Browsing by master's degree program "Historian maisteriohjelma"

Tutkielma käsittelee alemman aatelisen Johan Gyldenärin (1598-1685?) taustoja sekä hänen avioitumistaan aatelisneito Elin Hornin kanssa 1620-luvun alussa. Johan Gyldenär tunnetaan nykyisin Espoon Leppävaaran perustajana. Tutkielman tavoitteita oli selvittää mistä Johan Gyldenär muutti Ruotsin valtakuntaan, mitkä hänen taustansa olivat, sekä selvittää paikallisten aatelisten suhtautumista hänen avioitumiseensa. Avioitumisen aikana Johan Gyldenär ei ollut aatelinen (aateloitiin 1646) ja oli poikkeuksellista, että aateliston ulkopuolinen meni naimisiin aatelisen kanssa. Tutkimuksen keskeisinä lähteinä olivat Lyypekistä löytyneet oikeusdokumentit koskien Gyldenärin perhettä sekä Gyldenärin kirjeenvaihto korkea-arvoisen aatelisen Åke Tottin kanssa. Tutkimuksessa selvisi, että Johan Gyldenärin perheellä oli suolankeittämö Lyypekissä. Gyldenärin perhe menehtyi 1620-luvun alkupuolella, mikä toi hänelle mahdollisesti suurehkon perintöomaisuuden. Näillä rahoilla Gyldenär hankki läänityksiä nykyisen Uudenmaan alueelta. Hän avioitui vuonna 1624 Elin Hornin kanssa ilman Elinin mahdollisten huoltajien, ylhäisaatelistoon kuuluvien Kurkien lupaa. Elin oli orpo aatelisnainen ja on mahdollista, että Kurjet olivat toimineet hänen huoltajinaan. Gyldenärin kirjeistä tulee vaikutelma, että asia aiheutti jonkinasteisen skandaalin ja pahennusta aikanaan. Hän yritti hakea tukea ja myös suojelusta itselleen tutulta ylhäisaateliselta Åke Tottilta. 1600-luvun vaihteesta tunnetaan muutamia vastaavanlaisia aatelisten avioskandaaleja. Tämä tutkimus lisää yhden mielenkiintoisen esimerkin näiden joukkoon. Kyseisenä ajanjaksona Ruotsin valtakuntaan muutti paljon ulkomaalaista aatelistoa, joten tutkielma valottaa myös näiden ihmisten taustoja ja elämää. Lisäksi tutkielma lisää paikallistuntemusta tuodessaan lisätietoa suureksi asuinalueeksi kasvaneen Leppävaaran perustajasta.

After World War II the Greek-Cypriot community living in Cyprus started demanding independence from the United Kingdom. And so during the heights of the cold war an organization called EOKA was formed the purpose of which was to achieve this independence and enable a union with Greece. And so followed the Cyprus war of independence (26.11.1955 – 19.3.1959). During this conflict the Turkish-Cypriot community that formed a 18% minority on the island had sided with the British since they did not want a union with Greece. The war ended with all interested parties i.e. the UK, Greece, Turkey and both communities living on the island (and with the backing of the USA and the Soviet Union) agreeing to an independent Republic of Cyprus being formed that was to be run jointly by the two communities. This did not sit well with many members of the Greek-Cypriot community. The government created was also not able to function properly. Civil unrest ensued and after a prolonged period of strife between the Greek Cypriot and Turkish Cypriot communities in Cyprus the United Nations (UN) had to intervene to prevent a possible escalation of the situation. In 1964 a force called UNFICYP (the United Nations Peacekeeping Force In Cyprus) was then formed and sent to the island to maintain the peace between the two communities whilst in the meantime UN-led peace negotiations moderated by Sakari Tuomioja from Finland tried to find a permanent solution to the Cyprus problem. Part of the UNFICYP force sent to the island was a battalion of Finnish soldiers. Opinions in Finland, when looking through press releases at the time, were divided. Some were proud that Finland was breaking free from political shackles and taking a larger role in international matters and for some it was a bad idea to antagonize the Soviet Union and send young Finnish servicemen to possibly die in a foreign country. This division also had a political nature with the right-wing supporting and the left-wing opposing. In Cyprus opinions expressed through the press also followed political ideologies. The left-wing was neutral and hoped that the UNFICYP forces would bring stability whilst the right-wing were negative and wanted all foreign forces to leave the island to decide for itself. In the meantime, the Finnish forces themselves were getting on with their tasks which they had started to find increasingly hard and frustrating as civil unrest continued. After the Turkish invasion of Cyprus in 1974 opinions changed. All newspapers and political parties of the Greek-Cypriot community openly welcomed and supported the UNFICYP forces and were even open to letting these forces have a larger role on the island. In this paper we go through the events in Cyprus during the cold war period. We look at how the UN was involved and how the UNFICYP forces were formed. We see how Sakari Tuomioja from Finland was part of the initial peace-talks process. We examine what servicemen from the Finnish UNFICYP battalion thought about their mission in Cyprus and we analyze what the press thought of the UNFICYP’s involvement in 1964 and 1974.

