Browsing by discipline "General History"

This study focuses on the developments of the Roman Catholic Church, particularly its emergence as a persecuted sect, all the way to becoming a respected institution, the official religion of the Empire, which gave continuity to the role of imperial power with global ambitions and dimensions. It is generally agreed by historians that the Holy Roman Empire started in the year 800 AD, via the coronation of Charlemagne by pope Leo III at the St. Peter’s Basilica in Rome. This thesis argues that such empire, even if at first devoid of bona fide structures that would render an imperial title appropriate, in fact had its beginnings much earlier than in the 8th century. Throughout this study, key dates are presented and shed light upon, so as to support the claim that already in the 4th century a Church establishment was growing exponentially, in terms of membership, wealth, and reputation, particularly through crucial imperial decrees that lent further credence to religious authorities in their claims of legal basis and divine right to govern the west. With focus on political measures and achievements on the part of the Church authorities, with special attention to the papacy, the concept of imperial regency is used to explain the many centuries necessary for the empire to be brought back. It was the Church the one actor capable of maintaining the Roman imperial legacy in the west after it fell in the 5th century. Despite having re-created the title of emperor, via an alliance with the powerful Franks, the Church, led by the pope, acted as the sole and real governor of a renovated, overwhelmingly Christian Empire.

Tutkielmani tarkastelee käsityksiä ruumiista englantilaisessa kulttuurissa n. 1700-1780. Ruumiin historia on varsin uusi historiantutkimuksen ala ja sitä on leimannut feministinen tutkimusote, joka on keskittynyt diskurssiin naisen ruumiista ja seksuaalisuudesta. Itse kuitenkin lähestyn ruumista sen sivuutetun ulottuvuuden, ruumiineritteiden, kautta ja yhdistän käsitykset myös toiminnan tasolle. Tarkastelen erittävää ruumiista kulttuurihistoriallisesti sijoittamalla sen kahteen 1700-luvulla merkittävään kontekstiin: lääketieteeseen ja kohteliaisuuskulttuuriin. Tällä pyrin paitsi avaamaan ruumiiseen ja ruumiineritteisiin liittyvien käsitysten kirjoa myös osoittamaan näiden kahden kontekstin väliset vuorovaikutussuhteet. Lääketieteen ja kohteliaisuuskulttuurin puitteissa käsittelen erittävää ruumista mahdollisimman kokonaisvaltaisesti niin fysiologian, terveydenhoidon, hajujen, hy­gienian, aineellisen kulttuurin kuin sosiaalisten suhteiden kannalta, käyttäen lähteinäni mm. lääketieteellisiä tekstejä, kaunokirjallisuutta, matkakertomuksia, päiväkirjoja, kirjeitä, lehtiä ja muuta kohteliasta kirjallisuutta. Käsitykset erittävästä ruumiista osoittautuvat moninaisiksi, jopa ristiriitaisiksi. Toi­saalta lääketiede korostaa ruumiin avoimuutta ja eritteiden vapautta, toisaalta kohteliaisuus vaatii ruumiintoimintojen suhteen pidättyväisyyttä. Tämän moninai­suuden pohjalta kritisoin mm. Norbert Eliaksen sivilisaatioteoriaa ja osoitan näiden vastakkaisten käsitysten tilannesidonnaisuuden, joka mahdollistaa nii­den samanaikaisen olemassaolon. Kohteliaat herrasmiehet ja -naiset ovatkin kovin kiinnostuneita erittävistä ruumiistaan: ihmiset tarkkailevat eritteitään saadakseen tietoa ruumiin sisältä sekä toisten eritteitä karsiakseen kaiken eläimellisen ympäriltään ja kaunokirjallisuudessa ne ovat naurun ja huvituksen lähde. Vuorovai­kutus lääketieteellisen ja kohteliaan kulttuurin välillä osoittautuukin varsin tiiviiksi: kohteliaisuuden takana vaikuttavat periaatteet näkyvät myös lääketieteessä ja toisaalta lääketiede tunkeutuu mm. kohteliaaseen kieleen, hämärtäen näin kontekstien välistä rajaa.