Browsing by Title

Vaikka tuomiokirjat tuovat tavalliset kansanryhmät esiin poikkeuksellisessa kriisitilanteessa, ne ovat paras lähde lähestyä myös tavallista elämää. Tässä maisterintutkielmassa pyrinkin lapsenmurhatapauksien kautta lähestymään kahden pitäjän elämää katsottuna lapsenmurhasta syytettyjen näkökulmasta. Pöytäkirjoista aukeaa yhteisöt, joihin on mahtunut monia erilaisia jäseniä. Useimmat lapsenmurhista epäillyksi joutuneet ovat olleet tavallisia piikoja tai itsellisiä, joiden aiempi elämä ei ole herättänyt aihetta epäilyksiin. Toisaalta oikeuspöytäkirjat tarjoavat näkökulmia myös yhteisön kriiseihin tai poikkeuksellisiin tilanteisiin. Juorujen kautta on selvitetty sosiaalisia kriisejä, oikeudessa on pohdittu, kuinka mielenterveysongelmaista syytettyä tulisi kohdella. Oikeudenhoito tapahtui myös nälänhädän aikana 1690-luvun lopussa. Lapsenmurhasta syytetyksi joutuneiden naisten elämä kietoutuu osaksi yhteisöjensä arkipäivää ja vaikeissa tilanteissa selviämistä. He olivat aktiivisia toimijoita, joiden tilanteet olivat monella tavalla samankaltaisia, mutta toisaalta he olivat valinneet myös erilaisia polkuja elämälleen. Vaikka kaikille syytetyille löytyy yleisimmin muutamia yhteisiä piirteitä, heitä on mahdoton tiivistää homogeeniseksi ryhmäksi.

Tutkimuksessa tarkastellaan Levi.fi-sivustolla esitettyjä Levin ravintoloiden markkinointinimiä. Tavoitteena on luoda yleiskuva nimien rakenteesta ja merkityksestä sekä selvittää, millaisena tavalliset kielenkäyttäjät näkevät Levin ravintoloiden nimet. Tutkimuksessa tarkastellaan lisäksi sitä, miten nimet ilmentävät paikallisuutta. Tutkimuksessa on käytetty kahdenlaista aineistoa. Toinen osa-aineisto koostuu 52:sta Levin ravintolan nimestä, joiden rakennetta tarkastellaan funktionaalis-semanttisen analyysimallin avulla. Nimiä tarkastellaan niiden rakenteen, merkityksen ja funktion kautta. Toinen osa-aineisto on kyselytutkimus, jossa selvitetään adjektiiviparien vertailun avulla vastaajien mielipiteitä kahdeksasta Levin ravintolan nimestä sekä pyydetään nimiehdotuksia kuvitteelliselle Levin uudelle ravintolalle. Kyselytutkimukseen vastasi 81 vastaajaa. Levin ravintoloiden nimet ovat pääasiassa yksikielisiä suomenkielisiä nimiä. Suurin osa nimistä sisältää liikeideaa ilmaisevan nimenosan, joka on tyypillisesti ravintola (esim. Ravintola Kiisa). Selventäviä täydennysosia esiintyy nimissä erittäin vähän. Levin ravintoloiden nimien yksilöivät nimenosat ovat suurimmaksi osaksi epäsuorassa merkityssuhteessa tarkoitteeseensa (esim. King Crab House). Suurin osa Levin ravintoloiden nimistä ilmentää paikallisuutta jollain tavalla. Näitä tapoja ovat esimerkiksi suomen tai pohjoissaamen kieliainesten esiintyminen nimissä (esim. Ahku), suora viittaussuhde johonkin Levillä sijaitsevaan paikkaan (esim. Immelkartano) sekä epäsuoraviittaussuhde paikallisuuteen liittyviin semanttisiin kenttiin, kuten Lappi-aiheisiin asioihin ja ilmiöihin tai saamelaiskulttuuriin (esim. Poron Bensis, Joiku Music Bar). Kyselytutkimuksessa suomenkieliset Levin ravintoloiden nimet saivat enemmän positiiviseksi miellettäviä arvioita vastaajilta kuin englanninkieliset. Miellyttävimpiä ja houkuttelevimpia nimiä olivat esimerkiksi Ravintola Wanha Hullu Poro, Ravintola Sapuška ja Ravintola Saamen Kammi. Nimet Ravintola Gastro K., Ravintola Horizont ja Ristorante Renna saivat puolestaan enemmän arvioita epämiellyttävä, vieras, tylsä ja luotaantyöntävä. Uuden ravintolan nimiehdotusten aiheissa esiin nousivat luonto ja lappilaisuus. Nimet olivat pääosin yksikielisiä suomenkielisiä nimiä (esim. Lapin lumo, Ravintola Kaamos).

