Browsing by department "Department of Modern Languages"

Tutkielmassani tutkin, miten Kaisa Siveniuksen kolmessa Wodehouse-käännöksessä on käännetty P.G. Wodehousille tyypillisiä interjektioita ja millaisia seurauksia käännösstrategioiden valinnoilla on. Ensimmäinen kysymys viittaa siihen, minkälaisia käännösstrategioita interjektioiden kääntämiseen on valittu ja kuinka johdonmukaisesti kääntäjä on käyttänyt vastineitaan. Toinen kysymys puolestaan tutkii sitä, miten käännökset ovat vaikuttaneet interjektioiden tyyppikategorioihin ja funktioihin. Tutkimukseni on sekä kvantitatiivista että kvalitatiivista. Tutkielmassani interjektiolla viittaan kielen piiriin kuuluvaan, lauseen kaltaisesti käyttäytyvään huudahdukseen, jolla voidaan ilmaista niin tunnetiloja, tiedostamista, halua, sosiaalisen kanssakäymisen edesauttamista, onomatopoeettisuutta, diskurssin vuorojakaumaa kuin puhujan asennoitumista toisen puhujan antamaan informaatioon ja tekoihin. Kokosin kyseinen määritelmän monesta eri lähteestä konsensuksen puuttuessa. Tyyppikategorioilla viittaan Amekan interjektioiden jakotapaan, jonka mukaan interjektiot ovat jaettavissa kolmeen eri luokkaan semanttisten ja morfologisten piirteidensä mukaan. Interjektion funktioilla viittaan niihin eri asioihin, joita interjektioilla voidaan ilmaista. Lisäksi määrittelen Wodehousille tyypilliset interjektiot Wodehouse-tutkijoiden, kuten Hall Jr.:n ja Usbornen, kirjoitusten pohjalta. Tutkielmani aineistona käytän kolmea P.G. Wodehousen romaania sekä Kaisa Siveniuksen vastaavaa kolmea käännöstä. Romaanit ovat Right Ho, Jeeves (1934), The Code of the Woosters (1938) ja Joy in the Morning (1946). Niiden vastaavat käännökset on julkaistu kokoelmateoksissa Kiitos, Jeeves (2009) ja Hiiop, Jeeves (2010). Interjektioiden kielitieteellisessä osiossa nojaan ennen kaikkea Cuencan, Amekan ja Wilkinsin teorioihin, sekä analyysiosiossa sovellan Cuencan kuusipolvista, interjektioiden kääntämiseen tarkoitettua mallia, joka on alun perin suunniteltu audiovisuaaliseen kääntämiseen. Analyysistä selviää, että kääntäjä on pääosin kääntänyt interjektioita kirjaimellisesti, käyttämällä erimuotoisia mutta samamerkityksisiä interjektioita tai käyttämällä erimerkityksisiä interjektioita. Lisäksi kääntäjä on selkeästi pyrkinyt säilyttämään interjektioiden tarkoituksen ja funktion eikä niinkään niiden muodollisia piirteitä. Tutkielma myös todistaa sen, että Cuencan malli sopii hyvin myös kirjallisuuden kääntämisen tutkimukseen.

Tässä pro gradu -tutkielmassa analysoin Yhdysvaltain suosituimpien naisille ja tytöille suunnattujen lehtien verkkosivuilla esiintyviä naismetaforia. Näitä naismetaforia analysoimalla voidaan tarkastella sitä kuvaa naiseudesta, jota metaforilla aktiivisesti konstruoidaan. Vaikka naistenlehtien naismetaforien konstruoima naiseus kytkeytyy yhteiskunnan näkemyksiin naiseudesta, sillä on tulosteni mukaan myös omat erityispiirteensä. Kognitiivisen metaforateorian mukaan metaforat ovat keskeisiä ajattelun välineitä. Metaforia tarkastelemalla voidaan paljastaa niiden taustalla toimivia ideologioita, sillä kieli kantaa kulttuuriin kuuluvia arvoja ja asenteita. Lisäksi tutkimukset osoittavat, että kieli vaikuttaa ajatteluumme silloinkin kun emme ole siitä tietoisia. Metaforien välittämät arvot ja asenteet ovat erityisen piileviä metaforien luonteen tähden ja siksi tutkimuksen kohteina antoisia ja tärkeitä. Aineistossani naisia ymmärretään elottomien objektien, kasvien, ruokien, eläimien, lapsien, äitien, kuninkaallisten ja yliluonnollisten olentojen kautta. Naismetaforien analysoiminen paljastaa, millaisia uskomuksia yhteiskunnallamme on naisista ja naiseudesta. Naismetaforia sekä naistenlehtiä on tutkittu paljon sekä kielentutkimuksen että feministisen tutkimuksen saralla. Niin naistenlehtien kuin naismetaforienkin on osoitettu vaikuttavan siihen, millaisena naiset ja naiseus koetaan ja nähdään. Aiemmassa naismetaforien tutkimuksessa näen ongelmallisena naiseuden universalisoimisen siten, ettei erilaisten naisten kokemusta naiseudesta ja siihen liittyvistä