Browsing by Title

Käsittelen tutkielmassani muinaisen Egyptin faraoiden ja Lähi-idän suurten kuningaskuntien kuten Assyrian, Babylonian, Hattin, ja Mitannin, sekä itäisen Välimeren alueen pienempien ruhtinaskuntien välistä taloudellista vaihtoa uuden valtakunnan (1550–1069 eaa.) aikana. Tarkoitukseni on selvittää, mitä päämääriä faraoiden ja vieraiden maiden hallitsijoiden välinen lahjojen vaihto, jossa kuningashuoneiden välillä vaihdetaan erilaisia ylellisyystuotteita, raaka-aineita ja ihmisiä, palveli. Tarkastelen kysymystä pääasiassa Egyptin faraon näkökulmasta. Etsin aineistostani vastausta tutkimuskysymykseeni seuraavien tarkentavien kysymysten avulla: 1. Löytyykö aineistosta viitteitä siitä, että lahjojen vaihdolla oli ulkopoliittisia päämääriä? Kertooko aineisto esimerkiksi pyrkimyksestä keskinäisten hyvien suhteiden luomiseen tai ylläpitämiseen? Pyritäänkö sotilaalliseen liittoutumiseen? Ilmeneekö muita poliittisia päämääriä? 2. Löytyykö aineistosta viitteitä vaihtokaupasta, johon liittyy pyrkimys varallisuuden kasvattamiseen; pääomien keräämiseen ja pääomien sijoittamiseen? 3. Löytyykö aineistosta viitteitä siitä, että farao tavoitteli henkilökohtaista hyötyä? Käytän tutkimusaineistonani kuninkaallista kirjeenvaihtoa eli Amarna-kirjeitä, monumentaalitekstejä ja -taidetta, sekä muita yksittäisiä tekstilähteitä, jotka liittyvät hallitsijoiden väliseen lahjanvaihtoon. Käytän erityisesti ns. tribuutti-kuvauksia, joissa faraolle kannatetaan lahjoja paraatissa ja inw-vaihtoon liittyviä tekstejä. Tarkastelen tutkimuskysymyksiäni ja -aineistoani peilaten niitä Jac. J Janssenin, Eric. H Clinen ja Edward Bleibergin kuninkaallista lahjanvaihtoa käsitteleviin aiempiin tutkimuksiin. Nämä tutkijat ovat saaneet vahvoja vaikutteita talousantropologisesta ajattelusta ja he korostavat uudelleenjakoon ja vastavuoroisuuteen perustuvia piirteitä muinaisen Egyptin taloudellisen vaihdon järjestelmissä. Tutkielmani tuloksina totean, että tutkimusaineistosta tulee kokonaisuutena selvästi esiin se, että lahjojen vaihto kuningashuoneiden välillä palveli monia päämääriä, ja oli harvoin pelkästään vaihtokauppaa kuninkaiden varallisuuden kartuttamiseksi. Kirjeissä tällainenkin vaihtokauppa on kuitenkin hyvin edustettuna, samoin poliittiset tavoitteet nousevat aineistosta esiin. Faraon henkilökohtainen hyöty lahjojen vaihdosta on vaikeampi asia, ja liittyy mm. kysymykseen siitä, oliko faraolla todellisuudessa yksityisomaisuutta, kuten Bleiberg väittää. Amarna-kirjeistä voidaan todeta, että faraon palatsiin tulee ulkomailta erityisen paljon ylellisyystavaroita ja ulkomaisia prinsessoja, jotkatodennäköisesti ovat jääneet faraon hoviin; tämä voidaan käsittää henkilökohtaisena hyötynä.