Nationalistiska idéer började sprida sig i Europa under 1800-talets lopp och dessa tankar nådde även Finland där man vid medlet av seklet allt mer aktivt började skapa en nationell identitet. I Europa var nationalismen starkt kopplad till det militära och i Finland fick den nationella armén sitt motstycke i Livgardets 3:e finska skarpskyttebataljon, vanligen kallad Finska gardet, en finsk truppenhet i den ryska armén. Gardet hade grundats 1817 och var från och med 1829 en del av kejsarens livgarde. Gardet hade en synlig roll i storfurstendömets huvudstad och deltog även i två krig i utlandet, Krimkriget (1853–1856) och rysk-turkiska kriget (1877–1878). Både under fredstid och krigstid bevakades gardets uppträdande i den finska pressen. I denna pro gradu avhandling granskas hur sex finska dagstidningar använde sig av nationalistisk retorik i rapporteringen om Finska gardet under åren 1850 till 1880. De studerade tidningarna är Finlands Allmänna Tidning, Helsingfors Dagblad, Helsingfors Tidningar, Papperslyktan, Suometar och Uusi Suometar. I avhandlingen granskas hur dessa tidningar beskrev Finska gardet som en nationell symbol, hur de framhävde gardisternas finskhet och hur de beskrev relationen mellan gardet och de ryska kejsarna. Det teoretiska ramverket för avhandlingen bygger på teorier om nationalism. Pressens sätt att beskriva gardet granskas genom teorier om konstruerandet av en nationell identitet, nationalkarakteriseringar, en föreställd gemenskap, nationell historieskrivning och nationella mytbildningar. I avhandlingen framförs att samtliga tidningar influerades av nationalistiska idéer. I pressen inbjöds läsarna till att känna samhörighet med Finska gardet på grund av deras gemensamma nationalitet och använde sig av retorik som underströk att gardets framgång återspeglade sig på hela det finska folket. Pressen framhöll ofta gardisternas finskhet, genom att beskriva dem som en del av det historiska finska folket samt genom att använda sig av olika finska nationalkarakteriseringar. Sättet som gardet beskrevs på kan ofta liknas till Topelius och Runebergs historiska skildringar av finska krigare. Gardets förhållande till Ryssland problematiserades egentligen inte i pressen men i de ställvis förekommande jämförelserna till sina ryska motparter betonades ofta gardets briljans framom de ryska enheterna. Däremot framhävde pressen kontinuerligt Finska gardets koppling till kejsaren och gav ett intryck av att kejsarfamiljen hade ett förnämligt förhållningssätt till gardet. Pressen hade ett enhetligt sätt att skriva om gardet, med undantaget av Papperslyktan som på grund av sin kortlivhet nämnde gardet endast ett fåtal gånger. De finskspråkiga tidningarna skiljde sig från sina svenskspråkiga motparter genom att skriva om sociala frågor gällande gardets manskap och framhävde tidvis att gardets kommandospråk borde ha varit finska. Över de tre decennierna som avhandlingen behandlar sker inga stora förändringar i hur gardet beskrivs, förutom att beskrivningarna får en starkare nationalistisk prägel mot slutet av 1800-talet. Ställvis kan man även finna spår av det mer separatistiska tänkandet som började vinna mark i Finland mot slutet av den studerade tidsperioden. Pressens enhetliga sätt att beskriva gardet kan förklaras med att gardet allmänt accepterades som en nationell symbol och orsakade därav ingen större polemik i pressen.

