Browsing by discipline "allmän litteraturvetenskap"

Arttu Mannisen pro gradu -tutkielmassa ”Muuttumattomat muistot?” perehdytään muistojen kirjallisiin representaatioihin edesmenneen kanadalaisen kirjailijan David Rakoffin esseeteksteissä vuosilta 2001–2010. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisin kirjallisin keinoin Rakoff esittää ja toistaa henkilökohtaisia muistojaan. Tutkielmassa representaatioilla tarkoitetaan tapoja, joilla Rakoff palaa muistoihinsa ja kertoo niistä lukijalle. Tutkielma pyrkii jäsentämään ja nimeämään keinoja, joilla muistoja voidaan esittää ja tulkita. Tämän ohella tutkielma pyrkii soveltamaan kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen ja esseekirjallisuuden teorioita osoittaakseen näiden merkityksen muistojen representaatioille. Teoriataustaltaan tutkielma hyödyntää jo edellä mainittujen kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen ja esseekirjallisuuden lajiteorian ohella kirjallisuutta muun muassa postmodernismista, komiikasta ja transnationalismista. Näitä jälkimmäisenä mainittuja teorioita sovelletaan tutkielmassa, kun puhutaan muun muassa Rakoffin muistojen representaatioiden koomisesta tyylistä tai kansallista identiteettiä käsittelevistä muistoista. Tutkielmassa hyödynnetään myös luovan kirjoittamisen teoriaa, kun puhutaan niin kutsuttujen luovien liikkeiden soveltamisesta muistojen representaatioissa. Henkisestä valaistumisesta ja erilaisista aikakäsityksistä muistamisen yhteydessä puhuttaessa käännytään myös uskonnollisen kielen puoleen. Tutkielmassa käytetty aineisto koostuu tutkielman teemoja käsittelevästä tutkimuskirjallisuudesta. Aineisto jakautuu pääosin kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen, esseen lajiteorian ja nonfiction-kirjallisuuden aiheiden kesken. Aineistossa sivutaan lyhyesti myös queer-tematiikkaa ja postmodernismia. Tutkimuskirjallisuuden ohella merkittäväksi osaksi aineistoa muodostuvat myös itse David Rakoffin esseekokoelmat, joista nostetaan esiin valittuja otteita tukemaan teoriakirjallisuuden esittämiä väitteitä. Kaiken kaikkiaan aineisto koostuu yli 20:stä teoksesta tai artikkelista sekä kolmesta David Rakoffin esseekokoelmasta. Tutkimusmenetelmiensä puolesta tutkielma seuraa perinteisiä humanistisen tieteenalan ja taiteiden tutkimuksen metodeja, joissa esitettyjä väitteitä ja ajatuksia tuetaan viittaamalla aiempien tutkimusten väitteisiin ja johtopäätöksiin. Sovellettuja teorioita vahvistetaan ja perustellaan myös esittämällä suoria lainauksia David Rakoffin esseistä. Otteet Rakoffin esseistä on pyritty valitsemaan siten, että ne soveltuvat kontekstiltaan viitattuihin teorioihin parhaiten. Tutkielman keskeiset tulokset koostuvat erityisesti muistojen representaatioiden syistä ja seurauksista. Representaatioiden syistä puhuttaessa mainitaan muun muassa Rakoffin tarve käsitellä tämän henkilökohtaista historiaa. Tämä taas johtaa valaistumisen käsitteen merkitykseen tutkielmassa, sillä muistoihin ja menneisyyteen palaaminen järkeistää kirjoittajan nykyhetken. Tutkielmassa todetaan, että representoimalla muistojaan kirjallisesti Rakoff pyrkii saavuttamaan eräänlaisen valaistumisen kokemuksen, mikä taas auttaa tätä ymmärtämään nykyhetkessä käsittelemiään aiheita tai ongelmia. Tutkielman tulokset viittaavat siihen, että muistojen representaatioiden tavoitteena on palata menneisyyteen, jotta nykyhetken kysymyksiin voitaisiin vastata. Muistoja representoidaan siten, että ne tuottavat vastauksen esseissä esitettyihin ongelmiin ja antavat merkityksen nykyisyydelle. Yleistäen voidaan sanoa, että David Rakoff representoi muistojaan valikoimalla kunkin esseensä teeman kannalta olennaiset muistot menneisyydestään ja soveltamalla näitä muistojaan nykyhetkessä käsittelemiinsä aiheisiin. Nykyisyys ei toimi Rakoffin esseissä itsenäisesti, vaan tarvitsee rinnalleen muiston representaation, joka järkeistää ja valaisee Rakoffin kuvaaman nykyhetken. Tutkielmassa esitellään muun muassa reflektion ja luovien liikkeiden kaltaisia käsitteitä, jotka tukevat tätä Rakoffin hyödyntämää muistojen representaatioiden ja nykyisyyden syy-seuraussuhdetta. Lopulta tutkielma ei ainoastaan kerro miten Rakoff representoi muistojaan, vaan myös miksi hän niin tekee.

