Browsing by discipline "Archaeology"

Meriarkeologisten hylkykohteiden pitkäaikaista säilymistä uhkaavat sekä luonnolliset että kulttuuriset haittatekijät. Hylyt ja arkeologiset esineistöt altistuvat biologisten organismien, fyysisen eroosion ja haitallisten merikemiallisten yhdisteiden lisäksi hylynryöstelylle ja teollisen kalastustoiminnan aiheuttamille tuhoille niin matalilla merialueilla kuin syvänmeren kohteillakin. Kohteiden suojelua ja pitkäaikaista säilymistä in situ on tehostettu 1970-luvulta lähtien vedenalaisilla konservointimenetelmillä, joiden avulla akuuteimmassa tuhoutumisriskissä olevia hylkyjä on onnistuttu vakauttamaan, stabiloimaan, haitallisia ympäristötekijöitä ja ihmistoimintaa vastaan. Myös monissa kansainvälisissä sopimuksissa suositetaan vedenalaisten kulttuuriperintökohteiden säilyttämistä ja suojelua ensisijaisesti in situ kalliiden nosto- ja museointivaihtoehtojen sijaan. Tutkielmassani esittelen yleisimpiä in situ -konservointi- ja -stabilointimenetelmiä, joita on sovellettu kulttuurihistoriallisesti merkittävillä ja kansainvälisesti tunnetuilla hylyillä osana kohteiden pitkän aikavälin suojelustrategiaa. Saaristomerelle vuonna 1771 uponnutta Vrouw Maria -hylkyä käytän esimerkkinä hylystä, jonka suojelulinjaukset ovat nojanneet kansainvälisiin in situ -säilytystä ja tutkimuksellisesti ei-kajoavaa lähestymistapaa priorisoiviin suosituksiin. Tutkimuksessani osoitan kuitenkin kajoavien näytteenottomenetelmien ja materiaalianalyysien olevan välttämättömiä arvioitaessa kulttuurihistoriallisesti merkittävien hylkykohteiden nykykuntoa in situ, ja punnittaessa tulevaisuuden eri vaihtoehtoja esimerkiksi Vrouw Marian in situ -säilytyksen jatkamisen tai hylyn mahdollisen noston ja museoinnin suhteen. Esittelen hylyltä vuonna 2010 otetusta puunäytteestä kokoamieni kosteuspitoisuus-, tiheys- ja kutistumislaskelmien tulokset, jotka osoittavat Vrouw Marian takilaan käytetyn männyn (Pinus sylvestris) olevan edelleen tuoreen männyn veroista. Myös suorittamani stabilointikokokeet polyetyleeniglykoli- (PEG) ja sukroosiliuoksilla osoittavat takilaan käytetyn puun olevan hyväkuntoista ja kestävän kyllästyskäsittelyn ja ilmakuivauksen rasitukset hyvin vähäisin kutistumis- ja deformaatiovaurioin; parhaimmaksi stabilointiaineeksi osoittautui 60 %:n taloussokeriliuos, sukroosi, jolla puun poikkileikkauspinnan kutistuminen jäi 1,8 %:iin. Tutkimustuloksiani voidaan käyttää referenssidatana arvioitaessa hylyn puurakenteiden nykykuntoa in situ ja tulevaisuudessa hylyn mahdollisen nosto- ja konservointisuunnittelun tukena. Tutkielmani toimii johdantona in situ -konservoinnin eri osa-alueisiin, mutta en tyydy vertailemaan eri menetelmiä ja niillä saavutettuja tuloksia vain metodisesta näkökulmasta; tutkimuksessani vertailen kriittisesti eri menetelmien hyviä ja huonoja puolia hylkykohteiden laajemman suojelutyön, hallinnoinnin ja kansainvälisten suositusten näkökulmasta, ja myös oman ammattieettisen pohdinnan kautta. Käyn lisäksi läpi uhkatekijöitä, jotka altistavat myös suojaisina ja staattisina pidettyjä syvänmeren kohteita äkillisille ja dramaattisille, ennen kaikkea ihmistoiminnan aikaansaamille vaurioille. Tällaisilla kohteilla ja merialueilla in situ -säilytystä ei voida pitää ensisijaisena vaihtoehtona kohteiden pitkän aikavälin suojelustrategiana, vaan joudutaan etsimään vaihtoehtoisia menetelmiä, kuten arkeologisia kaivauksia ja nosto-operaatioita, vedenalaisten kulttuuriperintökohteiden säilymisen turvaamiseksi.

