Browsing by master's degree program "Magisterprogrammet i litteraturvetenskap"

Tutkielma käsittelee Anni Kytömäen romaania Kivitasku (2017). Keskiössä ovat Kivitaskun henkilöhahmot sekä henkilöhahmojen peilikuvat ja kaksoisolennot. Tutkielmassa paneudutaan erityisesti siihen, miten ja missä kaksoisolennot ilmenevät sekä minkälaisia peilikuvia ja -rakenteita teoksessa on. Työssä käsitellään kolmea keskeistä henkilöhahmoa ja lopuksi tarkastellaan laajemmin eri henkilöhahmojen välisiä kytköksiä sekä sukulaissuhteiden merkityksiä. Tutkielmassa hyödynnetään erityisesti Markku Envallin (1988) teorioita kaksoisolennoista sekä nojataan Anna Makkosen (1991) ajatuksiin peilirakenteista. Kaksoisolennon käsitteen avulla puretaan Kivitaskun henkilöhahmojen kahtiajakautumisia. Peilikuvien ja -rakenteiden kautta käsitellään upotuksia ja kerronnan muotoja, jotka kuvaavat sisäistä todellisuutta ulkoisen todellisuuden kautta. Tutkielma osoittaa, että Kivitaskussa toistuu kahdentumisen prosesseja, joissa keskeisimmät henkilöhahmot jakautuvat kuvainnollisesti, psykologisesti tai jopa teoksen maailmassa fyysisesti kahdeksi. Hahmot jakautuvat joko toisiksi henkilöhahmoiksi tai peilaavat kokemuksiaan ympäröivään maailmaan. Ulkoisen todellisuuden muutokset rinnastuvat hahmojen mielenliikkeisiin muodostaen niille analogioita. Analyysista ilmenee, että peilirakenteet tuottavat tietoa henkilöhahmoista siten, että ne jatkavat yksittäisten hahmojen elämäntarinoita myöhemmin muita henkilöhahmoja käsittelevissä luvuissa. Myös kerronnan aukkokohdat paljastuvat upotuksissa muualla tekstissä. Kaikilla Kivitaskun kahde tumisilla tai peilirakenteilla ei ole teoksessa yhtäläisiä merkityksiä, mutta ne muodostavat merkityksiä teoksen syklisesti toistuvaan kokonaisrakenteeseen ja aikakäsitykseen.

Maisterintutkielmassani tarkastelen lähetystyöntekijä Henrik Wreden muistelmateoksen ja matkakuvauksen I Sibirien för 30 år sedan suomennoksen reseptiota suomalaisessa sanoma- ja aikakauslehdistössä 1920-luvulla. Aineisto koostuu Kansallisarkiston digiaineiston sanomalehdistä löytyvistä kirja-arvioista ja -esittelyistä, joissa käsitellään Siperiassa 30 vuotta sitten muistelmateosta. Tutkin millaisia lukumalleja reseptiodokumenttien, kirja-arvioiden ja -esittelyjen pohjalta muotoutuu. Tutkielman teoreettinen viitekehys rakentuu reseptiohistoriallisen näkökulman varaan, jonka keskiössä on lukumallin käsite sekä Hans Robert Jaussin ja Wolfgang Iserin kehittämä käsitteistö. Tiirakari on kehitellyt lukumallin käsitettä väitöksessään (1997) reseptiohistoriallista tutkimusta varten. Lukumallit muodostuvat, kun tarkastellaan yksittäisten lukijoiden kokemuksia ja niitä yhdistäviä piirteitä. Nämä yhteiset piirteet muodostavat yksittäisistä kokemuksista ryhmän, josta voidaan havaita jokin tietty lukemisen tapa eli lukumalli. Lähestyn tutkimuskysymystä tarkastelemalla teoksen pohjalta rakentuvaa implisiittisen lukijan mallia. Implisiittisellä lukijalla tarkoitetaan kirjoittajan mielessä olevaa kuvaa teosta vastaanottavasta lukijasta, joka on tunnistettavissa tekstissä esiintyvistä tunnusmerkeistä. Aineiston pohjalta hahmottui kaksi selkeää lukumallia: kristillistä katsomusta korostava lukumalli ja historiallispoliittinen lukumalli. Edellä mainittuja lukumalleja edustavista kirja-arvioista ja -esittelyistä oli havaittavissa myös pienempiä, täydentäviä lukumalleja. Lukumallien havainnoinnin kautta on mahdollista ymmärtää teemoja, joiden valossa kirjallisia teoksia 1920-luvulla käsiteltiin. Kristillinen sanoma ja arvot nähtiin teoksen vahvuutena ja myönteisenä asiana. Arvioista oli havaittavissa poliittisia ja historiallisia kannanottoja, mikä olikin luonnollista ottaen huomioon Suomen silloinen yhteiskunnallinen tilanne.