Tutkielmassa kartoitetaan äidinkielenopettajien käsityksiä omasta puhekielestään sekä suhtautumista oppilaidensa kielenkäyttöön. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan opettajien asenteita murteiden käyttöön yleisesti ja opetuskontekstissa. Lopuksi tarkastellaan myös, mitä äidinkielenopettajat opettavat murteista ja miten heidän oppilaansa suhtautuvat opetukseen. Aineisto koostuu vuonna 2017 kerätystä kyselyaineistosta, johon vastasi 67 äidinkielenopettajaa, ja seitsemän äidinkielenopettajan haastatteluista, joita pidettiin marraskuun 2017 ja helmikuun 2018 välillä. Kyselylomakkeen vastaajia ja haastateltavia on eri puolilta Suomea eri opetusasteilta. Tutkielmassa hyödynnetään kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen tutkimuksen menetelmiä. Teoriataustaksi on koottu erilaisia murreasennetutkimuksia, opettajien kielen vaihteluun ja asenteisiin liittyviä tutkimuksia sekä opetussuunnitelmia. Äidinkielenopettajat kuvailevat omaa puhettaan eri tavoin. Monet kertovat, että puhe säilyy samanlaisena sekä vapaa-ajalla että opetuksessa, mutta joillakin puhe saattaa yleiskielistyä opetuksessa. Muutama opettaja ilmoittaa käyttävänsä murretta kuitenkin tehokeinona opetuksessaan. Oppilaiden puhetta opettajat kuvaavat pääosin positiivisesti, kuten ilmaisuvoimaiseksi ja rikkaaksi, mutta oppilaiden kerrotaan myös kiroilevan luokassa. Haastatteluiden opettajista osa kertoo puuttuvansa kiroiluun, mutta osa sanoo, ettei kiinnitä siihen huomiota. Tutkimuksessa selvisi, että äidinkielenopettajat suhtautuvat yleisesti murteiden käyttöön pääosin positiivisesti. Murteiden käyttöä kuvailtiin erilaisin positiivisin kuvaavin ilmauksin. Toisen opettajan murteen käyttöön suhtaudutaan myös positiivisesti, mutta luokkahuonevuorovaikutuksen ymmärrettävyyttä korostettiin monissa vastauksissa. Murteen käyttö opetuspuheessa nähtiin suureksi osaksi hyödyllisenä: se voi vaikuttaa myönteisesti opettajan identiteettiin sekä opettajan ja oppilaan väliseen vuorovaikutukseen ja siitä voi olla myös opetuksellista hyötyä. Murteen käytön haittana koettiin mahdollinen ymmärrettävyyden heikkeneminen tai opettajan uskottavuuden kärsiminen. Haastatteluista selvisi, että murteita käsitellään eri tavoin: niistä opetetaan perusasioita, kuten itä–länsimurrejakoa ja murrepiirteitä, joko opettajan johdolla tai itsenäisesti tehtäviä tehden. Murteista myös keskustellaan. Oppilaat suhtautuvat murteita käsittelevään opetukseen pääasiassa kiinnostuneina ja uteliaina. Osa haastateltavista teettää oppilailla tehtäviä, joissa oppilaat voivat kirjoittaa omalla puhekielellään. Kuitenkin asiatyylisiksi tarkoitettujen tekstien puhekielisyyksiin puututaan ja oppilaille korostetaan yleiskielen tärkeyttä. Tutkimuksen mukaan äidinkielenopettajilla on monia mielipiteitä murteen käytöstä, mutta suhtautuminen on kuitenkin suureksi osaksi positiivista. Opettajilla on paljon pedagogista vapautta päättää opetuksestaan, mutta he ovat myös sitoutuneita noudattamaan opetussuunnitelmia.

