Browsing by discipline "Latin och romersk litteratur"

Tutkielmassa pyritään luomaan johdonmukainen kuva roomalaisesta pedagogiikasta ensimmäisellä vuosisadalla jKr. Tutkielma yrittää vastata kysymykseen: miltä Quintilianuksen aikainen pedagogiikka näytti oppilaiden ja opettajien kannalta? Tutkielman on tarkoitus myös toimia oppaana antiikin pedagogiikkaan. Tutkielman ensimmäisissä luvuissa taustoitetaan Roomalaisen pedagogiikan alkuvaiheita, joita määritti mos maiorum, joka asetti kirjoittamattomat säännöt sille, miten lapsia tulisi kasvattaa ja opettaa. Perheen äiti huolehti lapsen varhaiskasvatuksesta, jonka jälkeen lapsen isä otti tämän hoiviinsa. Lapsi oli isän kanssa oppipoikamaisessa suhteessa n. 16-vuotiaaksi, jolloin lapsi puki toga viriliksen ylleen ja hänestä tuli laillisesti aikuinen. Tässä vaiheessa isä lähetti pojan jonkun tunnetun oraattorin luokse oppimaan retoriikkaa ja lakeja koulutukseen, jota kutsutaan nimellä tirocinium fori. Roomalainen pedagogiikka alkoi omaksua kreikkalaisia piirteitä hellenisaation myötä kolmannelta vuosisadalta eKr. eteenpäin. Kreikkalaiset opettajat perustivat Roomaan grammatiikan kouluja ja perinteisesti perhekeskeinen opetus alkoi hiljalleen menettää asemaansa. Lapsia lähetettiin nyt julkisiin kouluihin, joissa lapsia opettivat ammattiopettajat. Ensimmäisen vuosisadan aikana eKr. Roomaan perustettiin ensimmäiset retoriikan koulut, jotka korvasivat perinteisen tirocinium fori koulutuksen. Pedagoginen transformaatio oli valmis ensimmäisellä vuosisadalla jKr., jolloin roomalainen opetus oli menettänyt ainutlaatuiset piirteensä ja se oli muuttunut lähes identtiseksi kreikkalaisen pedagogiikan kanssa. Kuuluisin ensimmäisen vuosisadan opettaja oli Quintilianus, jonka teos Institutio oratoria tiivistää yhteen teokseen ajan roomalaisen kasvatuksen ja opetuksen. Historiallisen taustoituksen aineistona on käytetty useita antiikin lähteitä, sekä sekundäärilähteitä. Tärkein lähde on Suetoniuksen De grammaticis et rhetoribus. Tutkielman kolmannessa ja neljännessä luvussa tarkastellaan grammaatikon ja reetorin koulujen opintoja. Luvuissa on käytetty aineistona pääasiassa Institutio oratoriaa. Roomalaiset oppilaat aloittivat opintonsa kieltenopettajan parissa 7-vuotiaina. Kieltenopettajan koulussa lapset oppivat puhumaan, kirjoittamaan ja lukemaan latinaa ja kreikkaa. He aloittivat opintonsa aakkosilla, numeroilla ja tavuilla, jonka jälkeen he alkoivat lukea sanoja ja lauseita. Kieltenopinnot päättyivät 11-vuotiaana, jolloin lapset siirtyivät seuraavalle opintoasteelle grammaatikon kouluun. Grammaatikko opetti lapsia lukemaan, lausumaan ja tulkitsemaan runoilijoita. Grammaatikon koulussa lapset alkoivat myös seuraamaan Kreikasta lainattua progymnasmataa. Progymnasmata oli neljätoistaportainen opetussuunnitelma, jonka tehtävä oli valmistella oppilas harjoituspuheiden, eli deklamaation, opintoja varten. Grammaatikon koulu loppui noin 16-vuotiaana ja sitä seurasi kolmas ja viimeinen opintoaste eli reetorin koulu. Reetorin koulussa analysoitiin puheita ja harjoiteltiin niiden laatimista. Reetorin opinnot päättyivät deklamaatioon. Tutkielman viidennessä luvussa tarkastellaan antiikin opettajien ja oppilaiden arkea. Oppilaidenkoulupäivät eivät eronneet suuresti nykypäivän koulujen arjesta. Oppilaat menivät kouluun varhain aamulla, ja tekivät siellä opettajan laatimia tehtäviä, jotka opettajat sitten tarkistivat. Keskipäivällä pidettiin lounastauko, jonka jälkeen opinnot jatkuivat iltaan saakka. Rooman opettajat pitivät nykypäivän standardeilla luokissaan kovaa kuria. He puuttuivat oppilaiden virheisiin herkästi, ja pitivät jatkuvasti huolen lausumisen ja kirjoittamisen täsmällisyydestä. Fyysiset rangaistuksetkin olivat yleisiä. Oppilailta taas odotettiin ahkeraa työmoraalia ja itsehillintää. Oppimateriaalit olivat moninaiset, yleisimpiä niistä olivat käännös- tai tulkintatehtävät mallitekstien pohjalta. Myös kolumnityyppiset tehtävät olivat laajalti käytössä. Luvun lähteenä toimii useiden antiikin lähteiden lisäksi Colloquia hermeneumata pseudodositheana.