Tutkielmassa tarkastellaan taiteen osallistumista 2000-luvun ympäristökeskusteluun sekä taiteen, taidekentän ja taiteilijan roolia ja vaikuttavuutta ympäristökeskustelussa. Teoriaohjautuva tapaustutkimus sijoittuu ekokriittisen taidehistorian kentälle. Teoreettisen viitekehyksen muodostavat monialaisesti modernin ympäristöfilosofian teoriat, ei-inhimillisiin toimijoihin liittyvät posthumanistiset ja ekokriittiset teoriat sekä sosiologian strukturaatioteoria. Tutkielman metodina on teemahaastattelu ja teosanalyysi. Tutkimuskysymystä tarkastellaan aikaisemman tutkimuksen perusteella sekä tapaustutkimuksena kahden suomalaisen nykytaiteilijan, Alma Heikkilän (s. 1984) ja Tuula Närhisen (s. 1967) kautta. Teemahaastatteluissa jäsennetään kuvataiteilijoiden näkemyksiä nykytaiteen osallistumisesta ympäristökeskusteluun sekä taiteen ja taiteilijan mahdollisuuksista vaikuttaa ympäristödiskurssiin yleisellä tasolla ja heidän oman taiteilijuutensa kautta. Kuvataiteilijoiden seuraavat teokset toimivat aineistona: lämmin ja kostea | lahoava puu (Alma Heikkilä, 2019), Sienet, rihmastot, itiöemät, limasienet ja muut (Alma Heikkilä & Elina Tuhkanen 2013-14), Aaltokiikari (Tuula Närhinen, 2009) ja Muovimuotoilua Itämerestä (Tuula Närhinen, 2013). Teoksille annetaan tulkintoja ekokriittisen taidehistorian näkökulmasta liittyen havaitsemiseen, tunteiden herättämiseen ja toimijoiden välisiin riippuvuussuhteisiin. Tutkielmassa todetaan, että taide ja kulttuuri ovat teoreettisesti merkittäviä tekijöitä antroposeenin ajan vaatimien kulttuuristen ja arvoihin perustuvien muutosten edistämisessä. Taiteen vaikuttavuus on sen kyvyssä toimia alustana ylirationaaliselle refleksiivisyydelle eli tunneperusteiselle ja intuitiiviselle kokemiselle ja tiedolle, joka voi tarjota havaitsijalle uusia näkökulmia. Ympäristödiskurssin kontekstissa myös taiteen kautta tapahtuva ympäristön havainnointi ja eri toimijoiden havaittavaksi tekeminen voivat edistää niiden arvostusta, kokemusta monilajisesta yhteydestä ja ymmärrystä toimijoiden välisistä riippuvuussuhteista. Lisäksi tutkielma osoittaa, että todellisuudessa yksittäisen taiteilijan mahdollisuudet ja resurssit vaikuttaa ympäristödiskurssiin ovat rajalliset ja riippuvaiset taidekentän rakenteista, minkä vuoksi muutosten tulisi tapahtua taidekentällä yhteisten toimien, käytäntöjen ja keskustelun kautta. Ympäristöön liittyvät keskustelut taidekentällä ja taiteessa tulisi nähdä vuorovaikutteisina, avoimina sekä kaikkia osapuolia ja toimijoita kuuntelevina.

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millainen oli naisten rooli osana nationalistista liikehdintää Suomessa 1930-luvulla ja sotavuosina. Aihetta lähestytään tarkastelemalla kahta keskeistä järjestöä, Isänmaallista Kansaliikettä (IKL) ja Akateemisten Naisten Karjala-Seuraa (ANKS). Tutkimuksen keskiössä ovat kolme tutkimuskysymystä: millaiset naiset toimivat nationalistissa liikkeissä, millainen heidän toimintakenttänsä liikkeiden sisällä oli ja millainen oli liikkeiden naisihanne niin naisten itsensä kuin muidenkin toimijoiden silmissä? ANKS:n jäsenet olivat korkeakoulussa opiskelevia tai sieltä valmistuneita nuoria naisia, joista suurin osa oli naimattomia. Järjestö perustettiin jo vuonna 1922 aluksi Akateemisen Karjala-Seuran yhteyteen. Se kuitenkin itsenäistyi jo vuonna 1923. Vuoteen 1939 saakka liike toimi Naisylioppilaiden Karjala-Seuran nimellä. ANKS:lla oli osastot Helsingissä, Turussa ja Jyväskylässä, minkä