Browsing by Title

Tutkielma käsittelee kotipaikkaan kuulumisen kokemuksia Kaakkois-Lontoon Peckhamissa. Tarkastelen aineistoni kautta mikä synnyttää paikkaan kuulumista, millaisia käytänteitä siihen liittyy ja millaisia vaikutuksia se saa aikaan kaupunkitilassa. Tutkimusalueeni Peckham on monikulttuurinen, tiiviisti asuttu ja nopeasti gentrifioituva alue noin kuuden kilometrin päässä Lontoon keskustasta. Analyysi perustuu kahdentoista paikallisen asukkaan haastatteluihin, jotka toteutin itse Peckhamissa helmi- ja maaliskuussa 2017. Haastattelut on nauhoitettu ja litteroitu pääpiirteissään, paitsi yksi haastattelu joka käytiin sähköpostitse. Haastateltaviksi tavoiteltiin Peckhamissa pitkään asuneita henkilöitä. Viisi heistä oli haastatteluhetkellä asunut alueella noin viisi vuotta ja loput seitsemän useita vuosikymmeniä. Haastatteluissa pyrin selvittämään miten asukkaat käsittävät oman kotipaikkansa ja kokevatko he kuulumisen tunteita. Haastattelut olivat puolistrukturoituja teemahaastatteluja: jokaisessa haastattelussa keskityttiin ennalta määriteltyihin teemoihin, kuten arkielämä, sosiaaliset suhteet, paikkaan kuuluminen sekä paikan muutos, mutta tarkat kysymykset ja niiden esittämisjärjestys vaihtelivat tilanteittain. Tutkielma on alue- ja kulttuurintutkimukselle tyypillisesti poikkitieteinen. Tutkimuksen kohteena ovat kokemukset, ja metodisesti tutkielma liittyy hermeneuttiseen kokemuksen tutkimukseen sekä aineiston puheesta nousevien diskurssien erittelyyn ja kontekstualisointiin. Kokemuksen määrittelyssä nojaan niinikään hermeneutiikan tapaan määritellä kokemus diskursiivisena ja valmiiksi merkityksellistyneenä. Käsittelytapa on vahvasti käsitteellinen ja tulkitseva. Teoreettinen pohja yhdistää tutkimusta monilta aloilta kuten sosiologiasta ja kulttuuri-, ihmis- ja humanistisesta maantieteestä. Aineistossa keskiöön nousevat arkiset toimet ja rutiinit sekä merkitykset, joita ihmiset niille antavat. Tutkielma liittyykin kiinteästi arkielämän tutkimukseen. Tutkielma näyttää, että paikkaan kuuluminen on monitahoinen ja muuttuva ilmiö, johon liittyy olennaisesti tuttuuden kokemus. Tuttuus liittyy niin materiaaliseen paikkaan kuin sen sosiaaliseen ulottuvuuteen. Arkiset rutiinit ja askareet muodostavat paikkakokemuksen ytimen. Niin ikään tutut sosiaalisen kanssakäymisen muodot ja erilaiset paikalliset sosiaaliset suhteet sekä koettu yhteisöllisyys vaikuttavat kuulumiseen moni tavoin. Tutkielmalle luo lisäksi yhden kontekstin paikan muutos eli Peckhamin läpikäymä gentrifikaatioprosessi, joka saa paikan kiistellyt merkitykset erityisellä tavalla näkyväksi. Pohjimmiltaan tutkielma tarkastelee kuinka erilaiset valtarakenteet vaikuttavat paikan kokemiseen, ja miten valta vaikuttaa ja tuottuu arkielämän sosiaalisissa suhteissa ja käytänteissä. Erityisesti luokan ja etnisyyden merkitys kuulumiselle nousee tärkeäksi.