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin löytöretkien kuvauksia kolmessa 1950-luvulla julkaistussa lukion historian oppikirjassa sekä kolmessa vuonna 2016 julkaistussa lukion historian HI1-kurssia varten julkaistussa oppikirjassa. Tutkielmassa vertailen myös näiden eri ajankohtina julkaistujen oppikirjojen kuvauksia löytöretkistä. Tutkielmassa vastaan siihen, mistä näkökulmista oppikirjat löytöretkiä tarkastelevat, miten nämä näkökulmat mahdollisesti eroavat oppikirjojen ja vuosikymmenten välillä sekä millaista kuvaa oppikirjat rakentavat Euroopan ja muiden alueiden rooleista löytöretkien historiassa. Näiden kysymysten kautta tutkin, miten moniperspektiivisesti löytöretkiä käsitellään lukion historian oppikirjoissa. Keskityn tutkielmassa erityisesti tarkastelemaan oppikirjojen kuvauksia löytöretkien syistä sekä edellytyksistä, varsinaisista matkoista ja löytöretkeilijöistä sekä löytöretkien seurauksista. Tutkielmani kannalta tärkeitä käsitteitä ovat moniperspektiivisyys sekä eurosentrismi. Moniperspektiivisyyden määrittelen tutkielmassa useiden eri näkökulmien huomioimiseksi historiallisista tapahtumista kerrottaessa. Eurosentrismin määrittelen tarkoittavan menneisyyden kuvaamista tavalla, jossa Eurooppa nähdään muita alueita keskeisemmässä roolissa historiallisena toimijana. Tutkielmassa lähestyn lähdemateriaaliani lähiluvun metodin kautta. Lähilukuun kuuluu lähdemateriaalin analysointi niin kokonaisrakenteen, virkkeiden kuin yksittäisten sanojen tasolla. Nämä eri analyysitasot kulkevat mukana läpi tutkielman. Tutkituissa 1950-luvulla julkaistuissa oppikirjoissa löytöretkien syynä painotetaan kaupankäyntiä, mutta tämän rinnalle löytöretkien syiksi nostetaan myös kristinuskon levittäminen sekä seikkailunhalu. Näissä oppikirjoissa muiden alueiden tai maiden edellytyksiä vastaaville matkoille ei nosteta esiin. Tutkituissa kolmessa vuonna 2016 julkaistussa oppikirjassa kaikissa nostetaan esiin kysymys ”Miksi juuri Eurooppa?”, mutta aiheen käsittely tapahtuu kuitenkin pitkälti näkökulmasta ”Miksi Eurooppa?”. Myös näissä oppikirjoissa löytöretkien syitä lähestytään painottaen kaupankäynnin näkökulmaa. Euroopan rinnalle voimakkaimmin nostetaan Kiinan mahdollisuudet vastaaville löytöretkille. Kokonaisuutena oppikirjoissa pohditaan niukasti löytöretkiin liittyvää kielenkäyttöä sekä sanavalintoja. Tällaista pohdintaa ei ole laisinkaan 1950-luvulla julkaistuissa oppikirjoissa, mutta se ei ole johdonmukaista myöskään vuonna 2016 julkaistuissa oppikirjoissa. Kolonialismin käsitettä ei 1950-luvulla julkaistuissa oppikirjoissa määritellä, uudemmissakin yksipuolisesti. Tosin tähän määritelmään tuo jonkin verran syvyyttä löytöretkien seurausten käsittely. Tutkituissa kolmessa 1950-luvun oppikirjassa löytöretkien seurauksia tarkastellaan eurosentrisestä näkökulmasta, painottaen voimakkaasti kaupankäyntiä ja korostaen sen molemminpuolisuutta. Uudemmissa oppikirjoissa on havaittavissa enemmän pyrkimystä seurausten moniperspektiiviseen tarkasteluun. Tarkastelussa painottuu taloudellinen näkökulma ja esimerkiksi orjuutta kuvataan rationaalisesti. Löytöretket esitetään pohjimmiltaan maailmaa yhdistäneenä tapahtumasarjana.