Tekstiili- ja vaatetusteollisuus (teva) on perinteikäs ja historiallisesti merkittävä teollisuudenala, jolla oli pitkään vankka rooli suomalaisten työllistäjänä. Suomalainen tevateollisuus oli rakentunut vahvasti sukupuolittuneen työnjaon varaan ja alan työtehtävät oli jaoteltu naisten ja miesten tehtäviin. Halpa naistyövoima toimi kotimaisen teollisuuden valttina, joka houkutteli ulkomaisia teva-alan yrityksiä siirtämään tuotantoaan edullisempien työvoimakustannusten perässä Suomeen. Nykyistä globalisaatiota edelsi ”uusi kansainvälinen työnjako”, joka sai alkunsa 1970-luvulla. Se merkitsi työvoimavaltaisten tuotantovaiheiden siirtämistä teollisuusmaista kohti maita, joissa työvoima oli halpaa. Halvan työvoiman maiden kilpailuetu johtui muun muassa alhaisista palkoista, voimattomista ammattiliitoista ja investointi- ja veroetuuksista. Suomalaisessa tekstiili- ja vaatetusteollisuudessa kehitys näkyi muun muassa ulkomaisten yritysten vetäytymisenä, minkä lisäksi kotimaista tevateollisuutta nakersi vaatteiden ja tekstiilien halpatuonti maista, joissa tuottaminen oli vielä Suomeakin edullisempaa. Tutkin maisterintutkielmassani millä tavoin tekstiili- ja vaatetusteollisuudessa tapahtunut kansainvälisen työnjaon muutos vaikutti alan työntekijöihin Suomessa vuosien 1975 ja 1989 välillä ja kuinka he itse suhtautuivat kehitykseen. Selvitän, mitkä tekijät vaikuttivat halpatuonnin kasvuun markkinoilla ja millaisia toimenpiteitä lisääntyvää tuontia vastaan tehtiin. Kysyn lisäksi, kuinka yhteiskunnassa vallalla olleet asenteet naisista, heidän työnteostaan sekä heille sopivista rooleista vaikuttivat alan palkkaukseen ja tevateollisuuden pelastamiseksi tehtyihin toimenpiteisiin. Tarkastelen matalapalkkaisten tekstiili- ja vaatetusteollisuuden naistyöntekijöiden asemaa myös osana ammattiyhdistysliikettä. Vastaan tutkimuskysymyksiini laadullisen sisällönanalyysin avulla. Alkuperäislähteinäni käytän Tekstiili- ja Vaatetustyöväen Liitto Teva ry:n jäsenlehtiä. Esitän tutkielmassani, että kansainvälisessä työnjaossa tapahtuneet muutokset vaikuttivat voimakkaasti ja läpileikkaavasti suomalaiseen tekstiili- ja vaatetusalaan ja sen työntekijöihin. Vastatakseen kiristyvään kilpailuun suomalainen tevateollisuus pyrki erikoistumaan ja panostamaan laatuun. Taistelu halpatuontia vastaan oli kuitenkin vaikeaa, sillä edullisen tuotannon taustalla vaikuttivat halpatuotantomaiden alhaiset työvoimakustannukset, jotka juonsivat juurensa puutteellisiin työntekijöiden oikeuksiin. Suomalaiset tevatyöntekijät suhtautuivat halpatuonnin kasvuun pelokkaasti ja katsoivat sen uhkaavan sekä heidän omaa työllisyyttään että koko teollisuudenalan tulevaisuutta. Yhtenä halpatuonnin epäreiluimmista piirteistä pidettiinkin sitä, että se iski pahasti alaan, joka oli matalapalkkainen ja naisvaltainen. Kehityksessä keskeistä roolia näyttelivät myös kauppa ja kuluttajat, jotka tekemillään valinnoilla vaikuttivat tekstiili- ja vaatetusteollisuuden työllisyystilanteeseen Suomessa.