Tämä tutkielma esittelee prepositioiden käyttöä varhaiskeskiaikaisissa latinankielisissä asiakirjois-sa, jotka ovat peräisin Toscanan alueelta Italiasta ja ajoittuvat 700-luvun alkuun. Työssä sel-vitetään, missä määrin prepositioiden käyttö noudattaa klassisen latinan perinteitä ja toisaalta millaisia italian kielen piirteitä siinä on jo nähtävissä. Aineisto on koottu L. Schiaparellin vuosina 1929–1933 editoimasta kokoelmasta Codice diplomatico longobardo, josta on valittu 20 asiakirjaa. Nämä kuuluvat vanhimpiin kyseisellä alueella säilyneistä asiakirjoista. Tutkimus keskittyy asiakirjojen vapaasti muotoiltuihin osiin, joissa kirjureiden käyttämän kielen variaatiot tulevat parhaiten esiin. Asiakirjojen kieli on myöhäislatinaa, mutta kirjurit pyrkivät noudattamaan klassisen latinan perinteitä. Tulokset jaotellaan semanttisten roolien perusteella sen mukaan, mitä prepositioita kirjurit ovat käyttäneet kyseisen roolin ilmaisemiseen. Aineiston perusteella kyseisen ajan asiakirjoissa käytettävät prepositiot voi jakaa karkeasti kolmeen ryhmään, joista ensimmäisen muodostavat ne prepositiot, jotka kuuluvat klassiseen latinaan ja joiden käyttö on säilynyt samantapaisena italiaan. Näitä ovat esimerkiksi sijainti-ilmaisuissa in ja ad sekä kohdeilmaisuissa contra, liittolaisilmaisuissa cum ja lähdettä kuvaava de. Toiseen ryhmään sisältyvät ne prepositiot, joiden käyttötapa muuttuu selvästi verrattuna klassiseen latinaan. Näitä ovat esimerkiksi super, joka vaikuttaa tässä aineistossa korvaavan preposition post sekä iuxta, jota ei enää tässä aineistossa käytetä sijainti-ilmaisuissa. Kolmannessa ryhmässä ovat ne prepositiot, jotka kuuluvat klassisen latinan sijaan italiaan. Tällainen on esimerkiksi da, jota käytetään enimmäkseen lähdeilmaisuissa, joissa se vaihtelee preposition a kanssa. Tutkimuksen perusteella 700-luvun alussa Toscanan alueen asiakirjalatinassa käytetään prepositioita vielä monin paikoin klassisen perinteen mukaisesti, mutta niiden käyttötavoissa on jo nähtävissä odotettua runsaammin romaanisten kielten piirteitä.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on roomalaisena poliitikkona ja oikeuspuhujana tunnetun Marcus Tullius Ciceron (106–43 eKr.) ystävälleen Fabius Gallukselle kirjoittama kirje (Ad fam. 7,23). Siitä selviää, että Fabius Gallus oli tehnyt Ciceron nimissä veistoshankintoja, jotka eivät vastanneet tämän toiveita. Kirje siis on epäonnistuneen taidekaupan jälkipuintiin liittyvä viesti. Tutkielmassa pyrin selvittämään kirjeen taustalla olevaa taideteosten ostotapahtumaa ja siihen osallistuneiden henkilöiden rooleja. Tarkastelen itse kirjeen latinankielistä tekstiä ja eräitä muita Ciceron kirjoituksia käyden samalla läpi kirjeeseen, sen henkilöihin ja siihen linkittyviin ilmiöihin liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Keskeinen henkilö kirjeessä on siinä kolme kertaa mainittu Avianius. 1800-luvulta lähtien hänet on totuttu näkemään Avianius Evander -nimisenä vapautettuna orjana, jonka on päätelty harjoittaneen kuvanveistäjän ammattia. Jokunen tutkija on myös innostunut näkemään hänessä hyvinkin merkittävän taiteilijan, jopa kokonaisen taidesuuntauksen johtohahmon. Laajalti vakiintunut tapa nähdä kirjeen Avianius taiteilija Evanderina ja identifioinnin pohjalta tehdyt päätelmät hänen Ateenan ateljeestaan ovat kuitenkin ongelmallisia. Sen perusteella mitä nykyään tiedetään roomalaisista nimikäytännöistä, ei itse asiassa edes ole mahdollista, että orjataustainen Avianius Evander olisi kirjeen Avianius. Jos Cicero olisi tarkoittanut kyseistä henkilöä, olisi hän epäilemättä viitannut tähän pelkän sukunimen Avianius sijaan koko nimellä Avianius Evander tai pelkällä lisänimellä Evander. Se, ettei myyjän tai välittäjän roolissa toiminut Avianius olekaan taiteilija, avaa uusia tapoja tulkita kirjettä. Ciceron puhe Verrestä vastaan sisältää