Browsing by Title

Tutkielma käsittelee osallisuuden ja vuorovaikutuksen rakentumista Let’s Play (LP) -videoissa selvittämällä, millä kielellisillä keinoilla kolme suomalaista LP-videoiden tekijää viittaa itseensä, katsojiin ja pelihahmoihin pelivideois-saan. Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia deiktisiä eli viittaavia elementtejä pelaajat käyttävät ja millaisissa funkti-oissa. Taustalla toimii ajatus LP-videosta vuorovaikutus- ja esitystilanteena, jossa pelaaja erilaisia rooleja ottamalla ja antamalla sekä erilaisia kasvoja edustamalla toimii vuorovaikutuksessa pelihahmojen ja pelivideon katsojien kanssa. Tutkielman teoreettisena taustana toimii systeemis-funktionaalinen kieliteoria, joka tutkii kieltä aidoissa kielenkäyttö-tilanteissa ja näkee kontekstin vuorovaikutustilanteen osapuolten yhdessä luomana konstruktiona. Viittaamiseen pelivideoissa vaikuttavat paitsi pelaajan tiedot ja taidot, myös katsojien oletettu tietämys pelistä. Tutkielmassa hyö-dynnetään osallistumiskehikon ja osallistujaroolien sekä kasvojen ja esittämisen käsitteitä, joiden avulla analysoi-daan aineistosta esiin nousevia deiktisiä elementtejä: persoona- ja demonstratiivipronomineja, passiivia, nollaper-soonaa, geneeristä sinää, epäspesifiä monikon ensimmäistä persoonaa sekä erilaisia puhuttelusanoja. Tutkimusai-neistona on yhdeksän LP-videota kolmelta vaihtelevan suosion saaneelta pelivideoiden tekijältä. Tutkimuksessa havaitaan, että LP-videoissa viitataan monipuolisesti erilaisilla viittaustavoilla. Viitatessaan itseensä pelaaja käyttää yksikön ensimmäistä persoonaa tai puhutteluilmausta, kuten Youtube-nimimerkkiään. Pelaaja voi näin asemoitua selostaja-pelaajan rooliin, samaistua pelihahmoonsa tai tarkastella pelaamistaan katsojan silmin. Katsojaan pelaaja viittaa harvoin yksikön toisella persoonalla tai puhuttelusanalla. Yleisimmin katsojaan viitataan monikon toisella persoonalla, jolla pelaaja kehottaa katsojia tekemään jotakin tai esittää heille kysymyksiä. Katsojan pelaaja asemoi vaihtelevasti pelistä tietämättömään ja tietäväiseen osallistujarooliin tai aktiiviseen ja passiiviseen rooliin sen mukaan, odottaako katsojalta jotakin. Pelihahmoihin viitatessaan pelaaja käyttää persoonapronomineja kieltäessään, käskiessään, kehottaessaan, kysyessään tai selostaessaan niiden toimia. Demonstratiivipronomineilla pelaaja nostaa pelihahmoja erityisen huomion kohteeksi, ja puhuttelusanoilla pelaaja nimeää pelihahmoja. Viittaus-tapoja vaihdellen pelaaja asemoituu joko katsojan kanssa samaan rooliin, samaistuu pelihahmoonsa tai ottaa selos-taja-pelaajan kasvot. Epäspesifeistä viittaamiskeinoista käytetään eniten passiivia sekä läheisyyden että etäisyyden luomiseen. Nollapersoonaa pelaaja käyttää eniten viitatessaan itseensä. Geneeristä sinää käytetään tunnusmerki-töntä yksikön toista persoonaa enemmän, ohjeistamaan katsojia tai kuvaamaan pelin toimintoja. Epäspesifillä moni-kon ensimmäisellä persoonalla pelaaja luo me-henkeä, mutta myös peittelee epäonnistumistaan ja samaistuu peli-hahmoonsa. Tutkimustulokset osoittavat, että LP-videossa käytettyjen viittaustapojen taustalla on halu osallistaa katsojia peliko-kemukseen sekä viihdyttää heitä. Kyseessä on luova vuorovaikutustilanne pelaajan, toisessa fyysisessä paikassa olevien ihmisten ja teknologian välillä.