Pro-gradu -tutkielmassani tarkastelen suomalaiseen nykysotakirjallisuuteen lukeutuvaa Heidi Köngäksen Dora, Dora -romaania (2012) osana viime vuosina yhä voimakkaammin omaksi lajityypikseen muotoutumassa olevaa kansainvälistä syyllisfiktiota (perpetrator fiction). Syyllisfiktio on holokaustikirjallisuuden piiristä noussut lajityyppi, jonka keskiössä ovat erityisesti holokaustin syyllisten näkökulmat. Tutkielmassani osoitan, että Dora, Dora hyödyntää syyllisfiktion lajityypillisiä rakenteita ja mahdollistaa siten syyllisyyden kysymysten käsittelyn lukijan ja teoksen välillä. Olen valinnut Köngäksen teoksen tarkasteluni kohteeksi, koska siinä toteutuvat mielestäni selkeimmin syyllisfiktion lajityypin piirteet. Tarkasteluni keskeinen työkalu on Joanne Pettittin vuonna 2017 julkaistu Perpetrators in Holocaust Narratives: Encountering the Nazi Beast -teos. Holokaustin syyllisten kuvauksia on kirjallisuudessa tarkasteltu akateemisesti aiemmin muun muassa Erin McGlothlinin “Theorizing the Perpetrator in Bernhard Schlink’s The Reader and Martin Ami’s Time’s Arrow” -artikkelissa vuodelta 2009 sekä Sue Vicen ja Jenni Adamsin toimittamassa Representing Perpetrators in Holocaust Literature and Film -teoksessa vuodelta 2013. Holokaustin syyllisiä kuvaavan fiktion ympärillä käytävältä keskustelulta on kuitenkin puuttunut kriittinen yleiskatsaus ennen edellä mainittua Joanne Pettittin teosta. Tutkielmassani tarkastelen, miten Dora, Dorassa luodaan sekä teoksen rakenteen ja kerronnan että teemojen tasolla syyllisfiktion lajityypillinen jännite. Tämä jännite ohjaa lukijan samastumista teoksen syyllishahmoihin vuorottelemalla samastumista tukevien ja sitä heikentävien elementtien välillä. Lukijan samastumista syyllishahmoihin vahvistetaan Dora, Dorassa luomalla kerronnallinen taso, jolla lukija ja syyllishahmot voivat kohdata. Samaa tarkoitusta palvelee myös syyllishahmoihin liittyvien inhimillisten piirteiden korostaminen. Samanaikaisesti kerronta heikentää tätä samastumista moniäänisyyden, epäluotettavuuden ja välittyneisyyden avulla. Myös syyllishahmojen inhimilliset piirteet pyritään kyseenalaistamaan osoittamalla kiinteästi ihmiselämään liittyvien osa-alueiden – kuten perhesuhteiden, uskonnon, seksin ja kulttuurin – vääristyneisyys ja korruptoituneisuus. Tämä jännite pakottaa lukijan jatkuvasti neuvottelemaan suhdettaan syyllishahmoihin uudelleen ja kysymään vaikeita kysymyksiä omasta roolistaan historiallisten ja ajankohtaisten hirmutekojen todistajana. Syyllisfiktiona Dora, Dora siis asettaa lopulta lukijalle vaatimuksen aktiivisemmasta toimijuudesta omassa ajassaan ja ympäristössään.