The aims of this thesis are to present the significance of three of the most successful novels of the Brontë sisters, the impact these works made on the feminist movement and why the novels still are relevant. The question of the woman in nineteenth-century Britain is another topic studied. The analysis focuses on the elements in the novels by which the authors criticise the strict patriarchal norms of the Victorian society and demonstrate their progressive thinking as they present perceptions and ideas contradicting the common beliefs of their age. The primary material consists of the novels Jane Eyre by Charlotte Brontë, Wuthering Heights by Emily Brontë and Agnes Grey by Anne Brontë. My study presents plot summaries, textual and comparative analysis as well as data by scholars who have studied the works of the Brontë sisters in terms of the social, political and economic situation in Victorian England. The characters of Jane Eyre, Catherine Earnshaw and Agnes Grey have become iconic role models not only for the female society in nineteenth century Britain but also for generations of women all over the world. Jane Eyre’s story inspires women to seek justice and never tolerate maltreatment, to demonstrate dignity and pride, no matter what their social stratum is. Catherine Earnshaw’s fate, on the other hand, showcases how being too stubborn and focusing on attaining high-social status, whilst ignoring the true desires of one’s heart, can consume one. Finally, Agnes Grey teaches women that by patience, consistency and hard work you can achieve your goals, in spite of the doubts of your family or society. Self-realization, finding and using one’s own voice, focusing on one’s life goals are some of the foundations on which their character development is shaped. I conclude that progressive authors like the Brontë’s sisters, who manage to portray realistic observations of their society in their novels, can guide the course of feminism and influence generations of readers.

Tutkielmani tavoitteena on selvittää, miten Ylen uutisaineistossa puhutaan feminismistä. Feminismi on polarisoitunut aihe, sillä osa näkee sen tärkeänä ihmisoikeusliikkeenä, kun taas osa turhana tai jopa miesvihaisena aatteena. Tutkielmani tukeutuu kielen ja yhteiskunnan yhdistävään tutkimusperinteeseen, sosiaaliseen konstruktivismiin ja systeemis-funktionaaliseen kieliteoriaan. Tarkempana viitekehykse-nä tutkielmalleni toimii kriittinen diskurssianalyysi, mikä näkyy kiinnostuksena kielenkäytön ja vallan suhteeseen. Lisäksi tutkielmani tukeutuu feministisen tutkimuksen määritelmään feminismistä. Aineistoni olen kerännyt Kielipankin tekstiaineistojen hakupalvelusta Korpista Ylen vuoden 2017 uutisarkistosta hakusanalla feminismi. Aineisto koostuu 47 tekstistä. Tavoitteena on selvittää, minkälaisia diskursseja aineistosta löytyy. Tutkimuskysymykseni ovat: 1) Millaisia feminismidiskursseja Ylen uutisaineistosta löytyy? 2) Millä kielellisillä keinoilla näitä diskursseja rakennetaan? Olen nimennyt kaksi aineistosta löytyvää diskurssia: kannatusdiskurssi ja vastustusdiskurssi. Kannatusdiskurssi on määrällisesti aineiston suurin diskurssi. Kannatusdiskurssi määrittelee feminismin pääosin samalla tavalla kuin feministinen tutkimus. Feminismi määritellään kannatusdiskurssissa tasa-arvoa ajavaksi liikkeeksi, jonka tavoitteena on purkaa sukupuo-lirooleja. Lisäksi feminismi käsitetään aktiiviseksi toiminnaksi. Kannatudiskurssissa on myös paljon intertekstuaalisia viittauksia vastus-tusdiskurssiin, joilla kumotaan vastustusdiskurssin esittämiä väitteitä feminismistä ja feminismin kannattajista. Vastustusdiskurssi puo-lestaan määrittelee feminismin päinvastaisena kuin feministinen tutkimus. Vastustusdiskurssi esittää, että feminismi on miesten vihaa-mista ja turhaa nykypäivänä länsimaissa. Aineistossa on selvästi huomattavissa jako kahteen diskurssiin, joissa toisessa eksplisiittisesti kannatetaan feminismiä ja toisessa vas-tustetaan. Kannatusdiskurssi on määrällisesti aineistossa suurin diskurssi, mutta vastustusdiskurssilla on valta ohjata keskustelua femi-nismistä. Aineisto kuvaa feminismikeskustelun polarisoitumista laajemminkin yhteiskunnassa.