Tämä tutkielma käsittelee aikuisuuden representaatioita suomalaisessa Aikuiset-draamakomediasarjassa (Yle 2019–2022). Aikuiset on fiktiivinen, (itse)ironinen ja satirisoiva kuvaus Helsingin Kalliossa asuvien urbaanien nuorten elämästä aikuistumisen kynnyksellä. Sarja tutustuttaa katsojan maailmaan, jossa pitäisi olla koko ajan menestyneempi, kiinnostavampi ja aikuisempi. Tutkimusaineisto koostuu 34 jaksosta: kolmesta 10-osaisesta tuotantokaudesta ja neljästä erikoisjaksosta. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten sarja kuvaa ja tuottaa aikuisuutta erilaisten sukupolvirepresentaatioiden kautta, millaisia komedian aineksia se siihen liittää sekä millaisesta kulttuurisesta kontekstista nämä representaatiot nousevat. Tarkastelen Aikuiset-sarjaa tekstinä ja populaarikulttuurin tuotteena, jonka kautta pääsen kiinni siihen, mitä aikuisuus modernissa yhteiskunnassa tarkoittaa ja millaisten tunnusmerkkien kautta se rakentuu. Tutkin sarjan kieltä ja kuvastoa, joista erityisen tärkeiksi nousevat aikuisuuteen ja sukupolvieroihin viittaavat aiheet, tapahtumat ja keskustelut sekä visuaalisen kuvaston piirteet. Tutkielmani paikantuu kulttuurintutkimuksen kentälle ja painottuu aikuisuuden, nuorison ja sukupolvien tutkimukseen. Koska aineistoni on draamakomediasarja, asetan työni myös televisio- ja komediatutkimuksen kontekstiin. Tulkitsen tutkimusaineistoa laadullisen sisällönanalyysin avulla. Osana analyysia kontekstualisoin aineistosta nousevat merkityskokonaisuudet asettamalla ne siihen kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin, jossa ne ovat syntyneet. Tekemieni tulkintojen mukaan Aikuiset-sarja sijoittaa aikuisuuden representaation nopeatempoiseen, uusliberaaliin ja urbanisoituneeseen yhteiskuntaan, jossa aikuisuuden kriteereiksi nousevat muun muassa itsenäisyys, uusien velvollisuuksien omaksuminen ja taloudellisen turvan saavuttaminen. Sarja kuvaa kaksikymppisten hahmojensa kipuilua prekaarien työmarkkinoiden ja menestyspaineiden keskellä kritisoiden samalla individualistisen yhteiskunnan vaatimuksia. Aikuisuus määrittyy sarjassa oleellisesti sukupolvien välisten ymmärryskatkosten ja antagonismin kautta, sillä nuo eronteot tuovat näkyviksi vanhempien ja nuorempien sukupolvien eroavat käsitykset siitä, mitä ovat ”oikeat” tavat olla aikuinen. Aikuiset esittää satirisoitujen sukupolvierojen kautta kommentteja laajemmasta paradigman muutoksesta, joka suomalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut elintason nousun, globalisaation etenemisen ja uusliberalisoitumisen myötä. Sarja ammentaa kulttuurisesta tilanteesta, jossa muutosvauhdin kiihtyminen ja mahdollisten elämänpolkujen lisääntyminen ovat tuottaneet entistä sirpaleisempia, jatkuvassa liikkeessä olevia aikuisuuksia. Aikuiset sijoittaa representaationsa maailmaan, jossa sitoutumattomuudesta on muodostunut selviytymisstrategia erityisesti urbaanissa ympäristössä, jossa aikuisuuden lykkäämiseen liitetty elämänpolkujen ja identiteettien tutkiskelu ovat selkeästi läsnä. Aikuiset-sarja on onnistunut tallettamaan tunnistettavan ajankuvan, jonka osuvuus nousee sarjan tarkkasilmäisestä tavasta käsitellä modernia yhteiskuntaa ja elämäntapaa. Karikatyyrimäiset hahmot ja satirisoiva huumori ovat syntyneet tosielämän havaintojen pohjalta ja kommentoivat aikuisuutta ensivilkaisulla kevyellä, mutta toisaalta puhuttavalla tavalla. Kutsutaan sitä sitten aikuisuuden ikuiseksi kysymykseksi tai ylisukupolviseksi kokemukseksi, Aikuiset representoi aikuisuuden monisyistä merkitysverkkoa tavalla, joka tarjoaa identifioitumisen paikkoja katsojan sukupolvesta riippumatta.

