Browsing by discipline "alue- ja kulttuurintutkimus"

Tutkimus on osin tehty kartoittamaan runoilija Vera Bulitšille paikka Suomen kirjallisuushistorioissa. Niissä ei ole mainintaa Suomessa kirjoitetussa emigranttikirjallisuudesta. Pietarilaisen kulttuurikodin tytär Vera Bulitš (1898-1954) emigroitui Suomeen vuonna 1917. Täällä hänestä kasvoi runoilija ja monipuolinen kulttuuritoimija. Varsinaisen toimeentulonsa Bulitš sai kirjastonhoitajana useissa eri kirjastoissa venäläisen kirjallisuuden asiantuntijana. Tutkimus on henkilö- ja kulttuurihistoriallinen työ, joka käsittelee Bulitšin tuotantoa transnationaalisen, ylirajaisen, kirjallisuudentutkimuksen perspektiivistä. Tutkimus on aineistolähtöinen. Aineisto koostuu Bulitšin runokokoelmaan, Myrskyn kaatamia puita (1947), kuuluvien neljän runon raakakäännöksistä ja Bulitšin henkilökohtaisen arkiston materiaaleista. Ne valaisevat hänen kulttuuritoimijuuttaan muun muassa Suomen ruotsinkielisessä yhteisössä, suomenkielisen runouden venäjäntäjänä ja venäläisen kirjallisuuden asiantuntijana. Vera Bulitšin lyriikka luetaan kuuluvaksi venäläiseen emigranttikirjallisuuteen. Hänen lyriikkansa on luonnehdittu kuuluvan myös venäjän kirjallisuuden hopeakauden piiriin. Tutkimuksen metodologia on monitieteellinen, ja analyysiosuudessa hyödynnän lyriikan lähilukua. Natalia Baschmakoffin ja Temira Pachmussin teokset koskien emigranttikirjallisuutta ja suomenvenäläisyyttä ovat tutkimuksessa avainteoksia. Tutkimus tukeutuu Hanna-Leena Nissilän ylirajaisen kirjallisuudentutkimuksen teorioihin. Historiallisessa kontekstissa toinen maailmansota vaikutti ratkaisevasti Suomen poliittisiin painotuksiin. Siitä johtuen venäläisyyttä sovitettiin erilaisiin kehyksiin suhteessa valtaväestöön sodanjälkeisessä Suomessa. Tutkielmassa historiallinen aika keskustelee Bulitšin sodanaikaisen lyriikan ja sodanjälkeisen toimintansa kanssa. Valitsemani transnationaaliset näkökulmat osoittavat, että Bulitšin toiminta ja tuotanto on Suomessa jäänyt leimallisesti hänen kansallisuutensa varjoon, suppean venäjää taitavan kulttuuripiirin omaisuudeksi. Olen tutkielmani avulla pyrkinyt korjaamaan tilanteen nostamalla esille Bulitšin tuotannon ja toiminnan. Tutkielmani raakakäännökset Bulitšin lyriikasta ovat runoilijan ensimmäisiä suomenkielellä luettavissa olevia kokonaisia runoja. Vera Bulitš oli rajoja hiljaisesti rikkonut maahanmuuttaja.