Tämän Pro Gradu -työn aiheena on omaelämäkerrallisten konventioiden hyödyntäminen oma/elämäkerrallisissa väärennöksissä. Tutkielmassa tarkastellaan, miten tarkasteluun valittujen väärennösten kirjoittajat ovat hyödyntäneet oma/elämäkerta-lajityypille ominaisia konventioita vakuuttaakseen lukijat teoksen autenttisuudesta. Tutkielmassa esitellään omaelämäkerta lajityyppi genrenä sekä sille ominaiset konventiot. Työssä esitellään lisäksi kirjallisen väärennösten tutkimusta ja pohditaan kirjallisen väärennöksen määritelmää. Tarkastelun kohteena on myös väärennöksen motiivi eli mikä tai mitkä tekijät ovat ajaneet tekijän väärennöksen luomiseen. Tutkielmassa myös tarkastellaan myös oma/elämäkerrallisten väärennösten asemaa kirjallisessa kentässä. Tutkimuskohteina on kolme teosta: 
Binjamin Wilkomirsti, Fragments: Memories of a Wartime Childhood,
Anna Anderson notes by Krug von Nidda, I, Anastasia: An Autobiography ja
Solomon Volkov, Testimony: The Memoirs of Dmitri Shostakovich. 
Tutkielman teoreettisena viitekehyksessä on omaelämäkertatutkimus ja siinä erityisesti kerrontafunktiot, jotka ovat keskeisiä oma/elämäkerrallisia konventioita. Väärennöksen motiivin tarkastelussa on käytetty teoriana kirjallisen väärennöksen motiivitypologisointia.

Tutkielman perusteella voidaan sanoa, kaikissa tarkasteltavissa teoksissa oli hyödynnetty oma/elämäkerralliselle lajityypille ominaisia konventioita, jotka olivat keskenään myös hyvin samankaltaisia. Motiivi väärennökselle on puolestaan vaihdellut eri teoksissa.

Tarkastelen tässä pro gradu -tutkielmassa, miten Margaret Atwoodin (s. 1939) romaanit Oryx and Crake (2003), The Year of the Flood (2009) ja MaddAddam (2013) haastavat käsityksiä ihmisen erityisyydestä, autonomiasta ja rationaalisuudesta. Työn teoreettinen lähtökohta on posthumanistisissa teorioissa, sillä ne tarjoavat hedelmällisiä tapoja analysoida tekstejä, joissa ihmisen asema suhteessa ei-inhimilliseen Toiseen on tarkastelun kohteena. Tärkein yksittäinen teorialähde työssä on Cary Wolfen ei-inhimillisiä eläimiä ja ei-inhimillisiä toisia käsittelevä tutkimus, mutta käytän myös muiden posthumanistisesti suuntautuneiden ajattelijoiden kuten Donna Harawayn esityksiä posthumanismista. Osoitan, miten trilogiasta on luettavissa monia juonteita, joissa ihmisten rationaalinen toimijuus horjuu tai joissa ihmisen kyvykkyys tai erityisyys suhteessa muihin eläviin olentoihin asetetaan kyseenalaiseksi. Erittelen ensin, miten teoksen ihmislajiset henkilöhahmot liittävät geeniteknologian avulla kehitettyihin postihmisiin ääripäästä toiseen vaihtelevia määrittelyjä, kuten eläimellinen vastaan eläimyydestä puhdistettu, täydellinen vastaan hirviömäinen, futuristinen postihminen vastaan alkuperäiskansan edustaja ja yli-ihminen vastaan ali-ihminen. Esitän, että ihmislajisten henkilöhahmojen tapa liittää postihmisiin yhteensopimattomia, dikotomisia määreitä kertoo ennen kaikkea siitä, miten inhimillisen ja ei-inhimillisen raja ei ole selkeä ja pitävä ihmisen itsensä suhteen. Käsittelen myös, miten teossarjassa hahmotellaan postihmisten ja siinä henkilöhahmoina esiintyvien geenimuunneltujen sikojen omalakista, ihmisestä poikkeavaa tapaa aistia ja kokea