Browsing by discipline "kotimainen kirjallisuus"

Juha Mannerkorven romaanit Jälkikuva (1965), Matkalippuja kaikkiin juniin (1967), ja Sudenkorento (1970) muodostavat epävirallisen trilogian. Romaanit ilmestyivät alun perin täysin toisistaan riippumattomina, mutta toistensa ristivalossa tarkasteltuna niistä paljastuu temaattisia ja kerronnallisia yhteyksiä. Kussakin puolisonsa menettänyt mies käsittelee puolisonsa menetystä ja siihen liittyviä muistoja ja kokemuksia. Teoksilla on myös muita yhtäläisyyksiä, kuten intensiivinen subjektiivisuus, pikkutarkka tajunnan kuvaus ja kokeelliset kerrontatekniikat. Tutkin pro gradu -työssäni näiden romaanien yhteyksiä kahteen 1900-luvun suureen sateenvarjokäsitteeseen, modernismiin ja postmodernismiin. Teosten pakkomielteet ja kokeelliset kerrontatekniikat syvenevät ja muuttuvat kimuranteimmiksi mitä syvemmälle romaanisarjassa edetään. 1900-vaihteen kieppeillä ilmestynyt modernismi mullisti kirjallisuuden kenttää monipuolisesti ja vapautti kirjallisuutta kuvaamaan uusia asioita, kuten yksilön mielensisäistä tajunnanvirtaa. Brian McHalen jaottelussa modernismin ytimessä onkin kysymys siitä, mitä subjektiivinen tietoisuus voi maailmasta aisteillaan hahmottaa. Vuosisadan puoliväliin tultaessa alettiin puhua postmodernismista, jonka keinovalikoimaan kuului modernismin ja muiden sitä edeltäneiden suuntausten keinojen variointi ja parodiointi. McHalen jaottelussa postmodernismi purkaa näitä keinoja niin yli-innokkaalla leikkisyydellä, että se samalla saattaa kyseenalaiseksi koko maailman kuvaamisen mahdollisuuden, tai pikemminkin koko ns. todellisen maailman olemassaolon. Suomalaisen kirjallisuuden kentällä nämä -ismit ovat toimineet ja liikkuneet eri tavoin kuin muualla maailmassa. Pitkään oli vallalla malli, jossa modernismi saapui joitain poikkeuksia lukuun ottamatta Suomeen 40-luvun lopussa, ja postmodernistinen kirjallisuus vasta 80-luvulla. Tätä käsitystä haastaa myös tämä pro gradu, jossa havaitsin varhaisia postmodernismin liikahduksia jo näissä 60-luvun lopulla ilmestyneissä teoksissa. Tutkielmassani havaitsin, että Mannerkorven ensimmäinen romaani, Jälkikuva, on melko perinteistä modernismia, vaikka sen tiiviiseen kestoon onkin lastattu aika monipuolinen kirjo erilaisia tyylejä ja kerrontatekniikoita. Toisessa romaanissa, teoksessa Matkalippuja kaikkiin juniin, on kerronta vaikeaselkoisempaa ja tilanteet häilyvämpiä. Lopulta lukija jää epätietoisuuteen siitä, mitä tapahtui vai tapahtuiko mitään. Kolmas romaani Sudenkorento yhdistelee ja muuntaa edellisten romaanien keinoja ja tilanteita ja sävyjä, ja liitelee yhä kauemmas kirjallisuuden keinojen lipevillä pinnoilla, tuonpuoleiseen saakka.