kohdan, jossa huutokaupat näyttäytyvät myyntitapahtumina, joissa innokkaat ostajat huusivat kilpaa haluamiaan taideteoksia. Tutkielmassa pohdin mahdollisuutta, että Fabius Gallus olisi tehnyt hankintoja jostakin tuolloin järjestetystä huutokaupasta. Ajatuksen puolesta puhuvat eräät kirjeen yksityiskohdat, erityisesti hintojen ennalta-arvaamattomuus ja se, ettei Ciceron ilmeisestikään ollut mahdollista perua kauppoja. Roomalaisista huutokaupoista tiedetään myös se, että niissä oli tapana myöntää ostajille jopa vuoden pituisia luottoja, mikä sopisi yhteen sen kanssa, että Cicero kirjeessä aikoi pyytää vuoden verran lisää maksuaikaa. Mitä tulee kysymykseen kirjeen Avianiuksen identiteetistä, ehdotan tutkielmassa, että hän voisi olla Puteolissa asunut liikemies C. Avianius Flaccus, johon Cicero paikoin tuotannossaan viittaa juuri sukunimellä Avianius ilman lisänimeä Flaccus. Ciceron Titius-nimiselle viranhaltijalle lähettämästä kirjeestä selviää Ciceron ja Avianiuksen suhteen vastavuoroisuus: Cicero auttoi suhteillaan Avianiuksen liiketoimia saaden itse joitakin kyseisessä kirjeessä määrittelemättä jääviä vastapalveluksia. Siten Avianius Flaccus olisi luontevaa nähdä Ciceron taidehankintoihin väliaikaisrajoitusta järjestäneenä henkilönä. Mielestäni on myös todennäköisempää, että taideostot tehtiin Ateenan sijaan lähempänä Roomaa, esimerkiksi juuri Puteolissa tai muualla Campaniassa. Muista kirjeen henkilöistä erityisesti Damasippuksen rooli kaupanteossa ei täysin selviä. Hänet on usein tulkittu taidekauppiaaksi, mutta on epäselvää, voidaanko häntä varsinaisesti sellaisena pitää. Horatiuksen kirjoittaman satiirin kautta tiedämme, että hän oli innokas vanhojen veistosten ostaja. Koska hän oli ilmeisesti kiinnostunut ostamaan Cicerolle päätyneet veistokset, voitaneen päätellä, että ne eivät olleet Ciceron ajan aikalaistaidetta vaan vanhoja, tuon ajan antiikkia. Kirjeen Ad fam. 7,23 kohdalla voidaankin siis puhua taiteen jälkimarkkinoista.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Pro gradu -tutkielmani tarkastelee sellaisia latinankielisiä tekstiotteita, joissa käsitellään tai sivutaan aiheita, joista on säädetty heprealaisen Raamatun Toorassa jonkinlainen määräys, kehotus tai kielto. Olen kerännyt otteita 19 eri kirjoittajalta yhteensä 27. Varhaisin ote on Marcus Tullius Ciceron vuonna 59 eKr. pitämästä oikeuspuheesta, myöhäisin puolestaan polyteistirunoilija Rutilius Namatianukselta 400-luvulta jKr. Tarkastelen ja kommentoin tekstejä vertaillen niitä Raamattuun, rabbiiniseen kirjallisuuteen ja juutalaisten historiaan. Selvitän tutkielmassani, millaisin eri tavoin roomalaiset näkivät juutalaiset ja juutalaisuuden, sekä millaisia käsityksiä roomalaisilla oli juutalaisuuden rituaaleista ja niiden taustoista. Kiinnitän huomiota myös siihen, onko tekstiotteiden perusteella sanottavissa jotain juutalaisuudessa ajan mittaan tapahtuneista muutoksista. Tekstiotteiden valossa vaikuttaa siltä, että sellaiset juutalaiset tavat kuten sapattikynttilöiden sytyttäminen ja ruumiiden hautaaminen krematoinnin asemesta olivat voimissaan jo esirabbiinisella ajalla, vaikka niistä säädettiin kirjallisesti vasta rabbiinisessa kirjallisuudessa. Lisäksi vaikuttaa siltä, että ympärileikkaus ja sapatin viettäminen olivat roomalaisille hyvin tuttuja juutalaisia tapoja, olkoonkin, että sapatti käsitettiin ilmeisen virheellisesti paastopäiväksi. Paastoaminen mainitaan – vaikkakin väärässä yhteydessä – lähdekirjallisuudessa sen verran tiuhaan, että rohkenen tehdä johtopäätöksen, että se oli antiikin juutalaisten keskuudessa verrattain yleistä. Useat latinankieliset kirjoittajat vaikuttavat olevan huolissaan juutalaisen uskonnon ja juutalaisten tapojen leviämisestä roomalaisten keskuudessa. Tätä huolta tuodaan ilmi sangen juutalaisvastaisin sanankääntein, joissa näen paljon samaa modernin antisemitismin kanssa.

