Browsing by discipline "estetiikka"

Tutkielmani tarkastelee estetiikassa ja filosofiassa käytettyjä tunnetermejä sekä niihin liittyviä käsityksiä ja teorioita. Työn lähtökohtana on huomio, että tunneilmiöitä koskevaa nykykeskustelua hallitseva emootiolähtöinen näkökulma ei onnistu selittämään taiteen ja tunteiden kytköstä tavalla, joka vastaisi asiaa koskevia intuitioita ja arkipuheessa ilmeneviä käsityksiä. Ennen kaikkea emootiolähtöisillä teorioilla on vaikeuksia selittää tyydyttävällä tavalla tunneilmiöiden kokemusaspektia ja subjektiivisen taidekokemuksen merkityksellisyyttä – taide vaikuttaa olevan meille tärkeää tavalla, joka liittyy nimenomaan sen affektiiviseen puoleen. Lisäksi taiteeseen liittyvät tunneilmiöt ovat usein luonteeltaan sellaisia, ettei niitä ole mielekästä analysoida emootiolähtöisessä viitekehyksessä. Tyypillisesti propositionaalisia ja intentionaalisia tekijöitä painottava tutkimusote soveltuu huonosti tunteiden ja tunnelmien kaltaisten suuntautumattomien tunneilmiöiden analysoimiseen. Jyri Vuorisen kirjoituksiin (Aitoja ja Alueita, 2001) viitaten esitän, että käsitteellisellä lähtökohdalla on merkittävä tutkimuksen suuntaa ohjaava ja teorian ongelma-aluetta rajaava funktio. Määrittelemällä käsitteiden rajat tietyllä tavalla tutkittavat ilmiöt alkavat näyttäytyä erilaisina. Kuitenkin sanoja kuten ”emootio”, ”affekti”, ”tunne” ja ”tunnelma” käytetään teoreettisessa keskustelussa varsin vaihtelevilla tavoilla ja usein niin, että termejä ei määritellä eksplisiittisesti. Siksi pidän termejä ja käsitteitä painottavaa tutkimusnäkökulmaa perusteltuna. Vaikka tunneilmiöiden kokemusaspektia pidetään intuitiivisesti keskeisenä tunneilmiöiden osatekijänä, se jää yleensä marginaaliseen asemaan emootiolähtöisissä, propositionaalisia ja fysiologisia osatekijöitä painottavissa teorioissa. Pyrin ymmärtämään, miksi ensimmäisen persoonan näkökulma jää niin vähälle huomiolle ja miksi emootiolähtöiset teoriat eivät ole selitysvoimaisia taide-tunne -kytköksen subjektiivisen merkityksellisyyden osalta. Esitän, että tunnetermeihin ja erityisesti sanaan “tunne” liittyy implisiittinen ihmisenä olemisen erityislaadun konnotaatio: voidaan ajatella, että tunneilmiöitä ja tunnekokemusta pidetään merkityksellisinä asioina, koska ne kytkeytyvät jollain tavalla käsityksiimme siitä, mitä on olla ihminen. Vaikka tarkastelen nykykeskustelua kriittisesti, totean, että sille tyypillinen propositionaalisiin ja fysiologisiin tekijöihin keskittyminen on ymmärrettävää metodologisista ja tieteenfilosofisista syistä – subjektiivinen kokemus ja ensimmäisen persoonan näkökulma ovat haastavia tutkimuskohteita varsinkin analyyttisen filosofian ja luonnontieteen näkökulmasta. Tutkielman toinen osa tarkastelee tunnetermejä ja edellä kuvailtua problematiikka historiallisesta näkökulmasta. Kysyn muun muassa, miten ensimmäisen persoonan näkökulma kytkeytyy tunnetermeihin suhteessa laajempiin aatehistoriallisiin teemoihin, kuten muuttuvaan ihmiskäsitykseen ja maailmankatsomukseen. Esitän, että nykyisen emootiokäsitteen keskeisenä lähtökohtana voidaan pitää Thomas Brownia ja 1800-luvulla yleistynyttä sekulaariin tieteellisyyteen pyrkivää keskustelua. Tunne-sanaan liittyviä konnotaatioita voidaan puolestaan ymmärtää varhaismodernilla aikakaudella tapahtuneen subjektiivisen käänteen kontekstissa: muun muassa René Descartesin, John Locken ja David Humen myötä ensimmäisen persoonan näkökulmaan liittyvistä käsitteistä kuten tunteesta, kokemuksesta ja tietoisuudesta tuli eksplisiittisiä filosofisen ajattelun kohteita. Samalla niistä tuli ideoita, jotka liitettiin ihmisenä olemisen erityislaatuun. Lopuksi esitän, että vastaava ihmisenä olemisen erityislaadun konnotaatio on läsnä nykyisessä sanassa ”tunne” – varhaismodernilla aikakaudella tapahtuneen subjektiivisen käänteen valossa voidaan ymmärtää, miksi tunne-taide kytköstä pidetään eksistentiaalisesti merkityksellisenä ja tärkeänä. Taiteen affektiivinen puoli ei rajoitu kognitiivisten ja fysiologisten osatekijöiden perusteella määriteltäviin emootioihin – se nähdään ihmisenä olemisen erityislaatuun liittyvänä tekijänä.