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee 1660 – 1720-luvuilla toimineiden merirosvoyhteisöjen vallanjakoa ja päätöksentekoprosessia, jotka vaikuttivat heidän laatimien sopimusartikkelien sisältöön. Merirosvoyhteisöt olivat valtiosta riippumattomia itsenäisiä toimijoita, joiden tarkoituksena oli kerätä mahdollisimman paljon ryöstösaalista. Heidän täytyi luoda yhteisön jäsenien kesken yksityiskohtaiset säännöt, jotka kontrolloivat käytöstä ja ryöstösaaliin jakoa, koska purjelaivan operointi vaati sisäistä hierarkiaa ja organisointikykyä. Laajemmassa kontekstissa tutkimuksen käsittelemä aikakausi liittyy kansainvälisen kaupan ja siirtomaavaltojen kehitykseen, jotka loivat merirosvoyhteisölle hetkellisesti otolliset olosuhteet. Vastaan tutkielmassa kysymyksiin: Miksi ja miten vallanjako ja päätöksentekoprosessi merirosvoyhteisöissä muodostui? Miten ne toimivat käytännössä ja mitä siitä seurasi? Aiempi tutkimus merirosvoyhteisöistä jakaantuu kahteen koulukuntaan. Pitkään vaikuttaneen teorian mukaan merirosvot muodostivat demokraattisia yhteisöjä, jotka ryhtyivät kapinaan vallinnutta yhteiskuntajärjestelmää vastaan tasa-arvoaatteiden innoittamana. Viimeisin tutkimus argumentoi, että merirosvoyhteisöjen hierarkia perustuu suoraan heidän kokemuksiinsa laillisista yhteiskunnista. Esitän työssäni, että yhteisöt eivät olleet niin selkeästi jommankumman teorian mukaisesti muotoutuneita, vaan ennemminkin jotain siltä väliltä. Laajempi lähteiden tarkastelu ja valtiosta riippumattomien itsenäisten toimijoiden kehityksen huomioon ottaminen antaa paremman käsityksen merirosvojen yhteisöistä. Suurin osa tutkielmassani käytetystä aineistosta on oikeudenkäyntien yhteydessä syntyneitä kuulustelu- ja oikeusistuntojen pöytäkirjoja. Tutkimuksessa esittämäni relevanteimmat tiedot on saatu muutamista merirosvojen panttivankien kirjoittamista päiväkirjoista, jotka kuvaavat mm. yhteisöjen käytäntöjen ja sosiaalisten suhteiden erikoispiirteitä Esitän, että 1660-luvun alkanut kehitys merirosvoyhteisöjen toimintaa määritelleissä artikkeleissa on osa laajempaa kehitystä, jossa ei-valtiolliset toimivat loivat sisäisen hierarkian toimintansa mahdollistamiseksi. Kehityksellä on vahvat yhteydet aiempiin merenkäyntiyhteisöihin, joissa on ollut tapana antaa merimiehille mahdollisuus osallistua laivan päätöksentekoon tietyissä tilanteissa. Valtioiden harjoittama kaapparitoiminta lisäsi merimiesten valtaa laivojen hierarkiassa ja aiheutti merirosvouksen lisääntymisen rauhanaikana. Merirosvot jatkoivat laillisten yhteisöjen tapoja ja käytäntöjä. Samaan aikaan siirtomaihin levisi siirtolaisuuden seurauksena tasa-arvon ja uskonnonvapauden aatteita, jotka olivat saaneet vaikutteita Englannin 1600-luvun vallankumouksista. Merirosvouksesta tuli täysin laitonta toimintaa 1720-luvulla, mikä johti siihen, että merirosvoyhteisöjen jäsenet joutuivat tekemään yhteistyötä keskenään. Laittomuus aiheutti sen, että merirosvot omistivat kollektiivisesti käyttämänsä laivat, jolloin heidän täytyi laajentaa päätöksentekoprosessia kattamaan aiempaa suurempi osa yhteisön jäsenistä. Yhteisöjen organisaatiorakenteissa oli vaihtelua, riippuen sen jäsenien taustoista ja kyvyistä johtaa purjelaivoja. Toiset yhteisöt olivat hyvin hierarkisia ja niiden valtarakenteet pysyivät staattisina, kun taas joissain yhteisöissä kapteenit ja muut merkittävät upseerit vaihtuivat usein miehistön äänestyksien perusteella. Yhteisöjen rakenne vaihteli sitä mukaa, kun niihin liittyi uusia jäseniä ja niistä erottiin, mikä mahdollisti tapojen ja käytäntöjen leviämisen yhteisöjen välillä. 1720-luvun lopulla valtakuntien toimet merirosvouksen tukahduttamiseksi olivat tehneet toiminnan hankalaksi. Sen seurauksesta poikkeukselliset merirosvoyhteisöt katosivat, eikä tutkimaani ilmiötä enää esiintynyt.