lisäksi jo valmistuneet jäsenet pyrittiin pitämään mukana toiminnassa piirijäseninä. ANKS:n jäsenet olivat lähinnä aktiivisia opiskelukaupunkiensa toiminnassa, valmistumisen jälkeen toiminta pääsääntöisesti hiipui eikä piirejä saatu kunnolla organisoitua. IKL:n naiset sen sijaan vaikuttivat kaupunkien lisäksi myös maaseudulla ja pienillä paikkakunnilla liikkeellä oli vahva piiriorganisaatio ja jäsenet saatiin aktiivisesti mukaan toimintaan. IKL:n naisosasto perustettiin helmikuussa 1933, ja sen johtajaksi tuli Anni Wallenius. Toiminta aktivoitui nopeasti useimmissa piireissä. Naistyön painottuminen käsitöihin ja varainkeruuseen ei kuitenkaan miellyttänyt puolueen johtoa eikä monia sen naisjäsenistäkään. IKL:n naistyö lakkautettiin huhtikuussa 1934, joskin jo vuoden kuluttua se organisoitiin uudelleen aiempaa poliittisempana. Uudeksi johtajaksi tuli Hilja Riipinen. Vuonna 1938 naiset perustivat oman kustannusyhtiönsä, joka julkaisi Uusi Huomen -lehteä. IKL:n naistyön ongelma oli, että se nähtiin helposti jonain ylimääräisenä, mitä piti tehdä varsinaisen puoluetyön lisäksi tästä syystä IKL:n naisten oli vaikea kehittää toimintaansa poliittisena työnä ennen 1936 eduskuntavaaleja. ANKS:n työ sen sijaan painottui selkeästi useammallekin toimintakentälle, joista tärkeimmät olivat heimotyö, rajaseututyö, propagandatyö ja maanpuolustustyö. Eduskuntavaaleissa molemmat järjestöt olivat aktiivisia: ANKS:n jäsenet osallistuivat puhujakoulutuksiin ja kiersivät puhetilaisuuksissa, IKL-naisten vaalityö painottui henkilökohtaiseen valistustyöhön ja varainhankintaan. Vaikka ANKS:n toiminta oli IKL:n naistyötä näkyvämpää, myös IKL:n naistoiminta vilkastui ja lisääntyi vuonna 1936 hyvin menneiden vaalien myötä. IKL:n naispuolisten kansanedustajaehdokkaiden määrä lisääntyi vuodesta 1936 vuoden 1939 vaaleihin, kun esimerkiksi Kansallisessa Kokoomuksessa trendi oli laskeva. Vaalityön lisäksi naiset tekivät paljon myös nuorisotyötä Kansallisen Partioliikkeen, Lotta Svärdin, Sinimustien ja Oppikoulujen Karjala-Seurojen ohjaajina. 1930-luvun lopussa käynnistynyt naisten vapaaehtoinen työpalvelu yhdisti aiemmin eristäytyneet kansallismieliset naiset muiden naisjärjestöjen kanssa. Naisten yhteinen toiminta järjestäytyi toukokuussa 1940 yli puolue- ja ideologisten rajojen. ANKS oli yksi keskeisistä työpalvelua organisoineista järjestöistä. IKL jättäytyi toiminnan ulkopuolelle, mutta naiset tukivat työpalvelua lehdessään ja puheenvuoroissaan. Työpalvelu loi vahvan mallin naisihanteelle, jota ANKS korosti ajattelussaan. He kokivat, että naisen tuli olla vahva ja itsenäinen sekä korostaa omia velvollisuuksiaan isänmaata puolustavassa taistelussa sen sijaan, että hän kantaisi huolta omista oikeuksistaan. Sekä ANKS että IKL korostivat naisen velvollisuutta perheensä asennekasvattajana ja kotinsa ilmapiirin kehittäjänä. Lapsettomien naisten tuli tehdä velvollisuutensa yhteiskunnallisessa toiminnassa, perheellisten naisten toiminnan ytimessä oli äitiys ja perheen suojelu ulkopuolisilta uhilta. Äitiyden ihannointi näkyi erityisesti Uusi Huomen -lehden sivuilla, jossa korostettiin ennen kaikkea rintamalla kaatuneiden sotilaiden äitien tekemää suurta uhrausta. Naisihanne, jonka ytimessä oli niin äitiys kuin velvollisuudentunto, kulki läpi yhteiskunnan, sillä se oli yhteneväinen niin kansallismielisten naisten ja miesten kuin sosialististenkin naisjärjestöjen kanssa. Sama malli oli näkyvillä myös kansallissosialistisessa Saksassa.

