Browsing by master's degree program "Magisterprogrammet i litteraturvetenskap"

Tarkastelen maisterintutkielmassani feminiinisen subjektiviteetin rakentumista kehollisuuden ja lajityypin keinoin Gillian Flynnin romaanissa Sharp Objects. Palatessaan lapsuudenkotiinsa Wind Gapin pikkukaupunkiin vuosien poissaolon jälkeen tutkimaan kahta murhaa Camille palaa myös lapsuutensa traumaattisten kokemusten tapahtumapaikalle. Olen käyttänyt analyysini apuna tutkimusta ja tulkintoja teoksen keskeisestä intertekstistä ”Siniparta”-sadusta. Tutkijat, joiden työtä hyödynnän tältä osin ovat Maria Tatar ja Heta Pyrhönen. Asemoin kohdeteokseni osaksi domestic noir -lajityypin historiallista kehitystä ja tarkastelen naishahmojen tyypillisiä rooleja rikoskirjallisuudessa. Totean, että Sharp Objects on metafyysinen salapoliisikertomus. Naisetsiviä ja naishahmoille kirjallisuudessa oletettuja rooleja käsitellessäni olen käyttänyt aineistonani esimerkiksi Maureen Reddyn ja Sally Muntin tutkimusta, sekä muuta rikosfiktiota käsittelevää ja feminististä kirjallisuudentutkimusta. Tulkintani mukaan teoksessa hirviömäinen naiseus on reaktio naisille ulkopuolelta asetettuihin odotuksiin ja rajoituksiin sekä sisäisen kokemuksen ja ulkoisten odotusten ristiriitaan. Abjektin ja hirviömäisen naiseuden ja äitisuhteen tarkastelussa olen hyödyntänyt erityisesti Julia Kristevan ja Barbara Creedin tutkimusta. Tarkastelen Camillen subjektiviteetin rakentumista eri tavoilla kehollisesti mm. Barbara Creedin sekä Jane Kilbyn tutkimuksen avulla. Camillen identiteettiä, toimijuutta ja minuutta uhkaa abjekti äitisuhde. Rajoituksia asettavat myös ennalta määrätyt sukupuoliroolit naisen elämänkulkua määrittävinä tekijöinä romaanin maailmassa. Johtopäätökseni mukaan Camille vastustaa näitä rajoitteita omaksumalla naisetsivän roolin ja etsiessään ratkaisua teoksen varsinaiseen murhamysteeriin hän etsii samalla vastauksia oman elämänsä ja identiteettinsä kysymyksiin. Kirjoittamalla kehoonsa ja etsimällä seksuaalista identiteettiään Camille pyrkii myös ottamaan toimijuutensa haltuun kehollisesti.

Tutkielman aihe on runomitat, niiden käyttö ja niiden merkitys Lauri Viidan runokokoelmassa Betonimylläri (1947). Tutkielmassa selvitän metriikantutkimuksen keinoin, millaisia mittatyyppejä Viita suosii ja miten eri mittatyyppien käyttö kytkeytyy runojen merkityssisältöön ja tyylilajiin. Runomittojen kuvauksessa hyödynnän Pentti Leinon luomaa kuvausmallia, jonka avulla voidaan esittää runomittojen pohjakaavat ja eri runojen noudattamat mittasäännöt. Viita on eräs merkittävimmistä sotienjälkeisistä