Tutkielmani käsittelee sitä, miten yläkoulun muut aineenopettajat kuin äidinkielen ja kirjallisuuden tai suomi toisena kielenä opettajat hyödyntävät kirjallisuutta opetuksessaan. Tutkin aihetta nuorten heikon lukutaidon ja monilukutaidon näkökulmasta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää keinoja, joilla kirjallisuuden käyttöä voitaisiin lisätä opetuksessa. Monilukutaitonäkökulma laajentaa vastausten tulkintaa, sillä se on yksi uusimman opetussuunnitelman mukaisista laaja-alaisista osaamisen alueista. Tutkimusaineistona on Lukuklaani-hankkeen alkukartoituskyselyllä hankittu materiaali, joka koostuu yläkoulun aineenopettajien vastauksista ympäri Suomen. Kyselymateriaalista olen rajannut pois äidinkielen ja kirjallisuuden sekä suomea toisena kielenä opettavat opettajat. Lisäksi olen rajannut aineiston tutkimustani varten kolmeen kyselyn kysymykseen. Analysoin tutkimusmateriaalia kvantitatiivisen tutkimusmenetelmän ja laadullisen sisällönanalyysin avulla. Kiinnitän huomiota myös vastausten kielellisiin piirteisiin. Aineistoni perusteella yläkoulun aineenopettajat eivät pääasiassa lueta koskaan tai useammin kuin harvemmin kokonaisia tieto-, kauno- tai sarjakuvia osana opetustaan. Kuitenkin 52 prosenttia vastaajista kokee tietokirjallisuuden erittäin tai melko tärkeäksi, vaikka kaunokirjallisuuden kohdalla samaa mieltä on vain noin 28 prosenttia. Tutkimustulokset siis korreloivat sen kanssa, miten tärkeänä opettajat pitävät kirjallisuuden käyttöä oppiaineessaan. Jos kirjallisuutta ei näe tärkeänä, on loogista, ettei sitä silloin luetakaan. Mielenkiintoista kuitenkin on, että luettamisprosentti on sama tieto- ja kaunokirjallisuuden kohdalla, vaikka hieman yli puolet vastaajista näkee tietokirjallisuuden tärkeänä. Analyysin tuloksena kirjallisuuden käyttötavoista muodostuu kuusi erilaista kategoriaa, jotka ovat lukeminen, tiedonlähde, opetuksen rikastaminen, oppiainesidoksiset kirjallisuuden käyttötavat, laajan tekstikäsityksen mukaiset käyttötavat ja eriyttäminen. Näistä suurimmat ovat selkeästi lukemiseen liittyvät käyttötavat ja kirjallisuuden hyödyntäminen tiedonhaussa. Kirjallisuuden käyttötavat eivät korreloi sen kanssa, miten tärkeänä opettajat näkevät kirjallisuuden. Vastaajat osoittavat melko selkeästi, ettei kaunokirjallisuus ole heille tärkeää ja tietokirjallisuuden kohdallakin vain noin puolet kokee sen tärkeäksi. Siksi on yllättävää, että puolet vastaajista kuitenkin kertoo, miten hyödyntää kirjallisuutta opetuksessaan. Tämä voi kertoa siitä, etteivät vastaajat osaa nähdä kirjallisuuden arvoa opetuksessa. Nuorten heikon lukutaidon näkökulmasta on myönteistä, että erilaisia käyttötapoja tulee tutkimuksessa esiin niinkin paljon. Myös monilukutaidon näkökulmasta käyttötapojen monipuolisuus on hyvä asia. Mitä enemmän eri tavoin ja mitä erilaisimpia tekstejä opettajat opetuksessaan hyödyntävät, sitä paremmin oppilaiden monilukutaidot karttuvat. Mutta vaikka käyttötapoja aineistosta nouseekin esiin paljon, kokonaisteosten luettamattomuus ja se, ettei kirjallisuutta nähdä laajasti tärkeänä, lähettävät huolestuttavaa viestiä koulumaailmasta. Onkin tärkeää pitää huolta siitä, että opettajat ymmärtävät, mistä monilukutaidossa on kyse ja että sen opettaminen on jokaisen opettajan jokapäiväinen tehtävä.

Tutkielmassa selvitetään suomen kielen objektin sijanvalintaan vaikuttavia tekijöitä aistihavaintoverbien 'nähdä', 'kuulla', 'haistaa', 'maistaa' ja 'tuntea' osalta. Nämä verbit kuuluvat objektin suhteen ns. kvasiresultatiivisten verbien ryhmään. Tuon ryhmän verbejä on pidetty objektin sijanvalinnan pääsäännöstä poikkeavana, sillä ne saavat akkusatiiviobjektin, vaikka niiden kuvaama tilanne ei ole johtanut päätepisteeseen tai tulokseen. Objektin sijanvalintaa pidetään yleisesti ja näiden erityistapausten vuoksi hyvin vaikeana suomea toisena kielenä opiskeleville. Tavoitteena on aineistoa tutkimalla ymmärtää paremmin, mitkä semanttiset piirteet vaikuttavat objektin sijamuotoon. Aineisto on kerätty Kielipankista ja internetistä, sisältäen sanomalehtitekstejä ja vapaamuotoista kirjoitettua kieltä. Aineistoa luokitellaan sen mukaan, mitkä seikat vaikuttavat akkusatiivi- tai partitiiviobjektin valintaan. Analyysimetodina on yleislingvistinen semanttinen analyysi, jossa verrataan eri sijamuodon aiheuttamia muutoksia merkityksen tasolla. Tutkimuksessa huomioidaan verbien monimerkityksisyys ja sen vaikutus objektin sijamuotoon. Aistihavaintoverbit luokitellaan oman järjestelmänsä sisällä kolmeen tyyppiin: katsoa, nähdä, näkyä. Epäagentiivisen aistihavainnon luokkaan (nähdä) kuuluvat verbit jaotellaan aistihavaintomerkitykseen ja muihin merkityksiin. Aistihavaintomerkitys jaetaan vielä kahteen mikromerkitykseen: punktuaaliseen Näin hänet yhtäkkiä ja staattiseen Näen ikkunasta kirkon. Tämä eronteko on oleellinen objektin sijan selittämisen kannalta. Punktuaalinen havaintolause saa akkusatiiviobjektin, koska se ilmaisee päätepisteellisen muutoksen: aistija saa yhteyden ärsykkeeseen. Staattinen havaintoyhteys taas ei sisällä mitään muutosta, ja siksi sitä ilmaisevaa akkusatiiviobjektia on pidetty objektisääntöjen vastaisena. Eri sijoilla ilmaistava aspektuaalinen resultatiivisuus : irresultatiivisuus -oppositio koskee kuitenkin vain dynaamisia lauseita, ei staattisia, joten akkusatiivi on ymmärrettävä. Taustalla on sellainen historia, että kun partitiivi levisi objekteihin irresultatiivisen aspektin ilmaisimeksi, kehitys ei ulottunut staattisten lauseiden alueelle (huomaa myös lauseet 'Omistan tämän talon', 'Rasia sisältää korun'). Näissä säilyi alkuperäinen akkusatiivi, joka kyllä vaihteli kvantitatiivisista syistä (Näen laivan, Näen jo laivaa saaren takaa). Niinpä nykyisenkin akkusatiiviobjektin funktio staattisissa on lauseissa vain objektin erottaminen subjektista. Tutkimuksessa käsitellään myös partitiivinkäyttöjä, jotka ilmentävät muunlaista aspektuaalisuutta: frekventatiivisuutta (Näin häntä koulussa joka päivä) ja nopeasti tapahtuvaa havaintoa (Näin häntä vilaukselta). Lisäksi tutkimuksen kohteena on objektin sijaan vaikuttava jaollisuus : jaottomuus -oppositio, jonka tarkka määrittely ei ole aivan ongelmatonta. Tutkimuksessa esille tulleet aspektuaaliset partitiivin käytöt muussa kuin irresultatiivisessa merkityksessä olisivat hedelmällinen kohde jatkotutkimukselle. Lisäksi objektiteorian kannalta jako staattisiin ja dynaamisiin tilanteisiin olisi otettava paremmin huomioon ja tutkittava mitkä verbit ovat suomen kielen kannalta staattisia. Tämä jaottelu olisi myös S2-opetuksen kannalta tärkeää.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tarkastella, miten äitiys ja isyys esitetään japanilaisissa kasvatuslehdissä. Lisäksi tarkoituksena on pohtia, miten nämä representaatiot suhteutuvat japanilaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa vallitseviin käsityksiin isyydestä ja äitiydestä sekä isien ja äitien rooleista. Teoreettisessa viitekehyksessä luodaan pohja analyysille tarkastelemalla äitiyttä ja isyyttä japanilaisessa kontekstissa. Myös japanilaista perherakennetta ja sen muutosta käsitellään. Analyysin metodologisena selkärankana toimii kriittinen diskurssianalyysi, jonka avulla tutkielmassa selvitetään, miten äitiyttä ja isyyttä rakennetaan kasvatuslehdissä. Japanin hallituksen viimeaikaisten osallistuvan isyyden edistämiseen pyrkivien kampanjoiden vuoksi tutkielmassa erityisen mielenkiinnon kohteena ovat erilaiset isyysdiskurssit. Tutkielman aineistona on yhteensä 16 numeroa neljästä vuonna 2014 ilmestyneestä pääasiassa alle 2-vuotiaiden lasten vanhemmille suunnatusta japanilaisesta kasvatuslehdestä. Aineisto on koottu niin, että se koostuu neljästä lehdestä, jotka lukeutuvat markkinoiden suosituimpiin nimikkeisiin mutta edustavat mahdollisimman erilaisia konsepteja ja kohdelukijoita. Tarkastelun kohteena ovat äideille suunnatut Hiyoko Club ja Baby-mo, erityisesti koulutetuille lukijoille suunnattu Aera with Baby sekä isille suunnattu FQ Japan. Tutkimustulokset osoittavat, että kasvatuslehdissä äitien ja isien roolit ja kyvyt esitetään erilaisina ja biologisesti eriytyneinä. Äidit esitettiin usein kodin ja yksityisen piirissä, kun taas isät esitettiin kodin ulkopuolisessa julkisessa piirissä. Äitiys esitettiin naisten pääasiallisena identiteettinä ja elämän pääsisältönä, mutta äitiyteen liittyviä psykologisia kysymyksiä ja ongelmia ei tuotu esille. Äidit ja lapset esitettiin symbioottisessa suhteessa, joka on biologisesti määräytynyt ja siksi luonnollinen. Isät sen sijaan esitettiin usein biologisten ominaisuuksiensa vuoksi epäluotettavina hoivaajina, joiden rooli jää äidin rinnalla toissijaiseksi, vaikka isien esitettiinkin voivan oppia lastenhoitoa äitien ohjauksessa. Samalla lehdissä kuitenkin rakennettiin positiivista kuvaa aktiivisesta ja osallistuvasta isästä, joka voi toimia lapsensa elämäntaitovalmentajana ja viedä tämän uusien kokemusten äärelle. Tällöin mies voi lapsensa kasvatukseen osallistumalla ilmentää maskuliinisuuttaan. Nämäkään positiiviset representaatiot eivät kuitenkaan kyseenalaistaneet hallitsevaa diskurssia, jossa pääasiallinen vetovastuu lastenhoidosta nähdään kuuvaksi äidille.