Tämä pro gradu -tutkielma vertailee korpuksen avulla erisnimien kvantitatiivista jakautumista luokkiin kahdessa saksalaisessa verkkolehdessä. Työn tavoitteena on selvittää, kuinka erisnimiä voidaan luokitella ja mitä eroja niiden avulla on havaittavissa lehtien raportoinnissa. Laajempana kehyksenä toimii kysymys siitä, voidaanko erisnimiä hyödyntäen hahmottaa lehtien sisältöjä. Korpus on kerätty Frankfurter Allgemeine Zeitungin ja Süddeutsche Zeitungin verkkolehtien http: //www.faz.net (FAZ) ja http://www.sueddeutsche.de (SZ) artikkeleista ajalta 2.11.2004-8.11.2004. Valitut sivustot edustavat Saksan arvostetuimpien päivittäisten, koko maan kattavien sanomaleh- tien verkkojulkaisuja. Näistä FAZ:ia pidetään konservatiivisena ja SZ:ia liberaalina lehtenä. Kumpikin korpus käsittelee USA:n presidentinvaaleja syksyllä 2004 ja sisältää hieman alle 30 000 sanaa noin 40 lehtiartikkelista. Aihesidonnaisen korpuksen valinta perustuu erityisesti siihen, että tutkimuksen päämääränä on saada erisnimien avulla selville, miltä osin FAZ ja SZ eroavat toisistaan käsitellessään samaa aihetta. Teoriaosassa käydään läpi saksalaisten verkkolehtien taustaa, työhön liittyviä tekstilingvistisiä teo- rioita sekä erisnimien erikoispiirteitä. Siinä käsitellään myös kolmea aiempaa, saksankielisen eris- nimitutkimuksen luokittelua ja yhtä englanninkielistä, kieliteknologian luokittelua. Näissä havaitut puutteet motivoivat yhdistelemään ja muuttamaan olemassa olevia luokitteluja tätä työtä varten. Uusi luokittelu sisältää neljä yläluokkaa (olentojen, maantieteelliset, instituutioden ja asioiden ni- met), jotka kaikki kattavat kahdesta yhdeksään alaluokkaa. Kummankin korpuksen erisnimet luo- kitellaan tämän perusteella. Kvantitatiivinen analyysi keskittyy ylä- ja alaluokkien vertailuun lehtien välillä. Lisäksi se kattaa sekä kummankin aineiston että pääluokkien frekventimpien sanojen tarkastelun. Vaikka FAZ ja SZ käyttivätkin pääosin samoja erisnimiä raportoinnissaan, voidaan lehtien välillä osoittaa selkeitä eroja alaluokkien kohdalla ja vähäisiä eroja erisnimien jakautumisessa yläluokkiin. chi2 -testin näytti kuitenkin, että erisnimien jakautuminen yläluokkiin on lehtisidonnaista. Siksi voidaan väittää, että muun muassa valittu media vaikuttaa erisnimivalintoihin. Erisnimien frekvenssit antavat ymmärtää, että SZ raportoisi monipuolisemmin kuin FAZ, joka käyttää erisnimiä keskitetymmin. SZ:in aineiston erisnimiä yhdistää eurooppalainen näkökulma vaaleihin, kun taas FAZ pyrkii tuomaan esille tapahtumia USA:n eri osavaltioissa. Niin lehdissä mainitut henkilöiden kuin instituutioden nimet tukevat tätä väitetettä. SZ korostaa maantieteellisesti kaupunkien merkitystä, FAZ osavaltioiden. Saadut tulokset osoittavat, että tämänkaltaisen erisnimitutkimuksen soveltaminen lehtiteksteihin on mahdollista. Luokitellut erisnimet heijastavat osittain käsiteltyjen aineistojen sisältöä ja paljastavat raportoinnin painopisteistä.