maailma. Tarkastelen, miten kuva ei-inhimillisten olentojen kielellisestä kyvykkyydestä muuttuu trilogian osien välillä. Esitän, että Oryx and Crakessa kieli näyttäytyy ihmisten kokeman joukkokuoleman jälkeen menneisyyteen haipuvana esteettisenä ilmiönä, kun taas MaddAddamissa kieli kuvataan kaikkea elollista yhdistävänä kommunikatiivisuutena. Lisäksi analysoin tutkielmassa, miten MaddAddamissa ihmiset joutuvat arvioimaan uudelleen asemaansa biologiaansa ja hormoneihinsa sidottuina nisäkkäinä. Ihmisen itsensä käsitteellistäminen uudelleen on keskeistä myös posthumanistisessa ajattelussa, ja ihmisyhteisön kuvauksessa käytettävä sosiaalidarvinistinen diskurssi on jäänyt aiemmassa MaddAddam-trilogian tutkimuksessa paitsioon. Tässä suhteessa tutkielman voi katsoa tuovan teossarjaa käsitteleviin, posthumanistisesti suuntautuneisiin tulkintoihin uuden, täydentävän näkökulman. Esitän kuitenkin, että koska tekstissä ennakoidut uhkakuvat seksuaalisen kilpailun väkivaltaisesta kärjistymisestä eivät lopulta toteudu, sosiaalidarvinistinen diskurssi kertoo biologisen determinismin sijaan ennen kaikkea pelosta olla kehoonsa sidottu eläin. MaddAddam-trilogian posthumanistisena ytimenä voisikin näin pitää materiaalisuuden, haavoittuvuuden ja rajallisuuden hyväksymistä samalla kun rajallisuus ei tarkoita täydellistä ennaltamääräytyneisyyttä.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin representaation hajoamista António Lobo Antunesin vuonna 2001 ilmestyneessä romaanissa "Que farei quando tudo arde?" (engl. "What Can I Do When Everything's on Fire?"). Tarkastelen sitä, miten romaani vastustaa identiteetin etusijalle nostavia representaation rakenteita purkamalla henkilöhahmojen ja kertojien vakaat identiteetit sekä murtamalla perinteisen kerronnan rakenteen. Katson, että romaani pyrkii empiirisen maailman representoimisen sijaan ilmaisemaan liikkeen, elämän pohjimmiltaan virtaavan luonteen. Lähestyn romaania Gilles Deleuzen filosofian avulla ja pyrin paikantamaan romaanin kertomuksen perustan representaation rakenteiden sijaan Deleuzen ontologian virtuaaliseen tasoon. Tutkin sitä, miten representationaalisen kehyksen murtavat hetket tarjoavat esteettistä tietoa transsendentaalisesta, virtuaalisesta perustastaan. Tarkastelussani hyödynnän monia Deleuzen yksin tai yhdessä Félix Guattarin kanssa muotoilemia käsitteitä. Representaation rakenteita vastustava teksti vaatii lukijaltaan uudenlaista havainnointia, mutta katson, että tekstin lähestyminen Deleuzen filosofiaa hyödyntäen mahdollistaa tekstin tarkastelun tekstin omilla ehdoilla. Romaani käsittelee identiteetin etsimistä, mutta osoitan tutkielmassani, että identiteetti ja minuus näyttäytyvät siinä ennemmin alku- kuin päätepisteinä. Samalla kun romaanin representatiivinen sisältö rakentuu, fragmentaarinen ja virtaava syntaksi purkaa henkilöhahmo-kertojien vakaat minuudet ja identiteetit. Syntaksi kytkee ennakoimattomilla tavoilla yhteen eri henkilöhahmoihin ja tapahtuma-aikoihin liittyviä fragmentteja, ja totean kerronnan tässä noudattavan Deleuzen ja Guattarin muotoileman rihmaston logiikkaa. Osoitan, että rihmastollinen kerronta ylittää henkilöhahmojen ja kertojien yksilölliset, inhimilliset näkökulmat.