Tutkimuksessani selvitän portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan (1888-1935) heteronyymejä ja ortonyymiä modernistis-romanttisena myyttinä. Myytin piirteet paljastuivat Pessoan omia kirjoituksia ja runoja tutkimalla ja käyttämällä apuna Pessoa-tutkimusta. Tutkimusaineistonani ovat Pessoa-ortonyymin Mensagem-runoelma ja ”Autopsykografia”-runo, Álvaro de Campoksen vuonna 1917 Portugal Futurista –lehdessä julkaistu ”Ultimatum”-runomanifesti, Alberto Caeiron ”Guardador de Rebanhos”-runosikermä sekä Ricardo Reisin ”Oodit”-kokonaisuuteen kuuluvat runot: n:ro 59 ”Acima da verdade estão os deuses” (”Totuuden yläpuolella ovat jumalat”, 1914), n:ro 66 ”Olho os campos, Neera” (”Katson peltoja, Neera”, 1917), n:ro 181 ”Amo o que vejo” (”Rakastan sitä mitä näen”, 1934), n:ro 175 ”Estas só. Ninguem o sabe.” (”Olet yksin. Kukaan ei tiedä sitä”, 1933). Tutkimuksessani romanttisen runouden keskeisinä piirteinä pidetään uskoa taiteilijaneroon (geniukseen), mimeettiseen illuusioon (taide tavoittelee ulkoisen todellisuuden toisintamista mahdollisimman autenttisena) ja tekijän ja kokijan eli subjektin ja objektin erottamiseen toisistaan. Käsitänkin modernin runon tutkimuksessani hylänneen monia entisiä käsityksiä ja vastakkainasetteluja muun muassa tekijän ja ulkopuolisen maailman, mielen ja kielen välillä. Näitä moderneja ”rikkomuksia” identifioin ja määrittelen Pessoan heteronyymien runoudessa. Tutkimukseni apukäsitteitä ovat vilpittömyys ja autenttisuus, jotka kuvaavat runoilijan suhdetta itseensä ja muihin ja joita on pohtinut mm. Lionel Trilling teoksessaan Sincerity and authencity. Romanttisessa runoudessa suhde yhteisöön muodostui ensisijaisesti suhteessa omaan itseen, yhtenäiseen minuuteen nojaavan vilpittömyyden kautta, modernissa runoudessa hajanaisuutta ja yksilön suhdetta myös yhteisöön korostavan autenttisuuden avulla. Tutkimuksessani havaitsin, että Pessoa on jo tuotantonsa alusta lähtien kehittänyt tietoisesti modernistis-romanttista myyttiä – päätelmää tukivat niin Pessoan omat kirjoitukset kuin runoanalyysini. Pessoa ennusti ensimmäisen kerran romanttiseen nerotaiteilijaan vertautuvaa ”supra-Camõesia” ”A nova poesia Portuguesa Sociologicamente considerada” –esseessään vuonna 1912. Campoksen ”Ultimatum”-manifestissa puhuja uskoi muutaman useita kymmeniä persoonallisuuksia hallitsevan ”Synteesi-Ihmisen” tai ”supra-Camõesin” ilmestymiseen. ”Synteesi-Ihmisen” oli määrä palauttaa kukoistukseensa lamaantuneessa tilassa ollut Portugalin kirjallisuus uuteen kukoistukseensa. Eräänlaisen perustan koko myytille loi vuotta ennen Pessoan kuolemaa julkaistu Mensagem (suom. Viesti), jossa runoilija esittää saudosistisen ja sebastianistisen perustan. Teixeira de Pascoaesin kehittämä saudosismi näkyy Mensagemissa uskona Portugalin valtion perustajien ja laajentajien – löytöretkeilijöiden – edustamaan voittoisaan lusofoniseen mentaliteettiin, jonka Pessoa asettaa niin kansakunnan, runoilijan kuin ihmisen ihanteeksi. Toinen Mensagemissa esiintyvä myytin rakennusaine on sebastianismi eli usko kuningas Sebastianin (1554-1578) paluuseen. ”Synteesi-Ihminen”/”supra-Camões” oli reinkarnoitunut Sebastian, jonka piti palauttaa kansa ja kulttuuri kukoistukseensa lusofonisen valloittajamentaliteetin