Tutkielmassa tarkastellaan kokelaiden tekemiä tulkintoja kevään 2014 äidinkielen tekstitaidon kokeen viidennen tehtävän vastauksissa. Tarkastelun kohteena on eri-tyisesti se, onko sananlaskuista tehty vakiintuneita vai vakiintuneesta poikkeavia tulkintoja, sekä se, onko vakiintuneesta poikkeavilla tulkinnoilla yhteneväisyyksiä. Tutkielman teoriataustana käytetään pääasiassa sananlaskuja, kielen metaforisuut-ta ja idiomaattisuutta käsittelevää kirjallisuutta Kevään 2014 tekstitaidon kokeen viides tehtävä oli ”Mitä nämä sananlaskut kertovat suomalaisesta puhekulttuurista?” ja aineistona olivat seuraavat seitsemän sanan-laskua: 1. Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa. 2. Ei suuret sanat suuta halkaise. 3. Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi. 4. Siitä puhe, mistä puute. 5. Puhumatta paras. 6. Sanasta miestä, sarvesta härkää. 7. Joka paljon pu-huu, se vähän tietää. Työn aineistona on 160 kyseisen tehtävän vastausta, joista tarkastellaan nimenomaan sananlaskujen tulkintoja. Tutkielmasta käy ilmi, että aineiston sananlaskut jakautuvat melko selkeästi kahteen ryhmään. Läpinäkyvämmät, vähemmän tulkintaa vaativat sananlaskut saavat enemmän vakiintuneita tai ainakin vakiintuneen suuntaisia tulkintoja, yli puolet kai-kista tehdyistä tulkinnoista. Enemmän tulkintaa vaativat ja vieraammat sananlaskut puolestaan saavat selvästi vähemmän vakiintuneita tulkintoja, ja paljon enemmän erilaisia vakiintuneesta poikkeavia tulkintoja. Vakiintuneesta poikkeavia tulkintoja on mahdollista luokitella, ja kokelaiden väliltä löytyy yhtäläisyyksiä myös vakiintuneesta poikkeavissa tulkinnoissa. Tutkielmassa esiin nousseista asioista riittäisi pohdittavaa useampaan jatkotutki-mukseen, esimerkiksi annetun kontekstin vaikutuksista sananlaskujen tulkintaan ja ei suuret sanan suuta halkaise -sananlaskun tulkintojen laajempaan tutkimiseen.

Pro gradu -tutkielmani aihe on ei-idiomaattisen improvisaation käsite japanilaisen rumpalin Seijiro Murayaman ja ranskalaisen saksofonistin Jean-Luc Guionnet'n musiikkia koskevassa ajattelussa. Murayama ja Guionnet ovat molemmat nykymuusikoita, jotka ovat erikoistuneet niin sanottuun vapaaseen improvisaatioon. Vapaalla improvisaatiolla tarkoitetaan tässä yhteydessä usein esimerkiksi englantilaiseen kitaristiin Derek Baileyyn henkilöityvää ja 1960-luvun lopulla nimensä saanutta musiikkityyliä. Myös termin ei-idiomaattinen käyttö vapaan improvisaation yhteydessä on lähtöisin Baileyltä. Bailey kirjoitti 1980 julkaistussa kirjassaan Improvisation. Its Nature and Practice in Music muun muassa omista kokemuksistaan vapaan improvisaation parissa. Kirjassa Bailey pyrkii erottamaan oman ja kollegoidensa musiikin muista improvisaatiota laajalti hyödyntävistä musiikkiperinteistä, kuten esimerkiksi jazzista tai flamencosta esittämällä, että hänen musiikkinsa on ei-idiomaattista. Tarkemmin sanottuna Baileyn musiikki ei hänen mukaansa pyri representoimaan mitään olemassaolevia musiikkityylejä, vaan pyrkii pysymään musiikillisten idiomien ulkopuolella. Baileyn tapauksessa tämä idiomittomuus vaikuttikin tarkoittavan nimenomaista vapautta improvisaatiossa. Vapaan improvisaation historia kuitenkin osoittaa, että sen ympärille on muodostunut monia vakiintuneita käytäntöjä ja idiomeja. Baileyn jälkeen, 1990-luvulta lähtien vapaasti improvisoidun musiikin parissa työskennelleet Murayama ja Guionnet taas ovat palanneet omaa musiikkiaan koskevissa kirjoituksissa ei- idiomaattisuuden käsitteen käyttöön. He ovat kirjoittaneet aiheesta tekstissä “Idioms and Idiots”, jossa he suhtautuvat termiin ja Baileyn ja tämän aikalaisten eli niin sanotun ensimmäisen sukupolven edustamaan vapaan improvisaation haaraan kriittisesti. He tarjoavat toisenlaisia ratkaisuja ei-idiomaattisuuden tavoitteluun. Murayaman ja Guionnet'n musiikissa on havaittavissa selkeitä eroja Baileyn musiikkiin nähden. Tutkielmani pääkysymys on: mitä ei-idiomaattisuus improvisaatiossa Murayamalle ja Guionnet'lle tarkoittaa sekä ajattelun että musiikillisten käytäntöjen tasolla. Tutkielman työhypoteesit ovat: ei-idiomaattisuus on keskeinen