runoilijoistamme. Sotienjälkeisessä lyriikassa tapahtuu merkittävä muutos, jossa perinteisen runouden käyttämistä sidotusta mitasta ja riimityksestä luovuttiin. Kokonaan näistä keinoista luopunutta suuntausta kutsutaan 50-luvun modernismiksi. Niistä runoilijoista, jotka eivät luopuneet näistä keinoista vaan pikemminkin uudistivat niiden käyttöä 40-luvun lopussa ja 50-luvun alussa, on käytetty esimerkiksi nimitystä ”välipolven runoilijat”. Tähän sukupolveen kuuluu myös Viita. Tutkimuksessa mielenkiintoni kohdistuu siihen, millä tavalla Viita hyödyntää ja uudistaa mitallisen runouden perinnettä. Analyysistäni selviää, että Viita suosii Betonimyllärissä laskevia mittoja, erityisesti trokeeta. Myös daktyylin osuus on huomattava, mikä on poikkeuksellista suomalaisessa lyriikassa. Suomalaisen lyriikan suosimaa nousevaa mittatyyppiä runokokoelmassa esiintyy suhteellisen vähän. Laskevan mittatyypin suosiminen liittyy Viidan runokielen puheenomaisuuteen: laskevien mittojen avulla runojen rytmi on lähempänä proosakieltä. Viita käyttää joissain runoissa huomionarvoisesti sekaisin nousevaa ja laskevaa mittaa. Tällainen säkeen suunnan muutos motivoituu runon sisällöstä käsin. Esimerkiksi analysoimassani runossa ”Alfhild” vaihdos nousevaan mittaan on samalla vaihdos lyyrisempään tyylilajiin, joka puolestaan liittyy runon puhujan tunnetilan muutokseen ja samastumiseen toiseen henkilöön. Viidalla esiintyy jossain määrin myös tavun laajuuden systemaattista vaihtelua, mikä on erityisesti klassisen runouden piirre. Runossa ”Maailmanparantajalle” tällainen alluusio klassiseen runouteen toimii tulkintani mukaan viittauksena runossa kuvattuun puhujaan ja tämän käyttämään retoriikkaan. Runomitan avulla luodaan mielikuva antiikin retoriikasta. Runossa ”Mylly” puolestaan tavun laajuuden vaihtelu liittyy siinä käytettyyn daktyylimittaan. Laajassa daktyylimittaisessa runossa durationaaliset eli tavun laajuuteen liittyvät piirteet tekevät mitasta joustavamman ja vähemmän monotonisen. Vain tavupainoon perustuvat mittasäännöt rajoittaisivat käyttökelpoisten sanojen määrää. Klassisista runomitoista Viita on lainannut periaatteen, että yhden kolmitavuisen daktyylijalan voi korvata myös kaksitavuinen trokeejalka, mikäli sen tavut ovat laajuudeltaan kyllin pitkiä: pitkätavuinen trokee on kestoltaan samaa luokkaa kuin daktyyli, jossa laskuaseman tavut eivät ole kokopitkiä. Tutkielmassani osoitan, että Viita käyttää mittoja joustavasti runon merkitystä ja tyylilajia silmällä pitäen, ja runoissa liikutaan sidotun ja vapaan mitan välillä riippuen siitä, mikä on runon kannalta tarkoituksenmukaista.