The aim of this thesis is to offer an interpretative analysis of the epistemological role of animals in the early modern intellectual culture. I seek to investigate those ideals of knowledge-making that guided early modern people to write about animals in highly intertwined literary genres referred to here as the perspectives of the emblematic worldview, travel writing and anatomy. More specifically, I focus on the knowledge claims related to the elephant as a special, unfamiliar animal that intrigued the authors and readers alike. I regard the representations of this animal as tangible epitomes of the past epistemic practices which endeavoured to capture the visions of animals into the anthropocentric cognitive universe. My purpose is to make a critical reading of these practices by asking what the desired forms of making zoological knowledge were, and how the knowledge of this type was acquired and produced in practice during the early modern era. The timeframe of this study covers the period from 1620s to 1720s. My textual source material consists of natural historical treatises, religious sermons, fable books, geographical atlases, travel writings, advertising pamphlets, local newspapers, medical monographs and anatomical observational reports all of which have been published in England. In addition to these written sources, I also interpret several frontispieces and other images which are taken from these diverse literary products. I analyse this material by relying on the constructivist framework of the new intellectual history and its emphasis on language and textuality. In the previous research, this interdisciplinary mode of study has been referred to as “cultural studies of scientific knowledge”. More specifically, I seek to follow the perspective used by Katherine Acheson who has studied the connections between disparate fields of knowledge and their shared illustrative conventions during the early modern era by extending the field of literary criticism towards visual culture studies. In the course of my study, I address also other scholars who have paid attention to the literary culture of this era, applied rhetorical analysis to historical sources, and theorised about past epistemic practices. These scholars include James J. Bono and Peter Harrison, who have investigated the religious epistemology of the early modern intellectual culture, Jonathan P. A. Sell and David Spurr, who have explored the rhetorical universe of travel writing, and Ken Alder, Bruno Latour and Steven Shapin, who have contributed to the theoretical study of the past forms of knowledge-making. The results of this study imply that the perspectives of the emblematic worldview, travel writing and anatomy were characterised by distinct ideals of knowledge-making which guided the authors to give different interpretations of animals and their meaning in the world. For the theologians and other writers embracing the emblematic worldview, the created universe was a symbolic network of religious signs where idealised animal characters delivered heavenly wisdom to the sinned humans. Although some of the religiously oriented travel writers seem to have shared this view, the authors in this genre aimed, for the most part, to provide secular descriptions of the exotic beasts that both terrified and entertained the curious observers in the tropics. Their desire to map the fauna of such foreign locales by utilising the practices of scholarly observing reflects their adherence to the new sense-based epistemology and its emphasis on the first-hand witnessing of natural facts. This epistemology appears to have dominated particularly the worldview of the physicians and other practitioners of anatomy who examined myriads of animal bodies in order to comprehend and marvel the divine mechanics hidden beneath their skin. Nevertheless, this study suggests that there were also other, somewhat conflicting tendencies that affected the early modern knowledge-making practices. Firstly, the authors could employ knowledge claims simultaneously from different literary genres thus blurring the boundaries between the three perspectives of the emblematic worldview, travel writing and anatomy. With respect to the elephant, for example, the theologians could rely on the latest natural historical information when they elaborated the nature of the biblical Behemoth. Similarly, the anatomists did not hesitate to enhance their dissection reports of the deceased elephants with references to travellers’ tales and prevailing religious beliefs. Secondly, the tension between the old and the new epistemic practices was often complex and multifaceted. Although the authority of the emblematic worldview was declining in the face of the new sense-based epistemology, it seems that some remains of this traditional explicatory framework did survive in the margins of the knowledge-making practices. These remaining traces of the emblematic worldview derived from theology, and reflected the heavy influence of religion that appears to have permeated every aspect of the early modern intellectual culture. It was especially the old idea of nature as the second divine book that continued to inspire the authors across the different genres. The theologians and the anatomists, who were most prone to utilise this trope, did clearly modify the meaning of the metaphor according to the changing epistemic practices. Accordingly, the natural epistle that the anatomists read was an open and direct book which lacked the symbolic significations that could still be found from the interpretations of the theologians and other authors who read the divine word by esoteric means. Regardless of their differing backgrounds, however, all of these authors contributing to zoological study during this era seem to have regarded animals through the anthropocentric religious framework where brute beasts existed below human beings and outside the established norms of moral reference applied to men. In this context, it would seem that the common ideal for reading the book of nature was derived from the biblical myth told in the Genesis which eulogised Adam’s capability of naming and mastering the animals in Paradise. Apparently, this was one of the powerful ancient legends that could still stubbornly resist the prevalent trend of relinquishing all traces of the emblematic lore.