Lapinrauniot ovat Järvi-Suomen varhaismetallikautiseen (n. 1900 eaa.-300 jaa.) pyyntiväestöön yhdistettyjä kiviröykkiöitä. Tavallisesti ne esiintyvät yksittäisinä tai korkeintaan muutaman röykkiön ryhminä. Monista lapinraunioita on löytynyt palanutta ihmisen luuta ja joistakin myös hauta-anneiksi tulkittuja esineitä. Osasta ei ole kyetty paikallistaman mitään merkkejä hautauksesta. Jotkut ovat vaikuttaneet löytöjensä perusteella uhriröykkiöiltä. Tässä tutkielmassa selvitellään Etelä-Savon, Etelä-Karjalan ja Pohjois-Kymenlaakson lapinraunioiden ikää ja kulttuuri-kontekstia uusien lapinraunioajoitusten, alueelta aiemmin saatujen luonnontieteellisten ajoitusten ja sijaintitutki-musten avulla. Luonnontieteellisen keskusmuseon ajoituslaboratoriossa teetettiin tutkielmaa varten AMS-ajoitukset tutkimusalueen kolmesta riittävästi luulöytöjä tuottaneesta lapinrauniosta. Sijaintitutkimuksia toteutettiin suorittamalla tilastollisia vertailuja kaikkien tutkimusalueen lapinraunioiden sijoittumisesta suhteessa tekstiilikeramiikkaa (n. 1900-500 eaa.) ja/tai Sär2-keramiikkaa (n. 900 eaa. 300 jaa.) sisältäviin asuinpaikkakohteisiin. AMS-ajoitusten perusteella Iitin Hiidensalmen palanutta luuta, kvartsi-iskoksia ja astiamaisen luonnonkiven sisältänyt lapinraunio on rakennettu 1505-1385 eaa., Ristiinan Haukkavuoren palanutta luuta sisältänyt lapinraunio 1450-1305 eaa. ja Savonlinnan Häyrynjärvi A:n lapinrauniokohteen palanutta luuta, kvartsi-iskoksia sekä Sär2-keramiikan siruja sisältänyt röykkiö kaksi 415-230 eaa. Ajoitustulokset osoittavat, että lapinrauniorakentaminen on omaksuttu Järvi-Suomen kaakkoisosissa jo varhaismetallikauden alussa. Yhdessä aiempien lapinraunioajoitusten kanssa tämä viittaa siihen, että röykkiörakentaminen ei ole levinnyt Järvi-Suomen alueelle lounaisen Suomen pronssikautisesta rannikkokulttuurista (n. 1500-500 eaa), vaan sen taustalta löytyy luultavammin Perämeren rannikolla jo kivikaudella harjoitettu röykkiörakentaminen, jota ei ole kyetty yhdistämään minkäänlaisiin hautausrituaaleihin. Ajoitukset myös vahvistavat hypoteesia, jonka mukaan lapinrauniotradition varhaisvaiheisiin ei ole kuulunut esineiden eikä keramiikan laittaminen röykkiöihin. Ajoitusten vertailu tutkimusalueen aiempiin arkeologisiin ajoituksiin osoittaa, että lapinrauniot eivät ainakaan heti korvanneet maalauskallioita rituaalipaikkoina, vaan kalliomaalausten luona suoritettiin uhrirituaaleja vielä lapinrauniotradition omaksumisen jälkeen. Pienimuotoista kaskiviljelyä on harjoitettu alueella jo ennen lapinrauniorakentamisen omaksumista, mutta pyynti pysyi alueen pääelinkeinona ilmeisesti koko varhaismetallikauden. Varhaismetallikautiset asuinpaikat ovat alueella tyypillisesti leirimäisiä, mikä viittaa harvaan ja liikkuvaan asutukseen. Tutkimusalueen lapinrauniot ja tekstiilikeramiikkaa/Sär2-keramiikkaa sisältävät asuinpaikat ovat tässä tutkielmassa suoritettujen sijaintitutkimusten perusteella keskittyneet toistensa läheisyyteen, vaikka kaikkien lapinraunioiden läheisyydestä ei varhaismetallikautista asuinpaikkaa löydykään. Erityisen usein lapinraunioiden läheisyydessä näyttävät sijaitsevan asuinpaikat, joista on löydetty sekä tekstiilikeramiikkaa että Sär2-keramiikkaa. Tämä viittaa siihen, että lapinraunioiden luokse on palattu yhä uudelleen ja uudelleen. Ne ovat ilmeisesti toimineet rituaalisina kiinnekohtina liikkuvaa elämää viettäville yhteisöille. Roomalaiselle rautakaudelle (0-400 jaa.) ajoitetuista lapinraunioista on muualla Suomessa tyypillisesti löydetty metalliesineitä. Tutkimusalueen lapinrauniosta ei ole tehty yhtäkään metalliesinelöytöä. Tämän perusteella on mahdollista, että lapinrauniotradition myöhäisimpiä kehitysvaiheita ei ole alueella koskaan omaksuttu.