Käsittelen tutkielmassani luokkayhteiskunnassa vallinneita kasvatusihanteita ja sitä, miten ne vaikuttivat työläisperheiden kasvatus- ja koulutusmotivaatioon. Tarkastelen keinoja, joilla julkiset ja yksityiset toimijat halusivat osallistua työväenluokan kasvatukseen. Tutkimuskysymyksiäni ovat millaista oli työläislasten kotikasvatus, kuinka työväenliike osallistui työväen kasvatukseen ja koulutukseen sekä tekivätkö perhe ja julkiset toimijat yhteistyötä kasvatuksellisissa ja koulutuksellisissa asioissa. Tutkielma vastaa myös kysymykseen siitä, oliko kasvatuksen ja koulutuksen taustalla toive sosiaalisesta noususta. Tutkielman aikarajaus rakentuu 1898 piirijakouudistuksen sekä 1921 oppivelvollisuuslain välille. Väliin jäävä aika muodostaa tyhjiön, jolloin julkisvalta sääteli oppivelvollisuutta suosituksin, ei pakolla. Tutkielmani perehtyy siihen, miten kasvatus hoidettiin aikana, jolloin koulu ei ollut osa jokaisen lapsen arkea. Rakennan historiallista narratiivia käyttäen monipuolista aineistoa. Tutkimuskirjallisuuden avulla selvitän, millaisia olivat aikakauden kasvatus- ja perheihanteet. Kirjallisuuskatsausta täydentää empiirinen analyysi, jonka työkaluina käytän muun muassa aikalaiskirjoituksia, lehtiä, muistitietoa sekä työväenpuolueen kokouksien pöytäkirjoja. Aikalaiskirjoitusten, kokouspöytäkirjojen ja lehtien avulla selvitän, millainen oli työväenaatteen ja kasvatuksen suhde. Muistitiedon avulla selvitän kokemuksellista historiaa liittyen kotikasvatukseen ja kansakouluun. Kasvatustyö oli ensisijaisesti yksityinen asia. Naisella nähtiin olleen luonnollinen kutsumus äitiyteen ja kasvatukseen, kun miehen osa oli huolehtia perheen taloudellisesta pärjäämisestä. Työläisperheet eivät heikon palkkatason takia usein pärjänneet mieselättäjän tuloilla, joten ihannetta ei saavutettu. Työläisäitien osallistuessa työelämään pelättiin lasten jäävän vaille kunnollista kasvatusta. Tällöin julkiset toimijat halusivat omilla keinoillaan taata kunnollisen kasvatuksen toteutumisen. Työväenliikkeen osallistumisella kasvatustoimiin oli poliittinen motiivi; se halusi varmistaa, etteivät potentiaaliset kannattajat ajautuneet porvarillisen vaikutusvallan piiriin. Sosiaaliseen nousuun ei aktiivisesti tutkimusmateriaalini perusteella pyritty. Elinolojen parantaminen uskottiin poliittiselle työväenliikkeelle, jonka luotettiin ajavan työväen asiaa. Kansakoululaitos osallistui työväen sivistykselliseen kasvatukseen ja sen rooli ensisijaisesti köyhän väestön kouluna korostui. Roolissaan vähävaraisten kouluna kansakoulu oli puun ja kuoren välissä suhteessaan työväenliikkeeseen. Liike syytti kansakoululaitosta porvarillisten intressien palvelijaksi.