Tässä tutkimuksessa kuvataan samasta sukupuolesta kiinnostuneiden kokemuksia vuorovaikutustilanteista uskovaisten kanssa sekä tarkastellaan heidän käsityksiään supportiivisesta viestinnästä näissä tilanteissa. Tutkimusaineisto on äänitetty keskustelussa, joka käytiin hengellisistä asioista kiinnostuneiden seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvien avoimessa ryhmässä. Aineistossa yhdeksän koehenkilöä kuvaa kaikkiaan 21 tilannetta, joissa heidän seksuaalinen suuntautuneisuutensa paljastuu tai muuten vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Aineisto on analysoitu fenomenografisesti. Lopputuloksena on kategoria-avaruus, joka paljastaa kaksi toisilleen vastakkaista näkemystä kiinnostuksesta samaan sukupuoleen: joillekin se on pahaa tai kiellettyä ja toiset suhtautuvat siihen myönteisesti. Molempia näkemyksiä on sekä samasta sukupuolesta kiinnostuneiden että uskovaisten joukossa. Näkemyksillä on suuri vaikutus heidän kohtaamisissaan. Kategoria-avaruus kuvaa näiden kohtaamisten kulkua ja vaikutusta koehenkilöiden elämään. Heteronormatiivisuus selittää kielteistä suhtautumista kiinnostukseen samasta sukupuolesta. Moni samasta sukupuolesta kiinnostunut kokee järkytystä, pahaa oloa ja tarvetta päästä puhumaan omasta seksuaalisuudestaan sekä jännittyneisyyttä tai pelkoa kohdata uskovaisia. Koehenkilöiden kokemus on, että monien uskovaisten on vaikea suhtautua asiallisesti samaan sukupuoleen suuntautuneisiin tai antaa näille tukea. He eivät osaa asettua samasta sukupuolesta kiinnostuneen asemaan vaan pyrkivät moralisoimaan ja ohjaamaan häntä omien käsitystensä mukaisesti. Koehenkilöiden käsityksiä saamastaan tuesta tarkastellaan Brant. R. Burlesonin supportiivisen viestinnän teorian avulla. Sen tarjoamien käsitteiden avulla tarkastellaan, miksi samasta sukupuolesta kiinnostuneet eivät koe kuvaamissaan kohtaamisissa uskovaisten viestintää kovin supportiivisena, vaikka osa uskovaisista pyrkiikin asennoitumaan myönteisesti. Tutkimus antaa näkökulman myös laajempaan yhteyteen, että vahvat asenteet eivät yleensä muutu yksittäisessä vuorovaikutustilanteessa, vaikka uudelleen asennoituminen olisikin tavoitteena. Tutkimuksen perusteella voidaan myös suositella, että kristillisten yhteisöjen jäseniä opetetaan kohtaamaan lähimmäisensä supportiivisesti silloinkin, kun näiden elämä ei ole uskovaisten oman normiston mukaista.

Tarkastelen tutkielmassani rakennetun ympäristön esteettistä kokemista siitä näkökulmasta, miten aika ja ajallisuus konstituoivat inhimillistä kokemusmaailmaa ja rikastavat sitä. Tutkielmani lähtökohtana on huomio, että ajan vaikutuksiin ympäristössä liittyy päällekkäisiä ja usein ristiriitaisia ulottuvuuksia. Niin negatiiviset kuin positiiviset ajan ilmentymät kuuluvat samaan kokemukselliseen ilmiömaailmaan, jossa merkityksellinen ja mielekäs ympäristökokemus mahdollistuu. Tutkielmani tarkoitus on lisätä maailmassa olemistamme koskevaa ymmärrystä käsitteellistämällä ajallisen ulottuvuuden merkityksiä rakennetun ympäristön esteettisessä kokemisessa. Teoreettinen viitekehykseni on fenomenologinen ympäristöestetiikka, jossa Martin Heideggerin analytiikkaa maailmassa olemisen rakenteesta täydentää ympäristöestetiikalle keskeinen lähtökohta kokemuksen ruumiillisuudesta. Tutkimusaineistoni muodostuu kirjallisuudesta ja omakohtaisesti koetuista tapausesimerkeistä. Patinan määrittelyn ongelma havainnollistaa ajallisuuden ilmenemiseen liittyvää ambivalenssia. Historiallisen ja käsitteellisen analyysin perusteella objektiivista eroa vaurion ja patinan välillä ei ole tehtävissä, vaan patina määrittyy tapauskohtaisesti esteettisin termein. Perinteisen patinan ja keinotekoisen patinan merkitysulottuvuuksien lisäksi valaisen ajallisuuden esteettisiä ilmenemisen muotoja patinan metaforisen merkityksen ja kehittelemäni kulttuurisen patinan käsitteen kautta. Tarkastelen patinan esteettisyyden perustaa Yuriko Saiton näkemysten