Tutkin pro gradu-tutkielmassani Stephenie Meyerin supersuosittua nuorille suunnattua Twilight-saagaa. Tutkimukseni aiheena on Twilight-saagan romanttisen ja goottilaisen lukutavan jännite ja se, miltä sarja niiden valossa näyttää. Sarjaa on usein käsitelty romanttisena, eikä sen romanttisen juonen ongelmakohtiin ole tartuttu lajiteoreettisesta näkökulmasta. Tarkastelen Bellan ja Edwardin suhteen vaihtoehtoista tulkintaa goottilaisena Twilight-saagan seksuaalisuuteen liittyvien kysymysten ja Bellan sulhasvalinnan valossa. Selvitän työssäni, miten goottilainen lukutapa muuttaa Twilight-saagan keskeisten sisältöjen tulkintaa. Edwardin ylisuojelevainen käytös, Bellan uhrautuvaisuus ja pyyteettömyys sekä Twilight-saagan onnellisena kuvattu loppu saavat gotiikan kautta toisenlaisen tulkinnan. Edward näyttäytyy goottilaisen lukutavan mukaan väkivaltaisena ja ylisuojelevana kumppanina. Bella puolestaan ilmentää patriarkaalisen yhteiskunnan naisen roolia pyyteettömyydessään ja goottilaisen sankarittaren kaltaisessa masokismissaan. Työ jakautuu kolmeen päälukuun. Ensimmäinen käsittelee Bellan kilpakosijoita Edwardia ja Jacobia sekä Bellan valintaa heidän välillään. Luku käsittelee kumpaakin kosijaa heidän vampyyriutensa/ihmissuteutensa näkökulmasta, tuoden esiin myös heidän luonteenpiirteensä ja heidän vaikutuksensa Bellaan. Luvussa esitetään, miten kumpikin heistä sijoittuu romanttisen romaanin ja toisaalta goottilaisen romaanin traditioon. Selvitän, mikä tekee Edwardista romanttisen juonen mukaisen ”oikean” sulhasvalinnan. Toinen luku käsittelee seksuaalisuuden problematiikkaa Twilight-saagassa. Se tarkastelee Bellan ja Edwardin välistä seksuaalista jännitettä, heidän roolejaan toistensa viettelijöinä sekä heidän yhteensopimattomuuttaan ihmisenä ja vampyyrina. Vertailukohtina esitän mm. goottilaisen romaanin byronilaisen sankarin sekä femme fatalen. Kolmas luku käsittelee varsinaisesti Twilight-saagan kahta eri lukutapaa ja sitä, miten sen kautta Bellan ja Edwardin suhde voidaan tulkita aivan toisin. Tarkasteluun nousee Edwardin ja toisaalta romanttisen romaanin sankarin aluksi vihamieliseltä vaikuttava käytös, joka kuitenkin sankarittaren on ymmärrettävä kiintymyksestä kumpuavana käytöksenä, sukupuoliroolit, Bellan todellisen minuuden etsintä ja sen löytäminen Edwardin kautta. Edwardin henkisen ja fyysisen väkivaltaisuuden tarkastelun kautta osoitan, miten goottilaisen lukutavan mukaan Bellan muodonmuutos vampyyriksi ei välttämättä pelastakaan häntä Edwardin vaarallisuudelta. Goottilaisen lukutavan mukaan Edward on mahdollisesti edelleen vaarallinen, eikä Bellan uusi fyysisesti tasa-arvoinen asema vampyyrina Edwardin rinnalla muuta sitä. Tutkielma luo uutta, kokonaisuuden huomioon ottavaa tutkimusta Twilight-saagan romanttisen juonen ongelmakohdista. Aihe on mielenkiintoinen myös lajiteorian näkökulmasta, sillä se avaa sitä, miten lajitulkinta ja siihen liittyvät oletukset muokkaavat käsitystämme lukemastamme. Romanttisen ja goottilaisen romaanin lajit luovat kumpikin Twilight-saagaan omanlaisensa jännitteen ja muuttavat sen tulkintaa.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Jonas Hassen Khemirin romaanin Allt jag inte minns ja Linn Ullmannin romaanin De urolige kerrontaratkaisuja elegian näkökulmasta. Elegia yhdistetään tavallisesti runouteen, mutta muun muassa Kenneth A. Bruffeen hahmottelema elegisen romanssin laji ja Karen E. Smythen näkemykset proosaelegiasta ovat osoittaneet elegisten keinojen käytön ja elegisen näkökulman hyödyllisyyden, muuntuvuuden ja monimuotoisen historian myös romaanissa. Tarkastelemissani romaaneissa elegialle tyypillinen elämäkerrallinen ja omaelämäkerrallinen kertominen saa tavallisuudesta poikkeavan muodon sirpaloituessaan useiksi kertojaääniksi ja kertojapositioiksi. Khemirin romaani etenee montaasimaisesti, kahden keskenään vuorottelevan kerrontalinjan jännitettä ja kerronnan aukkoja hyödyntäen kohti keskushenkilön kuoleman hetkeä. Ullmannin romaani on tarinafragmenteista rakentuva impressioiden kudelma, ja se noudattaa assosioivaa, kronologiasta piittaamatonta kerrontaa, jonka intensiteetissä keskeistä on toistojen ja vaihtuvien näkökulmien synnyttämä ristiriita. Nämä kerronnalliset ratkaisut ovat tunnusomaisia myös elegiselle romanssille ja proosaelegialle. Tutkielmassani erittelen teosten elegisiä piirteitä. Muun muassa kerronnan välitteisyys, kronologian rikkovat kerrontaratkaisut, kertojien luotettavuuden kyseenalaistuminen ja muistin ja muistojen todenperäisyyden epäileminen tuottavat kumpaankin romaaniin omaperäisen elegian poetiikkaa myötäilevän kerrontaratkaisun. Tutkielmani pyrkimys on elegiakerrontaa erittelemällä osoittaa romaaneihin syntyvä kerronallinen tila, joka haastaa myös lukijan aktiivisuuteen.