The purpose of this study is to create a comprehensive picture of exorcisms performed on the British Isles between 1550 – 1700. By reading all of the pamphlets from England, Scotland and Ireland that include exorcism narratives, a much more varied picture is formed when compared to older studies. The end of the 16th century saw a growing conflict between the Calvin-leaning Church of England, Luther-leaning Puritans and the Roman Catholics regarding the performance of exorcisms. The Church of England saw exorcisms as an example of 'popish' superstition and denied the possibility of successful exorcisms. The dissenting sect of Puritans wanted to modernize the rite from superstitious influences and the Catholics saw the performance of exorcisms as a way to convert the laity back to the Catholic faith. The pamphlets published during the late 16th century are mostly polemic and contain extensive prefaces detailing the author's stance regarding exorcism. The Church of England was able to solidify its power and effectively disallow the clergy from performing exorcisms and drive out the Catholics at the start of the 17th century and effectively stopped the publication of both witchcraft and exorcism pamphlets as a result. However, the creation of a Protestant unity had not been succesful. The Catholic connections of King Charles I, the following civil war and interregnum around the middle point of the 17th century caused a fragmentation of religious unity and made witchcraft fears increase once again. Witchcraft pamphlet publishing saw a revival first, followed a decade later by new exorcism pamphlets. As the clerical exorcisms were still seen as 'popish' superstition, the exorcists of these new pamphlets came from the laity and medical professions. Superstitious 'white magic' cures performed by the laity, cunning-folk as they were known, made up a large portion of healing during the early modern era, so they also had to deal with demonic possession and witchcraft quite often. The witchcraft trials of England and Scotland were secular affairs due to legislation, and usually involved medical professionals in order to distinguish between natural and supernatural symptoms. Thus medical professionals had a working understanding of possession and made up the majority of the late 17th century exorcists. The fragmentation of the authority on exorcism methods in England, as opposed to the Catholic continent, meant that both the performers and the methodology became mixed; elements of old conjuration magic, superstitious spells and medicine were used side by side. The later pamphlets either told of miraculous events and cures or advertised the accomplishments of various physicians. The very end of the 17th century saw the release of heavily sceptical pamphlets, as the scepticism towards the supernatural in English society was at its highest. The most revealing were the mentions of unsuccessful exorcism attempts that usually preceded the main exorcist’s successful attempt. The pamphlets, whether they told of actual events or were works of fiction, were merely the tip of the iceberg, many attempted exorcisms were either unsuccessful or didn't even end up on print. By going beyond the previous focus on the exorcism controversy of the end of the 16th century, a very different view of the scope and depth of the beliefs in possession and exorcism and how strong they were well into the 17th century is gained.

Viime vuosisadan puolivälissä suomalaisissa naistenlehdissä alettiin kasvavalla tahdilla mainostaa kertakäyttöisiä kuukautistuotteita. Kun vielä 1900-luvun alussa ei ollut tavatonta, ettei nainen käyttänyt minkäänlaista kuukautissuojaa, viimeistään vuosisadan lopulla kertakäyttöisistä kuukautissuojista oli tullut kyseenalaistamaton osa suomalaisten menstruoijien arkea. Kuukautiset, aihe, jota vuosisatojen ajan olivat määritelleet häpeä, kansanperinne, uskonto ja yleinen häveliäisyys, tulivat naisten kuluttajalehtien sivuilla ”näkyviksi” erityisesti sotien jälkeisessä, hyvinvointivaltiotaan kiivaasti rakentavassa Suomessa. Tutkin työssäni tätä kulttuurihistoriallista muutosta, joka mahdollisti tehdasvalmisteisten kuukautistuotteiden markkinoiden synnyn Suomessa. Tutkimukseni on ensimmäinen kertakäyttösiteisiin ja kuukautisten historialliseen kaupallistumiseen keskittyvä tutkimus Suomessa. Alkuperäislähteideni ytimen muodostavat suomalaisen Eeva-lehden sivuilla 1950–60-luvuilla ilmestyneet kuukautissuojamainokset. Niiden pohjalta tarkastelen, kuinka kuukautiset tuotiin kaupungistuvassa Suomessa