avulla. ”Autopsykografia”-runossaan Pessoa esittää puolestaan runoilijaa koskevan modernin poetiikan ongelmineen: esittävyyteen perustuva taide etäännyttää kokijan – taiteilijan – aina väistämättä ensimmäisestä, spontaanista ja luonnollisesta kokemuksesta ja tekee hänestä teeskentelijän ja simulakrumien (Baudrillard), toisen tason merkityksen tuottajan. ”Autopsykografian” moderni poetiikka koskee myös lukijaa, joka ei tavoita runoilijan välittämää merkitystä vaan kolmannen tason merkityksen. ”Autopsykografian” runous- ja ihmiskäsitys on moderni: runoilija on ammattimainen teeskentelijä, lähtökohtaisesti vilpillinen ja epäautenttinen. Pessoa ja Campos edustavat Pessoan objektiivisia heteronyymejä ja myytin modernia puolta. Pessoan subjektiiviset heteronyymit Reis ja Caeiro täydentävät objektiviisia, modernin ihmisen ahdistusta ja levottomuutta ilmaisseita Pessoaa ja Camposta ollen luonteeltaan romanttisia vilpittömyyden kannattajia. Caeiro arvosti näköaistia yli muiden aistien. Hänen tavoitteenaan oli katsoa aina kuin ensimmäistä kertaa, spontaanisti ja välittömästi kuin lapsi. Reis puolestaan korosti harmoniaa jumalten, ihmisten ja luonnon välillä ja uskoi kohtuullisiin aistinautintoihin. Molemmat muodostivat Pessoan myytin romanttisen puolen yhteisessä halussaan hylätä sosiaaliset roolit ja opetukset ja palata kohti yksilöllistä minää. Vilpittömyys ja autenttisuus ovat Caeiron ja Reisin ohjeita runoilijalle ja ihmiselle. Objektiiviset ja subjektiiviset heteronyymit yhdessä muodostavat modernistis-romanttisen myytin, joka kokonaisuudessaan on looginen: objektiiviset heteronyymit esittivät teeskentelyn, vilpillisyyden ja moderniuden ongelmat; subjektiiviset tarjosivat ratkaisua niihin, poisopettelua sosiaalisista rooleista ja rohkeutta mennä kohti omaa yksilöllistä minuutta.

Tutkielman tarkoituksena oli selvittää helsinkiläisen Baltic Circle -teatterifestivaalin ja sitä edeltäneen, vuonna 1996 perustetun kansainvälistymishankkeen kehitykseen vaikuttaneita seikkoja. Baltic Circlen kehitystä lähestyttiin kansainvälistymisen ja festivaalin identiteetin näkökulmista. Tutkielman tavoitteena oli tunnistaa valinnat, jotka johtivat Baltic Circle -festivaalin kansainvälistymiseen ja ohjasivat festivaalin merkityksen muotoutumista. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä oli Howard S. Beckerin taiteen sosiologisen teorian ajatus taidemaailmoista, jotka muodostuvat ihmisten välisestä kommunikaatiosta. Taidemaailmoista irrottautuu ajoittain ryhmittymiä, jotka rikkovat vakiintuneita konventioita ja muodostavat siten taidemaailman alaisuudessa toimivia alakategorioita. Teatterifestivaalit voidaankin nähdä teatterin taidemaailman alaryhmittymänä. Tutkielmassa hyödynnettiin myös taidefestivaaleista tehtyä tutkimusta, jonka mukaan taidefestivaaleja voidaan tarkastella joko yksittäisistä, irrallisista esityksistä muodostuvina metatapahtumina tai kokonaiskokemuksen koostamina esitystapahtumina. Tutkielma toteutettiin haastattelututkimuksena. Haastateltaviksi valittiin neljä Baltic Circle -festivaalin johtajana toiminutta henkilöä, joista jokainen on vastannut johtokautensa aikana festivaalin toiminnasta. Haastateltavat olivat Jukka Hytti, Johanna Hammarberg, Eva Neklyaeva ja Hanna