This thesis explores the textual relations of Ian McEwan’s 2014 novel The Children Act from the law and literature perspective. Using Gérard Genette’s theory of hypertextuality as my theoretical framework, I argue that Shakespeare’s The Merchant of Venice (1596–1597) is a central hypotext of The Children Act. In chapter 2, I survey the law and literature interdiscipline, and explain how my thesis hopes to contribute to its methodology. From its beginnings in the 1970s, the law and literature movement has developed outside its original scope and is increasingly focusing on non-textual aspects of law and literature, as well as other cultural phenomena. Despite the proliferation of different approaches and methods, the interdiscipline has suffered from an underuse and underdevelopment of literary theory as relates to the legal study of literary texts. I propose that theories of textual relations are important to the legal aspect of literature, and that literary texts be selected for legal study not merely for their legal themes, but also for how they relate to and converse with earlier works. I propose the terms “legal literary texts” and “legal novel” as appellations of the texts that law in literature examines. In chapter 3, I give an account of Genette’s theory of hypertextuality, including Genettean formal and thematic transposition. Formal transposition manifests itself in The Children Act through narrativization, transforming dramatic verse to narrative prose. The thematic transposition of the novel is all of diegetic, pragmatic and semantic, the latter constituting both transmotivation and transvaluation. Lastly, I compare and contrast hypertextuality to a sibling concept, adaptation, citing Linda Hutcheon’s theory, and explain my choice of the former. Chapter 4 is devoted to quotation and allusion in The Children Act. I review quotation as a theoretical concept and analyse central quotations in the novel, including its epigraph and its quotation of Shakespeare’s Antony and Cleopatra. I compare and contrast theories of allusion. I identify and analyse important Shakespearean allusions in the novel, making the case that Shakespeare is a strong textual presence in The Children Act. I propose that the formation of a hypertextual relationship is dependent on quotation and allusion. In chapter 5 I examine The Children Act as a hypertext of Shakespeare’s The Merchant of Venice. I survey the academic field of Shakespeare and law and presenting the important role of the Inns of Court in Renaissance London’s literary and cultural life. Merchant is present in The Children Act through diegetic transposition of central characters, but this transposition is adapted to arrangement rather than character identity. Judgeship is likened to authorship in the novel. Transposing the religious conflict of the play, law and religion are shown to be essentially the same kinds of belief systems and communities. A central transposition is the judgment on blood, where a religious outsider (Shylock/Adam Henry) is essentially forcibly converted. At trial, the judge (Portia/Fiona) is directed to her decision by a sole desirable outcome that precedes argumentation. Music is a common theme for both text, but in The Children Act, music is both metonymy for all other art and a metaphor for law. In Merhcant, the weather poses a threat to business, whereas in The Children Act it is an alternative, intrusive soundscape to music. Adam Henry’s letters and poems are a transposition of the many letters as well as the caskets in Merchant. As in Merchant, life and law is revealed to be a theatrical stage. Both texts end in marital reconciliation. McEwan’s novel is a treatise of the common textuality of law and literature. Despite different institutions, ways of telling, and modes of production, the textuality of law and literature is basically the same. A legal novel’s textual relationships link it to previous legal literary texts, forming a network of texts that comment on law.