kulutuskulttuurin piiriin, ja kuinka mainosten kaupallisessa ympäristössä kuukautisista alettiin puhua. Toisaalta kysyn myös, millaista kuvaa modernista naisruumiista 1900-luvun puolenvälin kuukautissuojamainonta tuotti, ja mitä se voisi kertoa laajemmin kuukautiskäsityksistä ja niiden muutoksesta Suomessa. Lähestyn mainoksia lähtökohtaisesti kulttuurihistoriallisina lähteinä, joiden visuaalisten ja verbaalisten merkityksellistämisen tapojen äärelle työssäni paneudun. Ammennan näkökulmia myös feministisen tutkimusperinteen näkemyksistä moderniteetistä, sukupuolitetusta kehosta ja seksuaalisuudesta. Yhteensä tarkastelemiani mainoksia on 281 kappaletta, joista noin puolet kattaa suomalaisten kuukautissuojamerkkien mainoksia ja puolet yhdysvaltalaisen Tampax-merkin mainoksia. Olen täydentänyt aineistoani joukolla lehdissä ilmestyneitä artikkeleita ja kyselypalstoja koskien kuukautisia ja naisten lisääntymisterveyttä, ymmärtääkseni laajemmin sitä mainosten kulttuurista taustaa, josta niiden viestit ja merkitykset rakentuvat. Arkitodellisuudelle olen hakenut peiliä kuukautiskokemuksia kartoittaneista aiemmista tutkimuksista, sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran säilyttämästä kuukautiskyselystä. Tulkitsen mainosaineistoni valtavan määrällisen kasvun 50–60-luvuilla kertovan yhtäältä suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja elintason noususta, mutta myös naisten vahvasta asemasta kulutusyhteiskunnan kasvussa. Kuukautissuoja-mainoksissa kulttuurisesti edelleen likaiseksi ymmärretty kuukautisvuoto hävitettiin pois näkyvistä mitä erilaisimmin piilottamisstrategioin. Tutkimani mainokset esittävät kuukautiset asiana, josta nainen haluaa vapautua ja tarjoavat tuotteitaan ratkaisuksi kaikkeen kuukautisiin liittyvään epämukavuuteen. Samalla niissä tuotetaan kuvaa naiskehosta, jonka täytyy jatkuvasti hallita omaa biologista toimintoaan sosiaalisen häpeän vaaralta. Erityisesti yhdysvaltalaisissa mainoksissa kehon ulkoinen pinta korostuu mainosten valkoisien, keskiluokkaisten ja hoikkien mallien kehoissa. Viimeistään 60-luvun lopulla mainoskuvien naisruumiille asettamissa ristiriitaisissa tehtävissä tulee mielestäni näkyville myös laajempi kodin piiristä irtoavan naiskuvan pirstaloituminen 1900-luvun puolivälissä. Esitän tutkimuksessani, että mainosten lukeminen yksiselitteisesti naisia alistavina ja heitä kaupallisen itsen tuottamiseen ajavina on tulkintana liian yksiselitteinen. Vaikka mainoksissa liioitellaan viestiä tuotteen välttämättömyydestä naiskehon norminmukaiseen ylläpitoon, niissä tarjotaan myös tapoja muuttaa aiempia viktoriaanisia käsityksiä kuukautisista ja naiskehon pystyvyydestä. Keskeinen tutkimukseni argumentti on, että mainosten ristiriitaiset viestit kuukautisten hallinnasta ja toisaalta niistä vapautumisesta tuskin näyttäytyivät aikalaisilleen saman ristiriidan kautta, kuin nykypäivän katselijalle. Varhaisten kuukautissuojamainosten muotoilemat viestit ja tavat esittää kuukautiset ja naiskeho ovat toisaalta pitäneet pintansa historiallisesti aina näihin päiviin saakka ja siksi avaavat mielestäni väylän tarkastella kriittisin silmin myös niitä kuukautistabua toisintavia historiallisia jatkuvuuksia, jotka kuukautisaiheen avoimuutta korostavassa ajassamme edelleen pitävät pintansa.

Tässä pro gradu -työssäni tutkin ulkopoliittisesti keskeisten suomalaisten poliitikkojen näkemyksiä liennytyksestä sekä liennytyksen kehittymistä supervaltojen ja Euroopan näkökulmasta. Tutkimuskysymykseni ovat, miten eri toimijat käyttivät termiä liennytys ja mitä he varsinaisesti tarkoittivat puhuessaan siitä. Miten ja miksi käsitykset liennytyksestä erosivat toisistaan ja miten ne muuttuivat tutkimusajanjaksona? Tutkimukseni aikarajauksen aloituspisteenä on Helsingin vuoden 1975 ETY-konferenssi ja päätöspisteenä Afganistanin miehitys vuodenvaihteessa 1979–1980. Näkökulmani on sekä aatehistoriallinen että käsitehistoriallinen, sillä poliittisten tapahtumien sijasta keskityn ensisijaisesti itse termin käyttöön, esiintymiseen ja merkitykseen kussakin kontekstissa ja osana toimijoiden omaa ajatusmaailmaa. Tutkimukseni keskeisimmän lähdemateriaalin muodostaa Suomen ulkoasiainministeriön arkistossa sijaitseva ministeriön poliittisen osaston muistiosarja. Tämän lisäksi olen hyödyntänyt Urho Kekkosen arkiston eri aineistoja, Urho Kekkosen julkaistuja puheita ja kirjoituksia sekä Ulkopoliittisia lausuntoja ja asiakirjoja-julkaisuja. Tulkintoja muodostaessani olen käyttänyt vertailupohjana liennytystä koskevaa aikakauden kirjallisuutta, sekä yhdysvaltalaisia ja saksalaisia