Nyman. Lisäksi tutkielmassa hyödynnettiin Baltic Circlen festivaalikatalogeja. Baltic Circle -festivaalin kansainvälisyyden todettiin kehittyneen merkittävästi vuonna 1996 perustetusta hankkeesta. Alun perin henkilökohtaisiin suhteisiin perustuva Itämeren alueellinen verkosto on muuttunut läpikotaisesti kansainväliseksi festivaaliksi. Nykyään kansainvälisyys tarkoittaa Baltic Circle -festivaalille kansallisuuksista riippumatonta ymmärrystä globaaleista ilmiöistä. Täten kansainvälisyys on muuttunut myös käsitteellisellä tasolla. Myös teatterifestivaalin merkitys on muuntunut Baltic Circle -festivaalin syntyajoista. Alueelliseksi teatterikatselmukseksi perustettu festivaali muuttui sisältölähtöiseksi kokonaistaideteokseksi. Baltic Circle kehittyi näin ollen metatapahtumasta itsenäiseksi esitystapahtumaksi, joka koostuu useista toisiaan täydentävistä osista. Muutoksen myötä festivaalikävijöiden rooli aktivoitui ja Baltic Circle -festivaali profiloitui taideammattilaisten kohtaamispaikaksi. Kehitys tarkoitti myös festivaalijohtajan työnkuvan laajentumista tuotannollis-taiteelliseksi. Festivaalijohtajasta tuli ikään kuin itsenäisenä taideteoksena koettavan teatterifestivaalin taiteilija. Tutkielma tarjoaa esimerkin teatterifestivaalin kehityksestä sekä arvioi, miten yleiset globalisaation tuomat muutokset ovat vaikuttaneet siihen. Lisäksi se ehdottaa yleisemmällä tasolla taidefestivaalin merkityksen muuttuneen tuotantotahona nähtävästä toimijasta itsenäiseksi taidemuodoksi, joka muodostuu monimuotoisen ohjelmiston kokonaisuudesta.

Tutkielmassa perehdytään kahteen post-apokalyptiseen romaaniin, Pulitzer-palkitun kirjailijan Cormac McCarthyn romaaniin The Road (2006) sekä Nobel-palkitun kirjailijan Jose Saramagon romaaniin Blindness (1995). Post-apokalyptiset teokset nähdään usein kevyinä genreromaaneina, joita tutkielmassa edustavat Robert McCammonin Swan Song (1987) sekä Stephen Kingin The Stand (1978). Tutkielma pyrkii selvittämään millä tavoin The Road ja Blindness eroavat ja samalla hyödyntävät lajityypin tyypillisimpiä konventioita. Tutkielma pyrkii selvittämään millä tavoin McCarthyn ja Saramagon post-apokalyptiset teokset eroavat lajityypistä ja miksi he ovat kirjoittaneet heille niin epätyypilliseen lajiin perustuvan teoksen. Tutkielman johdantoluvussa esitellään kirjailijoiden ja lajityypin taustoja, sekä kuvaillaan lyhyesti romaanien Swan Song ja The Stand juonet ja tyypillisimmät piirteet. Toisessa luvussa esitellään The Road ja miten se monin tavoin kuuluu tyypilliseen post-apokalyptisen kirjallisuuteen samalla kun se haastaa valtaosaa lajityypin teemoista. Kolmannessa luvussa tarkastellaan romaania Blindness, ja siinä perehdytään ensin niihin moniin tapoihin, joilla teos toimii vastoin lajityypin tyypillisimpiä konventioita, ja miten se siitä huolimatta kuuluu post-apokalyptiseen lajiin. Saramagon myöhempään kirjallisuuteen viitaten tutkielma pyrkii selvittämään millä tavalla ja mitä tarkoitusta varten Saramago luo fiktiivisiä maailmojaan. Neljännessä luvussa pyritään osoittamaan The Roadin ja Blindnessin yhtäläisyyksiä niiden tavoissa hyödyntää post-apokalyptista miljöötä narratiivisena kehyksenä, jonka avulla kirjailijat voivat kertoa jotain syvällisempää ihmisluonnosta.