Tarkastelen maisterintutkielmassani, millainen on ihmisen suhde luontoon kahdessa Arto Lapin runoteoksessa. Teokset ovat Veden ääret (2018) ja Pohjoiset tuulenpesät (2020). Analysoin ja tulkitsen teosten runoja haikun ja tankan lajien sekä ekokritiikin näkökulmasta. Arto Lapin runot kuvaavat lyhyitä kohtaamisia ihmisen ja luonnon välillä. Ihminen tarkkailee runoissa usein luontoa. Runoissa kritisoidaan ihmisen toimintaa, mutta samalla luonto tarjoaa hengellisiä kokemuksia ihmiselle. Luontorunojen henkisyys ilmenee Lapin runoissa esimerkiksi sanatason viittauksina jumaliin, kirkkoon ja pyhiin paikkoihin. Hyödynnän Lapin runojen tarkastelussa Karoliina Lummaan (2010) luonnonrunouden ja ympäristörunouden termejä. Luonnonrunous pohjautuu 1970-luvun niukkasanaiseen runouteen, jossa luonto ei saa symbolisia merkityksiä. Ympäristörunous on laveampisanaista runoutta, jossa kritisoidaan muun muassa ympäristöä tuhoavaa ihmistä. Henkisyys ei kuulu osaksi kumpaakaan kategoriaa. Lapin runot haastavat Lummaan jaottelua, sillä Lapin luonnonrunot vuotavat usein ympäristörunouden suuntaan. Lapin runot haastavat mitallisuutensa, henkisyytensä ja valumisensa avulla käsitystä siitä, millaista suomalainen luontoaiheinen nykyrunous voi olla. Tutkielmani osoittaa, että Lapin teokset uudistavat haikua ja tankaa lajeina. Haiku ja tanka eivät perinteisesti ole käsitelleet poliittisesti kiistanalaisia ongelmia, vaan ne ovat keskittyneet luonnon kuvailemiseen. Lappi kuitenkin hyödyntää näitä lajeja runoissaan, joissa kritisoidaan ihmisen toimintaa. Lapin kieli on lajeille tyypillisesti vihjailevaa, mutta osassa runoista hän kritisoi suorasanaisesti ihmistä, joka tuhoaa luontoa. Tutkielmani osoittaa, että japanilaisten lajien hyödyntäminen vahvistaa runojen ympäristöeettistä sanomaa.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani Marko Hautalan Leväluhdan (2018) ja Pimeän arkkitehdin (2020) kauhun affektiivisia vaikutuskeinoja ja vaikuttavuutta. Perehdyn niihin sisäistekijän ja tekijän yleisön välisenä retorisena kommunikaationa. Oletettu yleisö tunnistaa tekstistä sen emotionaaliset rakennepiirteet ja kerronnalliset konventiot sekä vaikuttuu kauhusta siten kuin on tarkoitus. Lähestyn romaaneja affektiteorian avulla. Affekteilla on mahdollista tutkia kauhun ruumiillisia ja tiedostamattomia vaikutuksia. Kauhu syntyy tiedostamattomana ja ruumiillisena vaikutuksena, joka muuttuu kognition ja kulttuurisesti käsitetyn prosessin myötä tiedostetuksi tunteeksi ja emootioksi. Tutkielmassani lähestyn koko affektiivista ja emotionaalista prosessia, mutta painotan sitä, miten tiedostamattomia ruumiillisia vaikutuksia luodaan ja miten ne ilmenevät. Kauhun vaikutuskeinoista nostan tutkielmassani tärkeimmäksi affektiivisen ja odottavan lukemiskokemusta määrittävän tunnelman, joka ei ole sidottu objekteihin. Tunnelma suuntautuu kertomuksen