Tutkielmassa perehdytään esihistoriallista kalliotaidetta suojaavien silikasilausten uraanisarja-ajoittamiseen. Esihistoriallista taidetta on ajoitettu uraanisarjamenetelmillä aikaisemmin kalsiittisaostumista, mutta opaaliset silikasilaukset ovat Suomen olosuhteissa paljon niitä yleisempi epäorgaaninen kivisilaustyyppi. Uraanisarjat ovat luonnossa esiintyviä radioaktiivisia hajoamissarjoja, joiden jäsenten erilaisen geokemiallisen käyttäytymisen ja eripituisten puoliintumisaikojen vuoksi niitä voidaan käyttää monipuolisesti erilaisten geologisten ja arkeologisten ilmiöiden ajoittamiseen. Kalliomaalausten ajoituksiin käytetään usein uraanin 234U ja toriumin 230Th-isotooppeja niiden sopivan puoliintumisajan vuoksi, ja koska uraanilla on vesiliukoisena taipumus kertyä selektiivisesti nuoriin saostumiin, jollaisia myös kalliomaalauksia peittävät silaukset ovat. Näytteessä oleva 230Th on siis tällaisessa näytteessä syntynyt oletettavasti uraanin radioaktiivisen hajoamisen seurauksena. Amorfisesta silikasta on saatu lupaavia tuloksia geokronometrinä, mutta ohuista (n. 100 μm) ja kovista silauksista näytteenotto on vaikeampaa kuin pehmeästä ja nopeakasvuisesta kalsiitista. Silikasaostumien suora laserablaatio massapektrometrillä analysoitavaksi onkin nostanut suosiotaan jo geologisten opaalisaostumien ajoittamisessa opaalin ohuiden, eri-ikäisten kerrosten sekoittumisen ehkäisemiseksi. Tapausesimerkkeinä tutkimuksessa käsitellään Suomussalmen Värikallion ja Puumalan Syrjäsalmen kalliomaalauksia, sekä niitä peittäviä silikasilauksia. Kohteiden silaukset osoittautuivat yllättävän erilaisiksi keskenään. Värikallion silaus on massamainen ja sisältää vain vähän detritaalisuutta. Syrjäsalmen silaus sitä vastoin on fragmentaarinen, erilaisten litobionttien peittämä, ja vaikuttaa köyhtyneen uraanista sekä keränneen itseensä epäpuhtauksia. Värikallion silaus vaikuttaa alustavan tutkimuksen perusteella lupaavalta uraanisarja-ajoittamisen kohteelta. Jos siitä saadaan myöhemmin tehtyä onnistunut ajoitus, on se todennäköisesti ensimmäinen laatuaan – niin Suomessa, kuin koko maailmassakin – tämäntyyppisestä kohteesta tehtynä.