-

Maisterintutkielmassani tarkastelen Anne-Maija Aallon romaaneja Korento (2020) ja Mistä valo pääsee sisään (2021) dystooppisen fiktion näkökulmasta. Luon katsauksen dystooppisen fiktion eri lajeihin, ja vertailen niiden tyypillisiä piirteitä Aallon romaaneihin. Pyrin osoittamaan, että vaikka kohdeteoksistani voi löytää useampien dystooppisen fiktion lajien ominaisuuksia, kytkeytyvät romaanit ennen kaikkea klassisen dystopian lajiin. Klassisella dystopialla tarkoitan lajiperinnettä, jossa kuvauksen keskiössä ovat tulevaisuuteen sijoittuvan, epätoivottavan yhteiskuntajärjestelmän normit ja käytännöt. Näkemykseni mukaan dystooppiselle fiktiolle on tyypillistä, että se kannustaa lukijaa oman yhteiskuntansa kriittiseen tarkasteluun. Nostankin analyysini ja tulkintani keskiöön lajille ominaisen retorisen varoittavuuden. Tutkin tämän ilmiön esiintymistä Aallon romaaneissa retorisen kertomusteorian kautta. Retorinen kertomusteoria on amerikkalaislähtöinen suuntaus, jonka keskeisiksi uranuurtajiksi voidaan nimetä muun muassa Wayne C. Booth ja James Phelan. Suomalaisista tutkijoista aiheeseen on perehtynyt esimerkiksi Markku Lehtimäki. Suuntauksessa nostetaan tekstin formaalien piirteiden lisäksi esiin lukukokemuksen vaikuttavuutta ja tekijän roolia kokonaisuuden rakentajana. Retorinen kertomusteoria tarkasteleekin kaunokirjallisuutta jonkun jollekin jostain syystä kertomana kertomuksena. Suuntaus korostaa muun muassa kertojaratkaisuja, kertomuksen etenemistä ja henkilöhahmojen kehittymistä. Tarkastelen Aallon romaanien retorista vaikuttavuutta retoriselle kertomusteorialle ominaisten käsitteiden avulla. Keskityn erityisesti analysoimaan teosten progressiota, kerrontaratkaisuja, henkilöhahmojen kehitystä ja sisäistekijän roolia lukijan eettisten arvioiden näkökulmasta. Tarkoitukseni on selvittää, miten Aallon romaanit pyrkivät vaikuttamaan lukijaan.

Tutkielmassa tarkastellaan postmodernin ironian ilmenemistä George Saundersin novelleissa "CivilWarLand in Bad Decline (1996) ja "Pastoralia" (2000). George Saunders on merkittävä yhdysvaltalainen kirjailija, jonka tuotanto koostuu pääosin novelleista. Ironiaa esiintyy useissa hänen novelleissaan, ja tutkimus osoittaa valittujen novellien edustavan juuri postmodernia ironiaa. Molemmat novelleista sijoittuvat historiallisiin teemapuistoihin. Tutkimus tarkastelee puistojen postmodernia luonnetta suhteessa esimerkiksi Umberto Econ ja Jean Baudrillardin käsityksiin hypertodellisuudesta ja simulacrumista. Puistot vaativat työntekijöiltään äärimmäisyyksiin menevää totuudenkaltaisuuden tavoittelua, mutta samanaikaisesti ne edustavat keinotekoista ja totuudesta lähes tunnistamattomaksi irtaantunutta mukaelmaa. Novellien puistot toimivat myös satiirisina kuvauksina yhdysvaltalaisesta työväenluokasta. Molempien novellien kertojat toimivat perheidensä elättäjinä. Puistojen johtajat kohdistavat heihin jatkuvasti uhkakuvia irtisanomisesta. Työnantajilla on suhteessa työntekijöihin korostetun suuri valta, jota vastaan kapinoiminen tuntuisi käytännössä mahdottomalta. Tutkimus osoittaa novellien postmodernin luonteen, kun työntekijät joutuvat luovuttamaan lähes koko ihmisarvonsa toimiakseen korvattavana pelinappulana taloudellisen hyödyn tavoittelussa. Tutkimuksen novellien molemmat kertojat menettävät lopulta itsensä, toinen henkensä, toinen ihmisyytensä kautta. Novellien postmoderni pyrkii yhdistämään toivottomuuden sekä amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja rakenteisiin kohdistuvan kärkevän ironian.