käsite ja teema vapaan improvisaation yhteydessä. Ei- idiomaattisuudesta vapaassa improvisaatiossa tulee kuitenkin idiomaattista. Murayaman ja Guionnet'n musiikki eroaa Baileyn musiikista. Tutkielma on ongelmakeskeinen perustutkimus, jonka aineisto on sekä menneisyydestä ja nykyajasta. Näkökulma on musiikkiesteettinen, musiikkianalyyttinen, laadullinen ja etnografinen. Tutkielmassa yhdistän tekstianalyysiä, haastatteluanalyysiä sekä musiikkianalyysiä. Primääriaineisto koostuu muusikoiden omista kirjoituksista ja heistä tekemistäni haastatteluista. Käytän esimerkiksi Baileyn kirjaa Improvisation. Its Nature and Practice in Music sekä Murayaman ja Guionnet'n kirjoittamaa tekstiä “Idioms and Idiots” sekä keväällä 2016 heistä tekemiäni haastatteluja, joissa pyrin saamaan lisäselvyyttä asiaan. Haastattelumetodi oli teemahaastattelu. Musiikkianalyysin aineistona käytän Murayaman ja Guionnet'n improvisoidun kappaleen levytystä. Tutkielmassa päädyn lopputulemaan, että ei-idiomaattisuus on käsitteenä ristiriitainen ja vaikeasti määriteltävä, mutta siitä huolimatta puolustaa paikkaansa osana vapaan improvisaation tutkimusta. Haastattelujen avulla olen saanut selville Murayaman ja Guionnet'n menetelmiä pyrkiessään kohti ei-idiomaattisuutta musiikissa. Ei-idiomaattisuus palautuu lopulta improvisaatiota määrittäväksi jatkuvaksi ja toistuvaksi prosessiksi sekä emergentiksi, liikkuvaksi määreeksi. Musiikkianalyysin perusteella Murayaman ja Guionnet'n käyttämät keinot improvisoida ei-idiomaattisesti sisältävät muun muassa hiljaisuuden, kuuntelun ja sävelkielen abstrahoinnin keinoja.

Tutkielma käsittelee kuvataideyleisön muotoutumista Suomen Taideyhdistyksen piirissä 1800-luvun puolivälissä sosiaalihistoriallisesta näkökulmasta. Tärkein lähdemateriaali on Suomen Taideyhdistyksen arkisto, jonka avulla tarkastellaan laajemmin yhdistyksen ideaa, sen jäsenyyttä, maanlaajuista jäsenkartuntaa ja johtokunnan taiteen kannattajiin suuntaamaa missiota toiminnan alkuvuosikymmeninä. Yhdistyksen helsinkiläinen jäsenistö vuosina 1846−1865 on luokiteltu kymmeneen luokkaan jäsenluettelossa annettujen nimikkeiden perusteella. Lähdeaineiston ja sen pohjalta tehdyn luokittelun avulla analysoidaan pääkaupungin jäsenkuntaa ja sen suhdetta koko maan jäsenistöön. Jäsenkunnasta nostetaan esille myös joitakin kiinnostavia yksilöitä. Tutkielman pääasiallinen teoreettinen viitekehys on Sosiologi Everett Rogersin malli innovaatioiden diffuusiosta. Taiteen kannattaminen uutena ideana vertautuu tutkielmassa uuteen keksintöön ja sen leviämiseen. Tutkielmassa osoitetaan, että kuvataiteen saadessa 1800-luvun kuluessa uudenlaisia merkityksiä myös taiteen yleisö määrittyi uudelleen. Vuonna 1846 perustetulla Suomen Taideyhdistyksellä oli tässä ratkaiseva ja aktiivinen rooli. Taiteen kannattajakunnan ydin oli Helsingissä, jossa vaikutti yhdistyksen lähinnä korkeista virkamiehistä ja professoreista koostunut johtokunta. Taideyhdistyksen toiminnan vakiintuessa taiteen kannattamisen idea levisi ja sitä levitettiin yhä useammille paikkakunnille sekä laajempiin kansankerroksiin. Yhdistyksen jäsenkuntaan liittyi lähinnä säätyläistöä, mutta taidenäyttelytoiminta tavoitti myös alempia yhteiskuntaluokkia. Taideyhdistyksen helsinkiläisessä jäsenkunnassa virkamiehistön rooli oli suuri. Alkuvaiheessa liittyneet yhteiskunnalliselta statukseltaan korkeat henkilöt saivat hallitsijan vakuuttumaan toiminnan luotettavuudesta. Taiteen kannattajakunta muodostui kuitenkin kasvavassa määrin alemmasta virkamiehistöstä ja elinkeinojen harjoittajista. Merkittävä osuus oli myös Keisarillisen Aleksanterinyliopiston opettajilla ja siellä tutkinnon suorittaneilla. Tärkein taiteen pääkaupunkilaista kannattajakuntaa yhdistänyt sosiaalinen viitekehys olikin yliopisto. Sen antama koulutus, sivistys ja henkinen pääoma olivat taustalla suurimmalla osalla yhdistykseen Helsingissä liittyneistä. He kuuluivat pääsääntöisesti aktivoituvaan sivistyneistöön, joka syntyi sääty-yhteiskunnan vanhojen rakenteiden hämärtyessä ja yliopistotutkintojen saadessa yhä suurempaa yhteiskunnallista merkitystä.