kautta ja argumentoin Saitoa vastaan, että ajan vaikutusten arvostamisen ei tarvitse merkitä eri puutteellisuuden muotojen ongelmallista estetisoimista. Sen sijaan voimme ajan ansiosta arvostaa uusien ominaisuuksien ja kohteiden rikkautta. Alttiutta ajan uutta luovalle potentiaalille kuvaa ehdottamani patinasensibiliteetin käsite. Arkisen elämismaailman kontekstissa patina ja muut ajallisuuden ilmentymät tulevat esiin kokijan ja kohteen välisessä maailman muotoutumisessa. Heideggerin välinekokonaisuuden analyysin pohjalta pohdin välineen katoamista käyttökelpoisuudessaan ja väitän, että patinassa väline voi tulla esille ennen rikkoutumistaan huolehtivassa kanssakäymisessä. Yhden näkökulman ympäristön kokemisen ajalliseen ulottuvuuteen nykyajassa tuo Heideggerin objektivoivaa maailmasuhdetta kritisoiva puitteen käsite. Länsimaista ajattelua läpäisevä hallinnan taipumus näkyy ajallisuuden esteettisten ilmentymien kannalta ennen kaikkea kulttuurin näkökeskeisyydessä ja siihen kytkeytyvässä maailmasuhteen kuvallisuudessa. Puitteen esteettisenä implikaationa tarkastelen hallintaan pyrkivän subjektin vaativaa katsetta, joka heikentää ajallisuuden ilmentymien rikkautta litistämällä ajallisuuden ilmentymät hallittavaksi representaatioksi. Avoimuus ajan hallitsemattomille ilmentymille mahdollistuu kuuntelevassa katseessa, joka on yhteensopiva ehdottamani patinasensibiliteetin kanssa. Arvioin ajan vaikutusten huomioimista arkkitehtuurissa hahmottelemiani suunnitteluihanteita vasten. Ajan vaikutukset näkyvät näissä sopusuhtaisina tai ristiriitaisina ilmentyminä suhteessa suunnitteluihanteeseen. Aikaa vastustavana suunnitteluihanteena esittelen anti-patinaestetiikan käsitteen. Alvar Aallon ajattelu ja arkkitehtuuri havainnollistavat modernismissa poikkeuksellista suunnittelua, joka huomioi ajan vaikutukset rikastavalla tavalla. Ajallisuus on paitsi välttämätön rakennetekijä maailman kokemisessa, sen monet ilmentymät ympäristössä myös rikastavat kokemusmaailmaamme. Teollisen elämänmuodon uutuutta ihannoivan esteettisen preferenssin rinnalle tarvitaan uutta ymmärrystä kestävän elintavan esteettisistä muodoista, joiden osana näen ajan ilmentymien esteettisen potentiaalin ymmärtämisen. Patinasensibiliteetti ja sen kultivoiminen voivat osaltaan edesauttaa tätä kehitystä.

Inhimillisen elämän ymmärtäminen taidon- tai taiteenkaltaiseksi on herättänyt viime vuosikymmeninä kiinnostusta useiden erilaisten ajattelijoiden ja tutkijoiden keskuudessa. Tämän myötä puhe niin sanotusta elämisen taidosta on lisääntynyt, mutta kyseisen ajatuksen perusteellisempi analyysi on jäänyt tästä huolimatta paljolti tekemättä. Tutkielmani pyrkii osaltaan paikkaamaan tätä puutetta selvittämällä, mitä filosofian tulkitseminen elämisen taidoksi tarkalleen ottaen merkitsee ja mitä tällaisen taidon tavoittelemaan hyvin elämiseen voi sisältyä. Lisäksi tarkastelen elämisen taidon ajatusta myös kriittisestä näkökulmasta ja pyrin vastaamaan esille tuomiini haasteisiin. Pohjustan tutkielmassa myös omaa tulkintaani elämisen taidosta, jonka seikkaperäisempää kehittelyä pidän potentiaalisena jatkotutkimuksen aiheena. Työni sivuaa useita filosofian perinteisiä kysymyksiä ja osa-alueita. Päällimmäiseksi nousevat kysymykset filosofian itsensä luonteesta ja tehtävästä sekä hyvästä elämästä. Tältä osin tutkielmani aihe kytkeytyy selkeästi etiikkaan. Koska puhe on kuitenkin elämisen taidosta, nousee estetiikalle keskeinen kysymys taidon (tai taiteen) luonteesta myös näkyvään asemaan tarkasteluissani. Näiden lisäksi tutkielmani koskettaa myös metafysiikkaa, sillä yksi perusajatuksistani on, että pyrkimys elää hyvin hyötyy eettistä toimintaa koskevan ajattelun ja harjoituksen ohella myös maailmaa laajemmasta perspektiivistä tarkastelevasta pohdiskelusta. Tutkielmani jakautuu kahteen pääosioon. Keskityn ensimmäisen osan alussa erilaisiin antiikin filosofian luonteesta ja tehtävästä esitettyihin tulkintoihin. Lähden