Tutkielmani aiheena on selvittää, miten intermentaalisen (tietoisuuksien välisen) ajattelun käsitteen avulla voi kuvata fiktion henkilöhahmojen ja ryhmien tietoisuuden kehittymistä ja sen systemaattista muokkaamista. Esimerkkinä käytän Kazuo Ishiguron romaania Never Let Me Go. Käytän hyväksi Alan Palmerin esittämää intermentaalisen ajattelun luokittelua, jonka pohjalta olen tutkinut romaanissa esiintyviä eritasoisia ryhmiä. Tutkin tapoja, joilla esimerkkiromaanin tarinamaailmassa vaikutetaan henkilöhahmojen tietoisuuden kehittymiseen kunkin tyyppisessä ryhmässä. Olen löytänyt kullakin tasolla fenomenologiseen filosofiaan tai kognitiiviseen narratologiaan perustuvia käsitteitä, joiden puitteissa käsittelen tietoisuuden muokkausta. Lyhytkestoisten intermentaalisten kohtaamisten tasolla tarkasteluni teoreettisina lähtökohtina ovat Maurice Merleau-Pontyn kosketuksen ja katseen merkitystä korostava filosofia sekä kognitiivisen narratologian enaktivismin käsite. Pysyvien ryhmien osalta käytän vastaavasti Julia Kristevan abjektion ja itseabjektion käsitteitä tietoisuuden kehittymisen tarkastelussa. Kiinteiden ryhmien tietoisuuden kehitystä tutkin Maurice Merleau-Pontyn vieraantuneen tietoisuuden käsitteen puitteissa. Varsinaisen ryhmämielen suhteen olen poikennut Alan Palmerin määrittelystä ja määritellyt sen hypoteettiseksi ryhmäksi, jonka kriteeri on todellinen tai tarinamaailmassa todellisena esitetty kyky yhtenäisten mielipiteiden muodostukseen ja yhtenäiseen toimintaan; ryhmämieli on fiktiossa esiintyvä konstruktio. Esimerkkiromaanin osalta tutkin ryhmämielen kykyä muodostaa yhtenäisiä mielipiteitä. Tutkin myös tarinamaailman yhteiskunnan ihmiskuvaa rationaalis-utilitaristisen ajattelun ja antiemotionaalisen filosofian termein. Tutkin kertojan tietoisuuden kehittymistä kertojan luotettavuuteen liittyvien narratologisten käsitteiden puitteissa. Kertojan luotettavuuden teema johdattaa myös tutkimaan tekstin vastaanoton kysymyksiä. Lähtökohtani tältä osin on tutkia, miten intermentaalisen ajattelun representaatio teoksessa vaikuttaa lukijan eläytymiseen ja tarinamaailman eettiseen vastaanottoon. Ryhmäajattelun viitekehyksessä fiktiivisen mielen ja lukijan mielen tarkastelu voidaan nähdä jossain määrin analogisina: tarinamaailmassa henkilöhahmojen tietoisuutta itsestään ja tehtävästään rajoitetaan ja muokataan systemaattisesti. Kerronnan tasolla lukijan mieleen vaikutetaan kirjallisin keinoin. Kertojan epäluotettavuus sekä kerronnan fiktiivinen yleisö ovat keinoja, joilla rajoitettu tiedonjakelu lukijalle tapahtuvat. Käytän myös vieraannuttamisen ja enaktivismin käsitteitä kuvaamassa tapoja, joilla fiktiossa voidaan vaikuttaa tekstin vastaanottoon. Tarinan tasolla henkinen ja emotionaalinen etäällä pitäminen sekä tarkoitushakuinen tiedonjakelu aiheuttavat henkilöhahmojen tietoisuuden rajoittumisen. Lukija on esimerkkiromaanin henkilöhahmoja kokeneempi ”lukemaan mieltä”, ja tiedon manipulatiivinen jakelu päinvastoin immersoi lukijan mukaan kerrontaan ja saa hänet pohtimaan tarinan eettistä sisältöä.