Tutkielma tarkastelee saksanjuutalaisen filosofin Walter Benjaminin (1892–1940) auran käsitettä. Käsite esiintyy tunnetuimmassa muodossaan Benjaminin esseessä ”Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakautena” (1935–1940). Aura edustaa esseessä merkitystä, joka ilmentää taidetta koskevaa historiallisteknistä kehitystä. Tämän myötä taide menettää alkuperäisen, uskonnollisen arvon luonteensa, jota kuvaa kulttiarvon käsite. Kopioinnin mahdollisuuden myötä korostuu taiteen näyttelyarvo, joka koskee esimerkiksi elokuvaa ja valokuvausta taidemuotoina. Näyttelyarvo ilmentää taiteen yhteiskunnallista muutosta, jossa taide tavoittaa suuremmat ihmisjoukot ja ero alkuperäisen ja kopioidun taideteoksen välillä muuttuu sosiaalisesti merkityksettömäksi. Tutkielman ensisijainen tutkimuskysymys on, voiko aura muodostaa esseetä laajemman käsitteellisen kokonaisuuden osana Benjaminin myöhäistuotantoa? Tutkielma tarkastelee auran käsitteen luonnetta, pyrkien muodostamaan käsitteestä tulkinnan vaihtoehtona Benjaminin reseptiohistoriassa kannatusta saaneelle käsitykselle aurasta autenttisen taideteoksen synonyyminä. Tutkielman toinen tutkimuskysymys pohtii auran suhdetta nykytaiteeseen. Mitä aura voi mahdollisesti kertoa nykytaiteen piirteistä ja taiteesta nykyisyydessä? Tutkielman kirjallisuus muodostuu Benjaminin myöhäistuotannon primäärilähteistä, Benjaminia käsittelevästä kommentaarikirjallisuudesta, paikkasidonnaista teoriaa käsittelevästä kirjallisuudesta sekä nykytaideteoksia taustoittavista verkkolähteistä. Auran tulkitsemisen kannalta tutkielman keskeisimmät lähteet mainitun “Taideteos-esseen” lisäksi ovat Benjaminin hashiksen käyttöä koskevat muistiinpanot sekä esseet “Pieni valokuvauksen historia” (1931) ja “Silmä väkijoukossa” (1939). Tutkielma käy läpi Benjaminin myöhäiset elämänvaiheet, myöhäisen tuotannon keskeiset teemat sekä esittelee mainittua Benjaminin primäärikirjallisuutta erilisessä luvussaan. Tutkielma käy läpi Theodor W. Adornon esittämän kritiikin koskien auraa “alkuperäisyyden myyttinä”, Giorgio Agambenin Benjaminia koskevan tulkinnan taiteen ja uskonnon välisen suhteen historiallisesta muutoksesta sekä Jacques Rancièren Benjaminia koskevan kritiikin taiteen ja politiikan välisestä suhteesta. Mainitut teemat koskevat myös tutkielmassa käsiteltävää kysymystä nykytaiteen yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta luonteesta. Tutkielman perusteella voidaan väittää, että Benjaminin myöhäistuotannosta on mahdollisuus muodostaa auraa koskien ”Taideteos-esseetä” laajempi tulkinnallinen kokonaisuus. Tutkielma väittää, että aura voidaan käsittää taidetta kuvaavan historiallisen muutoksen ohella myös yksilöllisen havainnon kohteena ja taidekokemuksen piirteenä. Aura muodostaa myös teeman inhimillisen kokemuksen yleisestä historiallisesta muutoksesta. Tutkielma esittää auralla olevan yhteys paikkasidonnaisen taiteen historialliseen kehitykseen ja piirteisiin. Näitä ovat paikkasidonnaisen taiteen tapa irtaantua modernin taiteen keskeisistä ideaaleista koskien taideteoksen muotoa, objektikeskeisyyttä sekä taideteoksen mediumiin liittyviä kysymyksiä. Tutkielman mukaan aura ilmentää myös nykytaiteelle ominaisen näyttelykeskeisyyden luonnetta sekä sopii multimediaalisten paikkasidonnaisten taideteosten tarkasteluun. Auran ajallinen yhteys paikkasidonnaiseen taiteeseen perustuu auran sopivuudessa paikkasidonnaisten taideteosten väliaikaisuudelle.