Tutkielmassa tarkastellaan antropomorfista taksidermiaa eli eläintentäyttöä, jossa eläimistä on tehty inhimillisiä. Tämä tapahtuu yleensä pukemalla eläimet vaatteisiin tai asettamalla ne ihmiselämästä tuttuihin tilanteisiin. Usein tällaiset eläimet on asetettu dioraamaan eli kolmiulotteiseen lavasteeseen, joka jäljittelee ihmisten maailmaa eläimille sopivassa mittakaavassa. Antropomorfinen taksidermia oli suosionsa huipulla 1800-luvun jälkipuoliskon Britanniassa. Se esiteltiin maassa ensimmäistä kertaa Lontoon maailmannäyttelyssä vuonna 1851, ja sen suosio kesti vuosisadan lopulle asti. Työ on rajattu ajallisesti vuosiin 1851–1901, eli Lontoon maailmannäyttelyn ja viktoriaanisen aikakauden päättymisen väliseen aikaan. Yksi aikakauden tunnetuimmista antropomorfista taksidermiaa luoneista eläintentäyttäjistä oli Walter Potter, jolla oli myös teoksille omistettu museo. Tutkimuksessa tarkastellaan yhdeksää Potterin teosta visuaalisen analyysin keinoin. Tutkimusaineistona käytetään myös British Libraryn kokoelmien sanomalehtiä vuosilta 1851–1901. Lehtiartikkeleita tarkastellaan sisällönanalyysin keinoin sekä kvantitatiivisesti että kvalitatiivisesti. Tutkielmassa halutaan löytää vastaus siihen, millaisia merkityksiä antropomorfiseen taksidermiaan latautui. Sanomalehdistä käy ilmi, että eläintentäyttö oli näkyvä osa viktoriaanisen aikakauden kulttuuria. Teoksia oli esillä näyttelyissä, niistä maalattiin tauluja ja kerrottiin vitsejä, ne esiintyivät fiktiokirjallisuudessa ja jopa runoudessa. Eläimet ylipäätään tulivat 1800-luvulla osaksi kulutuskulttuuria, eikä taksidermia tehnyt poikkeusta. Eläimiä täytettiin koristeiksi, viihdykkeeksi ja käyttöesineiksi. Eri eläinlajit eivät kuitenkaan olleet samanarvoisia, ja eläimet toimivat Potterin dioraamoissa eri yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten symboleina. Tutkielmassa esitetään, että Potter käytti teoksissaan rottia representoimaan työväenluokkaa. Toisiin teoksiin hän valitsi eläimiksi kissoja, joita pidettiin feminiinisinä ja hankalina eläiminä. Eläinten arvottaminen näkyi myös siinä, minkä lajien tappaminen täyttämistä varten nähtiin sopivana. Taksidermia oli keino pitää eläimet ihmisten hallinnassa ja käytettävissä jopa kuolemansa jälkeen. Joistakin eläimistä valmistettiin kuoltuaan arkisia käyttöesineitä. Myös lemmikkieläimiä täytettiin, jolloin niistä tuli itsensä muistoesineitä. Potterin teoksissa taas inhimilliset eläimet olivat osana idyllisiä kohtauksia, joissa ihannoitiin menneisyyttä ja maaseudun rauhaa. Ne eivät olleet muistoja itsestään, vaan idealisoidun menneen ajan ja nostalgian ruumiillistumia. Antropomorfinen taksidermia oli vahvasti oman aikakautensa lapsi, ja siinä näkyivät 1800-luvun britannialaisten ajatukset luokkayhteiskunnasta, sukupuolista, viihteestä, eläinten asemasta sekä kuoleman merkityksestä.

Tämän empiirisen tutkielman tarkoituksena on selvittää kysymyslomakkeen avulla työyhteisössä ilmenevää ”me-henkisyyttä” esimiehen ja työntekijän välisessä suhteessa. Päätehtävänä on selvittää, onko venäläisillä, Suomessa työskentelevillä työntekijöillä me-henkisyyden kokemuksia esimiehensä kanssa. Me-henkisyydellä tarkoitetaan tässä tutkimuksessa kokemusta siitä, että työntekijä ja esimies ovat eriävistä rooleista ja työtehtävistä huolimatta suorittamassa samaa tavoitetta yhdessä, puhaltaen niin sanotusti yhteen hiileen. Lisäksi kartoitetaan esimiestyön tekijöitä, jotka joko lisäävät tai vähentävät me-henkisyyden kokemusta. Tutkimus on fenomenologis-hermeneuttinen ja se pyrkii kokemusten käsitteellistämiseen. Tutkimuksen