tulevaisuudessa odottaviin ja menneisyydestä paljastuviin mystisiin uhkiin. Keskeistä tunnelman muodostumiselle Leväluhdassa ja Pimeän arkkitehdissa on se, että yleisö tuntee empatiaa päähenkilöihin ja pelkää heidän kanssaan sekä heidän puolestaan kauhun uhkia. Kauhistuttavaa tunnelmaa luovat esimerkiksi hirviöiden ja miljöiden uhat. Kauhun vaikutuksista käsittelen abjektiota eli ruumiillisesti, psyykkisesti ja metafyysisesti uhkaavia rajanylityksiä, jotka aiheuttavat pelottavaa inhoa. Analysoin myös henkilöhahmojen ja yleisön kokemaa ahdistusta torjutuista menneisyyden psykologisista kauhuista, jotka kohoavat pintaan kertomuksen psyykkisinä uhkina. Käsitykseni mukaan Leväluhtaa ja Pimeän arkkitehtia voi tulkita sekä psykologisena että metafyysisenä kauhuna, jolloin kauhun affektiivisuus ilmenee ruumiillisina, psyykkisinä ja metafyysisinä vaikutuskeinoina ja vaikutuksina. Kauhu pyrkii affektiivisesti sekä kauhistuttamaan että kiehtomaan yleisöä.

Tutkimuksessani tarkastelen heterodiegeettisen kertojan roolia, puhetta ja ääntä Sally Rooneyn (1991–) teoksessa Normal People (2018). Selvitän, miten kertoja puhuu ja mitä hän puheellaan tavoittelee, ja sitä kautta myös hänen suhdettaan teoksen päähenkilöihin ja kuvaamaansa yhteisöön. Lisäksi tarkastelen, miten kertojan puheen kollektiivinen luonne rakentuu ja millaisen kuvan kertoja luo yhteisöstä, jonka näkemyksiä hän viljelee puheessaan. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys yhdistelee klassisen ja jälkiklassisen, erityisesti kognitiivisen, narratologian näkemyksiä ja välineistöä. Kertoja fokalisoi tarinamaailmaa vuoroluvuin kahden päähenkilön Connellin ja Mariannen näkökulmista, jolloin kertoja pääsee kerrallaan toisen päähenkilön ajatuksiin ja sisäiseen maailmaan. Kertojan ajatustenluku rajoittuu kuitenkin päähenkilöihin, ja tarinamaailman muita henkilöhahmoja hän tarkastelee ulkopuolelta. Kertojan ja päähenkilön diskurssien eronteko osoittautuu kerronnan vapaassa epäsuorassa esityksessä hankalaksi, eikä lukija voi olla varma, milloin kertoja puhuu omasta ja milloin henkilöhahmon näkökulmasta. Kertojan puhetta määrittää toistuva yhteisöllisen näkemyksen ilmentäminen, jolloin kertojan ääni ei täten koostu vain kertojan omasta yksilöllisestä esityksestä, vaan siihen sekoittuu yhteisöllinen ääni. Kertojan puheen yhteisöllinen ja sosiaalinen luonne rakentuu erilaisista tekstuaalisista merkeistä ja strategioista, joilla yhteisöllisyyttä kuvataan. Normal People -teoksessa näitä keinoja ovat kertojan viittaaminen toistuvasti yhteisön läsnäoloon ja sen korostaminen, että yhteisö on kiinnostunut yksilöiden valinnoista ja teoista ja arvottaa niitä. Kertoja myös perustelee omia näkemyksiään päähenkilöistä ja heidän valinnoistaan nojaamalla kollektiiviseen mielipiteeseen. Tarve olla normaali ja elää normaalia elämää määrittää ja arvottaa voimakkaasti Connellin