Sekamiehitykset, eli mahdollisuus käyttää EU:n ulkopuolista työvoimaa suomalaisilla rahtilaivoilla, tuli mahdolliseksi vuonna 2009. Pääasiassa nämä merimiehet tulevat Filippiineiltä, ja he työskentelevät laivoillamme yhdessä suomalaisten kanssa. Etnografisen tutkielman pääkysymys on miten sekamiehitys vaikuttaa yhteisöllisyyteen sekä sosiaalisiin suhteisiin laivalla, miten käytäntö vaikuttaa ja ilmenee työssä sekä vapaa-ajan vietossa eri kulttuureista tulevien merimiesten yhteisössä. Pääasiasiallisena aineistona on sekamiehitetyllä rahtilaivalla kenttätöissä osallistuvaan havainnointiin ja haastatteluihin perustuva materiaali.

Opinnäyte tarkastelee filosofin sielullista kehitystä Platonin dialogissa Valtio. Filosofin matkan päämäärä on tulla oikeudenmukaiseksi ja jumalankaltaiseksi. Platonille oikeudenmukaisuus yksilössä määrittyy sielun eri osien välisen järjestyksen kautta. Tavoitteena on tulkita dialogia ennen muuta yksilön kehityksestä kertovana teoksena, jossa valtio (tai yhteiskunta) asettuu metaforan asemaan. Matkan kaari on seuraavanlainen: Ensin määritellään oikeudenmukaisuuden tavoite kysymyksen kautta. Kysymys kuuluu, onko oikeudenmukaisuus hyvää itsessään vai määrittyykö se ulkoisten päämäärien kuten maine, raha tai kunnia, kautta. Tähän kysymykseen vastatakseni tulkitsen Valtiossa esitettyjä ajatusrakennelmia ensin hahmottelemalla karkean luonnoksen filosofin hahmolle. Sen jälkeen hahmo alkaa täydentyä filosofisen rakkauden kautta. Filosofinen rakkaus on rakkautta viisauteen, joka motivoi filosofia tavoittelemaan ymmärrystä muuttumattomien ideoiden maailmasta. Ideoiden maailma ymmärretään dialektiikan keinoin. Dialektista kehitystä ilmentävät Valtion kolme keskeistä analogiaa: 1) aurinkovertaus, 2) jaettu jana ja 3) luolavertaus. Analogiat asettuvat siten filosofin tiedollisen kasvun kartaksi. Tosin luolavertaus käsittää piiriinsä myös filosofin subjektiivisen aseman yksilönä yhteisössä. Sen jälkeen tutkin filosofin sielun sisäistä mekaniikkaa. Sielu on jaettu kolmeen osaan, joiden väliset suhteet tulevat ilmi valjakkovertauksen kautta. Sielun kolme erillistä osaa ovat järkisielu, intosielu ja himosielu. Filosofin sisäisen järjestyksen kannalta on olennaista, että kaksi jälkimmäistä ovat ensimmäisen, eli järkisielun, hallinnassa. Näin järjestettynä filosofin sielu on oikeudenmukainen, harmoninen, ja voi saavuttaa kuolemattomuuden. Tämän harmonian oikeutus taas ilmenee sen samastuspinnan kautta, joka filosofin sielulla on universumissa esiintyvään järjestykseen. Lopuksi palaan Valtion ydinkysymykseen: onko parempi olla oikeudenmukainen vaikka siitä ei saisi tunnustusta, vai onko parempi vain vaikuttaa oikeudenmukaiselta saaden tunnustusta ja palkintoja. Tulkitsen Valtion viimeisten kirjojen vastauksia tähän kysymykseen ja tuon esiin epäjohdonmukaisuuksia, jotka tosin synnyttävät Platonille ominaisia, paradoksaalisesti johdonmukaisia, jatkokysymyksiä. Johtopäätöksenä tulkitsen Platonin epäjohdonmukaisuuden olevan se kimmoke, joka kannustaa filosofia ajattelemaan itsenäisesti, etsimään omia vastauksia, ja täten löytämään oma filosofinen tiensä.