liikkeelle ranskalaisen antiikintutkijan Pierre Hadot’n tunnetuksi tulleesta näkemyksestä, jonka mukaan filosofia edusti antiikin kreikkalaisille elämäntapaa ja -taitoa sekä henkistä harjoitusta. Tarkasteluni edetessä voidaan kuitenkin huomata, etteivät ajatukset filosofiasta elämäntapana, elämisen taitona tai henkisenä harjoituksena samastu ongelmitta toisiinsa. Tämän johdosta nostan Hadot’n näkemysten rinnalle John Sellarsin tulkinnan filosofiasta nimenomaan elämisen taitona, jota hän kutsuu kreikan taitoa, taidetta ja tekniikkaa merkitsevän sanan tekhne mukaisesti myös tekniseksi filosofiakäsitykseksi. Eriteltyäni teknisen filosofiakäsityksen vahvuuksia pohdin tutkielman ensimmäisen osion päätteeksi Sellarsin tulkinnan rajoituksia. Tällöin tärkeäksi kysymykseksi nousee se, tuleeko elämisen taidon katsoa liittyvän vain yksilöllisiin tarkoitusperiin. Tässä yhteydessä argumentoin muun muassa ympäristöfilosofi Hans Jonakseen tukeutuen sen puolesta, että taidokkaan elämisen tulisi nykyajan olosuhteiden näkökulmasta pyrkiä paitsi henkilökohtaisen myös luonnon terveyden ja kukoistuksen edistämiseen. Tällaisen elämisen taidon tulkinnan pohjustaminen on tutkielmani jälkimmäisen osan keskeisenä tavoitteena. Tutkielmani toinen osio alkaa teknisen filosofiakäsityksen mielekkyyttä koskevalla arvioinnilla. Keskityn tältä osin saksalaisfilosofi Martin Heideggerin esittämään kritiikkiin, jonka mukaan päämäärähakuinen teknisyys ja metafyysinen ajattelu ovat luonteeltaan alistavia. Vastaan Heideggerin kritiikkiin hahmottelemalla hänen tulkinnastaan poikkeavaa käsitystä tarkoitushakuisen taidon ja metafyysisen ajattelun ominaisluonteista. Hyödynnän tässä yhteydessä erityisesti saksalaisen varhaisromantiikan edustajien Novaliksen ja Friedrich Schlegelin esittämiä ajatuksia. Vaikka niin yksilön kuin luonnonkin hyvinvointia tarkoitusperänään pitävän elämisen taidon tulkinnan perusteellisempi kehittely jää myöhemmän tutkimuksen aiheeksi, esitän tutkielmani päätteeksi muutamia alustavia ajatuksia aiheeseen liittyen.

Tässä maisterintutkielmassani käsittelen virolaisia 1930-luvun ylioppilaita. Viron historiassa ajanjaksoa 1934–1939 kutsutaan usein ”vaikenemisen ajaksi”, ja tutkielmassani haastan tätä käsitettä ja vallitsevaa narratiivia tarkastelemalla, millaisia yhteiskuntakriittisiä ääniä yliopistokaupunki Tarton virolaisilla ylioppilailla oli kyseisinä vuosina. Näkökulmani on kokemushistoriallinen, eli valtionjohdon toimintaa kritisoineiden äänten esittelyn lisäksi erittelen kokemuksia näiden äänien taustalla selvittäen, miten ylioppilaat kokivat vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen, oman positionsa ja oman kriittisyytensä. Tutkimusmetodien näkökulmasta asetan tutkimukseni toisaalta yhteiskuntahistorian ja toisaalta uuden kulttuurihistorian suuntausten sateenvarjon ja kokemushistorian käsitteen alle. Tutkielmani keskeisimpinä alkuperäislähteinä käytän ylioppilasorganisaatioiden pöytäkirjoja ja muuta aineistoa, Viron Poliittisen poliisin agenttien raportteja, Tarton yliopiston akateemisen oikeuden materiaalia sekä lehdistöaineistoa, erityisesti Viron Üliõpilaslehtiä. Näiden tukena olen käyttänyt organisaatioiden omia, muistitietoa sisältäviä historiikkeja. Tulkintojani olen pohjannut erityisesti suomalaiseen ja virolaiseen tutkimuskirjallisuuteen koskien ylioppilaiden roolia, Viron historiaa, yhteisöllistä nationalismia ja demokratiakehitystä. Aineiston rajaamisen osalta olen soveltanut laadullisen tapaustutkimuksen periaatteita keskittyessäni erityisesti kahteen organisaatioon, miesjärjestö Eesti Üliõpilaste Seltsiin ja naisjärjestö korporaatio Filiae Patriaeen. Keskeisimpänä tutkimustuloksenani esitän, että ylioppilaat eivät vaikenemisen aikana tyytyneet olemaan hiljaa ja vaikenemaan, vaan että he ottivat laajamittaisemmin syksystä 1936 alkaen rohkeasti kantaa akateemisen vapauden puolesta, kun yliopiston toimintaa ja ylioppilasorganisaatioiden