ja Mariannen valintoja, ja käyttämällä hyväkseen yhteisön oletettua näkemystä kertoja esittää oman tulkintansa siitä, mikä on sosiaalisesti hyväksyttyä, normaalia ja tavoiteltavaa. Kun Connell ja Marianne alkavat löytää omaa paikkaansa maailmassa, myös kertojan viittaaminen yhteisöön vähenee. Ihanne normaalista kuitenkin säilyy läpi teoksen päähenkilöiden elämää ja valintoja määrittävänä ja arvottavana tekijänä. Kertojan ideologinen epäluotettavuus ilmenee yleistävässä, arvioivassa ja puolueellisessa puhetavassa. Lisäksi kertojan toistuva piiloutuminen päähenkilöiden diskursseihin mahdollistaa kertojan omien näkemysten ilmentämisen häivytetysti, mikä on myös osaltaan osoitus siitä, että tarinan ulkopuolisen kertojan sanaan ei voi absoluuttisesti luottaa.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan lauluntekijä Olavi Uusivirran kappaleiden suhdetta Eino Leinon runoihin. Teoriaviitekehyksenä käytetään Kiril Taranovskin subtekstianalyysiä. Subtekstillä tarkoitetaan tekstin primaarimerkitysten alle piiloutuvaa merkitystä. Runoanalyysien metodi perustuu Leino-alluusioiden ja -sitaattien paikallistamiseen Uusivirran kappaleista. Tutkielman aineistona ovat Uusivirran kappaleet ”Löysäläisen laulu” ja ”Ukonlintu ja virva-liekki”, jotka ovat molemmat ilmestyneet albumilla Minä olen hullu (2008). Näitä vertaillaan Leinon kirjoitusasultaan vain hieman eroaviin runoihin ”Löysäläisen laulu” (Shemeikan murhe, 1924) ja ”Ukon lintu ja virvaliekki” (Helkavirsiä 2, 1916). Tärkein tutkimuskysymys on, mitä lisämerkityksiä Olavi Uusivirran lyriikoiden tulkinta Eino Leinon runojen kautta tuo niihin. Lisäksi tutkitaan, eroaako tulkinta näin pelkkään diktioon perustuvasta tulkinnasta; onko siteeraaminen poleemista vai tukeeko se tekstiä? Millä tavoin Uusivirran tekstit voidaan ymmärtää ilman subtekstejä ja niiden analysoinnin jälkeen? Tässä työssä yhtenä tavoitteista on myös pyrkiä hälventämään rajoja, joita voidaan pystyttää niin kutsuttujen korkeakirjallisten- ja populaarikulttuuristen tuotteiden välille. Analyysien perusteella voidaan huomata, että nämä kaksi Uusivirran kappaletta rakentuvat tiivistii Leinon runojen päälle. Kappaleissa käytetään alluusioita ja sitaatteja, sekä myös alku- tai loppusointuisuutta mukailemaan Leinon runojen kieltä ja muotoa. Leino-lainat eivät ole vain sieltä täältä poimittuja lauseenosia, joita olisi ripoteltu kappaleiden lyriikoihin vain siksi, että ne kuulostavat mukavilta. Leinon runot vahvistavat niitä teemoja, joita Uusivirran kappaleista on tulkittavissa ilman Leinon runojen läsnäoloakin. Alluusioiden ja sitaattien käyttö ei ole poleemista. Tämän tutkielman valossa näyttää, että taiderunouden ja populaarin laululyriikan rajat eivät ole niin selviä. Aineiston perusteella voidaan sanoa, että populaariksi mielletty teos voi olla, ja onkin, kytköksissä suurempaan kirjalliseen perinteeseen.