kohderyhmänä toimivat venäläiset työntekijät, jotka ovat aikaisemmin työskennelleet Venäjällä ja ovat nyt työsuhteessa Suomessa esimiehen alaisuudessa. Tutkimuksen teoreettisena ohjenuorana on sosiaalisen identiteetin teoria ja siihen lukeutuva sisäryhmäajattelu. Tämän tutkimuksen kannalta kiinnostavin havainto sosiaalisen identiteetin vaikutuksesta ihmiseen on sen taipumus vaikuttaa hänen tekemiseen. Mikäli työyhteisön ryhmäkuuluvuus on työntekijälle mielekäs, hän mitä luultavimmin pyrkii vaalimaan ryhmäjäsenyyttään ja haluaa toimia sen parhaaksi. Tutkielman tulokset osoittivat, että kysyttäessä me-hengestä ja esimiehen rakentamasta tuntemuksesta esimies-alaisen välisessä suhteessa, 11 henkilöä vastasivat myöntävästi kokevansa olevansa ”me” työyhteisössä. Loput neljä henkilöä erittelivät negatiivisia tai neutraaleja tuntemuksia esimiehestään ja hänen tyylistä johtaa tiimiä. Suurin osa vastaajista siis kokivat työssään olevan yhteisöllistä otetta, vaikka he kokisivat työtehtävänsä itsenäisiksi ja esimiehen työtehtävistä erillisiksi. Me-henkisyyttä vahvistaviksi teemoiksi nousivat vastausten perusteella tietotaidon jakaminen, kommunikointi, yhteistyö sekä yhteisvastuu. Haittaaviksi tekijöiksi vastaajat kokivat esimiehen kiireen ja sen myötä huonontuneen vuorovaikutuksen, autoritaarisen johtajuuden sekä kommunikaation heikkouden.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen venäläisen Andrej Zvjagintsevin ohjaamaa elokuvaa Leviathan (2014) pyrkimyksenäni tämän elokuvan sisältämien allegorioiden avulla ymmärtää vallan ja ortodoksisen kirkon välisen suhteen olemusta Venäjällä. Keskeisimmät tutkimuskysymykseni ovat: millaisia allegorioita Leviathan-elokuva tuottaa vallan ja ortodoksisen kirkon välisestä suhteesta, miten elokuvan esittämien allegorioiden merkitykset näkyvät venäläisessä yhteiskunnassa ja miten elokuva kommentoi Venäjän yhteiskunnallista kehitystä? Tutkimukseni on kvalitatiivinen ja kuuluu kulttuurintutkimuksen alaan. Alue- ja kulttuurintutkimuksen poikkitieteellisyys mahdollistaa tutkimuksen liikkumisen kulttuurin- ja yhteiskunnantutkimuksen rajapinnoilla sekä viestintätieteiden ja elokuva- ja televisiotutkimuksen näkökulmien hyödyntämisen tutkielmassani. Tutkimusotteeni on hermeneuttinen, ja tutkimuksen analyysiosuudessa hyödynnän induktiivista sisällönanalyysia, jossa yksittäisistä havainnoista tehdään päätelmiä ja yleistyksiä. Tutkimukseni ensisijainen aineisto on Leviathan-elokuvan Suomessa vuonna 2015 julkaistu DVD-versio. Muuna lähdemateriaalinani käytän tutkimusaiheeseen liittyvää kirjallisuutta, lehtiartikkeleja sekä erilaisia elektronisia aineistoja. Analyysini mukaan Leviathan-elokuvan keskeisimmät vallan ja kirkon suhteeseen liittyvät allegoriat ovat vallan ja kirkon tiivis yhteistyö, kirkon taloudellinen hyvinvointi sekä kirkon osuus epävirallisissa vallankäytön verkostoissa, jotka analyysin perusteella ovat myös todellisia ilmiöitä venäläisessä yhteiskunnassa. Tutkimustulosten perusteella ohjaaja Zvjagintsev on kääntänyt Venäjällä vallitsevan yhteiskunnallisen todellisuuden elokuvansa henkilöiksi ja tapahtumiksi, joiden avulla hän esittää moraalisen ja poliittisen kannanoton Venäjän nykytilasta. Tutkimukseni osoittaa, ettei vallan ja kirkon suhde Venäjällä ole ainoastaan ideologinen, vaan siihen liittyy myös huomattavia taloudellisia kytköksiä. Tutkimuksen johtopäätösten mukaan tämä tarkoittaa Venäjän sisäisen kehityksen kannalta sitä, että ortodoksisuuteen nojautuva konservatiivinen ajattelu pysyy tulevaisuudessakin Venäjän sisäpolitiikan keskiössä.