Rautakauden ja keskiajan taitteessa siirrytään Länsi-Suomen alueella polttohautauksesta ruumishautaukseen. Samalla myös esineistön määrä hautauksissa vähenee ja lopulta häviää kokonaan. Tämä on merkki ideologisesta muutoksesta hautauskulttuurissa, joka todennäköisesti johtuu kristinuskon leviämisestä Suomeen. Tässä opinnäytetyössä pohditaan hautaustavan muutosta ja uskonnon vaihdosta rautakauden ja keskiajan taitteessa Ala-Satakunnan ja Varsinais-Suomen alueella. Aihetta on lähestytty pohtimalla ideologian ja mentaliteetin muutosta yhteisössä, symbolien käyttöä, rituaalien merkitystä sekä kultin jatkuvuutta. Uskonnon vaihdoksessa on myös pohdittu muutoksen tapaa synkretismin ja akkulturaation käsitteiden kautta. Työn aikarajaus on viikinkiajan alusta ristiretkiajan loppuun, eli noin 800–1200 jKr. Ajanjakso kattaa varhaisimmat merkit hautaustavan muutoksesta ruumishautauksen vakiintumiseen asti. Työssä käsitellään seitsemän eri kalmiston hauta-aineistoa, joista syvällisemmin paneudutaan Euran Luistarin kalmistoon, joka on Suomen suurin ja perusteellisimmin tutkittu ja julkaistu rautakautinen ruumiskalmisto. Luistarin vertailuaineistona käytetään Ulvilan Liikistön, Liedon Ristinpellon, Kaarinan (nyk. Turku) Kirkkomäen, Köyliön Vanhakartanon kalmiston C, Halikon Rikalan ja Halikon Kirkkomäen kalmistoja. Lisäksi vertaan Luistarin aineistoa muihin Euran ruumiskalmistoihin. Kalmistot ovat valikoituneet sen perusteella, että ne ovat Luistarin kanssa suurin piirtein saman ikäisiä, niistä on löydetty esineettömiä hautauksia ja ne ovat riittävän hyvin tutkittu ja julkaistu. Työn lähtökohtana on ollut arvioida, voidaanko ruumiskalmistoissa nähdä merkkejä kristinuskon omaksumisesta. Kalmistojen kristillisyyttä voidaan arvioida mm. ruumishautauksen omaksumisen, hautaussuunnan, arkkujen käytön, hauta-antien, ristiriipusten esiintyvyyden ja vainajien käsien asennon kautta. Tämän työn pääpaino on esineettömien hautausten tulkinnassa, sillä esineettömän hautauksen katsotaan usein edustavan kristinuskon omaksumista. Esineettömät hautaukset ovat arkeologiassa erittäin vähän tutkittu aihe. Esineettömiä hautauksia ei aina ole edes uskallettu tulkita hautauksiksi, jolloin arkeologiseen hauta-aineistoon on vaarassa muodostua jopa yhden, varhaista kristillisyyttä edustavan ajanjakson aukko. Aineiston perusteella voidaan todeta, että hautauskulttuurissa tapahtuu merkittäviä muutoksia työssä käsiteltynä ajanjaksona. Kalmistojen hautauksissa korostuu aseiden ja työkaluja asteittainen vähentyminen ja lopulta löydöttömien hautausten määrän kasvu. Kalmistot olivat hauta-aineistoltaan melko samankaltaisia, joskin jokaisella kalmistolla oli omat erityispiirteensä, jolla se erottui muista. Aineistossa oli selkeästi nähtävissä kristillisiä vaikutteita, mutta koska vielä 1000–1200 -luvuillakin kirkon asema oli Suomessa vakiintumatonta, oli kalmistojen hautaustavoissa havaittavissa eroja mm. arkun käytön yleisyydessä ja hautojen varusteluissa. Tutkittaessa kalmistoja, tulisi ne aina nähdä kokonaisuuksina. Yksittäisen haudan kristillisyyttä on lähes mahdotonta tulkita, mutta kalmistokohtaisia päätelmiä voidaan tehdä. Tämä edellyttää kuitenkin kalmiston kaikkien hautausten ja hautojen ulkopuolisten ilmiöiden, kuten mahdollisten aita- ja ojarakenteiden huomioimista tutkimuksessa.