lähteitä. Suomalaisille liennytys merkitsi ETYK:in kautta siirtymää pois kylmästä sodasta ja olosuhteiden normalisoitumista Euroopassa, mutta vastakkainasettelun tunnustettiin jatkuvan. Vaikka liennytystä tulkittiin myös supervaltojen suhteiden näkökulmasta, liennytyksen tärkein ulottuvuus suomalaisille oli sen eurooppalaisessa ulottuvuudessa. Siinä missä länsimaisessa liennytyskäsityksessä ihmisyksilö oli keskiössä, suomalaisille liennytys oli ensisijaisesti valtioiden välinen ilmiö, koska pohjimmiltaan liennytys merkitsi parempaa turvallisuustilannetta ja vapaampaa ulkopoliittista liikkumatilaa YYA-sopimuksen kautta Neuvostoliittoon sidoksissa olleelle Suomelle. Olosuhteen ohella liennytyksen nähtiin merkitsevän kylmästä sodasta poikkeavaa kanssakäymisen muotoa, jolla itä ja länsi olivat järjestäneet suhteensa. Sotilaallisen liennytyksen edetessä hitaasti suomalaiset alkoivat erityisesti vuodesta 1977 lähtien kiinnittää yhä enemmän huomiota myös aseidenriisuntaan osana liennytysprosessia. Perinteisesti epäonnistuneeksi tuomittu Belgradin kokous oli kuitenkin loppujen lopuksi suomalaisille helpotus, sillä pohjimmiltaan se turvasi liennytyksen jatkuvuuden, eikä presidentti Kekkosen ulkopoliittista perintöä, ETYK:iä, olisi voinut tuomiota epäonnistuneeksi. Liennytyksen ollessa vahvimmillaan suomalaiset esittivät näkemyksiä liennytyksen ulottamisesta Euroopan ulkopuolelle ja globaalin pohjoisen ja etelän välisiin suhteisiin. Liennytys haluttiin nähdä yleismaailmallisena. Kuitenkin mitä kireämmiksi idän ja lännen väliset suhteet kehittyivät 1970-luvun lopulla, sitä ponnekkaammin suomalaiset puhuivat liennytyksestä ainoana vaihtoehtona tai mahdollisuutena. Liennytyksestä tuli siten itsetarkoitus, koska käytännössä toisena vaihtoehtona ollut paluu kylmään sotaan olisi tarkoittanut suomalaisille ulkopoliittisen liikkumatilan kaventumista. Suomalais-länsisaksalaisten suhteiden tiivistyessä myös länsisaksalaiset ajatukset liennytyksestä levisivät suomalaisten käyttöön, jopa Kekkoselle asti. Liennytyksen merkitys eurooppalaisena ilmiönä ja Suomen asemalla tärkeänä olosuhteena korostuu erityisesti siinä, että vuoden 1980 alussa Eurooppa haluttiin eristää ulkopuolisilta epävakautta aiheuttavilta tekijöiltä.

Kulttuurihistoriallisessa pro gradu -tutkimuksessani perehdyn lontoolaisen Gentleman's Magazine and Historical Chronicle -lehden artikkeleita tarkastelemalla 1800-luvun alun Britannian yhteiskunnan herrasmiehiin. Gentleman’s Magazine on erinomainen lähde tutkittaessa vuosisadan alun herrasmiehen identiteettiä, koska se oli suunnattu keskustelufoorumiksi koulutetuille herrasmiehille. Lehden lukijat olivat merkittävässä roolissa ja merkittävä osa lehden sisällöstä oli varattu lukijoiden omille kirjoituksille. Analysoin Gentleman’s Magazinen sisällön perusteella millaisena englantilainen herrasmies esitetään lehdessä. Tutkimusnäkökulmat ovat herrasmiehen pukeutumisessa ja kohteliaisuudessa sekä ulkoisessa ja henkisessä olemuksessa, jotka yhdessä muodostivat herrasmiehen kokonaiskuvan. Muodin ja herrasmiehisyyden yhteyksien analysointi on tutkimuksellisesti mielekästä, sillä herrasmiehet kiinnittivät Gentleman’s Magazinen aineiston perusteella suurta huomiota pukeutumiseen ja vaatteille annettuihin merkityksiin. Herrasmiehen henkistä puolta lähestytään 1800-luvun alun kohteliaisuusihanteen, miehen mallin, miehen roolin ja maskuliinisuuden kautta. Nykyinen muodin ja pukeutumisen historiantutkimus ei tarkastele vaatetta silkkana hyötykäyttöön soveltuvana objektina. Herrasmiesten vaatteille annetut merkitykset ovat usein pelkkää esteettistä kauneutta syvällisempiä ja liittyvät ennen kaikkea vallankäyttöön, yhteiskunnalliseen asemaan ja sukupuoleen. Pro graduni keskeiset väitteet ovat, että 1800-luvun alun Britanniassa oikeanlainen pukeutuminen oli olennainen osa yläluokkaisen herrasmiehen olemusta ja miehen ulkonäön katsottiin ilmentävän hänen sisimpäänsä. Tutkimuksessa ilmeni, että Ranskan suuren vallankumouksen liberaalit aatteet, säätyrajojen astettainen heikkeneminen yläluokan ja porvariston välillä, Britannian voimistuva imperialistinen rooli ja poliittinen vastakkainasettelu Ranskan kanssa vaikuttivat herrasmiehisyyden ja 1800-luvun alun mieskuvan kehitykseen. Säätyrajojen heikkeneminen näkyi lontoolaisten keikareiden pukeutumisessa ja eliitin suhtautuminen keikareihin Gentleman’s Magazinen sivuilla oli usein vastareaktio nouseville tasa-arvon aatteille. Samaten 1800-lukulaisen britannialaisen herrasmiehen arkkityypin muodostuminen oli nähtävissä Genteleman’s Magazinen artikkeleissa.