Helsinki on kansainvälistynyt nopeasti. Vuoden 2016 alussa 14,3 prosenttia Helsingin väestöstä oli ulkomaalaistaustaisia ja 83 prosenttia heistä oli syntynyt ulkomailla. Tutkielmani käsittelee suomea puhumattomien ulkomaalaisten kokemuksia Helsinkiin muuttamisesta ja kaupungissa asumisesta. Tutkielmani on rajattu alueellisesti pääkaupunkiseutuun, josta puhutaan Helsinkinä. Aineisto kerättiin keväällä 2018 haastattelemalla englanniksi 14 Facebookin Finland IESAF ja International Jobseekers in Helsinki -ryhmien kautta tavoitettua 22–35-vuotiasta henkilöä, jotka olivat muuttaneet Helsinkiin erilaisista syistä viimeisen kolmen vuoden aikana haastattelujen ajankohdasta katsottuna. 12 haastatteluista nauhoitettiin ja litteroitiin ja kaksi haastattelua tehtiin sähköpostin välityksellä. Kaikki haastatellut käyttävät arkikielenään englantia, ja kukaan heistä ei sanonut kommunikoivansa sujuvasti suomeksi. Kaikki heistä asuivat aineiston keräämisen aikaan Helsingissä, Espoossa tai Vantaalla. Maahanmuuttotutkimus Suomessa käsittelee usein samoista etnisistä tai kansallisista taustoista tulevia yhteisöjä. Tutkielmani laajentaa tätä keskustelua syventyen erilaisista taustoista tulevien ja erilaisissa elämäntilanteissa olevien yksilöiden kokemuksiin. Kaikki haastatellut edustavat eri kansallisuuksia, eivätkä he ole ryhmänä yksiselitteisesti määriteltävissä. Yhdistäviä tekijöitä ovat ulkomaalaisuus, toistaiseksi lyhytaikainen asuminen Helsingissä ja englannin kielen käyttö arjessa. Yksilöiden kokemusten moninaisuutta painottava tutkielmani on poikkitieteellinen ja pohjaa teoreettisesti tutkimukseen maahanmuutosta, kansainvälisestä liikkuvuudesta ja identiteeteistä. Tutkielmassa haastatteluaineistoa käsitellään diskurssianalyysin metodein ja se sisältää kolme temaattisesti jaoteltua käsittelylukua: Helsinki ja paikalliset ihmiset, arjen haasteet ja syrjinnän kokemukset sekä sosiaalisten verkostojen rakentaminen ja uuteen kaupunkiin kotiutuminen. Kaikkia käsiteltäviä aiheita läpileikkaava teema on kielen merkitys ihmisten arjessa, vastoinkäymisissä ja kuuluvuuden tunteessa. Haastateltujen odotukset ja kokemukset Helsingistä kaupunkina ja kohtaamisista ihmisten kanssa vertautuvat aiempiin kansainvälisiin kokemuksiin tai asumiseen muualla Suomessa. Näkemykset omasta identifioitumisesta uudessa ympäristössä linkittyvät erityisesti Suomen ja Euroopan suhteeseen. Kuvatut syrjinnän kokemukset yhdistyvät etenkin haastavaan työmarkkinatilanteeseen ja suomen kielen käyttöön. Sosiaalisten verkostojen muodostumisessa korostuu paikallisuus globaalin ulottuvuuden rinnalla ja tunne kodikkuudesta osoittautuu sopeutumisen kannalta tärkeäksi. Tutkielmani osoittaa yksilön kokemuksen tärkeyden tutkittaessa maahanmuuttoa ilmiönä. Jokaisella henkilöllä on maahan muuttaessaan oma tarinansa, identiteettinsä ja kokemuksensa, joista kaikki vaikuttavat yksilön elämään uudessa kaupunkiympäristössä.