Eusebius Kesarealaisen Kirkkohistoria on yksi merkittävimpiä lähteitä varhaisen kristinuskon historiasta. Eusebius oli itse nuorta kristinuskoa ravistelleiden Diocletianuksen vainojen ja niitä seuranneen nk. konstantinolaisen käänteen silmin näkijä. Tästä huolimatta tutkimuksessa on oltu kiinnostuneempia Eusebiuksen kirkon ja valtion suhteita koskevasta ajattelusta ja Kirkkohistorian syntyvaiheista kuin siitä, miten hän teoksessaan tulkitsee vainoja. Ainoastaan professori W. Tabbernee on esittänyt näkemyksen siitä, miten Eusebiuksen näkemys vainoista kehittyi, mutta tämä hänen teoriansa ”vainojen teologian kehityksestä” ei ole saanut vastinetta akateemisessa keskustelussa. Tässä tutkielmassa kysytäänkin, miten Eusebius tulkitsi vainoja ja kestääkö Tabberneen esittämä teoria tulkinnan kehityksestä tarkastelun Kirkkohistorian tekstin valossa. Koska Kirkkohistorian syntyprosessista käyty akateeminen keskustelu on tiivistynyt siihen, miten kirjoittaminen ajoittuu suhteessa Eusebiuksen oman ajan vainoihin, on tutkielmassa otettu kantaa myös tähän kysymykseen. Akateemista keskustelun perusteella voidaan olettaa, ettei Eusebius aloittanut Kirkkohistorian kirjoittamista ennen vainojen alkua vuonna 303. Hän aloitti lopulta kymmenen kirjaa käsittäneen teoksensa kirjoittamisen aikaisintaan 310-luvulla. Eusebius joutui kuitenkin valtakunnan tilanteen muuttuessa seuraavien vuosien aikana muokkaamaan teoksensa viimeisiä kirjoja ennen kuin se sai lopullisen asunsa vuonna 326. Kirjoittaessaan Eusebius myös muokkasi perinteisen antiikin historiankirjoituksen palvelemaan omaa tarkoitustaan eli puolustamaan kristinuskoa. Tämän takia Eusebiuksen tekstiä tuleekin tarkastella esimerkkinä varhaiskristillisestä apologiasta. Tabbernee esitti Eusebiuksen vainojen tulkinnan muuttuneen sinä aikana kun hän kirjoitti Kirkkohistorian. Hän kuvasi nämä muutokset kolmena vaiheena, joiden merkittävin ero oli se, miten Eusebius esitti ”jumalallisen koston” koituvan kristittyjen vainoajille. Tässä näkyi Tabberneen mukaan selvä ero siinä, kuinka alkuun ”kosto” osui vain juutalaisiin ja vasta Eusebiuksen oman ajan kuvauksessa roomalaisiin. Hän ei kuitenkaan ota huomioon teoksen apologista luonnetta eikä hänen argumentaationsa kestä kriittistä tarkastelua Kirkkohistorian tekstiä vasten. Juutalaisten kärsimysten kuvauksella on teoksessa selkeä apologinen funktio. Roomalaisten vainoajien kohtaloiden kuvauksessa Eusebius puolestaan käyttää raamatullista mallia, jossa kuninkaiden elämä ja kuolema tulkitaan sen perusteella, miten he suhtautuivat Jumalaan. Vaikka Tabberneen teoria Eusebiuksen ajattelun kehittymisestä ei osoittaudu kestäväksi, jää Eusebiuksen esittämään vainojen tulkintaan ristiriita kahden Kirkkohistoriassa löytyvän näkökulman välillä. Toisaalta Eusebiuksen mukaan vainot olivat Jumalaa vastustavien voimien hyökkäystä kirkkoa kohtaan, toisaalta taas Jumalalta itseltään tuleva rangaistus kirkolle sen synneistä. Tätä ei kuitenkaan Tabberneen tavoin tarvitse pitää tekstissä näkyvänä jäänteenä Eusebiuksen ajattelun eri vaiheista tai ratkaisemattomana ristiriitana. Kun Eusebiuksen ajattelua tai hänen tekstejään pyritään ymmärtämään, on vastausta etsitty ajan politiikasta tai filosofiasta. Eusebius piti itseään kuitenkin ensisijaisesti raamatuntutkijana ja vaikka hänet nykyisin tunnetaankin Kirkkohistorian kirjoittajana, on hän tehnyt varsinaisen elämäntyönsä tutkimalla kristinuskon pyhiä tekstejä. Eusebius ei todennäköisesti nähnyt ristiriitaa esittämiensä vainojen tulkintojen välillä, eikä hän pyrkinyt ratkaisemaan jännitettä. Pikemminkin kyse oli hänelle luonnollisesta asiasta. Eusebius ajatteli Raamatun muodostavan ratkaisun koko historiaa ja siksi tulkitsi myös oman aikansa tapahtumia Raamatusta löytyvien esimerkkien avulla. Tulkintansa vainoista Jumalalta tulevana rangaistuksena Eusebius liittää suoraan Jerusalemia 580-luvulla eKr. kohdanneesta hävityksestä kertoviin raamatunkohtiin. Näissä tulkitaan katastrofin olleen Jumalan rangaistus israelilaisille heidän synneistään, vaikka vieraat kansat, joiden kautta rangaistus tuli olivat samalla Jumalan kansan vihollisia. Nämä raamatunkohdat todistavat sen, että Eusebius tulkitsi vainoja Raamatun avulla ja saattoi siksi esittää tulkintoja, jotka muista lähtökohdista ja ilman hänen historiallisen taustansa huomioonottamista vaikuttavat ristiriitaisilta.