Humanistinen tiedekunta Kulttuuriperinnön maisteriohjelma Arkeologia Tanja Saksanen Linnun siivin – Suomen myöhäisrautakautiset linturiipukset: esinetutkimuksesta mielen arkeologiaan Pro gradu -tutkielma 10.11.2020 125 Tutkin pro gradu – työssäni Suomen myöhäisrautakautisia linturiipuksia. Suomessa myöhäisellä rautakaudella tarkoitetaan viikinki- (800–1050 jaa.) ja ristiretkiaikaa (1050–1150/1300).Linturiipukset ilmestyvät ja katoavat arkeologisessa aineistossa tuona aikana. Linturiipukset ovat linnunmuotoisia- ja lintuaiheisia riipuksia ja ketjunkantajia, jotka riippuvat ketjussa tai ketjulaitteessa osana naisten pukua rinnalla tai vyöllä. Tutkielmani tavoitteena on selvittää, kuinka monta linturiipusta Suomesta on löytynyt, ja miten linturiipukset sijoittuvat ajallisesti ja maantieteellisesti kaivauskertomusten löytökontekstien ja aihepiiristä kirjoitetun tutkimuskirjallisuuden pohjalta. Linturiipuksia ei ole tutkittu Suomessa vielä järjestelmällisesti, joten luokittelen tutkielmassa riipukset pääryhmiin ja tyyppeihin aiempia typologioita hyödyntäen. Tutkimusaineistona olen käyttänyt Museoviraston arkeologisten kokoelmien linturiipuslöytöjä. Lisäksi olen käyttänyt kirjallisuuslähteitä Suomesta, Venäjältä ja Baltiasta. Tutkielmassa kerron yksityiskohtaisesti millaisia linturiipukset ovat muodoltaan ja koristelultaan sekä mitattavilta ominaisuuksiltaan. Linturiipusten luokittelun ja esinetutkimuksen lisäksi tutkin riipuksia kognitiivisen arkeologian keinoin. Kognitiivinen arkeologia tarkastelee symbolien käyttöä ja merkitystä muinaisten ihmisten käyttäytymisessä. Lintuaihe on ollut tärkeä ihmisille suomalais-ugrilaisella alueella ja kognitiivisen arkeologian avulla selvitän tutkielmassa millaisia uskomuksellisia ja mytologisia merkityksiä linturiipusten taustalla mahdollisesti on. Tutkimusaineistossani on 66 linturiipusta, joista 48 on muodoltaan litteää linturiipusta ja 28 plastista, eli kolmiulotteista riipusta. Tutkielmassa olen selvittänyt linturiipusten löytöpaikat maakunnittain ja millaista löytökonteksteista riipukset ovat löytyneet. Linturiipuksia on löytynyt 17 polttokalmistoista, 1 ruumishaudoista ja loput kätkö- ja irtolöytöinä. Metallinetsinnän tuloksena linturiipuksia on löytynyt viime vuosina runsaasti Kanta-Hämeessä aktiivisen etsinnän tuloksena. Tutkimuksen tuloksena linturiipukset ajoittuvat karkeasti 900-luvun lopulle ja 1000–1200-luvuille. Ruumishautauksista löytyneet rahat ovat tärkeitä esineitä arkeologeille tarkan ajoittamisen suhteen. Maantieteellisesti litteät linturiipukset, riippuen linturiipustyypistä, sijoittuvat pääasiallisesti Satakuntaan, Varsinais-Suomeen ja eritoten Hämeeseen. Plastisten linturiipusten suurimpia levintäkeskittymiä ovat Pirkanmaa ja Luovutettu Karjala. Sekä litteillä että plastisilla linturiipuksilla on yhteyksiä Venäjälle, josta esineitä on kulkeutunut Suomeen kauppa- tai lahjatavaroina. Tutkimukseni mukaan linturiipuksia on myös todennäköisimmin valmistettu Suomessa. Tutkimassani aineistossa on nähtävissä muutos hautaustavoissa polttokalmistoista ruumiskalmistoihin. Tämä on tuonut muutoksia hautaustapoihin ja käsityksiin kuolemasta. Monet linturiipuksista muistuttavat vesilintua. Vesilinnut ovat suomalais-ugrilaisten kansojen merkitysmaailmaa luomismytologioiden kautta.