An estimated 2,5 billion players in 2017, 143 billion revenues by 2020, video games have conquered the market and the homes of almost half the population. Often considered a niche media, recent figures prove that the market keeps on growing. When looking at it from a marketing point of view, video games appear to be the golden goose. Nation branding is all about marketing: selling the best of one’s nation to other nations to attract investors, tourists, brains and technology. Why then, not consider video games as a mean to brand a nation? With such a large scale of influence and potential, one could argue video games seem like the perfect opportunity to make a nation known. Norse mythology did not -and does not- have that many supporters, but its influence is far-reaching: in movies, books, series and video games, it has been a source of inspiration for decades. Video games with Norse elements have been quite popular, especially since 2015. Couldn’t Norse mythology be a mean to brand the Nordic countries? Does present-day nation branding in the Nordic countries use Norse elements: numerous gods, myths, importance of nature, folk traditions, history…? Using empirical research and specific video games research approach, the study determines the unique place of video games in the nation imaging and nation branding context. Relying on an interview as well as articles and player’s reviews, the study offers a scope of research both social and professional on video games, their impact in the community, and the message they convey. As Norse mythology is a part of Nordic culture, and is also integrated in numerous games, the study focuses on this aspect within the video games to look for a connection between the modern technique of nation branding and the older concept of mythology and folklore, and its importance in the image of Nordic countries, within and without the region.

In the history of art and culture, there are unique events that change our perception of the world. Within the Brazilian cultural context, the Anthropophagite Manifesto (1928) is definitely such a case. The ideas Andrade presents in this manifesto remain a crucial milestone that modified the perception of Brazilian culture and intercultural relations of Brazil and Europe in the postcolonial framework. Andrade’s unique theory of cultural cannibalism outlived almost one century, yet it still revolutionizes and shakes traditional notions of culture. No matter what aspect of Brazilian culture is taken for analysis, the idea of cultural cannibalism remains a universal solution for defining Brazilian national identity. It all started in 1928 when Brazilian modernist writer Oswald de Andrade decided to create an art manifesto, inspired by the canvas of his wife Tarsila do Amaral Abaporu. He proposed the metaphor of anthropophagus as a figure representing the Amerindian who, in their encounter with the European other, by means of consumption of European flesh, absorbed European cultural commodities and traits, becoming a profoundly hybrid entity. In the present work, I analyze the manifesto and discuss the main ideas it conveys. Despite the truly revolutionary idea of cultural anthropophagy, Brazil went through a search for defining its national identity, and an overall spark of nationalism was present in the early 20th century in Brazil. It was precisely little after 1928 that the regime of Estado Novo proclaimed nationalism a central element vital for the development of the country. Thus, in my thesis, I offer an overview of the main aspects that surrounded the notion of nation in the early 20th century in Brazil: such as Brasilidade, mestizaje, and Brazilian jeitinho. The intersection of nationalism and Modernism was a fundamental phenomenon for 20th century Brazil. Hence, I pinpoint the main artistic tendencies and movements that encompassed and problematized the notions of national and foreign, as well as modern and outdated. The track of the manifesto rewrites the relationship between the colonized and colonizer. Oswald de Andrade turns the cannibal figure into a tool for revising the hierarchical structure of tradition and the opposition of the Old World, the Portuguese crown, and the New World, Brazil. Andrade displaces the colonial hierarchical relations of Europe and Brazil and applies them in the postcolonial context of his modernity. Assigning the same structural paradigm to a new timeframe reveals the inevitable subaltern state of Brazil even 100 years after its independence. Anthropophagite Manifesto gave rise to ideas that were unusually ahead of their time. The metaphor of the cannibal achieved an iconic status because it successfully reconciled the traditional ideas of identity and attempted to eliminate the colonial trauma by assigning the agency in the process of transculturation to Brazil. Since the publication of the manifesto, Andrade’s ideas gained new layers and revealed new meanings for considering Brazilian culture. Thus, I discuss the process of accretion of cultural cannibalism with new interpretations. For the first time in the history of analysis of the Anthropophagite Manifesto, the notion of agency in the postcolonial context is considered, which reveals the nature of the idea of anthropophagy as a solution for the colonial hierarchal structure of cultures and postcolonial trauma.