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen vuoden 1918 sisällissodan aikaista järjestyksen ylläpitoa punaisessa Helsingissä. Tutkimuskohteenani on Helsingin miliisilaitos. Tutkielmani ensimmäisessä osassa keskityn punaisena hallituksena toimineen Suomen kansanvaltuuskunnan järjestysvaltapoliittisiin tavoitteisiin, tavoitteiden saavuttamiseen ja Helsingin järjestysvaltakoneistoon keväällä 1918. Miliisilaitos ja punakaarti vastasivat Helsingin turvallisuudesta vallankumouksen aikana. Syvennyn myös näiden kahden järjestysvaltaelimen keskinäiseen kommunikointiin. Tutkielmani toisessa osassa käsittelen sisällissodan vaikutusta rikollisuuteen ja miliisilaitoksen tutkimia tyypillisiä rikoksia. Osoitan tutkielmassani, että levottomat ajat ja järjestysvaltapoliittiset ongelmat välittyivät vallankumousajan lainvalvontaan. Hallinnolliset epäselvyydet jakoivat jarjestysvallan kahtia, mikä haittasi jokapäiväistä järjestyksenpitoa. Tukeudun tutkielmassani aiempaan monipuoliseen tutkimukseen ja arkistolähteisiin. Hyödynnän eri arkistoista koottua hallinnollista lähdemateriaalia, johon kuuluu pöytäkirjoja, julistuksia, raportteja, määräyksiä, tiedusteluja ja tiedonantoja. Aiemmin tutkimuksen ulkopuolelle jääneet miliisipiirien päivittäiset raportit valaisevat kevään 1918 miliisilaitoksen arkea. Käsittelen tutkielmassani myös digitaalisessa muodossa löytyviä aineistoja kuten Kansallisarkiston valtiorikosylioikeuden asiakirjoja Helsingin miliisipäälliköstä, laki- ja asetuskokoelmaa sekä sanomalehtiarkistoa. Tutkielmassani hyödynnän kvalitatiivista ja kvantitatiivista tutkimusotetta. Vertailen Helsingin järjestyksen tilaa muihin punaisiin paikkakuntiin ja laajemmin ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan. Punainen hallitus tukeutui muiden valtioiden tapoihin järjestää virkavaltakoneistoa. Monissa järjetykseen liittyvissä haasteissa vallankumousajan Helsinki ei poikennut muista sota-ajan eurooppalaisista kaupungeista. Helsingin järjestysvaltakeskustelu avaa kansainväliselle tutkimukselle väylän tarkastella ylirajaisia toimintamalleja paikallisella tasolla. Suomen kansanvaltuuskunnan tavoite oli luoda luja järjestysvalta punaisille alueille. Virkavaltakoneisto järjestettiin kunnallisesti, mikä horjutti lujan järjetysvallan luomista. Punakaarti sai Helsingissä vahvan otteen järjestyksenpidosta. Miliisilaitoksen miehistöä vahvistettiin ja koulutettiin kevään 1918 aikana, mutta miliisilaitos ei onnistunut saavuttamaan monopoliasemaa järjestysvaltapolitiikassa. Erityisesti pidätystilanteet ja vankien säilyttäminen aiheuttivat ristiriitoja elinten välille. Miliisilaitoksen keskeisin tehtäväkenttä sijoittui kuitenkin kaupungin katujen turvaamiseen. Ensimmäisen maailmansodan aikana rikollisuus laski ympäri Eurooppaa, mutta Suomen osalta vain hetkellisesti. Levottomat ajat 1917‒1918 kasvattivat rikollisuustilastoja. Vallankumouksen aikana rikollisuus sen sijaan vaikuttaa laskeneen hetkeksi, mutta tilastojen puutteiden vuoksi lukuihin on suhtauduttava varauksella. Koko vuoden korkeaan rikollisuuteen hetkellinen aleneminen ei vaikuttanut. Miliisit tutkivat sota-ajan kaupunkielämään liittyviä rikoksia, joista tyypillisimpiä olivat elintarvike- ja alkoholirikokset. Samojen ongelmien kanssa kamppailtiin myös muualla Euroopassa. Vallankumousajan brutaalia puolta heijastavat väkivaltarikokset. Kansanvaltuuskunnan ja miliisilaitoksen keskeisenä tavoitteena oli torjua mielivaltaisuuksia, mutta torjunta jäi lähinnä julistuksiin. Henkirikollisuuden torjuntaa hankaloitti punakaartilaisten osallisuus murhiin ja kaartin haluttomuus ehkäistä terroritekoja. Helsingin järjestysvaltapolitiikka kaatui epäselviin toimintaohjeisiin ja vastuun jakautumiseen eri organisaatioille. Järjestysvaltapolitiikan epäonnistuminen ei kuitenkaan johtanut täydelliseen sekasortoon kaupungilla, sillä rikollisuutta torjuttiin ja rikoksia tutkittiin mahdollisuuksien rajoissa kuten muinakin vuosina.