Tutkielmassani analysoin Rosa Liksomin Finlandia-palkittua romaania Hytti nro 6 ironisen neuvostonostalgian näkökulmasta. Romaani kertoo suomalaisesta opiskelijatytöstä ja venäläisestä miehestä, jotka sattuman sanelemina matkustavat samassa hytissä junalla Moskovasta Ulan Batoriin 1980-luvun loppupuolella. Tarkastelen tutkielmassani, millaista ja millaisissa yhteyksissä Liksomin romaanissa esiintyy nostalgiaa. Samalla pohdin, miten nostalgia ironisoituu ja mitä seurauksia ironisoitumisella on. Lisäksi analysoin kirjailijalle tyypillisiä, liksomilaisen nostalgian piirteitä, joita on tutkinut myös Kasimir Sandbacka. Tutkielmani perustuu pääasiallisesti Hytti nro 6:n lähilukuun, jota kontekstualisoin kirjallisuudentutkimuksen nostalgiateorioilla ja ironian tutkimuksella. Keskeisiä nostalgiasta ja ironiasta kirjoittaneita teoreetikkoja tutkielmani kannalta ovat Svetlana Boym, Karin Johannisson ja Linda Hutcheon. Lisäksi osoitan Malcolm Chasen ja Christopher Shawn asettamien reunaehtojen mukaisesti, että teoksessa ilmenee nostalgiaa. Analyysini mukaan olennaisena nostalgiaa tuottavana kontekstina teoksessa on Neuvostoliiton ja Venäjän historia, jota matkustajat katsovat maisemallisena näytöksenä junan ikkunasta. Teoksen johtomotiivit ”Kaikki on liikkeessä” ja ”Taakse jää” rakentavat nostalgiaa ja toimivat romaanin neuvostonostalgisina tunnussanoina. Maisemien lisäksi runsas ruokasanasto ja tyypillisten venäläisten ruoka-aineiden toisteisuus sekä kulutustavaroiden yksityiskohtainen kuvailu ja nimeäminen toimivat neuvostonostalgiaa tukevina motiiveina. Osoitan tutkielmassani, että ironian keinoina teoksessa käytetään esimerkiksi väitenegaatiota, liioittelua ja groteskia. Romaanin ironinen neuvostonostalgia ilmenee muun muassa tytön tuntemana koti-ikävänä, vierauden tunteena ja unohduksena, mutta myös esimerkiksi miehen ironisena katseena menneisyyteen sekä molempien toiveina paremmasta tulevasta. Tutkimukseni perusteella voidaan todeta, että liksomilaisessa nostalgiassa ei kielletä menneisyyden kaipuuta vaan se otetaan ironisen tarkastelun kohteeksi. Hytti nro 6:n nostalgia on sekä sentimentaalista ja konservatiivista että ironista ja kyseenalaistavaa.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on Sini Helmisen nuortenromaanisarja Väkiveriset ja ne merkitykset, joita sarja saa suomalaisesta mytologiasta. Neliosainen sarja sisältää teokset Kaarnan kätkössä (2017), Kiven sisässä (2017), Veden vallassa (2018) ja Maan povessa (2019). Jokaisella osalla on oma päähenkilönsä, joka toimii tarinansa minäkertojana. Realistisesti kuvattu, nykyaikaan sijoittuva arkitodellisuus kohtaa sarjassa fantasian, kun päähenkilöt saavat tietää olevansa väkiverisiä eli kansanperinteestä tuttujen myyttisten olentojen jälkeläisiä. Tutkielmassani vertailen Helmisen tekemiä tulkintoja myyttisistä olennoista niihin kertomuksiin, joita suomalaisesta kansanperinteestä tunnetaan, ja pohdin, mitä merkityksiä mytologian käyttö tuo romaaneihin. Apunani käytän Matti Sarmelan kokoamaa Suomen perinneatlasta (1994) sekä Risto Pulkkisen ja Stina Lindforsin Suomalaisen kansanuskon sanakirjaa (2016). Tarkastelen myyttisten elementtien mukanaan kantamia merkityksiä käymällä läpi sarjan päähenkilöiden kokemia yhteentörmäyksiä suomalaisen mytologian kanssa ja näiden kokemusten vaikutuksia heidän elämäänsä. Aluksi hahmottelen Väkiveristen asemoitumisen osaksi fantasiakirjallisuuden kenttää. Määrittelen fantasian yleisesti ja käyn lyhyesti läpi lajityypin historiaa. Hyödynnän tutkimuksessani erityisesti Farah Mendlesohnin (2008) ja Maria Nikolajevan (1988) käsitteitä. Osoitan, että Väkiveriset edustaa intrusiivista fantasiaa, jossa realistisesti kuvattuun arkitodellisuuteen tunkeutuu odottamatta fantasiaelementtejä, mikä järisyttää päähenkilöiden maailmankuvaa. Kyse on vihjatusta maailmasta, jossa fantasiaa edustava sekundaarinen maailma on olemassa rinnatusten lukijan todellisuutta muistuttavan primaarimaailman kanssa, ja fantasia tihkuu osaksi arkitodellisuutta ilman että maailmojen välillä liikkumiseen tarvitaan porttia. Tutkielmani analyysiosuudessa paneudun sarjassa esiintyviin myyttisiin hahmoihin ja niihin kietoutuviin merkityksiin. Metsänneidot ja vedenneidot edustavat Väkiverisissä aikuiseksi kasvamisen, seksuaalisen moninaisuuden ja naiseuden teemoja. Näiden olentojen avulla käydään läpi erilaisia rooleja, joita tytöille on tosielämässä tarjolla ja erilaisia tapoja toteuttaa seksuaalisuutta, sekä ulkonäköön kohdistuvia paineita ja muita tyttöjen kohtaamia vaatimuksia. Sarjan ihanteeksi nousee itsenäinen nainen, joka uskaltaa asettaa rajansa ja tehdä omat valintansa muiden odotuksista välittämättä. Peikkojen ja vuorelaisten kautta sarjassa kuvataan ulkopuolisuuden kokemusta, toiseuttamista, ennakkoluuloja ja muukalaisvihaa. Sarjan kaikki päähenkilöt ovat tavalla tai toisella erilaisia suhteessa normina pidettyyn, mutta peikkojen ja vuorelaisten kautta sarjassa pureudutaan ihmisryhmien väliseen vihanpitoon, me ja ne -ajatteluun sekä ennakkoluuloihin ja niiden voittamiseen. Väkiverisissä asetutaan voimakkaasti suvaitsevaisuuden puolelle ja kannustetaan suhtautumaan avoimesti ja uteliaasti sekä itseen että toisiin. Hiiden, näkin ja maahisten avulla käsitellään luonnon ja ihmisen ongelmallista suhdetta. Arvaamattomat hiisi ja näkki edustavat sarjassa luontoa, joka on kaunis ja lumoava, mutta myös julma ja ehdoton. Ihmisiin nämä olennot suhtautuvat halveksien. Maahisten avulla tehdään näkyväksi luonnosta vieraantuneen ihmisen tuhoava vaikutus ympäristöönsä. Väkiverisiä voikin lukea ekokriittisenä kirjallisuutena, ja sen maailmankuvassa on nähtävissä postpastoraalin piirteitä. Sarjan sävy on kuitenkin toiveikas. Se kannustaa vaalimaan luontoa ja näyttää, että yhteisymmärrys on mahdollista saavuttaa. Vaikka sarjan osilla on eri painotukset, keskeisimmät aiheet ovat niille yhteisiä. Tutkielmassani osoitan, että aikuisuuteen kasvaminen, ulkopuolisuuden kokemus ja suhde luontoon nousevat esiin sarjan jokaisessa romaanissa. Suomalaisen mytologian kautta käsitellään nuorten tosielämässäkin kohtaamia haasteita ja niistä selviämistä. Väkiveristen kirkkaimmaksi viestiksi nousee vastuun ottaminen omasta toiminnasta ja ennakkoluuloton suhtautuminen sekä itseen että muihin.