Tässä empiiristä tutkimusotetta ja kirjallisuustieteellistä teoriaa yhdistävässä tutkielmassa tarkastellaan epäluotettavan kerronnan toteutumista Samantha Gormanin ja Danny Cannizzaron digitaalisessa iOS-kirjasovelluksessa Pry. Tutkielmassa argumentoidaan, että puhtaasti teoreettinen kirjallisuustiede tarvitsee välttämättä tuekseen empiiristä lukijatutkimusta, mikäli tavoitteena on tuottaa tietoa kerronnallisten rakenteiden todellisista toteutuvista toiminnan muodoista. Tutkielman kolme päätavoitetta ovat (1) kerronnallisen epäluotettavuuden tarkastelu teoksessa, (2) empiirisen lukijatutkimuksen merkittävyyden osoittaminen sekä (3) tutkielmassa käytettyjen menetelmien kriittinen arviointi ja kehittäminen. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä käytetään kertomusten rakenteiden systemaattiseen tarkasteluun perustuvaa narratologiaa. Tutkielmassa hyödynnetään erityisesti Wayne C. Boothin ja James Phelanin kerronnan epäluotettavuutta kuvaavia teorioita, joita kehitetään edelleen empiiriseen tarkasteluun sopiviksi. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan 64 kirjoittajan tuottamia analyyseja multimodaalisesta Prysta sekä laadullisin että määrällisin menetelmin. Suuri osa aineistosta koostuu yhdysvaltalaisten, kanadalaisten ja uusiseelantilaisten yliopisto-opiskelijoiden kurssisuorituksina julkaistuista blogiteksteistä, mutta aineistoon kuuluu myös ammattimaisten kirjoittajien sekä harrastajien tuottamia analyyseja. Lukijatulkintojen rinnalle tarjotaan tutkielman kirjoittajan oma luenta, jossa Pry tulkitaan kriittisenä, moniäänisyyden mahdollistavana tarkasteluna erinäisten kollektiivien suhteista erityisesti Persianlahden sodassa ja Irakin sodassa, joihin teos kerronnassaan viittaa. Kirjoittajan oman luennan ja muiden lukijatulkintojen väliin muodostuvan jännitteen kautta tutkielma pyrkii osoittamaan, että yksittäisen lukijan valitsema tulkintakehys voi muokata voimakkaasti luennan pohjalta kehitettävää analyysia ja siten kirjallisuustieteellistä teoretisointia. Tutkielmassa havaitaan, että Pryn kerronnalliset elementit voivat tuottaa toisistaan poikkeavia luentoja, minkä vuoksi kerronnan epäluotettavuus näyttäytyy eri lukijoille eri muodossa. Tulkinnat eivät kuitenkaan ole sattumanvaraisia, vaan ne vaikuttavat asettuvan tiettyjen raamien sisään. Tutkielman lopputulema on, että näihin tulkinnallisiin rajapisteisiin tulisi kiinnittää huomiota jatkotutkimuksessa sekä kerronnallisten rakenteiden tarkastelussa ylipäätään.

Tutkielmani selvittää Gunnar Ekelöfin (1907−1968) runoelman En Mölna-elegi: metamorfoser (1960) elegistä luonnetta. Avointa ja monitulkintaista runoelmaa ei ole sen otsikosta huolimatta aiemmin tutkittu elegiana. Elegian määritelmä ja sisältö ovat vaihdelleet eri aikakausina, mutta yleensä elegia käsitetään melankoliseksi runoksi, jossa on kaipuun teema ja idyllistä kuvastoa. Elegioissa käsitellään menetystä ja tehdään surutyötä. Lähestyn Ekelöfin runoelman elegistä luonnetta kolmesta historiallisesta näkökulmasta: suhteessa antiikin, klassiseen ja moderniin elegiaan (luvut 2, 3 ja 4). Modernismin yhteydessä tarkastelen runoteosta myös suhteessa modernin runon ihanteisiin. Lähestymistapaani kuuluu monitaiteisuuden huomiointi sekä Mölnassa että elegialajissa. Mölna-runoelma haastaa elegian melko hajanaista teoriaperinnettä. Tarkastelemalla Mölnaa elegiana avautuu uusia näkökulmia paitsi Ekelöfin runoteokseen myös elegian teoriaan ja käsitteisiin. Runoelma ei ole antiikin elegia, klassinen elegia eikä ilmestymisajankohdastaan huolimatta modernikaan elegia, mutta siinä on sen elegistä luonnetta valottavia yhtymäkohtia niihin kaikkiin. Toisaalta Mölnan elegisyyttä selvittämällä hahmottuvat ja tarkentuvat kunkin kolmen elegian aikakauden piirteet. Monisävyinen ja muotoaan alati muuttava runoelma kyseenalaistaa sekä elegisen kaunista kuvastoa ja tunnelmaa että perinteistä käsitystä onnistuneesta surutyöstä, jossa surusta on päästävä irti. Mölnassa suru saa jatkua ja ilmenee monin tuntemuksin, kuten kokemuksina tutun outoudesta tai vieraudesta.