Kansainvälistä kaupunkien välistä toimintaa on tutkittu jonkin verran. Toimintaa kaupunkinäyttelyn näkökulmasta Helsingin osalta ei ole tutkittu aiemmin laajemmin. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaista kaupunkikuvaa Helsingistä pyrittiin viemään ulkomaille Helsinki-näyttelyn avulla 1960-luvulla sekä mikä oli Helsinki-näyttelyn tarkoitus 1960-luvun aikana. Tutkimuksessa on käytössä Helsingin kaupunginarkistosta löytyvät Helsinki-näyttelyn sekä Helsinki-näyttelytoimikunnan asiakirja kokonaisuudet, joita ei ole digitoitu. Aineistoa on runsaasti usealla eri kielellä, joita käännettiin suomeksi eri käännösohjelmien avulla. Aineistot käsiteltiin niin kuin ne ovat Helsingin kaupunginarkistossa arkistoituna eli kronologisessa järjestyksessä, mutta tutkielma on käsitelty temaattisesti. Helsinki-näyttelyä vietiin vuosien 1965–1970 välisenä aikana useisiin kaupunkeihin Euroopassa sekä Yhdysvalloissa niin, että näyttelytoiminta painottui vahvasti Keski-Euroopan kaupunkeihin. Helsinki-näyttely esitteli monipuolisesti Helsinkiä useiden visuaalisten tapojen kautta huomioiden kohdekaupungin yleisön. Näyttelyn näkyvyyden edistämiseksi mainonta sekä näyttelyn vastaanoton seuranta olivat tärkeässä osassa toimintaa. Suhteiden muodostamista tapahtui kaupunkinäyttelyn suunnittelun aikana sekä itse Helsinki-näyttelyn avajaisten yhteydessä eri kaupunkien delegaatioiden toimesta. 1960-luvulla näyttelyn avulla haluttiin antaa Helsingistä pääasiassa läntisten maiden kaupunkeihin kuvaa kasvavana, kehittyneenä, innovatiivisena, puolueettomana, monipuolisena, laadukkaan arkkitehtuurin sekä länsimaiset arvot omaavana kaupunkina. Helsinki-näyttelyn tarkoituksena oli pääasiassa esitellä monipuolisesti Helsinkiä mahdollisimman laajasti ulkomailla. Näyttelyn avulla onnistuttiin tekemään Helsingistä tunnetumpi ulkomaalaisissa kaupungeissa. Kaupungin tunnettavuuden kasvattaminen, tiedon levittäminen ja uuden oppiminen sekä kansainvälisten kaupunkisuhteiden muodostaminen olivatkin tärkeässä osassa kaupunkinäyttelyn tavoitetta.