Tutkielma keskittyy 1400-luvun Italiassa vaikuttaneisiin Leon Battista Albertiin ja Antonio Averlino Filareteen, jotka kirjoittivat ensimmäiset eurooppalaiset arkkitehtoniset tutkielmat puoleentoista vuosituhanteen. Modernissa tutkimuksessa Albertin De re aedificatoriaa ja Filareten Trattato di architetturaa on lähestytty pääasiassa arkkitehtuurin historian näkökulmasta, mutta osoitan tässä tutkielmassa niiden olleen erittäin läheisesti sidoksissa ajan poliittiseen ja humanistiseen ajatteluun. Näytän, että Alberti ja Filarete olivat tutkielmiaan kirjoittaessaan huomattavasti vahvemmin sitoutuneita antiikin kulttuuria ja retoriikkaa korostaneeseen humanistiseen liikkeeseen ja sen koulutusohjelmaan kuin perinteisesti on ajateltu. Näin pystyn tuomaan esille uusia merkityksiä heidän arkkitehtoniselle ajattelulleen. Tässä valossa heidän tutkielmansa muistuttavat tavoitteiltaan ennemmin ajan poliittisia hallitsijan käsikirjoja kuin arkkitehtuurin oppaita, joita kirjoitettiin useita seuraavan vuosisadan aikana. Siten tässä tutkielmassa myös haastetaan tutkimuksessa yleinen käsitys, että varsinkin Alberti olisi ollut ideologisesti tasavaltalainen kirjoittaja. Humanistisen liikkeen edustajille tyypillisesti hän tai Filarete eivät sitoutuneet suoraan mihinkään hallitusmuotoon, vaan heille olennaisempaa oli valtaapitävän kyky toteuttaa heidän suunnitelmansa. Tämän käytännöllisen syyn vuoksi tutkielmat oli osoitettu erityisesti yksinvaltaisille ruhtinaille, joiden hoveissa he pyrkivät tätä kautta päästä korkeampaan asemaan. Albertin ja Filareten humanistinen arkkitehtuuri oli siten omalaatuinen ilmiö. Erityisesti niin sanottua kontekstualistista metodia hyödyntäen pystyn osoittamaan, että Albertin ja Filareten teokset olivat reaktioita 1400-luvun puolivälin Italian poliittisiin kysymyksiin sekä myös heidän henkilökohtaisiin kokemuksiin. Poliittisina teoreettikkoina he etsivät ratkaisuja ajan ongelmiin, humanisteina he pitivät hyvettä ja sen kultivointia ratkaisuna ja arkkitehteina he oivalsivat, että fyysinen rakentaminen saattoi olla keino saavuttaa tämä hyve. Näin he politisoivat arkkitehtuurin ja toisaalta antoivat sille filosofisen perustelun pyrkien samalla nostamaan rakentamisen arvostusta. Mallia he saivat, ja mahdollisesti jopa antoivat, tällaiseen rakentamiseen erityisesti Rooman vahvojen paavien Eugenius IV:n ja Nikolaus V:n rakennusprojekteista, joiden tarkoitus oli vahvistaa arkkitehtuurin avulla paavin poliittista ja kristinuskon hengellistä asemaa. Albertin ja Filareten tavoite oli tehdä käsityön maineessa olleesta arkkitehtuurista yksi vapaista taiteista, eliitin arvolle sopiva älyllinen suoritus, mutta tähän tavoitteeseen he eivät päässeet. Myöhemmät arkkitehtuurin oppaat keskittyivät pitämään alaa teknisenä taitona ja tämä vakiintui vielä pitkäksi aikaa sen asemaksi. Filarete ei myöskään koskaan onnistunut saavuttamaan tavoittelemaansa asemaa hovimiehenä – Alberti menestyi paremmin, tosin hänenkin vaikutuksensa ajan suuriin kaupunkiprojekteihin on epäselvä.