From a find to an ancient costume - reconstruction of archaeological textiles Costume tells who we are. It warms and protects us, but also tells about our identity: gender, age, family, social group, work, religion and ethnicity. Textile fabrication, use and trade have been an important part of human civilization for more than 10 000 years. There are plenty of archaeological textile findings, but they are small, fragmentary and their interpretation requires special skills. Finnish textile findings from the younger Iron Age have already been studied for more than hundred years. They have also been used as a base for several reconstructions called muinaispuku , ancient costume. Thesis surveys the ancient costume reconstruction done in Finland and discusses the objectives of the reconstruction projects. The earlier reconstruction projects are seen as a part of the national project of constructing a glorious past for Finnish nationality, and the part women took in this project. Many earlier reconstructions are designed to be festive costumes for wealthy ladies. In the 1980s and 1990s many new ancient costume reconstructions were made, differing from their predecessors at the pattern of the skirt. They were also done following the principles of making a scientific reconstruction more closely. At the same time historical re-enactment and living history as a hobby have raised in popularity, and the use of ancient costumes is widening from festive occasions to re-enactment purposes. A hypothesis of the textile craft methods used in younger Iron Age Finland is introduced. Archaeological findings from Finland and neighboring countries, ethnological knowledge of textile crafts and experimental archaeology have been used as a basis for this proposition. The yarn was spinned with a spindle, the fabrics woven on a warp-weighted loom and dyed with natural colors. Bronze spiral applications and complicated tablet-woven bands have possibly been done by specialist craftswomen or -men. The knowledge of the techniques and results of experimenting and experimental archaeology gives a possibility to review the success of existing ancient costume reconstructions as scientific reconstructions. Only one costume reconstruction project, the Kaarina costume fabricated in Kurala Kylämäki museum, has been done using as authentic methods as possible. The use of ancient craft methods is time-consuming and expensive. This fact can be seen as one research result itself for it demonstrates how valuable the ancient textiles have been also in their time of use. In the costume reconstruction work, the skill of a craftswoman and her knowledge of ancient working methods is strongly underlined. Textile research is seen as a process, where examination of original textiles and reconstruction experiments discuss with each other. Reconstruction projects can give a lot both to the research of Finnish younger Iron Age and the popularization of archaeological knowledge. The reconstruction is never finished, and also the earlier reconstructions should be reviewed in the light of new findings.

Susiluolan arkeologiset kaivaukset vuosina 1997-2000 ja 2003-2006 olivat arkeologisesti ja tiedeviestinnällisesti poikkeukselliset. Susiluolan tutkijat julkaisivat pian tutkimusten alettua löytäneensä mahdollisia jälkiä Neandertalin ihmisestä. Tulkinnat herättivät poikkeuksellisen paljon huomiota sanomalehdissä sekä keskustelua ja kritiikkiä myös arkeologian tieteenalan sisällä. Tiedekiista aiheen ympärillä eli niin populaarissa mediassa kuin tieteellisillä foorumeilla. Työssäni tutkin Susiluola-uutisointia painopisteinäni uutisoinnin määrän, sävyn ja aiheiden kehittyminen suhteessa arkeologisten kaivaustutkimusten etenemiseen. Työssäni tutkin tiedekiistan eri tasojen vuorovaikutusta toisiinsa ja tiedekiistan leviämistä median tasolta toiselle. Analysoin lisäksi, onko populaari uutisointi kielteistä arkeologian alan julkisuuskuvalle. Aineistoni kattaa Helsingin Sanomien ja Pohjalaisen Susiluolaa käsittelevät jutut vuosilta 1995-2006. Sanomalehtijuttuja on yhteensä 98. Sanomalehtiaineiston rinnalla tutkin tieteenalan omaa keskustelua, jota käytiin erityisesti Tieteessä tapahtuu -lehdessä ja Fennoscandia Archaeologicassa sekä Muinaistukija ja Kivi -lehdissä. Vertailen valtakunnallisella ja paikallisella tasolla Susiluolan uutisoinnin eri ilmiöitä sekä populaaria sanomalehtiaineistoa ja tieteenalan sisäistä keskustelua. Olen käyttänyt tasojen ja tiedekiistaan liittyviä teorioita eri medioiden yhteistoiminnan ja vuorovaikutuksen tutkimuksessa. Olen käyttänyt määrällisiä ja laadullisia menetelmiä yhdessä. Olen lähiluennan kautta tehnyt kontekstuaalista analyysia lehtijuttujen sisältöjen ja suhteiden välisestä vuorovaikutuksesta. Intertekstuaalisuuden käsitteen kautta analysoin eri viestinnän tyylien sekoittumista ja välittymistä tasolta toiselle ja genrestä toiseen kuten tutkimusjulkaisuista sanomalehtiuutisiin. Keskeisin tutkimustulokseni on, että Susiluolan löytöjen tulkinnoista käydyn kiistan rinnalla eri medioissa elää mediatilan hallintaan, tutkijan rooliin ja tiedeviestintään liittyvä tiedeviestinnän kiista, jossa erilaiset tiedeviestintästrategiat ja käsitykset oikeasta tiedeviestinnästä törmäävät. Kyse on erityisesti mediatilan hallintaan liittyvästä keskustelusta, jossa eri osapuolet pyrkivät määrittelemään populaarissa mediassa esiintyvää oikeaa tulkintaa. Eri tiedeviestinnän tasot populaarista mediasta tiedejulkaisuihin vaikuttavat toisiinsa tiedekiistan levitessä. Arkeologian alalle kielteistä julkisuutta aineistosta oli kuitenkin vain pieni osa. Tiedekiista on ollut osaltaan tekemässä Susiluolan tutkimuksia tunnetuiksi.