Tutkimuksessani käsittelen suomalaisen thainyrkkeilyn kehitystä ja lajin kansallisen identiteetin muodostumista vuodesta 1984 2000-luvun alkuun. Työssäni haastattelin kyseisenä aikana lajia harrastaneita sekä siinä kilpailleita henkilöitä, ja lisäksi analysoin aikakaudelta säilyneitä peruskoulutusohjelmia. Tavoitteenani oli avata työlläni thainyrkkeilyn suomalaisen areenan kehitystä ja muotoutumista osana lajin laajempaa historiaa sekä Suomen urheiluhistoriaa. Thainyrkkeily eli Muay Thai kehittyi nykyisen Thaimaan alueella erilaisista pystykamppailumuodoista esiasteeksi noin 1200-luvulla, ja lopulta sääntöjen määrittämäksi moderniksi kamppailu-urheiluksi 1900-luvulla. Laji levisi maailmalle vuosisadan puolenvälin jälkeen, ja on yksi suosituimmista täyskontaktipystykamppailun muodoista tänä päivänä. Thainyrkkeily on myös suosittu kuntoilumuoto, ja Suomessa lajia valvoo Suomen Muay Thai- Liitto. Suomeen Muay Thai rantautui vuonna 1984 Turkuun TBC-salin avattua ovensa, ja vuosikymmenen edetessä lajin suosio kasvoi. 1990-luvulle tultaessa maamme urheilijat osallistuivat jo kansainvälisiin kilpailuihin, ja saleja avattiin ympäri maata. Ulkomaisten kouluttajien vaikutuksesta lajin tekniikkaskaala laajeni, ja koulutusmuodot lisääntyivät. Nykyään maassamme laji nauttii suosiota sekä itsenäisenä kamppailu-urheiluna, kuntomuotona sekä oleellisena osana vapaaottelun lajirepertuaaria. Tutkimukseni ensimmäinen haastatteluosio käsittelee suomalaisen Muay Thain mentaliteetin ja harrastajien motivaation historiaa. Käytännössä tämä tutkimus toteutettiin haastatteluiden kautta, joten muistihistorian rajoitukset on otettava huomioon. Lajin mentaliteettia avattaessa käy ilmi, että erityisesti lajin fyysinen rasittavuus sekä teknis- taidollinen haaste vetosivat lajin harrastajiin, johtaen sen kehityskaaren muotoutumiseen ensimmäisten vuosikymmeniensä aikana. Urheiluhistoriallisena tuloksena tämä on merkittävää siksi, että se määritteli pitkälti lajin kehitystä tulevina vuosikymmeninä esimerkiksi siinä, miten thainyrkkeily säilyi koherenttina kokonaisuutena. Esimerkiksi klassinen potkunyrkkeily on jo jakautunut ”kunto” ja ”kamppailu”-potkunyrkkeilylajeiksi. Toinen haastatteluosio käsittelee lajin kansallisen kokonaisuuden (harjoitustyylit, tekniikat) kehitystä historian aikana. Harjoitusmetodien yhteyttä kilpailumenestykseen sekä tekniikan kehitykseen arvioidaan siksi, jotta työssä kykenisin esittämään lajin teknis- historiallisen kehityslinja selkeämmin. Pääosin johtopäätös on se, että jatkuva evoluutio kilpailun kautta hioi lajin muotoja kohti tehokkaampaa, paineen alla toteutuskykyisempää muotoa. Samalla ajan urheilutieteen kehitys auttoi kansallisen lajisisällön kehityksessä. Kamppailutekniikan omaksuminen seuraili pitkälti urheiluhistoriassa käytetyn ”parhaan tekniikan mallin” linjaa, ja työssäni esittelen teorian sovellutusta tähän aiheeseen. Tutkimuksen lopussa käsittelen vielä peruskurssisuunnitelmien merkitystä osana historiallista kehitystä. Suunnitelmat tukevat aiempia havaintoja kehityksestä kohti strukturoitua lajimallia, jossa tieteellisellä ja kokeilullisella lähestymisellä oli vahva rooli. Suunnitelmat ovat myös oivia lähteitä ajan harjoittelun sisällön analysointiin. Lisäksi ne antavat lisäpontta haastatteluiden tulosten arvioinnille ja tekevät niiden tuloksista käyttökelpoisempia historiantutkimuksellisessa mielessä. Vertailen suunnitelmia ja näin kehitän historiallisen linjan analysointia osana lajihistorian tutkimusta. Tutkimukseni avaa suomalaisen thainyrkkeilyn kentän kehitystä, ja on tarkoitettu käyttökelpoiseksi urheiluhistorian esitykseksi suositusta täyskontaktilajista. Sen tulokset esittävät lajikehityksen eri linjoja, jotka näkyvät vahvasti myös omana aikanamme. Havaitsin selkeitä yhteyksiä harjoittelun ja kilpailun välillä historiallisissa kehityslinjoissa- kontekstit selvästi määrittivät lajin yhtenäistä kehityskulkua, ja selittivät sitä miksi thainyrkkeily ei jakautunut niin kutsuttuihin koulukuntiin. Samalla havaitsin, miten voimakas vaikutin harrastuneisuuden ja kokeilunhalukkuuden yhteistulos oli thainyrkkeilyn kansallisen ilmeen kehityksessä. Toiveeni onkin, että työ on mahdollinen alusta jatkotöille sekä avaava näyte thainyrkkeilyn kansallisen kontekstin kehitykseen. Lisäksi toiveeni on, että työni on hyödyllinen katsaus ja mahdollinen keskustelunavaaja aiheesta kiinnostuneelle yleisölle.