Tutkimus erittelee ja tulkitsee todellisuuskäsitystä Miki Liukkosen romaanissa Hiljaisuuden mestari (2019). Tutkimuksessa selvitän lähiluvun metodia käyttäen ja filosofisten teorioiden avulla kolmiosaista tutkimuskysymystä: minkälaisia todellisuuskäsityksiä Hiljaisuuden mestarin henkilöhahmoilla on, miten teoksen kerronta heijastelee näitä käsityksiä ja minkälaisen käsityksen todellisuudesta romaani luo kokonaisuutena. Tutkimuksessa todellisuuskäsitystä tarkastellaan maailmankuvan osana. Sellaisena se tarkoittaa käsitystä maailmasta ja kuvaa yleistä asennetta elämää ja sen merkitystä kohtaan. Tärkeä lähtökohta tutkimuksessa on postmodernismin perinne. Postmodernistiseen kirjallisuuteen liittyvät muun muassa teoksessa esiin nouseva modernismista tutun eksistentialistisen filosofian reflektointi nykyajassa sekä teoksen laji, metafyysinen salapoliisikertomus. Tutkimus etenee henkilöhahmojen ja kerronnan todellisuuskäsitysten analyysin kautta kohti koko romaanin todellisuuskäsityksen kuvausta. Teoksen henkilöhahmot etsivät totuutta ja elämän merkitystä. He kärsivät vaihtelevasti mielenterveyden häiriöistä ja eksistentiaalisesta kriisistä. Romaanin monipuolinen kerronta heijastaa hajanaista todellisuutta, ja sitä hallitsee postmoderni kaikkitietävä kertoja. Koko romaanin todellisuuskäsityksen analyysi nostaa esiin tarkentavia piirteitä ja teemoja satiirista sanojen riittämättömyyteen ja massojen kritiikkiin. Tärkeäksi todellisuuskäsityksen kannalta nousee myös teoksen käsitys kuolemasta ja sen keskeisyydestä suhteessa koko muuhun elämään. Analyysissa teoksesta löytyy myös ristivetoa, joka ilmentää sen varovaista pyrkimystä kohti metamodernismiksi kutsuttua suuntausta.

Maisterintutkielmassani tarkastelen neljää suomalaista 2010-luvun nuortenromaania, Marja Björkin Poika (2013), Johanna Hulkon Suojaava kerros ilmaa (2019), Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin (2016) ja Riina Mattilan Järistyksiä (2018), transmaskuliinisen henkilöhahmon identiteetin kuvauksen näkökulmasta. Tutkin, miten romaanien transidentiteetin kuvaukset liittyvät nuortenkirjallisuuden lajiin. Pyrin selvittämään, millaisin kerronnallisin ja kielellisin keinoin transidentiteettiä teoksissa kuvataan, sekä osoittamaan temaattisia yhteyksiä, joita transidentiteetin esittämisen ja romaanien kerrontaratkaisujen ja kielen kuvallisuuden välille muodostuu. Metodinani hyödynnän kaunokirjallisuuden kontekstualisoivaa ja vertailevaa lähilukua. Tarkastelen transidentiteettiä intersektionaalisesta näkökulmasta. Korostan erityisesti päähenkilön nuoruutta eräänä intersektionaalisuuden risteyskohtana. Teoreettisena taustanani hyödynnän trans- ja queertutkimusta, feminististä kirjallisuudentutkimusta, identiteetin tutkimusta ja tunteiden tutkimusta. Keskeisin tulokseni on, että teoksissa toistuvat samat metaforat sukupuoliristiriidan ja transsukupuolisen identiteetin kuvaamisessa. Keskeisimpiä metaforia ovat painon ja keveyden metaforat ja taivaan ja maan metaforat. Merkittävässä osassa aineistoani käytetään myös monimutkaisia kerronnan rakenteita, joissa kerronta hajoaa fragmentaariseksi eikä romaanin aikarakenne noudata kronologista järjestystä. Tutkielmani osoittaa, että angloamerikkalaisesta nuortenkirjallisuuden queer- ja transkuvausten traditiosta poiketen kotoa ulos heittämisen ja karkaamisen motiivit eivät toistu suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa. Sen sijaan kodin mahdollisesti ahdasmielistä ilmapiiriä pyritään pakenemaan muuttamalla omilleen legitiimein keinoin. Teoksissa hyödynnetään kolmea tyypillistä motiivia, joilla hahmon transmaskuliinisuutta argumentoidaan: rintojen sitomisen motiivi, hiustenleikkuun motiivi ja mekkomotiivi. Mekko, joka transhahmo pakotetaan pukemaan, jää tyypillisesti yhteen kohtaukseen. Siten osoitetaan, että nuoren transhahmon pyrkimys omaa identiteettiä vastaavaan sukupuolen