Tutkielmassa tarkastellaan kahden etunimityypin yleistymistä ja suosionvaihtelua. Tutkittavat nimityypit ovat kak-sitavuiset ija-päätteiset naisennimet (kuten Eija, Maija ja Raija), joita tutkielmassa kutsutaan Aija-tyypiksi, ja kak-sitavuiset nja-päätteiset naisennimet (kuten Pinja, Ronja ja Tanja), joita kutsutaan Anja-tyypiksi. Tavoitteena on tutkia kahden naisennimityypin syntymistä ja suosiota. Mikä on nimien alkuperä ja onko uuden nimen mallina käytetty mahdollisesti toista, yleistä nimeä? Mitkä nimistä ovat yleistyneet ensimmäisinä ja mitkä nimet ovat jää-neet harvinaisiksi? Milloin ija- ja nja-päätteiset nimet ovat suosituimmillaan, ja miten nimityyppien suosiot ovat vaihdelleet? Tutkimuksen aineisto on saatu Väestörekisterikeskuksen tilastoista, jotka sisältävät tiedot vuonna 1965 elossa ol-leista ja sen jälkeen syntyneistä suomalaisista. Aineistoon on poimittu viisivuotiskausittain vuosilta 1870 1999 kaikki ija- ja nja-loppuiset nimet, jotka on annettu ensimmäisiksi etunimiksi suomenkielisille tytöille. Aineistoon kuuluu myös vastaavat tiedot yksittäisiltä vuosilta 2000 2009. Lisäksi työssä tukeudutaan monin paikoin Väestö-rekisterikeskuksen nimipalveluun, joka on Väestörekisterikeskuksen internetsivuilla toimiva hakupalvelu. Aineisto sisältää yhteensä 46 Aija-tyypin nimeä ja 66 Anja-tyypin nimeä. Työn tutkimusmetodi on kvantitatiivinen: etunimi-tyyppien yleistymistä selvitetään ja kuvataan taulukoiden ja kaavioiden avulla. Työssä hyödynnetään soveltuvin osin innovaatiotutkimuksen teorioita ja tilastotieteen menetelmiä. Sekä (K)+V+ija että (K)+V+nja ovat nimimuotteja. Niiden mukaan on helppo muodostaa uusia nimiä, jotka yleen-sä ongelmitta tunnistetaan (naisten)nimiksi. Alun perin nämä muotit on tunnettu lähinnä lempinimimuotteina, jotka todennäköisesti ovat alkujaan lainaa. Myöhemmin Aija- ja Anja-tyypin nimiä on alettu antaa myös virallisiksi ni-miksi, ja viimeistään 1900-luvun alusta lähtien tämän mallin mukaisilla nimillä on ollut kiistatta virallisen etuni-men asema. Tutkielmassa osoitetaan, että tutkittavat etunimityypit ovat kuuluneet etunimistöön jo 1800-luvun puolella. Monet Aija-tyypin nimet yleistyvät 1900-luvun alussa ja ovat yleisimmillään 1900-luvun puolivälissä. Suosionhuipun aikana ija-päätteisen nimen saa keskimäärin useampi kuin joka kymmenes tyttö. Anja-tyypillä ei ole yhtä selkeää suosionhuippua, vaan tyyppi on tasaisen suosittu 1900-luvun ajan. 2000-luvulla Anja-tyyppi on selvästi Aija-tyyppiä suositumpi. Etunimien suosionvaihtelututkimuksissa on tähän asti tukeuduttu prosenttilukuihin: mitä suuremman osuuden vuo-sittain syntyneistä lapsista kunkin nimen haltijat muodostavat, sitä suositumpi nimi on. Tutkielmassa kyseenalaiste-taan näin yksiselitteinen nimen suosion määritelmä. Vuosittain annettujen erilaisten nimien määrä on kasvanut merkittävästi 1900-luvun puolivälistä lähtien. Samalla valikoima, josta nimet valitaan, on kasvanut. Tämä suuri muutos nimenannossa pitäisi ottaa huomioon etunimien suosionvaihtelututkimuksissa. Vuoden yleisimmin valittu nimi 2000-luvulla ei voi saada yhtä suurta prosenttiosuutta kuin vuoden kärkinimi 1950-luvulla, mutta se ei välttä-mättä tee nimestä vähemmän suosittua.