Pro gradu -työssäni tutkin Erno Paasilinnan kahta ensimmäistä satiirikokoelmaa, Kylmät hypyt (1967) ja Alamaisen kyyneleet (1970). Lajityypiltään tekstit edustavat poliittista satiiria, joten keskeisinä teemoina teksteissä ovat yhteiskuntakritiikki, valta ja raha. Pyrin yhteiskunnallista muutosta heijastavista lähtökohdista kuvaamaan sitä kansallismaisemaa ja suomalaista, jotka piirtyvät näissä satiireissa. Taustana tutkimuksessani ovat suuret yhteiskunnalliset muutokset kuten luokkajaon uudelleenrakentuminen, viestintätapojen muutos, maailmanpolitiikan kriisit ja yksilön aseman korostuminen. Tästä näkökulmasta tarkastelen kansallisia elementtejä Erno Paasilinnan poliittisissa satiireissa. Suomalaisuus ja kansallinen kuvasto rakentuvat tutkituissa satiireissa henkilöhahmoista, heidän toiminnastaan ja niistä miljöistä, joissa hahmot ovat. Se rakentuu myös kontekstista ja käytetystä kielestä. Hyödynnän tarkastelussani yhteiskunnallista ja sosiaalipsykologista tutkimusta kuvaillessani, mitä piirteitä ja ominaisuuksia voidaan pitää kansallisina ja suomalaisille kuuluvina. Kirjallisuudentutkimuksen osalta kokoan yhteen poliittisen satiirin ominaisuuksia ja satiirin keinoja synnyttää keskustelua. Nostan esille satiirin keinoja, joilla Erno Paasilinna satiireissaan rakentaa kansallista kuvastoa, suomalaisuutta, yhteiskuntakritiikkiä, naurua ja koomista. Esitän, miten Paasilinna muovaa henkilöhahmoista poliittisen satiirin asiaa ajavia karikatyyrejä, mutta samalla suuria merkityksiä kantavia yksilöitä heihin liitettävien ominaisuuksien kuten ammatin, intertekstuaalisuuden, ideologioiden ja allegorioiden kautta. Naurua ja yhteiskuntakritiikkiä Paasilinna synnyttää muun muassa fantastisia ja kielellisiä elementtejä käyttämällä. Tarkastelen keinojen käyttöä erityisesti kansallisen kysymyksen kautta; miten valittu keino toteuttaa satiirin sanomaa ja nostaa esille kysymyksiä kansallisesta yhteisyydestä ja yhteisöllisyydestä. Näitä kysymyksiä tarkastelen huomioiden tekstin julkaisun ajankohdan ja yhteiskunnallisen kontekstin. Tutkimuksessani osoitan, miten Erno Paasilinnan satiireissa ivataan kaikkea kansalliseksi määriteltävää. Kuvaan, miten 1960-luvun poliittisessa satiirissa Paasilinna rakensi uutta yhteiskuntakriittistä kansallismaisemaa ja kansankuvaa. Kuvan rakentamisen suurina haasteina olivat kansakunnan hajautuminen, yksilön oman identiteetin etsintä ja koko yhteiskuntamme murros. Kirjallisuus on ollut keskeinen tapa kansallisen yhteisyyden kokemuksen luomisessa, mutta samalla on voitu ajaa valtaa pitävien etuja ja agendaa. Kansallisten elementtien havaitseminen erilaisissa tekstiympäristöissä mahdollistaa kirjallisuuden ja kustannustoiminnan merkityksen ymmärtämisen kansallisen yhteenkuuluvuuden synnyttäjinä. Näiden keinojen ja retoriikan havaitseminen ovat keskeinen osa nykyaikaista medialukutaitoa.

Tarkastelen pro gradu -työssäni nostalgiaa Sofi Oksasen Stalinin lehmissä ja Rosa Liksomin Hytti nro 6:ssa. Tutkin, minkälaista teosten sisältämä nostalgia on, mihin se kohdistuu ja miten se kulkee osana kokonaisvaltaista teosanalyysia. Erotan nostalgiasta kolme tasoa: henkilöhahmojen, sisäislukijan ja kulttuurisella tasolla tapahtuvan nostalgian. Hytti nro 6:n nostalgia tapahtuu näillä kaikilla tasoilla, kun taas Stalinin lehmien nostalgia jää henkilöhahmojen tasolle. Tarkastelemalla teosten nostalgiaa, tai pikemminkin nostalgioita, rakennan niistä tulkinnalliset luennat. Tulkitsen, että Hytti nro 6:n nostalgia syvin, kulttuurisella tasolla tapahtuva nostalgia kohdistuu kulttuurien pirstoutumista edeltäneeseen alkuperäiseen yhteyteen. Tämä on omanlainen mukaelma perilänsimaalaisesta kaipuusta kadonneeseen paratiisiin. Luen teosta myös vaihtoehtoisena historiankirjoituksena, joka toteutuu symbolisella tasolla Miehen luovuttaessa Tytölle valtaa merkitsevän veitsen. Stalinin lehmien päähenkilön, Annan, nostalgia kohdistuu metaforiseen äidinmaahan: sen toteutumatta jääneisiin tasa-arvoihanteisiin, lapsuuden makuihin ja tilojen haltuunottoon ilman epämääräistä huoran stigman pelkoa. Keskeiseksi nousee kodin ja identiteetin suhde. Annan identiteetin rakentuminen, kotiin tuleminen, toteutuu kolmivaiheisesti: Sysi-Suomen tukahduttavasta ilmapiiristä kuljetaan nostalgisen antiteesin kautta oman taustansa hyväksymiseen. Teoriataustana käytän Svetlana Boymin, Karin Johannissonin ja Linda Hutcheonin ajatuksia nostalgiasta. Hyödynnän myös kohdeteoksistani tehtyä aiempaa tutkimusta.