ilmaisuun on voimakkaampaa kuin vanhempien hetero- ja cisnormatiivisuuden vaatimus. Lisäksi aineistossani toistuvat välitilat, jotka kuvaavat nuoren identiteetin etsimisen prosessia: identiteetin työstäminen tapahtuu välitiloissa. Tarkastelen romaanien tunnekuvausta, jossa korostuvat häpeän ja toisaalta sen vastapuolena turvallisuuden tunteet. Skandinaavisesta ja angloamerikkalaisesta nuortenkirjallisuuden transkuvausten perinteestä poiketen kotimainen nuortenkirjallisuus kuvaa transhahmon haluttavaksi, rakastettavaksi ja seksuaaliseksi. Kotimainen nuortenkirjallisuus poikkeaa tässä vahvasti yleisistä transkirjallisuuden trendeistä. Aineistoni teoksissa onkin kyse positiivisista vastakertomuksista. Kansainvälisessä traditiossa vallitsevat ongelmakertomukset jäävät kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa marginaaliin.

Tarkastelen maisterintutkielmassani nobelisti Kazuo Ishiguron Klara and the Sun (2021) -romaania kriittisenä dystopiana. Romaani kertoo lähitulevaisuudesta, jossa geenimanipulaatio ja tekoäly ovat kehittyneet harppauksittain hallitsemattomassa tahdissa. Lähestyn aihetta kaksiosaisen tutkimuskysymyksen kautta: Miten Klara and the Sun -romaanissa hyödynnetään dystopian lajikonventioita, ja millaista on teoksen esittämä yhteiskuntakritiikki? Ishiguro tunnetaan tavastaan leikitellä erilaisilla lajikonventioilla, eikä Klara and the Sun ole poikkeus. Se ammentaa etenkin dystopiakirjallisuudesta, mutta myös esimerkiksi tieteisfiktiosta, kyberpunkista ja ecosickness fiction -perinteestä. Tutkielmani tavoite on analysoida tarkemmin sitä, millä tavalla romaanissa ammennetaan dystopian lajikonventioista, ja lisäksi valottaa sitä, miksi niin tehdään – toisin sanoen tarkastella yhteiskuntakritiikkiä, jota Ishiguro romaanissaan esittää. Lajikonventioiden hyödyntämisen tarkastelussa käytän teoreettisena viitekehyksenä Raffaella Baccolinin ja Tom Moylanin teoksessa Dark Horizons (2003) esittelemää viittä dystopiatekstin piirrettä. Nämä piirteet ovat: 1) tekstin alkaminen in medias res dystooppisesta maailmanjärjestyksestä, 2) tekstuaalisen vieraannuttamisen efekti, joka syntyy kerronnan suodattuessa dystooppisen maailman kyseenalaistavan henkilöhahmon läpi, 3) dystooppista maailmanjärjestystä vastustavan kertomuksen läsnäolo, 4) päähenkilön pyrkimys palauttaa kieli vapaaseen käyttöön ja 5) tekstin avoimuus, joka pitää yllä toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Analyysini tulos on, että romaanista on löydettävissä jokaiselle piirteelle jonkinlainen ilmenemismuoto, mutta kaikki piirteet toteudu yksi yhteen. Etenkään neljännelle piirteelle ei voi löytää suoraa vastinetta, sillä kertoja ja päähenkilö Klara on tekoälyrobottina dystooppisen yhteiskunnan tuote ja lisäksi kieltä ei vielä laajamittaisesti kontrolloida yhteiskunnassa. Vuosikymmenten saatossa Ishiguro on tullut tunnetuksi epäluotettavista kertojistaan. Myös Klara and the Sun -romaanin kertoja on epäluotettava naiiviutensa, ulkopuolisuutensa ja rajallisen tiedonkäsittelykykynsä vuoksi. Epäluotettava kerronta synnyttää teokseen vieraannuttavan efektin, ja tukeudun James Phelanin Living to Tell About It (2005) -kirjassa esittämiin ajatuksiin epäluotettavasta kerronnasta ja epäluotettavista kertojatyypeistä sitä tarkastellessani. Peilaan tutkielmassani dystopian yhteiskuntakritiikkiä Heather Houserin esittämään ecosickness fiction -perinteeseen ja Jean Baudrillardin ajatuksiin kulutusyhteiskunnasta teoksessa The Consumer Society (1970). Lisäksi analysoin Theoretical Perspectives on Human Rights and Literature (2012) -artikkelikokoelmaan tukeutuen ihmisoikeuksien toteutumista koskevaa kritiikkiä romaanissa. Kaiken kaikkiaan tutkimani romaanin yhteiskuntakritiikki tiivistyy eräänlaiseen teknopessimismiin: Ishiguro osoittaa eettisiä ongelmia jatkuvassa teknologisessa kehityksessä jälkikapitalistisessa yhteiskunnassa.