Tutkielma tarkastelee metallinetsinharrastusta yhden harrastajaryhmän tietyllä alueella tuottaman aineiston näkökulmasta. Työn tarkoitus on kartoittaa ja kuvata Kanta-Hämeen menneisyyden etsijöiden (K-HME) toimintaa vuosina 2010-2016 Kanta-Hämeen ja sen ympäristön alueella. Aineistona ovat ryhmän jäsenten ja siihen liittyvien henkilöiden tekemät metallinetsinlöydöt sekä niiden paikkatiedot. Aineisto käsittää 267 löytökokonaisuutta ja sen tiedot on koottu yhteen löytöluetteloista, Muinaiskalupäiväkirjasta ja muinaisjäännösrekisteristä. Metallinetsinharrastusta lähestytään ensin tutkimuskirjallisuuden sekä harrastajille tehtyjen kyselytutkimusten kautta, ja samalla luodaan katsaus harrastuksen kehitykseen sekä Suomen että Euroopan tasolla. Metallinetsinharrastus alkoi kasvattaa suosiotaan Suomessa 2010-luvulla, ja Museovirastolle tulleiden irtolöytöjen määrä moninkertaistui aikaisempaan verrattuna. Metallia saa Suomessa etsiä melko vapaasti jokamiehenoikeuksien rajoissa, eikä etsintää ole rajoitettu lainsäädännöllä samalla tavoin kuin osassa Euroopan maista. Metallinetsinlöydöt ovat tyypillisesti irtolöytöjä, mutta alkuperäisen kontekstin puuttumisesta huolimatta ne voivat antaa tutkimukselle arvokasta arkeologista tietoa, jos aineiston erityispiirteet ja rajoitukset otetaan huomioon. Löytökokonaisuudet keskittyvät ensin Hämeenlinnan, Hattulan ja Janakkalan alueelle sekä myöhemmin myös Valkeakosken ja Vesilahden kuntiin. Löytökokonaisuuksien vuosittainen määrä on suurimmillaan harrastajaryhmän perustamisen jälkeen vuosina 2013-2014. Löytöpaikoista reilu 80% sijoittuu pellolle, loput n. 20% ovat metsä- ja muun maastotyypin kohteita. Suurin esineryhmä on koristeet ja puvun osat, sitten tulevat maksuvälineet ja kolmantena aseet. Aseiden sekä raudan suhteellisen suuri määrä on poikkeuksellista verrattuna kansainväliseen löytöaineistoon, samoin kuin etsinnän ulottuminen myös metsäalueille. Aineiston kvantitatiivisen analyysin perusteella voidaan todeta, että K-HME:n toiminta kehittyy tutkimusperiodin aikana kohti asiantuntijamaista toimintaa. Tämä näkyy mm. esineiden löytöpaikkojen ilmoittamisen tarkkuuden kasvuna ja löytökokonaisuuksien koon pienentymisenä. Paikkatietoanalyysien avulla selvitetään ensin kohteiden esiintymistiheyttä ja sitten niiden suhdetta ennen vuotta 2012 tunnettuihin kiinteisiin muinaisjäännöksiin. Heatmap-analyysi osoittaa, että löytökokonaisuuksissa on havaittavissa kaksi selkeää keskittymää, joista suurin ja tihein on Janakkalassa. Line to hub-analyysin avulla tutkitaan uusien löytöpaikkojen etäisyyksiä tunnettuihin kiinteisiin muinaisjäännöksiin. Noin neljäsosa metallinetsinnässä löydetyistä kohteista on alle 200 m säteellä tunnetuista muinaisjäännöksistä, kun taas hieman alle 40 % löytöpaikoista sijaitsee yli 500 m etäisyydellä ja muodostaa näin todennäköisesti uusia kohteita. Löytökokonaisuuksien levintä mukailee tunnetun rautakautisen asutuksen levintää tutkimusalueella. Aineisto antaa runsaasti aiheita jatkotutkimukselle.