Tutkin pro gradu -työssäni kaunokirjallisuuden herättämiä myötätunnon kokemuksia nuorissa lukijoissa ja asiantuntijalukijoissa. Aineisto koostuu 17:n yläkoulun yhdeksäsluokkalaisen vastauksista kahteen myötätunnon heräämistä lukiessa käsittelevään tehtävään. Käytän vertailtavana aineistona 9:n ammatikseen kirjallisuuden parissa työskentelevän, korkeasti kirjallisuuden alalta koulutetun henkilön vastauksia samoihin tehtäviin. Tutkimukseni on luonteeltaan empiirinen, ja pikemminkin laadullinen kuin määrällinen. Tehtävissä käytettävät tekstit ovat noin yhden luvun mittaiset katkelmat kirjoista Joel Lehtosen Rakastunut rampa (1922) ja Riikka Pulkkisen Totta (2010). Tutkimuksessani selvitän, millaiset kohdat kaunokirjallisessa tekstissä herättävät yhdeksäsluokkalaisten ja aikuisten asiantuntijalukijoiden myötätunnon kokemuksen ja miksi. Vertaan, ovatko myötätunnon heräämisen syyt samankaltaisia ihmisten iästä ja lukemiseen harjaantuneisuudesta huolimatta. Tarkastelen myös, herääkö myötätunto enemmän silloin, kun on kysymyksessä uudempi teksti vai koskettaako vanhempi teksti nykylukijaa yhtä lailla. Ne nuoret lukijat, jotka eivät koe myötätuntoa lukiessaan Totta-tekstiä, eivät perustele myötätunnon kokemuksen puutetta millään tavalla. Asiantuntijalukijat puolestaan perustelevat myötätunnon heräämättömyyttä tekstistä nousevilla syillä: tekstiltä odotetaan koskettavuutta ja kritisoidaan tekstin kirjoittajan kyvyttömyyttä tavoittaa lukijan tunnemaailma. Rakastuneen ramman herättämiä myötätunnon tunteita eritellessään usea asiantuntijalukija perustelee kirjallisuudentutkimuksen käsittein, esimerkiksi ilmaus, päähenkilö ja lukija. Vastaavia käsitteitä ei nuorten lukijoiden vastauksista löydy. Tutkimuksen perusteella lukemisen vähäinen tai runsas kokemus ei näytä vaikuttavan myötätunnon kokemiseen kummassakaan tekstissä. Myöskään se, onko teksti vanha klassikko vai nykykirjallisuutta, ei näy aineistossa kovinkaan paljon. Vanhempi klassikkoteos saa aineistossani jonkin verran enemmän myötätunnon kokemuksia aikaan kuin nykykirja. Suurempi osa aineiston kaikista vastaajista kokee myötätuntoa. Totta-tekstiä lukiessaan 2/3 sekä nuorista että aikuisista kokee myötätuntoa, ja Rakastunutta rampaa lukiessaan 5/6 kaikista vastaajista kokee ainakin johonkin tekstin kohtaan liittyvää myötätuntoa.