vaatimuksista oteta huomioon. Pyrin tässä pro gradu -tutkielmassa ottamaan naisten moninaisuuden huomioon intersektionaalisuuden teorian avulla. Koska naistenlehdet kertovat pääasiallisesti tietynlaisista naisista, kuvaavat myös tutkielman naismetaforat vain tietynlaisia naisia, pääosin valkoisia, cis-sukupuolisia, heteroita, nuoria, kyvykkäitä ja ylä- tai keskiluokkaisia. Analysoin 38 naismetaforaa Seventeen.com- ja Cosmopolitan.com -sivustoilta keräämistäni 420 artikkelista. Analyysissa vertailen keskenään sanakirjojen ja Metalude-metaforatietokannan määritelmiä käytetyistä sanoista, käytön kontekstia sekä aiempaa tutkimusta. Lisäksi pohdin metaforien kuvaamien naisten risteäviä identiteettejä intersektionaalisuuden käsitteen avulla ja vertaan analysoimiani naismetaforia yleisimpiin miesmetaforiin. Aineistossa käytetyt naismetaforat konstruoivat naiseutta, jolle keskeisiä ominaisuuksia ovat fyysinen viehättävyys, seksuaalinen haluttavuus, passiivisuus sekä tottelevaisuus. Miesmetaforat puolestaan korostavat aktiivisuutta, älykkyyttä ja seksuaalista halukkuutta. Naismetaforien korostamat ominaisuudet ovat ristiriidassa lehtien virallisesti edustaman naiskuvan sekä useiden omien artikkeleidensa sisällön kanssa. Naismetaforien ulkonäkökeskeisyyttä sekä edellä mainittua ristiriitaa saattavat selittää yhteiskunnallisten tekijöiden lisäksi lehtien mainostajien intressit, joista johtuen naistenlehdissä ulkonäkö ja menestys esitetään kuluttamisen kautta saavutettuina etuina. Naistenlehdet ja nuortenlehdet ovat keskeisiä kulttuurisia tuoteitta. Näin ollen lehdillä on valtaa vaikuttaa siihen, millaiseksi naiseus käsitetään. Jos lehtien tavoitteena tosiaan on naisten ja tyttöjen voimaannuttaminen, olisi lehtien omankin edun mukaista, että niiden käyttämä kieli tukisi tätä päämäärää. Tutkimukseni osoittaa, ettei näin ole ainakaan naismetaforien osalta.

Tutkielmani käsittelee Roald Dahlin IKJ–nimiseen lastenkirjaan (1982) pohjautuvan elokuvan IKJ (2016) suomenkielisen tekstityksen ja dubbauksen eroja Roman Jakobsonin The Functions of Language –teorian ja kääntämisen konventioiden kannalta. Tutkimukseni aineistona käytän 26 esimerkkiä elokuvassa esiintyvistä standardista poikkeavista ilmaisuista. Jakobsonin teorian mukaan jokaisessa kommunikaatiotilanteessa on läsnä kuusi eri tekijää, joista jokainen liittyy johonkin kielen funktioon. Teorian tärkeimmät aspektit tämän tutkielman kannalta ovat poeettinen funktio (poetic function), ja teorian kaikki kuusi tekijää, eli lähettäjä (addresser), vastaanottaja (addressee), viesti (message), kontakti (contact), konteksti (context) ja koodi (code). Tavoitteenani on todistaa, että käännöksiin vaikuttavat konventiot ja niiden tekijät eroavat toisistaan, ja siksi niiden poeettiset funktiot ovat erilaiset. Määritän jokaiselle esimerkille ryhmän sillä perusteella, miten ilmaisu poikkeaa standardista. Nämä kuusi ryhmää ovat epätavalliset sanayhdistelmät, kirjainerot, neologismit, sananmuunnokset, standardista poikkeavat idiomit ja standardista poikkeavat taivutusmuodot. Esimerkit on jaettu seitsemään kategoriaan: ensimmäinen kategoria on varattu esimerkeille, joissa jotakin käännöksistä on muokattu sensuurin takia. Neologismia lukuun ottamatta kaikille ryhmille on myös omat kategoriansa. Lisäksi viimeisenä on kategoria, jossa tekstityksessä ja dubbauksessa on käytetty samaa ilmaisua. Esimerkkien perusteella käy ilmi, että vaikka molemmissa käännöksissä on standardista poikkeavia ilmaisuja, niitä on enemmän dubbauksessa. Tekstityksessä kieli on kirjakielisempää ja tiiviimpää, kun taas dubbauksen kieli on vapaamuotoisempaa. Dubbauksen keskeiset konventiot ovat isokronia, uskollisuus lähtötekstille, puhetapojen huomiointi, huulisynkroniikka sekä ilmaisujen lausuttavuus. Tekstityksessä keskeiset konventiot ovat tila, luettavuus ja kieliopin korjaaminen. Koodi on keskeinen tekijä molemmissa käännöksissä, mutta sen lisäksi dubbaukseen eniten vaikuttavat vastaanottaja ja konteksti, kun taas tekstityksen muut keskeiset tekijät ovat kontakti ja konteksti.