Tutkielmassa tutkitaan, mitä viheliäisellä ongelmalla tarkoitetaan nykysuomessa. Tutkielmassa kartoitetaan, millä tavalla viheliäistä ongelmaa kuvataan, missä yhteyksissä sitä käytetään ja millaisissa koteksteissä se esiintyy. Viheliäinen ongelma on käännös englanninkieliselle wicked problem -termille. Viheliäinen ongelma on kestävyystieteen termi, mutta nuoren tieteenalan suomenkielinen termistö ei ole vielä vakiintunut. Tutkielma antaa tukea kestävyystieteen sanaston rakentamiseen. Tutkielman aineistona on 129 tekstiä, joissa mainitaan viheliäinen ongelma. Karkeasti luokiteltuna teksteistä 38 on tieteellistä ja 91 populaaria yleiskielistä tekstiä. Tieteellisistä teksteistä valtaosa on Helsingin yliopiston digitaalisesta arkistosta HELDAsta. Aineiston teksteistä kaikki paitsi 1 on julkaistu 2000-luvulla. Valtaosa on julkaistu 2010-luvun loppupuolella tai vuonna 2020. Viheliäisen ongelman käyttö on selvästi yleistynyt kielessä vasta parin viime vuoden aikana. Tutkielmassa hyödynnetään kognitiivisen kielitieteen analyysivälineitä viheliäisen ongelman tietokehyksen selvittämiseen, viheliäisyyden hahmottamien skaalojen kuvaamiseen ja viheliäiseen ongelmaan liittyvien prosessien selvittämiseen. Tutkielmassa hyödynnetään sosiokognitiivista terminologiaoppia aineiston tieteellisempien tekstien tarkasteluun ja näissä teksteissä hahmottuvien käsitejärjestelmien ja määritelmien kuvaamiseen. Tutkielmassa luodaan suppea katsaus viheliäisen käytön kehitykseen suomen kielessä 1500-luvulta 1900-luvun loppuun sekä tieteen kielessä HELDAn aineiston perusteella.Tutkielman mukaan viheliäinen ei ole yleinen lekseemi, eikä se ole tavallisesti käytössä tieteellisessä diskurssissa. Se esiintyy tieteellisissä teksteissä lähinnä termissä viheliäinen ongelma. Historiallisesti viheliäinen liittyy vahvasti uskonnolliseen diskurssiin, ja sen merkitys on ollut pejoratiivinen. Tutkielmassa esitetään, että aineistossa kuvattua viheliäisyyttä ei kuvata yleiskielen sanakirjassa, vaan sanakirjan merkitysryhmistä puuttuu aineistossa esiintyvä ei-pejoratiivinen monimutkaisuus, arvolatautuneisuus, vaikeus ja viheliäisen ongelman kiireellinen ratkaisun tarve. Tutkielman terminologisessa tarkastelussa tieteellisissä teksteissä hahmottuu käsitejärjestelmä, jossa monimutkaisen viheliäisen ongelman yläkäsite on ongelma, ja sen vieruskäsitteet ovat yksinkertaisempi kesy ongelma ja näiden välillä oleva sotkuinen ongelma. Viheliäiseen ongelmaan liittyy koostumussuhteisesti osa-ongelmat, ja kukin viheliäinen ongelma voidaan nähdä toisen viheliäisen ongelman osa-ongelmana. Tärkein viheliäiseen ongelmaan liittyvä funktionaalinen prosessi on ratkaiseminen. Ratkaisumahdollisuuksien löytämiseksi viheliäinen ongelma pitää määritellä, ja sen sijainti systeemissä pitää paikantaa. Yhteistyöllä tunnistetaan vastatoimet, joiden avulla päästään määrittelyssä kuvattuun tavoitetilaan. Ratkaisu ei ole koskaan valmis tai tyydytä täydellisesti kaikkia