Tutkielman aiheena on perulainen pishtacon legenda, jonka historia ulottuu satojen vuosien taakse. Legendassa pishtaco on murhaaja, joka saalistaa alkuperäiskansataustaisia uhrejaan ihmisrasvan takia. Usein pishtacoon viitataan valkoisena, ulkomaalaisena miehenä. Pishtacon legendan kiehtovuus piilee sen uudistumiskyvyssä. Legendan ydin säilyy samana, mutta yksityiskohdat mukautuvat aikakauteen. Kolonialismin kaudella pishtaco oli munkki, joka keräsi rasvaa kirkonkellojen kiillotukseen, nykyisin rasvaa kerrotaan kaupattavan esimerkiksi kansainväliseen kosmetiikkateollisuuteen. Digitalisaation aika etenkin 2000-luvulla on mahdollistanut uudenlaisia tarinankerronnan muotoja. Haluankin tutkimuksessa selvittää, millaisia digitalisaation ajan pishtaconarratiivit ovat, miten fakta ja fiktio limittyvät niissä ja miksi pishtaconarratiivit ovat edelleen niin ajankohtaisia. Metodinani käytän kontekstualistista narratologiaa, eli tarkastelen pishtaconarratiiveja niiden yhteiskunnallisista konteksteista riippuvaisina. Analyysini nojaa keskeisesti Jeffrey Cohenin kehittelemään hirviöteoriaan, jonka mukaan kulttuurin luomat hirviöt ovat itseasiassa tuon kulttuurin ruumiillistumia, ja siksi omiaan kulttuurintutkimuksen lähtökohdaksi. Voidakseni ymmärtää nykynarratiiveja paremmin, käyn läpi keskeisiä hetkiä pishtacon historiassa. Esittelen pishtacoa koskevaa eri alojen tutkimusta, ja käytän sitä sekä lähteenä että analyysini kohteena. Vaikka pishtacon legendaa ajatellaankin kansantarinoina, tutkijat ovat itseasiassa muokanneet sitä ajan kuluessa huomattavasti. Aineistoni koostuu neljästä elokuvasta ja kymmenestä uutisartikkelista. Perussa 2000-luvulla syntyneen omaehtoisen, alueellisen elokuvan kulttuurin voi nähdä jatkavan ikiaikaista suullisen tarinankerronnan perinnettä. Kansanperinteen kauhuaiheet ovat näissä elokuvissa hyvin edustettuina. Kuvailen, miten aineistoni neljä elokuvaa käsittelevät pishtacon tarinan kautta esimerkiksi terrorismin kauden traumoja, korruptiota tai muutoksen pelkoa. Uutisartikkelini ovat loppuvuodelta 2016, jolloin sosiaalisessa mediassa levisi huhuja pishtacoista, ja väkijoukot vangitsivat ja pahoinpitelivät useita syyttömiä pishtacoiksi epäiltyinä. Aineistoni osoittaa, että pishtacon legendan ydin ei olekaan pishtacon itsensä ominaisuuksissa, vaan yhteiskunnallisen turvattomuuden tematiikassa, jota kaikki pishtacotarinat ilmentävät. Niitä yhdistää paranoija siitä, että pishtaco voi olla kuka tahansa, jopa ystäväsi tai naapurisi. Epäluottamus kaikkia virallisia auktoritteeteja kohtaan on niissä vahva, joko viranomaiset eivät kykene auttamaan tai sitten pettävät verisesti. Ymmärsin myös tutkimuksen aikana, että pishtaconarratiivissa hirviöitä onkin yhden sijaan ollut aina kaksi. Kolonisaation aikaan valloittajat kohtelivat alkuperäiskansaa hirviönä, joka tulee joko tappaa tai assimiloida yhteiskuntaan muun muassa uskonpuhdistuksen keinoin. Pishtaco on syntynyt reaktiona tähän sortoon ja toiseuttamiseen, Pishtacoon uskovan kansan hirviöistäminen näkyy edelleen esimerkiksi aineistoni lehtiartikkelien narratiivisissa valinnoissa. Peru on yhä kahtiajakautunut maa, ja nämä kaksi hirviötä, vallanpitäjiä edustava pishtaco ja alistettu (alkuperäis)kansa, jatkavat taisteluaan.