Viime vuosina Suomessa on ilmestynyt useampia romaaneja, jotka kuvaavat modernia köyhyyttä. Yksi niistä on Noora Vallinkosken Perno Mega City, joka kertoo köyhän työläisperheen tarinan 1980- ja 1990-lukujen Turussa. Maisterintutkielman tavoitteena on selvittää, millaisista esteettisistä tyylivalinnoista Perno Mega Cityn köyhyyden kuvaus rakentuu ja millaisia vaikutelmia nämä valinnat saavat aikaan – siis millaisena esimerkiksi sanastoon, poeettisiin ja foneettisiin piirteisiin sekä kerrontaan liittyvät ratkaisut ohjaavat näkemään köyhän lapsiperheen maailman. Tutkimuskysymyksen puitteissa tarkastellaan myös sitä, miten minäkertojan tyyli muuttuu ikävuosien kasvaessa ja millaisia vaikutelmia tämä muutos saa aikaan, sekä arvioidaan implisiittisen tekijän sanomaa. Teosta tarkastellaan Geoffrey Leechin ja Mick Shortin funktionaalisen tyylintutkimusteorian lähtökohdista ja lisäksi Michael Toolanin teoriaa vasten. Kerronnan tyylin tarkasteluun hyödynnetään James Phelanin, Dorrit Cohnin ja Alan Palmerin teorioita. Tyylivalintoja peilataan myös Minna Canthin naturalistisia teoksia ja Riikka Rossin sekä Minna Maijalan niihin liittyvää tutkimusta vasten. Lisäksi tyyliä tarkastellaan Anu-Hanna Anttilan, Kati Launiksen, Jussi Ojajärven ja Ralf Kaurasen toimittaman monitieteisen luokkatutkimuksen valossa. Perno Mega Cityn kuvaama köyhyys on suhteellista köyhyyttä, jonka ytimessä on yksilöiden elintasojen vertailu. Kuvaukseen kytkeytyvien tyylikeinojen tarkastelu avaa tällaiseen köyhyyteen liittyvän kokemuksen luonnetta: antiteesit, näkö- ja hajuaistiin kiinnittyvä tajunnankuvaus sekä metaforat tuovat esiin sen, miltä eriarvoisuus tuntuu. Näiden tyylikeinojen tarkoitus on puhutella lukijaa ja synnyttää myötätuntoa köyhiä henkilöhahmoja kohtaan. Hahmojen mielen ja puheen kuvauksessa korostuvat perheeltä perityt ajattelutavat ja se tyyli, jolla yhteiskunnassa puhutaan köyhyydestä. Ankea miljöökuvaus on luonteeltaan metonyymistä, ja siihen sisältyy hätkähdyttämään tarkoitettuja tyylikeinoja, jotka pyrkivät herättelemään implisiittisen lukijan sosiaalista omatuntoa. Teoksen emotionaalista sävyä rakentavien tyylivalintojen vaikutuksesta köyhyys näyttäytyy myös arjen päällä riippuvana uhkaavana tunnelmana. Teos hyödyntää useita naturalistisia tyylikeinoja, ja niiden vaikutuksia tarkastelemalla selviää, että implisiittisen tekijän sanomasta löytyy kaikuja Minna Canthin yhteiskuntakriittisten köyhyyskuvausten sanomiin. Menetelmän avulla olisi mahdollista tarkastella myös isompaa joukkoa tiettynä ajanjaksona ilmestyneitä köyhyyskuvauksia. Teosten tyylivalintoja tarkastelemalla voitaisiin muodostaa laajempi kuva siitä, miten köyhyysteemaa kyseisen ajan romaanitaiteessa käsitellään.

Tutkimuksen aiheena on kerronnalliset tekniikat subjektiviteetin rakentumisen ja vuorovaikutuksen esittämisen välineinä David Mazzucchellin sarjakuvaromaanissa Asterios Polyp (2009). Tarkastelen teoksen kerrontaa ja kuinka se kuvaa henkilöhahmojen subjektiviteettia ja hahmojen välistä vuorovaikutusta. Tutkin teoksen visuaalisia ja kielellisiä piirteitä niiden kerronnallisten merkitysten kannalta. Tarkastelen miten visuaalisuus ja kielellisyys toimivat kerronnallisesti fiktiivisten hahmojen mielten ja dialogisten suhteiden rakentamisessa. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytän Kai Mikkosen teosta The Narratology Of Comic Art (2017). Mikkosen sarjakuvatutkimuksen teoreettisen viitekehyksen kautta tarkasteluna sarjakuvaromaanin kerronnallisuus perustuu visuaalisten ja kielellisten osa-alueiden erilaisille funktioille. Lisäksi sarjakuvaromaanin kontekstissa tekijän tyyli määrittää teoksen fiktiivisen maailman rakentumista ja erilaisten visuaalisten ja kielellisten ominaisuuksien roolia. Nykynarratologian ja kirjallisuudentutkimuksen valossa sarjakuvatutkimuksen teoreettinen viitekehys tarjoaa runsaasti välineitä erilaisten sarjakuvateosten tarkasteluun. Mazzucchellin sarjakuvaromaani hyödyntää runsaasti erilaisia kerronnallisia tekniikoita, joiden avulla hahmojen mieliä ja vuorovaikutusta kuvataan. Fiktiivisten hahmojen mielten, kokemusten ja suhteiden esittäminen sarjakuvaromaanin lajin kontekstissa osoittautui laaja-alaiseksi kokonaisuudeksi, jossa Mazzucchellin teos toimi hedelmällisenä tutkimuskohteena. Teoksen kerronnan tarkastelu tarjosi näkökulmia visuaalisuuden ja kielellisyyden kerronnallisiin kytköksiin, joiden tutkiminen on sarjakuvatutkimuksen ja narratologian kontekstissa alati ajankohtainen kerronnallinen sidos. Mazzucchellin teos tarjoaa runsaasti materiaalia jatkotutkimukselle ja erilaisille lähestymistavoille.