Tutkimukseni kohdeteos on Sirpa Puskalan kuvitettu saturomaani Pikkuruu Mustanmusta (1999). Teos on eräänlainen kasvukertomus, joka käsittelee lastenkirjallisuuden vaikeaa aihetta, vanhemman kuolemaa lapsen näkökulmasta. Teoksessa on Kati Liukkosen mustavalkokuvitus. Koska kyseessä on kuvitettu kirja, tarkastelen teosta sanan ja kuvan vuorovaikutuksen näkökulmasta. Kuvitetussa kirjassa verbaalinen ja visuaalinen merkkijärjestelmä luo yhdessä teoksen kokonaisuuden. Pikkuruu Mustanmustan päähenkilö on peikon hahmoon etäännytetty lapsi, ja teoksen sivuhahmot ovat inhimillistettyjä puhuvia eläimiä ja yliluonnollisia uskomusolentoja, jotka toimivat peikkojen ystävinä ja auttajina. Tarkastelen tutkielmassani, kuinka peikkoja ja sadun maailman muita hahmoja esitetään sanallisen henkilökuvauksen keinoin ja kuvituksessa. Tutkin, millaisia hahmot ovat litteyden ja pyöreyden sekä staattisuuden ja dynaamisuuden kannalta. Teoksen hahmot ovat sadun tradition mukaisesti litteitä, ja dynaamisuutta on vain päähenkilössä sisäisen kehityksen mielessä. Analysoin myös, millaisilla keinoilla kuvituskuviin luodaan liikevaikutelmia. Teoksen miljöötä on luontoympäristö: peikkojen kotisuo, metsä ja meren ranta. Tarkastelen, kuinka miljöötä kuvataan ja millaisia merkityksiä ympäristö saa kertomuksessa. Havainnoin luonnonkuvaukseen liittyviä tilavaikutelmia ja hahmon suhdetta ympäristöönsä. Pikkuruun vaellus metsän halki liittyy metaforisesti itsenäistymisprosessiin. Vaikean aiheen, vanhemman kuoleman käsittelyä lähestyn tarkastelemalla kuolemakäsityksiä ja sitä, millaisia lohdullisia tulkintavaihtoehtoja kuoleman kohtaamiselle esitetään. Kuvituskuvien ja sanallisen kerronnan epäsymmetrinen aukkoisuus korostaa lukijan roolia merkitysten muodostajana. Kuva toimii kerronnan lähteenä suhteessa tekstiin. Kuvitetussa kirjassa merkitystä luodaan sanallisella ja kuvallisella ilmaisulla sekä rytmiin vaikuttavilla taittoratkaisuilla.

Tarkastelen työssäni merkitysten hämärtämisen ja tuottamisen välistä jännitettä sekä henkilöhahmojen koke-muksia vieraiden ja hämmentävien maailmojen äärellä Eeva-Liisa Mannerin proosateoksessa Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia (1957). Käsittelen erityisesti novelleissa rakentuvia maailmoja, joista osan voi tulkita henkilöhahmojen sisäisiksi maailmoiksi, kuten uniksi, kuvitelmiksi tai tajunnan kuvauksiksi. Analysoin, millä kielen ja kerronnan keinoilla maailmoista muodostuu hämmentäviä ja millaisen kuvan teos antaa yksittäisen ihmisen mielestä ja kokemuksista modernissa maailmassa. Lisäksi tarkastelen, miten novellit hyödyntävät piirteitä lajeista, joissa merkitysten pohdinta on olennaista. Merkitysten etsinnän tematiikan kautta avautuu myös Kävelymusiikin käsitys taiteen ja kielen mahdollisuuksista välittää ja tuottaa merkityksiä. Kävelymusiikin novelleissa kuvataan erilaisia vieraita, ihmeellisiä ja absurdeja maailmoja. Monet novellien fantasia-aineksia hyödyntävät, assosiatiivisesti etenevät tai muuten arkitodellisuudesta poikkeavat maailmat kuvaavat henkilöhahmojen mielentiloja, kuten unia, mielikuvitusta tai assosioivia ajatuskulkuja. Toisaalta myös novellien reaalimaailma näyttäytyy absurdina ja vieraana. Unien, alitajunnan ja tunnekokemusten kuvauksen kautta teoksessa pohditaan rationaalisen järkiajattelun ja vaistonvaraisten ajattelun, kokemusten ja tunteiden suhdetta. Teos kritisoi kartesiolaista dualismia ja ihmisjärjen nostamista tunteiden, kokemustiedon, eläinten ja luonnon yläpuolelle. Järkikritiikki liittyy maailmansotien jälkeiseen kielen kriisiin ja arvotyhjiöön. Suurinta osaa novelleista leimaa vahva tunnekokemus, joka näyttäytyy erityisesti yksityisten maailmojen rajoilla ja maailmojen jännitteisissä kohtaamisissa. Alkuosan novellien onnentäyteiset eläinhahmoja sisältävät maailmat herättävät päähenkilöissä vahvoja