It has been frequently proven that both bilinguals and language learners code-switch successfully for a variety of functions such as showing familiarity with a community of practice a group that collaborates regularly in some common venture. But what about those who have not learnt the language? Do they code-switch? Do they code-switch differently to language learners? How are they able to code-switch successfully and why would they want to at all? This thesis examined the Japanese-English code-switching in fanfiction based in the Japanese fandom Kuroshitsuji ( Black Butler ) of those who had learnt Japanese at an educational institute (Learners) and those who had not (Non-Learners) as well those who had only learnt Japanese outside of educational institutes (Active Non-Learners) and those who had not learnt it at all (Passive Non-Learners). Using corpus linguistic techniques, the concordance tool AntConc and a log-likelihood calculator, it was found that Learners and Non-Learners code-switched in a very similar way, not only in frequency but also code-switch distribution. However, Active Non-Learners and Passive Non-Learners code-switched very differently. Canon Type (e.g. the anime with fan-translated subtitles vs the anime with official English subtitles) was also examined and it was found that canon type may have had an influence on the code-switching of Non-Learners. To examine why these code-switch patterns occurred, questionnaires were sent to the authors to ask about their code-switch attitudes. Although it was difficult to make connections between the author attitudes and the code-switch frequency patterns it was found that community of practice played an important role in code-switch decisions whether it be in a positive or negative way. This thesis was created in the hope that it would help to broaden code-switching research by using different Learner types and written over spoken material. Using the plethora of negative attitudes found in the author questionnaire responses it was shown that it is important to combat these attitudes and it is hoped that further research would continue to fight against these especially in the field of second language acquisition.

Tässä sosiolingvistisessä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomen kielen adjektiivia "jees". Tutkielman tavoite on kartoittaa englannin sanasta "yes" juontuvan adjektiivin syntaktisia, semanttisia ja indeksikaalisia ominaisuuksia. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: pidetäänkö adjektiivia "jees" taipumattomana, mikä sanan denotaatio on ja millaisia indeksikaalisia merkityksiä sanaan liitetään. Tutkielman kantavana ajatuksena on tutkia, millaisia muutoksia lainasanaan on kohdistunut lainautumisen jälkeen ja miten se on integroitunut suomen kieleen. Tutkielman taustaosiossa käsitellään englannin kielen asemaa Suomessa, kielikontakteja ja lainautumista sekä sanan "jees" kehitystä suomen kielessä. Aineisto kerättiin verkkopohjaisella Google Forms -kyselyllä, johon kutsuttiin osallistujia keskustelufoorumeilta, Facebookista ja opiskelijasähköpostilistoilta. Kyselyyn vastasi 265 osallistujaa, joista 58,5 % oli miehiä ja 38,5 % naisia. Suurin osa vastaajista oli 16–30-vuotiaita, ja yli puolet kaikista vastaajista oli opiskelijoita. Kyselylomake oli suomenkielinen ja muodostui viidestä osiosta. Adjektiivin "jees" taipumista tutkittiin esimerkkilauseilla, joiden kieliopillista hyväksyttävyyttä osallistujat arvioivat. Adjektiivin denotaatiota selvitettiin avoimella kysymyksellä ja sanan indeksikaalisia