriikoiden kääntämiseen liittyviä tutkimuksia (Palmgren 1986; Salo 2006; Franzon 2008; Savonen 2008). Koska käännösstrategioiden valintaan vaikuttaa vahvasti käännöksen skopos, myös skoposteoria (Reiss & Vermeer 1986) esitellään tutkimuksessa lyhyesti. Tutkielman aineisto osoittaa, että Björklund on käyttänyt laululyriikoiden käännöksissä syntaktisia ja semanttisia käännösstrategioita huomattavasti pragmaattisia strategioita enemmän. Aineiston 556 strategiasta 41,5 % on syntaktisia käännösstrategioita, 41 % semanttisia käännösstrategioita ja 17,5 % pragmaattisia käännösstrategioita. Analyysistä käy ilmi, että syntaktisia käännösstrategioita käytetään usein muiden käännösstrategioiden (semanttisten ja pragmaattisten) kanssa rinnakkain, mikä selittää osaltaan niiden laajan käytön. Syntaktiset käännösstrategiat liittyvät kielen rakenteellisiin muutoksiin, ja aineistosta selviää, että näiden käytön taustalla on tavoite säilyttää lähdetekstin rytmiikka sekä luonnollinen ja kielioppia mukaileva tapa käyttää kieltä. Semanttisten käännösstrategioiden käytön taustalla on kääntäjän halu säilyttää käännöksen merkitys mahdollisimman muuttumattomana. Merkityksen lisäksi semanttisia käännösstrategioita käytetään myös rytmiikan säilyttämiseksi ja käännöksen laulettavuuden parantamiseksi. Pragmaattisten käännösstrategioiden käytön taustalla on myös tavoite säilyttää rytmilliset elementit ja merkityssisältö mahdollisimman muuttumattomana.

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa kieltenopettajien kokemuksia lukivaikeuteen liittyen opetustyön näkökulmasta. Tarve tutkimukselle syntyi siltä pohjalta, että lukivaikeuden yleisyydestä huolimatta sitä käsiteltiin aineenopettajakoulutuksessa kokemukseni perusteella erittäin vähän ja todella pintapuolisesti. Aiempi tutkimus osoittaa, että lukivaikeuden taustalla on usein fonologisen tietoisuuden ja työmuistin heikkoutta, mikä luo omat haasteensa niin ensikielen kuin vieraiden kielten oppimiselle ja opiskelulle. Tässä tutkimuksessa selvitetään suomalaisten kieltenopettajien kokemuksia heidän koulutuksesta, resursseista ja kyvyistään huomioida lukivaikeutta päivittäisessä opetustyössä. Lisäksi selvitetään millaisia konkreettisia keinoja ja toimintatapoja kieltenopettajat ovat havainneet toimiviksi päivittäisessä opetustyössään ja lukivaikeuden kanssa kamppailevia oppilaita ja opiskelijoita kohdatessaan. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena ja materiaalin keräämiseen käytettiin verkkopohjaista kyselylomaketta. Vastauksia lomakkeeseen kertyi kuuden viikon aikana syystalvella 2020 yhteensä 128 kappaletta. Tilastoinnin ja saatujen tilastojen vertailun ohella käytettiin myös tekstianalyysin keinoja avointen vastausten tutkimisessa sekä kategorisoinnissa. Tutkimus osoitti, että suomalaiset kieltenopettajat ovat saaneet hyvin vähän tai ei lainkaan koulutusta lukivaikeuteen liittyen opettajankoulutuksensa aikana. Lisäksi vain noin puolet vastaajista ilmoittaa saaneensa jonkinlaista täydennyskoulutusta aiheesta. Täydennyskoulutuksen laajuus ja sisällöt kuitenkin vaihtelee paljolti. Yli puolet vastaajista myös kokee, ettei heillä ole riittävästi aikaa tai he eivät tiedä sopivista keinoista ja työtavoista, joita voisi hyödyntää päivittäisessä opetustyössä lukivaikeuden aiheuttamien haasteiden lievittämiseksi. Vastaajat olivat kuitenkin havainneet muun muassa eriyttämisen keinot, suullisen työskentelyn painottamisen sekä lisäajan antamisen varsin toimiviksi. Näiden lisäksi mainittiin myös erilaiset visuaalisesti kokonaisuuksia havainnollistavat ja tekstejä selkeyttävät menettelyt ja tukitoimet, olennaisimpien oppiainesten korostaminen sekä positiivisen ja kannustavan palautteen merkitys. Näitä opettajien hyväksi havaitsemia keinoja tukee myös aiempi kirjallisuus ja tutkimus aiheesta.