Maisterintutkielmassani tarkastelen Anni Kytömäen teoksen Margarita (2020) kriittisen luontosuhteen kuvausta. Kriittisen luontosuhteen kuvauksella tarkoitan kerronnan keinoja, joilla teos pyrkii ohjaamaan oletettua lukijaa tarkastelemaan kriittisesti niin yksilön kuin yhteiskunnan luontosuhdetta. Lähtökohtana tutkimukselle on luonto- ja ympäristöaiheiden ajankohtaisuus sekä tarve tarkastella kriittisesti ihmiskunnan toimintaa suhteessa luontoon ja ympäristöön. Tutkielman tavoitteena on osoittaa, kuinka kerronnan motiivit, eri henkilöiden luontosuhteiden kuvaukset ja kansalliset vastakertomukset ohjaavat oletettua lukijaa tarkastelemaan teoksen kuvauksia kriittisestä luontosuhteesta. Tutkielmassa havainnollistetaan, kuinka tarkasteltavat motiivit vesi ja jokihelmisimpukka synnyttävät oletetussa lukijassa empatian tunteita ja syventävät luontokäsitystä. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on ekokriittinen kirjallisuudentutkimus, jonka lisäksi hyödynnän posthumanistista, ympäristö- ja eläinfilosofista sekä tunteiden tutkimukseen keskittyvää kirjallisuudentutkimusta. Teoriataustan näkökulmasta tutkielma asettuu ekokriittisen kirjallisuudentutkimuksen jatkumoon hyödyntäessään kirjallisuudentutkimuksen lisäksi myös muuta humanistista tutkimusta. Tutkielman analyysit osoittavat, kuinka suomalaisen yhteiskunnan luontosuhde on rakentunut osana historiaamme, kansallista kertomusta. Tutkielmassa tarkastelen, kuinka ihmiskunnan luontosuhdetta rakentavat niin yksilön kuin yhteiskunnan tavat ajatella ja toimia. Tutkielma osoittaa, kuinka Margaritan yhteiskunnalliset kuvaukset asettuvat vallitsevaa kertomusta vastaan, vastakertomukseksi. Monella kerronnan tasolla rakentuvat vastakertomukset toimivat laajemmin kerronnan keinoina, jotka korostavat teoksen ekokriittisiä päämääriä. Ne kiinnittävät oletetun lukijan huomion ihmiskunnan toimintaan historian eri murrosvaiheissa, mikä saa myös pohtimaan ihmiskunnan valintoja nykypäivänä sekä tulevaisuudessa.