Maisterintutkielman tavoitteena on selvittää, miten lapsen kuolemasta johtuvaa suruprosessia ja siihen liittyviä tunteita käsitellään Anna Elina Isoaron runokokoelmassa Tämänilmaiset (2019). Erittelen tarkkaa lähilukua hyödyntäen sekä teoksen aihetta ja sisältöä että surun tunnetta rakentavia runokeinoja. Keskityn tutkielmassa surun tunteeseen, koska hypoteesini on, että se nousee kaikista teoksen tunteista voimakkaimmin esiin. Tutkielman keskeinen kysymys on, miten teoksen aihe ja siihen valitut runokeinot kommunikoivat keskenään: tukevatko ne toisiaan vai asettuvatko ne ristiriitaiseen suhteeseen toisiinsa nähden. Tutkielma esittää, miten nämä kaksi osa-aluetta pääsevät yhdistymään teoskokonaisuudeksi, jonka eri osat osallistuvat suruprosessin rakentumiseen. Tutkielma asettuu sekä kirjallisuudentutkimuksen että tunteidentutkimuksen piiriin. Lisäksi tutkielmassa tukeudutaan teoskokonaisuuden poetiikkaa käsittelevään teoriataustaan. Näitä yhdistelemällä tutkielmaan luodaan mahdollisimman todenmukainen käsitys siitä, minkälaisia emootioita, affekteja ja tunteita teoksesta nousee esiin ja miten teoskokonaisuus, eri osastot ja teoksen vaihtuva puhuja-asema vaikuttavat suruprosessin ja surun tunteen ilmenemiseen. Tutkielma osoittaa, että teokseen valituilla runokeinoilla on merkityksensä surun tunteen rakentumisessa. Erilaisilla runokeinoilla luodaan ero tilallisten affektien ja kerronnallisten emootioiden välille. Puhuja-aseman muuttuvat näkökulmat tuovat suruprosessiin useita kokijoita, ja teoksen metalyyrinen puhuja osoittaa, miten haastavaa surun tunnetta on sanallistaa rehellisesti. Typografisella asettelulla, rytmillä, vertailulla, motiiveilla ja muilla runokeinoilla nostetaan esiin surun muotoja ja kerrotaan, miltä suru sen kokijasta todella tuntuu. Teoksen intertekstuaalinen aines tekee yksityisestä surukokemuksesta yleisemmän. Kuolemasta kirjoittamisen perinne näyttäytyy teoksessa elinvoimaisena ja monipuolisesti käytetyt intertekstit syventävät tulkintoja lapsen menetyksestä johtuvasta surusta.