merkityksiä tutkittiin useiden osioiden, kuten semanttisen differentiaalin avulla. Viimeisessä osiossa kerättiin vastaajien taustatiedot. Kysely tuotti sekä määrällistä että laadullista aineistoa kieliasenteista valinta-, monivalinta-, positio- ja avoimilla kysymyksillä. Kieliopillisen hyväksyttävyyden testilauseet osoittavat, että valtaosa vastaajista pitää adjektiivia "jees" taipumattomana useimmissa syntaktisissa konteksteissa paitsi predikatiiviadverbiaalina. Osallistujien määritelmät sanalle ovat pääosin yhteneväiset sanakirjojen määritelmien kanssa. Vastaajien mukaan sanaa "jees" käytetään erityisesti epämuodollisessa puhutussa ja kirjoitetussa kielessä. Adjektiivin liitettävistä indeksikaalisista merkityksistä erityisesti positiivisuus, rahvaanomaisuus ja epämuodollisuus korostuvat tuloksissa. Adjektiivia pidetään myös urbaanina, nuorekkaana ja sukupuolineutraalina. Monet indeksikaaliset merkitykset ovat yhdenmukaisia aiemman tutkimuksen kanssa, mutta osa vastaajista yhdistää sanaan myös maskuliinisuuden. Negatiiviset asenteet sanaa kohtaan näkyvät korostetusti aineistossa. Tutkielma on ensimmäinen lainasanaan "jees" keskittyvä tutkimus, ja se tarjoaa hyvät lähtökohdat jatkotutkimukselle. "Jees" on esimerkki lainasanasta, jolle on kehittynyt lainautumisen jälkeen uusia käyttötarkoituksia ja merkityksiä. Tulokset kuvaavat kuitenkin vain kielenkäyttäjien käsityksiä adjektiivin "jees" käytöstä, eivät sen varsinaista käyttöä. Esimerkiksi korpustutkimus tai muu spontaaniin kielenkäyttöön perustuva tutkimus olisi luonteva jatko tälle tutkielmalle. Tämän lisäksi voidaan tutkia lainasanan muita kieliopillisia funktioita eli partikkelia, interjektiota ja adverbia suomen kielessä.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Kalevalan saksannosten paratekstien tarkoituksia ja tehtäviä. Paratekstejä ovat kaikki ne tekstit, jotka ovat teoksessa varsinaisen kaunokirjallisen osuuden lisäksi, kuten esi- ja jälkipuheet, omistuskirjoitukset sekä erilaiset viitteet ja hakemistot samoin kuin myös mahdolliset teoksen esittelytekstit. Tutkielmassa käsitellään Kalevalan runomuotoisten saksannosten paratekstejä. Yhtä lukuun ottamatta saksannokset koskevat Lönnrotin vuoden 1849 Kalevalaa kokonaisuutena. Useammassa käsiteltävässä saksannoksessa on hyödynnetty aiemman saksantajan käännöstä. Käsiteltävien teosten saksantajina tai aiempien saksannosten muokkaajina ovat toimineet Anton Schiefner (1852), Hermann Paul (1885−1886), Martin Buber (1914), Dagmar Welding (1948), Hans Fromm (1967), Wolfgang Steinitz (1968) ja Gisbert Jänicke (2004). Anton Schiefnerin saksannos julkaistiin vain kolme vuotta Lönnrotin alkuperäisteoksen jälkeen. Se oli samalla ylipäätään ensimmäinen Kalevalan käännös. Viimeisin, Gisbert Jänicken käsialaa oleva saksannos on vuodelta 2004. Kaikissa käsiteltävissä teoksissa kääntäjä itse on kirjoittanut esi- tai jälkipuheen. Paratekstin käsitettä tarkastellaan etupäässä Gérard Genetten Paratexte-teoksen teorian kautta (alkuperäisteos on ilmestynyt ranskaksi nimellä Seuils vuonna 1987). Michael Schreiber ja Harald Kittel ovat käsitelleet erityisesti käännösten paratekstejä, ja myös heidän teoreettisia näkemyksiään hyödynnetään tutkielmassa. Tutkimuksen kohteena on paratekstien tarkoitus ja tehtävät eri saksannoksissa. Tutkielmassa käsitellään, millä tavoin kääntäjä valmistelee ja ohjaa saksankielistä lukijaansa kulttuurisesti, kielellisesti ja ajallisesti vieraan teoksen vastaanottamiseen. Mitä seikkoja paratekstin laatija pitää keskiössä, kun hänellä on mahdollisuus esitellä ja suositella