myönteisiä tunteita ja tuovat merkityksellisyyttä ahdistavaan ja merkitykset-tömän tuntuiseen arkimaailmaan. Loppuosan novellien maailmat ovat alkuosaa groteskimpia, ahdistavampia ja painajaismaisia. Usein tunnekokemukset liittyvät vuorovaikutustilanteisiin ja niissä empatian osoittamiseen tai torjumiseen, mikä johtaa joko vahvoihin samastumisen ja yhteenkuuluvuuden tai vierauden ja sivullisuuden kokemuksiin. Tunnekokemuksia herättävät myös taidekokemukset ja eksistentialistiset todellisuuden mielettömän luonteen tajuamisen kokemukset tai autenttisen olemisen tavoittamisen hetket. Merkitysten ja merkityksellisyyden etsintä näkyy novelleissa henkilöhahmojen kokemuksen lisäksi myös kielen ja kerronnan keinoissa. Novelleissa leikitään merkityksillä ja luodaan eri merkityskenttiä yhdistelemällä sekoitettuja tiloja, jotka ehkä pintatasolla vaikuttavat sekavilta tai hämäriltä, mutta joissa muodostuukin uudenlaisia merkityksiä. Kävelymusiikissa hyödynnetään piirteitä erityisesti lajityypeistä, joiden ytimessä on kielen, maailman tai ihmisen kokemuksen hämäryyden, ihmeellisyyden tai merkitysten hajoamisen pohdinta tai keinot etsiä uudenlaista merkitystä uudenlaiseen maailmankokemukseen. Näitä lajeja ja kaunokirjallisuuden suuntauksia ovat nonsense, allegoria, surrealismi, eksistentialistinen romaani ja absurdi draama. Kielen ja kerronnan merkityksiä sekoittavat keinot sekä henkilöhahmojen kokemuksen tason merkitysten etsintä kietoutuvat yhteen Kävelymusiikin itsereflektiivisissä kielifilosofisissa pohdinnoissa. Teoksessa pohditaan kielen ja kirjallisuuden luonnetta, muun muassa kommunikaation ongelmia ja tavanomaisen kielenkäytön riittämättömyyttä sanoittaa sanomaton. Teoksen kielikäsitys lähestyy bahtinilaista dialogista käsitystä kielestä, joka on jatkuvassa muutoksessa ja jokaiselle puhujalle pohjimmiltaan omanlaisensa.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tarkastelen tutkielmassani Mikko Rimmisen romaanin Pölkky maisemaa ja tilaa. Pyrin selvittämään, millaisia merkityksiä kaupunki- ja miljöökuvauksesta voi lukea, ja miten ne rakentavat teoksen tematiikkaa. Kysyn myös, millaisena romaanin kerronta esittää paikan ja tilan sekä toisaalta, miten ympäristö vastavuoroisesti vaikuttaa kerrontaan. Tutkielman teoreettisena taustana on kaupunkitutkimus sekä tilan ja paikan tutkimus. Tutkimuksessani käytän erityisesti Lieven Ameelin määritelmiä kirjallisen kaupungin tutkimusta 1900-luvun vaihteen kirjallisuudesta. Hyödynnän myös Maria Mäkelän näkemyksiä erityisesti romaanin kerrontaa käsittelevässä luvussa. Käsittelen tutkielmassani romaania sen kaupunkikuvauksen näkökulmasta. Tutkimuksellani osoitan, että kaupungin ja miljöön kuvaus saa tärkeän merkityksen teoksen tulkinnan kannalta, eikä se näin ollen toimi vain taustana ja kulissina muulle kertomukselle. Kaupunkikuvaus osoittautuukin merkittäväksi teoksen tematiikan kannalta. Romaanin tapahtumattomuus ja vähäiset juonenkäänteet nostavat kertomuksen tilan ja miljöön keskeisiksi. Tarkastelen ensin romaanin kaupunkiin saapumista. Pitkä saapumiskuvaus luo pohjan negatiiviselle kaupunkikokemukselle ja heijastuu samalla junalla kaupunkiin saapuvan nuoren miehen perinteeseen suomalaisessa kirjallisuudessa. Kertojan rooli kaupunkikuvauksessa on merkittävä, tämän kuvatessa yksityiskohtaisesti romaanin miljöötä. Tapahtumapaikkoja ja kertojaa ympäröivät fyysiset rajat kaventavat liikkumatilaa, jättäen tämän sivulliseksi. Helsinki ja tapahtumapaikaksi vakiintuva Kaisaniemen puisto muotoutuvat personifikaatioiden myötä elollisiksi, petomaisiksi organismeiksi. Romaanin maisema toimii analogisena suhteessa henkilöiden tunteisiin ja mielialoihin, joita heijastavat myös valon ja pimeyden motiivit. Ympäristön ja maiseman kuvaus kerrostuu monimerkitykselliseksi ja siitä heijastuvat yksinäisyyden ja sivullisuuden teemat.