1920-luvulla alkanut rajaseututyö oli yhteiskunnallisesti merkittävä liike, jonka tavoitteena oli parantaa Suomen kaikkein syrjäisimpien alueiden elinoloja ja siteitä muuhun Suomeen. Kirkon rajaseututyö alkoi 1930-luvulla ja sen tavoitteena oli tuoda seurakuntatyötä alueille, joihin paikallisseurakuntien työ ei riittävällä tavalla yltänyt. 1990-luvulla toimintaympäristö oli oleellisella tavalla muuttunut, mutta kirkon järjestämä rajaseututyö jatkui edelleen. Jo aiempina vuosikymmeninä alkanut keskustelu työmuodon lakkauttamisesta tuli 1990-luvulla laman myötä ajankohtaiseksi ja vuonna 1995 kirkko päättikin luopua toimintamuodosta. Tämän tutkielman tavoitteena on luoda käsitys 1990-luvun kirkon rajaseututyöstä ja sen lakkauttamisprosessista. Menetelmällisesti tutkimus asettuu klassisen historiantutkimuksen perinteeseen. Tutkielman aineisto perustuu eri kirkollisten toimielinten arkistolähteisiin, ennen kaikkea Kirkkohallituksen arkistoon. Kirkon rajaseututyö oli 1990-luvulla edelleen vireää ja alueiden asukkaille merkityksellistä, vaikka rajaseuduilla oli lukuisia kielteisiä yhteiskunnallisia kehityskulkuja, kuten merkittävää poismuuttoa. Rajaseuduilla työskennelleet rajaseutupastorit olivat merkittäviä paikallisia toimijoita, joiden työote perustui kansankirkollisuuteen. Seurakuntatyö oli rajaseuduilla monipuolista kohdentuen eri sosiaalisiin ryhmiin. Rajaseutupastoreiden ohella rajaseututyötä toteuttivat rajaseutusisaret. Heidän työhönsä kuului edelleen sairaanhoidollinen diakoniatyö, vaikka aiemman tutkimuksen perusteella se oli työmuotona jo kirkossa päättynyt. Rajaseutusisarten työ kohdistui oleellisella tavalla myös laman sosiaalisten seurauksien lievittämiseen. Rajaseututyön lakkauttamistarve nousi kokonaiskirkon säästöpaineista, jotka olivat aiheutuneet 1990-luvun lamasta. Lakkauttaminen herätti suurta vastustusta asianomaisissa, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että Kirkolliskokouksessa asiaa koskevasta äänestyksestä muodostui tiukka. Tämän tutkielman perusteella rajaseutujen käytännön todellisuudella ei ollut yhteyttä lakkauttamispäätökseen, vaan taustalla olivat kokonaiskirkon talouden sopeuttamistarpeet.