osapuolia, sillä uniikkiin, monimutkaiseen ja epämääräiseen viheliäiseen ongelmaan liittyy paljon näkökulmia ja arvoja. Kömpelö ratkaisu on ratkaisu, joka edesauttaa laajemman viheliäisen ongelman ratkaisemista. Populaareissa teksteissä korostuu viheliäisen ongelman ratkaisun tärkeys ja kiireellisyys, tieteellisimmissä teksteissä ongelman ratkaisun vaikeus ja jopa täysi mahdottomuus. Ilmastonmuutos on aineiston prototyyppisin viheliäinen ongelma. Se on monimutkainen ja kompleksinen, ihmisen aiheuttama, epämääräinen, ainutlaatuinen, muihin ongelmiin liittyvä ja arvoilla latautunut. Se koskettaa erityisen laajasti koko maapalloa ja ihmiskuntaa, ja sen ratkaisemisella on kiire.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää kerronnallisin menetelmin, millaisia kertomuksia aikuisiällä lähinäön heikkenemisen kokevat henkilöt eli aikuisnäköiset kertovat aikuisnäöstä ja millaisia käsityksiä he tuottavat kertomuksissaan identiteetistä. Aikuisnäkö eli lähinäön heikkeneminen aikuisiällä on yleinen ilmiö. Ihmisen lähinäkö alkaa heiketä merkittävästi noin 40 vuoden iässä, mistä seuraa usein silmälasien hankinta. Näön heikentymistä on tutkittu aiemmin osana ikäidentiteettiä, mutta omana kokonaisuutenaan aikuisnäköä ei identiteetin näkökulmasta ole aiemmin tutkittu. Puheviestinnässä identiteettejä on tutkittu vuorovaikutuksessa rakentuvina ja toisaalta vuorovaikutukseen vaikuttavina tekijöinä. Identiteettien nähdään rakentuvan tarinoissa, joita ihmiset jakavat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Tutkimuksessa käytettiin kerronnallista tutkimustraditiota tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen, aineistonkeruun ja analyysin lähtökohtana. Tutkimukseen osallistui 11 haastateltavaa, joiden käsityksiä ja kokemuksia aikuisnäöstä kerättiin kerronnallisilla haastatteluilla. Haastatteluaineistosta muodostettiin aikuisnäöstä kertovat kertomukset, jotka luokiteltiin kertomusten analyysin avulla. Identiteettipuhetta kertomuksista etsittiin holistis-sisällöllisellä analyysilla. Kertomukset jaettiin kolmeen luokkaan: hyväksymiskertomukset, sopeutumiskertomukset silmälaseista ja sopeutumiskertomukset näön heikkenemisestä. Identiteetin nähtiin aikuisnäön kontekstissa olevan vertailussa rakentuvaa, fysiologisesti, symbolisesti tai vuorovaikutuksessa annettua, tottumusten ja muutosten ristiriitoja, vaiheittain rakentuvaa sekä luonnollisesti jännitteistä. Kun aikuisnäköiset kertovat ensimmäisistä lukulaseistaan, he eivät puhu pelkästään iästä, vaan laajemmin identiteetin olemuksesta, ryhmistä, henkilökohtaisista identiteeteistään ja käsityksistään ikään liittyen. Aineiston perusteella voidaan siis nähdä olevan olemassa aikuisnäköön liittyvä identiteetti, aikuisnäköidentiteetti, joka on hybridi erilaisia identiteetin ulottuvuuksia ja erittäin yksilöllisesti koettu identiteetin muoto. Tulokset tarjoavat uutta tietoa aikuisnäöstä sekä identiteetistä vuorovaikutuksellisina ilmiöinä.