Tämä tutkielma tutkii Robert Baillien (1602–1662) käyttämää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta retoriikkaa tämän poliittisuskonnollisissa teksteissä kolmen valtakunnan sotien aikana. Tutkimus analysoi, kuinka sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan avulla Baillie maalaa vastapuolesta kuvan vääräuskoisina, seksuaalisesti poikkeavina ja jopa hirviömäisinä. Vastaavasti Baillie käyttää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta kieltä myös maalatakseen presbyteerit tosiuskovaisiksi ja Jumalan asialla oleviksi. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä luvussa analysoidaan, kuinka Baillie maalaa vastapuolen miesten maskuliinisuuden heikoksi. Baillien mielestä eniten näiden miesten maskuliinisuutta kyseenalaistaa näiden vääräuskoisuus ja valtion uhkaaminen. Toisessa luvussa tarkastellaan, kuinka Baillie käyttää feminiinisyyttä toisaalta vastapuolen maalaamiseen seksuaalisesti epäilyttävinä ja yhteiskuntarauhan vaarantajina, mutta myös kirkon kuvaamiseen naisena, joka joutuu vastapuolen miesten hyökkäyksen kohteeksi. Kolmannessa luvussa sukupuolittuneisuus sidotaan yhteen ruumiillisuuden kanssa. Toisaalta Baillie maalaa vastapuolesta kuvaa hirviöinä, jotka saavat usein feminiinisiä konnotaatioita. Samalla hän niin ikään kuvaa kirkkoa ja valtiota ruumiin avulla, ja kuinka vastapuoli sairastuttaa tai muuntaa hirviöksi tämän poliittisen ja uskonnollisen ruumiin. Lopuksi luvussa keskitytään Baillien tapaan tarjota parannusta lääketieteellisten kielikuvien avulla. Baillien sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan analyysilla tämä tutkielma osoittaa, että aatehistoriallinen tutkimus hyötyy sukupuolen ja ruumiin huomioimisesta analyysissaan. Tutkielmassa avataan, kuinka 1600-luvun Iso-Britannian poliittinen ympäristö oli vahvasti sukupuolittunut ja ruumiillistunut, ja kuinka eliitin miesten oli tärkeä pitää kiinni näistä ihanteista oikeuttaakseen valtansa. Samalla tutkielma tuo esille, kuinka hyökkäys eliitin miehen maskuliinisuutta vastaan saattoi olla oikea uhka miehen poliittiselle vallalle.

Tutkielmassa käyn läpi tilannetta jossa Suomen ja Venäjän neuvostotasavallan (vuoden 1991 joulukuusta Venäjä) välinen kaupankäynti muotoutui vuosien 1990–1992 välillä ja sen jälkeen. Päättäen tarkastelujakson vuoteen 1994. Sivuan myös tilannetta kansainvälisten sopimusten pohjalta. Argumentoin, että idänkaupan loppuminen tuli yllätyksenä Suomen poliittiselle johdolle ja liiketoiminnan edustajille. Lisäksi tuon esiin kaupan notkahduksen olleen lyhytaikainen. Tuon esille metsäteollisuuden näkökulmasta miten kauppaneuvottelut edistyivät ja miten niiden nähtiin toteutuvan liiketoiminnan näkökulmasta. Minua kiinnostaa mitä tapahtui siirtymän aikana? Tutkielmassa keskityn siirtymään Idänkaupasta Venäjän kauppaan. Tutkimuskysymyksenä minulla on miten muutokset koettiin kaupankäynnin jatkuvuuden suomalaisten toimijoiden näkökulmasta? Avaan tutkielmassa vientiyrityksen näkökulmaa. Pyrin yhdistämään Venäjän sekavan 1990-luvun alun tilanteen heijastumisen ulkomaankaupan muotoutumisen tarkasteluajankohtana. Tärkeimpiä lähteitä minulla ovat Elinkeinonkeskusarkiston Suomen Metsätalouden Keskusliiton vuosikertomukset. Idänkauppa loppui clearing-kaupan mukana, mutta kaupankäynti Venäjän kanssa ei loppunut.