Tutkielmassa tarkastellaan identiteetin rakentamisen kielellisiä keinoja aikakauslehtien henkilöjutuissa. Tavoitteena on selvittää, miten toimittajan kielelliset valinnat vaikuttavat haastateltavasta muodostuvaan kuvaan. Tutkielman teoreettinen tausta on diskurssintutkimuksessa ja sosiolingvistiikassa, jonka suuntauksista hyödynnetään variaationtutkimusta sekä kansanlingvistiikkaa. Aineistona tutkielmassa on yhdeksän henkilöjuttua kolmesta eri aikakauslehdestä: Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä, Imagesta sekä Trendistä. Haastateltavina jutuissa ovat muusikot Alma Miettinen, Michael Monroe ja Antti Tuisku, rap-duo JVG, entinen huipputason taitoluistelija Kiira Korpi, jääkiekkoilija Patrik Laine, jääkiekkoasiantuntija Juhani Tamminen, kansanedustaja, vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson sekä ulkoministeri Timo Soini. Työn tutkimusote on kvalitatiivinen. Analyysissä tarkastellaan haastateltavien sitaattien kielenpiirteitä sekä toimittaja-kertojan käyttämää metakieltä ja niiden merkitystä haastateltavien identiteetin konstruoinnissa. Lisäksi analysoidaan haastateltavien muun sosiaalisen tyylin kommentoimista ja tyylillisiä muutoksia haastateltavien sitaattien kielimuodoissa. Tutkielmassa osoitetaan, että sitaattien kielimuodolla on mahdollista rakentaa haastateltavalle yhtä tai useampaa sosiaalista identiteettiä. Esimerkiksi Li Anderssonin jutussa sitaattien kielimuoto on poliittisessa diskurssissa yleiskielinen ja yksityisessä diskurssissa puhekielinen. Sitaattien kielellisillä piirteillä voidaan myös korostaa haastateltavan sosiaalista taustaa tai tiettyyn alakulttuuriin samastumista. Kielellisten piirteiden ohella metakielelliset kommentit muokkaavat haastateltavista muodostuvaa kuvaa. Esimerkiksi Patrik Laineen puhetyylin nimeäminen keskivahvaksi tampereeksi vahvistaa jutun jääkiekkodiskurssia. Toisaalta jutun jääkiekkodiskurssi vahvistaa Tampereen seudun puhekieleen liitettyä maskuliinisuutta. Tutkielmasta selviää myös, että muun sosiaalisen tyylin kuvailulla voidaan rakentaa haastateltavan sosiaalista identiteettiä: Michael Monroen meikkaamista ja korujen käyttöä toistuvasti kommentoimalla alleviivataan jutun rockdiskurssia. Tyylilliset muutokset haastateltavien sitaateissa puolestaan voivat kertoa vaihtelevista identiteeteistä. Esimerkiksi Kiira Korven sitaattien tyylilliset muutokset viittaavat yksityisen ja julkisen identiteetin vaihteluun jutussa.

Postsekulaareihin uskontoihin kuuluvassa uuspakanuudessa korostuu voimakkaasti henkilökohtainen auktoriteetti sekä kehon ja seksuaalisuuden hyväksyntä. Tästä ja uuspakanuuden historiasta, kuten feministisen liikkeen voimakkaasta vaikutuksesta johtuen uuspakanuudessa naiset ovat tasa-arvoisessa asemassa miesten kanssa, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin ei suhtauduta tuomitsevasti ja näkemykset seksuaalisuudesta ja seksistä ovat positiivista. Uuspakanuudessa seksi voi myös olla osa uskonnonharjoitusta. Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on selvittää, miten suomalaiset uuspakananaiset määrittelevät ja kokevat seksuaalisuuden elämässään, osana uuspakanuutta ja omaa uskonnonharjoitustaan sekä millaisena he näkevät valtakulttuurin suhtautumisen seksuaalisuuteen ja seksiin. Tutkimuskysymykseni on: Miten uuspakananaiset suhtautuvat seksuaalisuuteen ja seksiin erityisesti suhteessa uskontoonsa? Aineisto koostuu neljän uuspakananaisen haastattelusta. Analysoin aineiston hyödyntäen sisällönanalyysin menetelmiä sekä teoreettista viitekehystä. Teoreettinen viitekehykseni pohjaa uuspakanoiden seksuaalisuutta käsittelevään aiempaan tutkimukseen. Viitekehys jakautuu kolmeen osaan: 1) seksuaalisuus luonnollisena ja myönteisenä osana elämää, 2) seksuaalisuus osana uuspakanuutta ja 3) seksuaalikäsitykset valtakulttuurista erottavana tekijänä. Tutkimustulosten perusteella muodostamani teoreettisen viitekehyksen avulla voi kuvata uuspakanaisten suhdetta seksuaalisuuteen ja seksiin. Aiempaan uuspakanoiden seksuaalisuutta käsittelevään tutkimukseen verrattuna merkittävin ero on seksin ja uskonnon yhdistämisessä, mitä tapahtuu suomalaisilla uuspakanoilla melko vähän. Uskonnon ja seksin yhdistäminen nähdään kuitenkin hyväksyttävänä.