Tässä pro gradu -tutkielmassa käsitellään sitä, kuinka hyvin suomen kielen sanontoja tunnistetaan ja millaisia eroja äidinkielisten puhujien ja S2-puhujien sanontojen tunnistamisessa on. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaiset tekijät vaikuttavat sanontojen tunnistamiseen eli siihen, vaikuttavatko sanontojen alkuperä tai vastaajiin liittyvät taustamuuttujat selkeästi joidenkin sanontojen tunnistamiseen. Tutkimus on toteutettu kyselylomakkeen avulla. Lomakkeen on täyttänyt 102 informanttia, joista 62 on äidinkielisiä ja 40 S2-taustaisia vastaajia. Vastaajat ovat iältään 16–74-vuotiaita, ja tutkimukseen on osallistunut sekä miehiä että naisia. Työn keskeisimpiin tuloksiin kuuluu se, että äidinkieliset vastaajat olivat yksimielisiä vain yhden sanonnan, peruskauran, merkityksen kohdalla. S2-vastaajat eivät puolestaan tunnistaneet yhdenkään sanonnan merkitystä 100-prosenttisesti oikein. Keskimäärin äidinkieliset puhujat ovatkin tunnistaneet sanontojen merkitykset 78-prosenttisesti ja S2-vastaajat 31-prosenttisesti. Eri sanonnat on tunnistettu hyvin eritasoisesti, ja äidinkielisten ja S2-puhujien vastaukset ja sanontojen vaikeusjärjestys eroavat toisistaan merkittävästi. Tutkielmassa tarkastellaan myös sanontojen tuttuutta ja vierautta ja siitä selviää, että äidinkieliset ja S2-vastaajat ovat osanneet melko hyvin arvioida sitä, ovatko kuulleet sanontaa aiemmin. Silti molemmissa kategorioissa keksityt sanonnat ovat tuntuneet osasta vastaajista tutuilta eli tuttuuden arvioiminen ei ole ollut yksiselitteisen helppoa. Tutuimpien ja vieraimpien sanontojen välillä on isojakin eroja sekä äidinkielisillä että S2-puhujilla. Tutkielma avaa myös vastaajien taustamuuttujien vaikutuksia sanontojen osaamiseen pintapuolisesti. Tulokset osoittavat, että S2-vastaajilla keskeisin vaikuttava tekijä on se, kauanko on ehtinyt suomea opiskella. Äidinkielisillä vastaajilla mitään yhtä selkeästi vaikuttavaa taustamuuttujaa ei löydy, mutta esimerkiksi iän vaikutus muutamien sanontojen tunnistamiseen on selkeä.