Tutkielma käsittelee Mulanin saaren pohjoispuolelle 1600-luvulla uponnutta niin sanottua Mulanin hylkyä. Tutkielmassa selvitetään hylkytutkimukselle asetetun tutkimuskysymyksen kehittymistä vedenalaisen kaivauksen edetessä. Lisäksi tutkimus arvioi sitä, miten löytöaineisto ja sen monitieteellinen jatkotutkimus tukee ja täydentää hylyn identifiointia. Tutkielmassa käsitellään hylyn löytöhistoriaa, josta arkistotiedot ovat suppeat. Urheilusukeltajien sattumalta löytämä hylky ja siinä näkyvillä olleet kirkonkellot saivat Museoviraston kiinnostuksen heräämään. Tutkimussukellus osoitti, että kysymyksessä on pitkälle tuhoutunut vanha puuhylky, jossa osoittautui olevan runsas löytöesineistö. Vuonna 1988 aloitetut Mulanin hylyn tutkimukset jatkuivat aina vuoteen 1996. Tutkimuksen päätavoite, eli hylyn identifiointi, osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Laivan tyyppiä ei tarkalleen kyetä määrittämään, mutta sen otaksutaan olevan pienehkö rannikkoalus, joka lähinnä muistuttaa lotjaa. Sen sijaan löytöaineistosta oli suuri apu laivan iän määrittämisessä. Tärkeimpänä löytöaineistona rahat täsmentävät laivan uponneen 1600-luvun alkupuolella. Dendrokronologinen tutkimus osoittaa laivassa käytetyn puuaineksen olevan Tukholman ympäristöstä, ja puut on kaadettu 1600-luvun alussa. Arvion mukaan rakennuspaikka on Suomen alueella jollakin kruunun varveista, joita oli useita etelärannikon alueella. Tämä tutkielma käsittelee Mulanin hylyn löytöaineistosta niitä esineitä, jotka kyettiin jatkotutkimuksella ajoittamaan 1600-luvun käyttöesineiksi ja tarvikkeiksi.

Tutkielmassa kehitettiin sekä testattiin uutta menetelmää Kansalliskirjaston Fragmenta membranea -kokoelman pergamentista valmistettuihin raamattufragmentteihin. Näitä fragmentteja on yhteensä viidestäkymmenestäkolmesta rekonstruoidusta keskiaikaisesta Raamatusta, ja ne sisältävät vähimmillään yhden lehden ja enimmillään jopa 80 lehteä. Aineisto koostui neljästäkymmenestäseitsemästä rekonstruoidusta kirjasta sekä kahdeksastakymmenestäyhdeksästä lehdestä tai kaksoislehdestä. Aineistoon kuului sekä glossattuja että ilman glossaa olevia Raamattuja. Glossatut Raamatut edustavat kaupungeissa yliopisto-opiskelijoiden tarpeisiin tehtyjä kirjoja ja niiden ajoitukset painottuvat aineiston myöhäisempään päähän. Varhaisemmat Raamatut valmistettiin puolestaan pääosin luostareissa. Kehitetyllä menetelmällä pergamenttifragmentin neliömassa (g/m2) eli massan (g) suhde määrään (m2) voidaan luotettavasti laskea kajoamatta destruktiivisesti itse tutkimusaineistoon. Neliömassaa käytetään paperiteollisuudessa tarkasteltaessa paperin ja pahvin paksuutta. Laskettuja neliömassa-arvoja puolestaan voidaan verrata toisiinsa, mikä mahdollistaa pergamenttifragmenttien välisen laadun vertailun. Aiemman pergamenttifragmentteihin kohdistuneen tutkimuksen perusteella on tuotu esiin, että pergamentti muuttuu ohuemmaksi sitä mukaan mitä enemmän sen tuotanto siirtyy luostareista kaupunkeihin ja valmistus muuttuu ammattimaisemmaksi. Tässä työssä käsitelty aineisto näyttää neliömassojen perusteella noudattavan aiempaan tutkimukseen perustavaa hypoteesia siitä, että näin todella tapahtuu. Pienempi neliömassaluku kuvastaa laadullisesti ohuempaa ja siten ajallisesti ja työllisesti vaativampaa pergamentinvalmistusta. Työssä havaittiin myös ero Raamattujen ja glossattujen Raamattujen välillä. Glossattujen Raamattujen pergamentin paksuus on selkeästi pienempi, kuin sellaisten aineiston Raamattujen, joissa glossaa ei ole. Raamattujen valmistuspaikoista Ranska nousee esiin neliömassoiltaan pienimpien Raamattujen osalta. Tätä puolestaan selittää Pariisin kaupungin merkitys kaupallisessa kirjatuotannossa keskiajalla.