autonomiaa alettiin uusin lakiesityksin rajata. Keskeisinä kriittisten äänten ilmenemismuotoina toimivat julkiset, satojen ylioppilaiden mielenosoitukset, protestit yliopiston vuosipäivän juhlallisuuksissa, poliittinen satiiri organisaatioiden omissa tilaisuuksissa sekä julkinen keskustelu lakiuudistusten ympärillä. Kokemusten näkökulmasta totean yhteislaulun olleen ylioppilaille tärkeä yhteisöllisten kokemusten rakennusaine ja toisaalta kritiikin ilmenemismuoto. Samalla yhteisöllisyys ja yhdessä laulaminen liittyy tiiviisti jaettuun isänmaallisuuden arvoon ja yhteisölliseen nationalismiin. Tutkielmani mukaan virolaiset ylioppilaat kokivat virolaisuuden hyväksi toimimisen yleisenä lähtökohtana, eikä isänmaallisuutta nähty poliittisena kysymyksenä. Kokemukset omasta poliittisuudesta vaihtelivat: suuri osa ylioppilaista piti ihanteena apoliittisuutta, osa identifioitui osaksi ”demokraattista oppositiota”. Perinteisen, seltsien ja korporaatioiden jakolinjan lisäksi esitän sukupuolen olleen myös yksi kritiikkiin ja kokemukseen vaikuttanut tekijä, ja poliittisissa kysymyksissä naiskorporaatiot liittyivätkin usein ennemmin seltsien kuin mieskorporaatioiden kanssa. Yleisesti ottaen ”vaikenemisen ajan” ylioppilaat kokivat toimivansa virolaisuuden hyväksi ja ottivat rohkeasti kantaa etenkin akateemisen vapauden puolesta.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Gallen-Kallelan Museon kulttuurihistoriallista kokoelmaa kokoelmatutkimuksen ja esinetutkimuksen näkökulmista. Museon kulttuurihistoriallinen kokoelma sisältää Akseli Gallen-Kallelaan liittyvää esineistöä. Tutkimustehtävänäni on selvittää, mitä museon kulttuurihistoriallinen kokoelma kertoo sen kerääjästä ja ajasta, jolloin kokoelma on syntynyt. Pohdin myös mitkä muut tekijät ovat mahdollisesti vaikuttaneet henkilöhistoriallisen kokoelman nykyiseen muotoon. Tarkastelen tutkimuskohdettani, museokokoelmaa, kolmen tutkimusmenetelmän avulla. Kulttuurianalyysin, kulttuurihistoriallisen kontekstoinnin ja lähiluvun yhdistelmä mahdollistaa monipuolisten tulkintojen tekemisen. Moniaineistoisessa tutkimuksessa hyödynnän esinekokoelman lisäksi erilaisia arkistoaineistoja, muistelmia, kirjallisuutta ja taidetta. Materiaalisen kulttuurin tutkimuksessa moniaineistoisuus mahdollistaa erilaisia näkökulmia ja tuo tulkintaan vaihtelevuutta. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys muotoutuu paljolti museologisen tutkimuskirjallisuuden ja keräilytutkimuksen pohjalta. Tutkimuksessani henkilöhistoriallisen museokokoelman synty- ja kehityshistoria rakentuu esinekokoelman tarkastelun kautta. Kulttuurihistoriallisen kokoelman aineistot jakautuvat teemallisesti kahteen osioon, jotka avaavat museokokoelmien keräys- ja kokoelmakonteksteja, sekä toimivat mikrohistoriallisen tiedon lähteenä. Akseli Gallen-Kallelan omistamien esineiden pienkokoelmissa kohtaavat käytännöllisyys ja arki. Tämä osio museokokoelmasta sisältää esinekokonaisuuksia, jotka ovat jonkun muun kuin Akseli Gallen-Kallelan toimesta muototuneita, ja ovat ikään kuin Gallen-Kallelan perheen ja elämän kautta syntyneitä esinekasaumia. Esineet ja niihin linkittyvät muut aineistot kertovat perhe-elämän lisäksi museoimisprosessin aikana tehdyistä valinnoista sekä jälkeläisten tulkinnoista. Toinen teemaosio esittelee museokokoelmaa Akseli Gallen-Kallelan kokoamien ja keräämien aineistojen kautta. Pariisin ajan kuriositeetit, kansatieteelliset esineet ja Afrikan matkamuistot heijastelevat taiteilijan kiinnostuksen kohteita ja sisältävät taiteilijan niille antaman museaalisen kontekstin. Muiden museoiden kokoelmissa olevat taiteilijaan liittyvät esinekokoelmat tuovat vertailukohdan Gallen-Kallelan Museon kulttuurihistoriallisen kokoelman sisällön tulkintaan. Muiden museoiden kokoelmiin vertaamalla, Gallen-Kallelan Museon kulttuurihistoriallinen kokoelma näyttäytyy henkilöhistoriallisena ja taiteilijan ammatista kertovana museona.