Tarkastelen tutkielmassa kirjailija Hilary Mantelin historiallisen Wolf Hall -romaanitrilogian (2009–2020) kerrontaa ja kuvausta kuningas Henry VIII:n neuvonantajana 1500-luvun Englannissa toimineesta Thomas Cromwellista. Historiankirjoituksen kautta Cromwellista on piirtynyt kuva äärimmäisen pragmaattisena ja jopa julmana vallankäyttäjänä. Mantelin fiktiivisen trilogian on todettu tuoneen Cromwellista esille aiemmin tuntemattomia, humaanimpia puolia, ja sen on kuvauksellaan havaittu jopa vaikuttaneen lukijoiden käsityksiin todellisesta Thomas Cromwellista. Tutkielmassa selvitän sitä, millaisin kerronnallisin keinoin Mantel on rakentanut trilogiansa fiktiivisen maailman ja ennen kaikkea Thomas Cromwellin henkilöhahmon siinä määrin vakuuttaviksi, että ne ovat jopa muokanneet kuvaa todellisesta historiallisesta henkilöstä. Samanaikaisesti pyrin kuitenkin myös osoittamaan, että trilogia kerronnallaan itse asiassa tekee, historiografiselle metafiktiolle ominaisesti, näkyväksi sen, kuinka historiaan ei ole suoraa pääsyä nykypäivästä käsin eikä sitä ole mahdollista kuvata täysin sellaisena kuin se oli. Hyödynnän analyysissä mahdollisten maailmojen teoriaa, sillä sen avulla trilogian ja historiankirjoituksen kuvauksia on mahdollista lähestyä vaihtoehtoisina käsityksinä eli niin sanottuina mahdollisina maailmoina. Thomas Cromwellin henkilöhahmoa tarkastelen maailmojen välisenä henkilönä, joka kytkeytyy todellisen maailman prototyyppiinsä sekä historiankirjoituksen vastineeseensa maailmojen välisen identiteetin kautta. Trilogian kertoja seuraa tapahtumia päähenkilö Thomas Cromwellin silmin, ja näkökulma historiaan on näin hyvin subjektiivinen. Kerronnan muotona on eräänlainen subjektiivinen hän-kerronta, jossa ovat samanaikaisesti läsnä sekä historiankirjoituksellinen vakuuttavuus että tunteisiin vetoava hyvin henkilökohtainen näkökulma. Aikamuotona on historialliselle romaanille varsin poikkeuksellinen preesens, mikä paitsi tuo kerrontaan elävyyttä myös tekee historiasta arkista elämää, kun tapahtumat virtaavat niin kertojan kuin lukijankin silmien eteen sitä mukaa, kun päähenkilö Cromwell ne kohtaa. Romaanitrilogiassa Cromwell saa itselleen menneisyyden, yksityiselämän ja sisäisen maailman. Tältä osin trilogia ikään kuin täyttää historiankirjoitukseen lähteiden puuttumisen vuoksi jääneitä aukkoja. Lapsuus väkivaltaisen isän armoilla leimaa päähenkilön koko myöhempää elämää, ja perheen menettäminen varhaisessa vaiheessa näyttäytyy tapahtumana, josta hän ei toivu koskaan. Cromwellin tarinasta tekee hyvin koskettavan se, että hänen tiedossa oleva kohtalonsa, joutuminen mestatuksi vuonna 1540, ikään kuin leijuu trilogian fiktiivisen maailman yllä heti ensisivuilta alkaen ja sitä myös ennakoidaan kerronnassa monin tavoin. Thomas Cromwell on trilogiassa, historiankirjoituksen vastineensa lailla, älykäs ja ovela taktikko. Samanaikaisesti hän on kuitenkin myös hyvin inhimillinen hahmo, joka pyrkii paikkaamaan menneisyyden jättämiä haavoja hakemalla loputtomasti huomiota ja arvostusta työssään kuninkaan palveluksessa. Maailmojen välisyys määrittää vahvasti Cromwellia. Hänen elämänsä näyttäytyy jatkuvana kamppailuna menneisyyden ja nykyhetken sekä toisaalta yksityisen ja julkisen maailman välillä. Samanaikaisesti fiktiivisen Cromwellin voi kuvauksellaan myös nähdä lähestyvän sekä todellista että historiankirjoituksen maailmaa. Trilogian tarinan vetoavuus perustuu siihen, että se kuvaa päähenkilön ennen kaikkea kokevana ja tuntevana ihmisenä, joka tulee lähelle ja johon on helppo samaistua. Preesensmuotoisella kerronnallaan trilogia tekee näkyväksi sen, että historian tapahtumat ovat ainutkertaisia eikä niihin ei ole suoraa pääsyä nykypäivästä käsin. Trilogia myös kuvaa Cromwellia hyvin vahvasti nykypäivän ja sen ihanteiden kautta ja konkretisoi näin historiografiselle metafiktiolle ominaisen näkemyksen siitä, että historian kuvaaminen täysin sellaisena, kuin se aikanaan tapahtui, ei ole mahdollista nykyhetkestä käsin.