teosta lukijalle? Onko paratekstillä muitakin tarkoitusperiä kuin vain teoksen esitteleminen? Mitä paratekstit kertovat laatijastaan ja teoksen kohdeyleisöstä? Mihin kontekstiin paratekstin laatija eepoksen asettaa, eli miten hän käsittelee Kalevalan kansallista ja kansainvälistä merkitystä? Entä miten kääntäjä arvioi teoksen kaunokirjallista arvoa ja Kalevalan asemaa maailmankirjallisuudessa? Tutkimuksen kohteena on myös, miten kääntäjät kommentoivat Kalevalan kieltä ja kääntämisen haasteita, sekä miten he ottavat kantaa edeltäjiinsä ja perustelevat uuden käännöksensä tarpeellisuuden. Tutkielmassa verrataan saksannosten esipuheita suomenkielisten Kalevalan laitosten esipuheisiin. Nämä esipuheet osoittautuivat hyvin erilaisiksi, mikä juontaa juurensa saksan- ja suomenkielisten lukijoiden erilaisiin lähtökohtiin. Saksannosten esipuheet ovat lukijalleen usein ensimmäinen tietolähde Kalevalaan, kun taas suomalainen lukija omaa jo koulusivistyksensä kautta tietoa kansalliseepoksesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kalevalan laitoksissa Lönnrotin esipuhe vuodelta 1849 on vielä 2000-luvullakin validi esipuhe, joka ei kaipaa lisäyksiä. Saksannosten esi- ja jälkipuheet kommentoivat Kalevalaa. Vaikka paratekstit ovat keskenään hyvin erilaisia, niitä yhdistää pyrkimys toimia kulttuurisina siltoina teoksen ja lukijan välillä. Saksannosten esi- ja jälkipuheet ovat hyvin tekijänsä näköisiä ja poikkeavat merkittävästi toisistaan. Kääntäjien henkilökohtaiset lähestymistavat Kalevalaan ja heille henkilökohtaisesti tärkeät painotukset tulevat parateksteissä selkeästi ilmi. Juutalaisen hasidismin ja Rudolf Steinerin ajattelun vaikutukset näkyvät eräiden saksantajien parateksteissä. Toisilla saksantajilla pääpaino on alkuperäisteoksen mahdollisimman uskollisessa ja tarkassa toisintamisessa, kun taas toisille saksantajille keskeisintä on edesauttaa saksankielisen lukijan lukukokemusta mahdollisimman paljon.

Tutkielma käsittelee kelttiläistä mytologiaa, sen käyttötapoja sekä vaikutusta amerikkalaisessa urbaanissa fantasiassa. Pyrkimyksenä on myös pohtia kelttiläisen mytologian käytön hyötyjä ja mahdollisia motiiveja. Tutkimuksen kohteena ovat Kevin Hearnen Hounded (2011), Stephen Lawheadin Paradise War (1991) sekä Margaret Ronaldin Spiral Hunt (2009), joista jokainen sijoittuu, ainakin osittain, urbaaniin ympäristöön ja hyödyntää kelttiläistä mytologiaa henkilöhahmojen sekä miljöön luomisessa. Käytetyt tutkimusmenetelmät pohjautuvat C.W. Sullivanin analyysiin walesilaisen mytologian käytöstä modernissa fantasiakirjallisuudessa. Sullivan itse pohjaa teoriansa laajalti Joseph Campbellin mytologian funktioihin sekä Gary Wolfen käsityksiin onnistuneesta fantasiakirjallisuudesta. Sullivanin mukaan fantasia ja myytit toimivat erityisen hyvin yhdessä, sillä molemmat pyrkivät samaan tavoitteeseen (yhteyteen yliluonnollisen kanssa) sekä ovat rakenteellisesti ja temaattisesti samankaltaisia. Lisäksi kelttiläinen kulttuuri itsessään on fantasian lukijoiden tunnistettavissa – joko tietoisesti tai tiedostamattomasti – yhteisen kulttuurillisen historian takia. Sullivanin ohella Ward Rutherfordin, Miranda Greenin, Marie-Louise Sjoestedtin ja James MacKillopin kelttejä ja heidän mytologiaansa koskevat teokset tarjoavat historiallisen katsauksen kelttiläiseen kulttuuriin sekä pohjan, jota vasten vertailla näitä kolmea fantasiateosta. Teoksia analysoitaessa voidaan nähdä, miten monipuolisia hahmoja kelttiläiset jumaluudet, sankarit sekä muut olennot ovat: jopa ristiriitaisia piirteitä voi esiintyä samassa