Neljän kehitysvammaisen miehen punkyhtye Pertti Kurikan Nimipäivät (PKN) edusti Suomea Eurovision laulukilpailuissa vuonna 2015. Tässä tutkielmassa analysoin PKN:n 85 sekuntisen kilpailukappaleen ”Aina mun pitää” esitystallennetta ja tutkin, millaista vammaisuutta esityksessä esitetään ja mitä esitys mahdollistaa. Euroviisut ovat profiloituneet seksuaalivähemmistöille tärkeäksi tapahtumaksi, mutta kilpailun suhde muihin vähemmistöihin on ongelmallisempi ja ne ovat jäävät usein huomiotta tai kokonaan tapahtuman ulkopuolelle. ”Aina mun pitää” on ensimmäinen Euroviisuissa esitetty punkkappale, eikä kilpailuihin ollut ennen PKN:ä osallistunut kehitysvammaisia. Euroviisututkimuksen piirissä vammaisia viisuesiintyjiä ei ole aikaisemmin käsitelty lainkaan. Tutkielmani sijoittuu sosiaalisen vammaistutkimuksen, esitystutkimuksen, musiikkitieteen ja euroviisututkimuksen rajapinnoille. Tutkimuksellisena metodina työssä on lähiluku, jonka keinoin kiinnitän yksityiskohtaisesti huomiota esityksen visuaalisiin ja auditiivisiin elementteihin. Analyysissä merkitykset muodostuvat punkkulttuurin, euroviisutradition, vammaisuuden ja PKN:n muodostamissa risteyksissä. Kehitysvammaisuutta tulkitsen tutkielmassa Judith Butlerin performatiivisuuden käsitteen mukaisesti tekoina ja esityksinä, joilla on mahdollisuus muuttaa sitä, mitä kehitysvammaisuudella ymmärretään. Vammaistutkimuksen avoimen poliittisuuden periaatteen nojalla pyrin osoittamaan, että kehitysvammainen ruumis, josta mieli ei ole erillinen, on tulkittavissa positiivisesti sen kautta, mihin ruumis kykenee. Esityksen performatiivit ovat monimuotoisia, PKN:n rikkoessa aktiivisesti ennen kaikkea Euroviisujen, mutta myös punk rockin traditioita. Kantaaottavan kilpailusävelmän esityksestä keskeiseksi nousevat utopistiset performatiivit, joilla ilmaistaan toivoa paremmasta tulevaisuudesta kehitysvammaisille. Kehitysvammaisten henkilöiden kyvykkyys näyttäytyy esityksessä aktiivisina toimijuutena: he ovat artisteja ja lauluntekijöitä, kriittisiä punkkareita sekä vammaispolitiikan äänenkannattajia. Vaikka kehitysvammainen punk rock -yhtye Euroviisuissa vaikuttaa ensi alkuun marginaaliselta, on kilpailuiden karnevalistinen ympäristö ilmapiiriltään inklusiivinen, jossa esiintyminen sellaisena kuin itse on, on mahdollista. Esitys haastaa katsojan näkemään kehitysvammaiset ennen kaikkea aktiivisina toimijoina ja kansalaisina, joita yhteiskunnan vammauttavat käytännöt rajoittavat usein enemmän kuin heidän vammansa.

Tutkielma selvittää homonyymiparisten suomalaisten etunimien suosionvaihtelua eri aikoina eri alueilla. Tarkastelu rajoittuu ajanjaksoon 1800-luvun lopulta noin vuoteen 1980. Tarkoituksenani on kuvata myös sitä ympäristöä, jossa nimenantajat ovat valintansa tehneet. Nimen on hyväksytyksi tullakseen noudatettava yhteisön senhetkisiä nimimalleja. Kulttuurissa tapahtuvat muutokset heijastuvat henkilönnimistöön, esimerkiksi varsinaisista etunimistä voi puhua vasta sitten, kun nimijärjestelmään kuuluu lisäksi sukunimi tai säännöllisesti käytetty lisänimi. Homonyymiparisella etunimellä tarkoitan sellaista etunimenä käytettyä tai sellaiseksi tarkoitettua propria, jolla on Nykysuomen sanakirjan mukaan yleiskielessä sitä äänteellisesti vastaava ei-proprinen, merkityksellinen sana. Tätä kutsun proprin homonyymipariksi. Nimen rinnalla olevan homonyymin merkitys ei useinkaan sinänsä ole vakiinnuttanut nimeä, mutta on nimiryhmiä, joiden homonyymiparit muodostavat merkityskenttiä: Ilta (< Mathilda) on saanut tukea nimistä Aamu ja Päivä. (Huom. *Yö ei ole etunimi.) Ajanjaksojen homonyymipariset suosikkinimet muistuttavat toisiaan ja ovat rakenteeltaan toistensa ja samaan aikaan suosiossa olleiden muiden nimien kanssa samankaltaisia.