Kunnollinen ravinto on yksi ihmiselämän perusedellytyksistä, mutta kautta historian ruoka ja syöminen ovat merkinneet ihmisille paljon muutakin: nautintoa, yhdessäoloa, ylellisyyttä, uskonnollista rituaalia tai jopa helpotusta kipuun tai sairauteen. Ruoka on historiamme eri aikakausina sekä erottanut että yhdistänyt ihmisiä, kansoja sekä uskontokuntia, ja ruokaan liittyviä käytänteitä, uskomuksia ja trendejä tutkimalla voidaan oppia paljon kyseessä olevasta ajasta, sen ihanteista ja kulttuurista. Tämä pro gradu-tutkielma tarkastelee porvariston ruokakulttuuria 1600-luvun Englannissa ja Alankomaissa. 1600-luvulla ruoka oli jo monelle eurooppalaiselle muutakin kuin pelkkää ravintoa eikä ruokavalintoja määrittänyt enää ainoastaan se, mihin ihmisillä oli varaa tai mitä sattui olemaan tarjolla. Tutkielmani päämääränä onkin selvittää, minkälaisia merkityksiä tuon ajan porvaristo ruoalle antoi ja mitkä eri tekijät ohjailivat heidän syömistään ja ruokailutottumuksiaan. Lisäksi tarkastelen, kuinka porvaristo pyrki ruokavalinnoillaan erottautumaan alemmista luokista ja kuinka itse ravinto, mutta myös ruokailutottumukset ja pöytätavat erottivat eri yhteiskuntaluokkia toisistaan. Tutkielman aineisto koostuu 1600-luvulla julkaistuista keittokirjoista, kotitalous- ja ravinto-oppaista sekä ruokaa, sen valmistusta ja ruokailua kuvaavasta kuvataiteesta. Kirjallisia lähteitä on yhteensä yhdeksän, joista jokainen on Englannista, kun taas tutkielman kuvallisista lähteistä 16 on Alankomaista ja loput kaksi Englannista. Tutkielma on lähestymistavaltaan kulttuurihistorian tutkimusta ja siten tarkastelussa olevan historiallisen aikakauden syvällinen tuntemus on oleellista. Aineiston tulkitsemisessa käytetään kontekstualisointia, jonka avulla avataan aineistossa vaikuttavia kulttuurisia ihanteita, aatteita ja käsityksiä. Tutkielman kuvallisen aineiston tulkinnassa hyödynnetään lisäksi visuaalista analyysia. 1600-luvun alankomaalaisen ja englantilaisen porvariston rakentaessa ruokakulttuuriaan he vahvistivat samalla yhteistä luokkaidentiteettiään. Aikakautena, jolloin kulutettavia tuotteita oli vielä melko rajallisesti, ruoasta tuli porvaristolle olennainen tapa erottautua alemmista luokista ja tuoda esiin omaa asemaa. Ruoan ja kattauksen esteettisyys korostui aiempaa enemmän ja kauniilla astioilla pyrittiin tuomaan hieman ylellisyyttä ruokailuun. Ihanteellinen ateria oli runsas ja koostui jopa kymmenistä eri ruoka-annoksista. Toisaalta aikakauden moralistit ja kirkko paheksuivat kaikenlaista kohtuuttomuutta ja ylensyöntiä, mikä näkyi liioitellun hillityissä ruokailukuvauksissa kuvataiteessa. Syöpöttelyä paheksuttiin myös terveydellisistä ja ulkonäöllisistä syistä. Lihavuuden riskejä ja hyvien elintapojen merkitystä alettiin ymmärtää aiempaa paremmin ja kohtuullisuus ruoan ja juoman suhteen katsottiin hyveeksi. Ruoka oli merkittävässä roolissa terveyden edistämisessä: eri ruoka-aineita käytettiin sairauksien parantamiseen ja jopa kivun lievitykseen.