Tarkastelen tässä maisterintutkielmassa sivullisuutta Raija Siekkisen pienoisromaanissa Saari (1988). Siekkinen käsittelee tuotannossaan usein sivullisia naisia, ja myös Saaressa esiintyy kaksi sivullisia piirteitä omaavaa naishahmoa. Tutkin, miten sivullisuus ilmenee näiden kahden naishahmon toiminnassa, tunteissa ja kokemuksissa, sekä miten naisten sivulliset piirteet eroavat toisistaan. Kartoitan myös sivullisuutta romaanin kerronnallisten strategioiden kautta. Siekkisen romaani sisältää selkeitä sivullisuuden ilmentymiä, mutta hieman eri tavoin kuin 1950-luvun sotien jälkeistä kirjallisuutta leimaavissa sivullisuuskertomuksissa. Pohdinkin myös, miten Siekkisen teoksen sivullisuus poikkeaa modernistisen kirjallisuuden sivullisuuden kuvauksista. Tutkielmani menetelmänä toimii teoksen lähiluku sekä kirjallisuuden sivullisuustutkimuksiin ja sivullishahmon kartoituksiin nojaava tekstianalyysi. Aiempi sivullisuuden tutkimus pohjaa Colin Wilsonin (1956) määritelmään sivullishahmosta sekä Elise Nykäsen (2022) tutkimukseen kotimaisen kirjallisuuden sivullisista ja eksistentiaalisista tunteista. Hyödynnän analyysissa myös kertomuksen teorian käsitteistöä keskittyen erityisesti romaanin kertojan ja fokalisaation vaikutuksiin sivullisuuden ilmenemisessä. Tutkimukseni osoittaa, että sivullisuus ilmenee Siekkisen teoksen naishahmoissa sekä konkreettisen toiminnan että kokemuksellisuuden kautta. Sivulliselle ominaista toimintatapaa kuvaa naisten muusta maailmasta eristäytyminen, mikä aiheuttaa naisissa ambivalentteja yksinäisyyden sekä ahdistuksen tuntemuksia. Kumpikin nainen kokee myös eksistentiaalisen muutoksen, jossa oma kokemus itsen ja muun maailman välisestä suhteesta muuttuu. Tämän muutoksen aiheuttamat tunteet ilmenevät naisissa maailmassa olemista koskevina eksistentiaalisina tunteina, joista erityisesti vierauden sekä oman arvottomuuden ja merkityksettömyyden tunteet korostuvat. Naisten tapa kokea erilaiset sivullisuuden tuntemukset sekä elämään ja olemassaoloon liittyvät muutokset kuitenkin poikkeavat toisistaan. Esitän myös, että Saaren kerronta nostaa esiin naisten sivullisuutta ulkopuolisen ja etäisen kertojan sekä naisten mielenmaiseman kuvauksen kautta. Fokalisaatio tuo esiin myös naisten välisen peilaussuhteen, mikä korostaa sivullisille ominaista sivustaseuraamista ja katseen kohteena olemista. Kerronnan kaksoiskatse tarkentaa myös yksinäisyyden ja toisen läsnäolon väliseen jännitteeseen. Analyysini pohjalta esitän, että Saaren sivulliset naishahmot asettuvat modernismin sivulliskuvausten jatkumoon täydentäen aikaisempia sivullishahmon kartoituksia. Siekkisen teoksen naisten sivullisuus poikkeaa kuitenkin hieman modernismin sivullisuudesta, koska naisten kokemuksissa ja sivullisuuden kuvauksissa voi havaita arkisuutta ja ajattomuutta. Tulkintani mukaan Siekkinen kuvaa yleisesti sivullisuuden ja yksinäisyyden tunteiden kanssa kamppailevien naisten mielenmaisemaa, mikä osoittaa myös sivullisuuden tunteen universaaliuden. Sen lisäksi että naishahmojen tutkimus tuo uutta näkökulmaa sivullishahmon traditioon, syventää tutkimukseni myös käsitystä Siekkisen naishahmojen sivullisista piirteistä sekä koko Siekkisen tuotantoa leimaavasta sivullisesta naiskuvasta.