Tämän tutkielman aiheena on Marcus Terentius Varron (116-27 eaa) Res Rusticae -teoksen dialogimuotoisen tekstin henkilöhahmojen kieli. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä on selvittää, onko teoksessa esiintyvien puhujien välillä havaittavissa kielellisiä eroja. Analyysin pohjana on teoksen kaikki kolme kirjaa kattava digitaalinen tekstikorpus. Aineisto on jäsennetty ja annotoitoitu puupankiksi, joka sisältää tiedot tekstin saneiden muoto-opillisista ominaisuuksista ja dependenssikieliopin mukaisista syntaktisista suhteista. Annotoinnissa on hyödynnetty tietokoneavusteista, automaattista jäsennystä, jonka käyttökelpoisuutta käsillä olevan tutkimuskysymyksen analyysissä työssä myös arvioidaan. Res Rusticaeta on pitkään tutkittu lähinnä maatalousaiheisena ammattikirjallisuutena, mutta uudemmassa tutkimuksessa on alettu kiinnostua teoksen dialogimuodosta, syvällisemmistä merkityksistä ja yhtäläisyyksiä filosofisen dialogin traditioon sekä satiiriin. Tekstissä esiintyvien eri henkilöhahmojen puheen sisällön ja etenkään kielellisten piirteiden eroihin ei kuitenkaan ole aiemmin kiinnitetty erityisempää huomiota. Puupankkiaineisto tekee mahdolliseksi määrällisen analyysin useista erilaisista kielellisistä piirteistä. Tässä työssä tarkastellaan erityisesti funktiosanojen frekvensseissä, ut-rakenteiden ominaisuuksissa ja alistuskonjunktioiden anastrofissa havaituja eroja dialogin puhujien välillä. Funktiosanojen esiintymisfrekvenssejä tutkimalla voidaan saada vihjeitä esimerkiksi eri puhujien mahdollisesti käyttämistä sivulausetyypeistä. Ut-rakenteiden tarkempi tutkiminen puupankkiaineiston avulla on esimerkkinä yksityiskohtaisemmasta lauserakenteiden tarkastelusta. Anastrofi on aiemmassa tutkimuksessa esiin nostettu Varron kielelle tyypillinen. Puhujien välillä havaitut erot kielellisissä piirteissä näyttävät niin vahvoilta, että niiden tutkiminen perusteellisemmin vaikuttaa mielekkäältä. Erilaisten leksikaalisten ja syntaktisten piirteiden takana voi kuitenkin olla moninaisia syitä ja kielellisiä ilmiöitä, joten useimmissa tapauksissa menetelmien tässä tutkielmassa tuottamat havainnot toimivat lähinnä hyvinä vihjeinä perusteellisemman tutkimuksen kohteiksi. Joka tapauksessa käytetyt digitaaliset menetelmät ja erityisesti puupankkien analysointi osoittautuvat tutkimuskysymyksen kannalta hyödyllisiksi ja käyttökelpoisiksi. Lisäksi tämänkaltainen aineiston yleiskuvan tarkastelu parhaimmillaan tuottaa uusia havaintoja sellaisista erityspiirteistä, joihin ei välttämättä muuten tulisi kiinnittäneeksi huomiota.