Tutkielmassa tarkastellaan napolilaisten räp-artistien sanoituksissaan luomaa kuvaa Napolin kaupungista ja Etelä-Italiasta. Aineisto koostuu pääasiassa kuuden yhtyeen tai artistin ja heidän yhteistyöprojektiensa tuotannosta, josta on poimittu analysoitavaksi Napolia ja Etelä-Italiaa kommentoivia sanoituksia. Tutkielmassa käsitellyt artistit ovat Lucariello, Dope One, Clementino, Co'Sang, Rocco Hunt ja Enzo Dong. Tarkastelun kohteena on toisaalta Napolin kaupungin imago ja toisaalta napolilaisten identiteetti. Hiphopin kaltaisen urbaanin nuorisokulttuurin avulla voidaan päästä lähelle Napolin esikaupunkialueiden nuorison arkea, ja tutkimuksen kolmas keskeinen käsite onkin periferia. Aineistosta aukeavia pääteemoja on neljä: Napolin imago, etelän asema Italiassa, musiikin ja rikollisuuden suhde, sekä periferioiden nuorten elämä ja tulevaisuus. Napolin imagoon ovat vaikuttaneet erilaiset kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa esitetyt kuvaukset aina 1800- luvun vaihteen matkakirjoittajien kommenteista lähtien. Lisäksi kaupungin pitkä ja rikas musiikkiperinne on erityisesti tehnyt sitä tunnetuksi maailmalla. Räppäreidenkin käyttämällä napolin kielellä on suuri merkitys paikalliselle identiteetille, vaikka se on toisaalta aiheuttanut ennakkoluuloja ja esteitä artistien ymmärrettävyydelle muualla Italiassa. Etelä-Italia on politiikassa usein jäänyt Italian sisäiseksi periferiaksi, jota ei vuonna 1861 tapahtuneesta yhdistymisestä huolimatta juurikaan huomioida kansallisella tasolla. Alueellinen eriarvoisuus etelän ja pohjoisen välillä on edelleen huomattava. Ympäristöongelmat kietoutuvat osin järjestäytyneen rikollisuuden voimakkuuteen, ja valtio voi olla kansalaisille uhka sekä väkivallan että välinpitämättömyyden kautta. Räp-sanoitukset kertovat näistä ongelmista suorasukaisesti, mutta mukana ovat myös positiiviset teemat ja usko parempaan tulevaisuuteen. Erityisesti gangsta-räppiä on syytetty huonojen käyttäytymismallien välittämisestä nuorisolle. Vaikka Yhdysvaltojen mustan vähemmistön ja eteläitalialaisten aseman väliltä löytyykin yhtäläisyyksiä, poikkeaa napolilainen räp usein painotuksiltaan amerikkalaisten räppäreiden tematiikasta. Osa räppäreistä kirjoittaa kuitenkin aiheista suorasukaiseen tyyliin, mikä on johtanut pohdintoihin artistin vastuusta myös Italiassa. Periferioiden nuorison kohtaama tulevaisuus köyhyyden, korkean työttömyyden ja rikollisuuden piinamassa ympäristössä on keskeinen aihe napolilaisessa räpissä. Artistit taistelevat sanoituksillaan periferioiden nuoria kohtaan suunnattuja ennakkoluuloja vastaan, ja toimivat samalla rohkaisevina esikuvina seuraaville sukupolville. Napolilainen räp käsittelee monipuolisesti ja avoimesti sekä alueen ongelmia että ylpeydenaiheita, ja tarjoaa siten ajankohtaisen näkökulman Napolin ja Etelä-Italian nykyhetkeen.