Pro gradussani tarkastelen kodittomuuden teeman rakentumista Tanja Pohjolan Lintu pieni -romaanissa (2014). Lintu pienessä kuvataan Doran elämää vangittuna lapsuudenkodissa Viipurissa jatkosodan aikana vuonna 1944 sekä vuonna 1953 Helsingissä, jossa aikuistunut Dora elää nimensä Doroteaksi muuttaneena ja yrittää unohtaa menneisyytensä. Temaattisessa luennassani erittelen teoksen piirteitä, jotka rakentavat kodittomuuden teemaa sekä sitä tukevia sivuteemoja, vankeutta, kaltoinkohtelua ja kuolemaa. Analysoin teemojen ilmenemistä romaanin motiiveissa, mise en abyme -rakenteessa ja intertekstuaalisissa viittauksissa. Koska kodittomuus on merkityksellisen paikan eli kodin puutetta, hyödynnän myös paikkasuhteisiin liittyvää käsitteistöä luodatessani kodittomuutta ilmiönä. Lisäksi käytän psykoanalyysista ja traumafiktion tutkimuksesta peräisin olevaa trauman käsitettä apuvälineenä päähenkilön kodittomuuden tarkastelussa. Pohjola rakentaa Lintu pienen kodittomuuden teemaa päähenkilön suhteissa koteihin. Väkivallan ja vankeuden kokemukset sekä kuoleman asettuminen kotiin muuttavat kodin luonteen ja aiheuttavat kodittomuuden trauman. Kotiin ja kotikaupunkiin heijastuvat topofobiset tunteet ovat osa teoksen vierauden kuvausta. Doran olemassaoloa määrittää eksistentiaalinen kodittomuus. Kodista tulee kaivattu, tavoittamaton paikka, johon kohdistuu nostalgista kaipuuta ja utooppista haaveilua. Paikkasuhteiden lisäksi teemat rakentuvat romaanin kuvallisuudessa, rakenteessa ja tekstienvälisissä yhteyksissä. Kuoleman teema ilmenee erityisesti marttyyri- ja tulisymboliikassa sekä lintusymboliikassa, esimerkiksi Feeniks-myytissä ja sielulinnuissa. Kaltoinkohtelun teemaa avaavat lapsiin vertautuvat hauraat pikkulinnut ja vankeuden teemaa häkkilintumotiivi. Romaanin tapahtumia ennakoivan mise en abymen haarautuvat versiot myös heijastavat romaanin kokonaisuutta peilaamalla vankeuden ja turvattomuuden tuntoja. Mise en abymeen yhdistyvät alluusiot Vammelvuon ”Lintu pieni”-runoon ja Attarin Lintujen matka -runoelmaan. Ne tukevat romaanin kuoleman teemaa kuvaamalla rajan ylittämistä, pienen linnun tai lintuparven matkaa tuonpuoleiseen. Topeliuksen satunäytelmän, Lintu sinisen, vangittu prinsessa vertautuu kotiinsa vangittuihin pikkutyttöihin, siniseksi linnuksi taiotun prinssin kohtalolla taas on yhtymäkohtia Lintu pienen sisätarinan kuolevaan lintumieheen. Kaltoinkohtelun teemaan viittaavat subteksteissä esiintyvät pahat äidit. Lintu sinisen ilkeän äitipuolen hahmo vertautuu romaanin lapsensa vangitsevaan äitiin. Alluusio Euripideen Medeiaan ennakoi romaanin kuoleman teemaa, lapsen kuolemaa äidin toiminnan seurauksena. Medeia-subteksti myös yhdistää Lintu pienen antiikin kohtalotragedioihin ja viittaa traumaattisten tapahtumien väistämättömään toistumiseen romaanissa.