henkilössä. Tämä tekee hahmoista samaistuttavia sekä vivahteikkaita. Kelttiläisen maailmankuvan yksityiskohtien sisällyttäminen tarinoihin auttaa myös luomaan rikkaita ympäristöjä, joissa mikä tahansa on mahdollista mutta jotka samalla ovat juurtuneita todelliseen maailmaan tosimaailmaan sijoittuvien viittausten avulla. Tutkimuksen pohjalta voidaan päätellä, että kelttiläisen mytologian hyödyntäminen urbaanissa fantasiassa lisää teoksen autenttisuutta, luo juoneen syvyyttä sekä tarjoaa kulttuurista merkitystä tarinaan. Urbaani fantasia puolestaan helpottaa kirjojen fantastisempien elementtien hyväksymistä ja ohjaa lukijoita samaistumaan tarinoiden sankareihin. Kelttiläinen mytologia onkin oivallinen lähde nimenomaan urbaaniin fantasiaan sen hahmojen kompleksisuuden ja myyttien laajan levinneisyyden ansiosta. Muiden mytologioiden sankarit ovat usein suhteellisen kaksiulotteisia, eivätkä näin ollen tarjoa samankaltaista syvyyttä henkilöhahmoihin kuten kelttien tarut. Kelttiläisen mytologian suosio populaarikulttuurissa myös tarjoaa lukijoille tarttumapinnan, vaikkeivat nämä spesifejä myyttejä tuntisikaan.

Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka argentiinalaiset käyttävät sanaa boludo (suom. tyhmä, typerys) argentiinalaisten arkielämässä. Se on yksi käytetyimmistä sanoista Argentiinan espanjan puhekielessä ja erottaa argentiinalaiset heti muista espanjankielisistä ihmisistä sekä identifioi koko Argentiinan. Sanan boludo merkitys riippuu paljon puhujan intonaatiosta, äänensävystä ja kontekstista. Sitä käytetään usein vokatiivina eli puhuttelusanana. Tutkielmassa määritellään, minkälaisia vokatiiveja ja puhuttelusanoja käytetään Argentiinan ja Buenos Airesin espanjassa. Tutkielman perustana käytetään työtä, jonka ovat tehneet Ramírez Gelbes ja Estrada vokatiivista boludo. Aineistona tutkimuksessa käytetään argentiinalaisia, jotka vastaavat kyselylomakkeeseen. Sen avulla selvitetään, kuinka argentiinalaiset käyttävät sanaa boludo ja mitä mieltä ovat kyseisen sanan käytöstä. Tutkimusmetodina käytetään siis kyselomaketta, joka lähetetään argentiinalaisille. Tutkielmassa tarkastellaan, minkälaisissa konteksteissa ja tilanteissa käytetään sanaa boludo, kenen kanssa ja mistä puhuessa, ovatko puhujat nuoria, iäkkäitä, miehiä vai naisia. Tulokset osoittavat, että vokatiivia boludo käytetään hellittelynimenä erityisesti nuorten välillä melkein missä tahansa kontekstissa tai tilanteessa, joissa henkilöt tuntevat toisensa hyvin. Tutkimustulosten perusteella havaitaan, että on tärkeää tuntea henkilö, jota kutsuu vokatiivilla boludo, sillä sitä käytetään myös haukkumasanana ja loukkauksena. Sen käyttö voi olla loukkaavaa varsinkin, jos puhuteltava on tuntematon. Tulosten mukaan vokatiivin boludo käyttö on hyvin yleistä nuorten kesken ja sekä miehet että naiset käyttävät sitä keskusteltaessa arkisista ja tavallisista nuorten asioista. Vanhemmille ihmisille vokatiivin boludo merkitys voi edelleen olla haukkumasana tai loukkaus. Tutkielmassa tarkastellaan myös, ovatko yli 40-vuotiaat haastateltavat käyttäneet sanaa boludo nuoruudessaan ja tulokset osoittavat, että sitä on käytetty myös jo silloin yleisenä puhuttelusanana.

Tutkin pro gradussani Classical Art Memes -Facebook-sivuston internet-meemien diskursiivisia ominaisuuksia selvittääkseni, mistä sivuston suosio syntyy, ja muodostaakseni siitä kuvan digitaalisena tilana James Paul Geen määrittelemän affinity space (mieltymystila) -käsitteen kautta. Mieltymystilan käsitteessä yhdistyvät sosiaaliseen yhteisöön kuulumisen merkitys sekä itse sisältö, jonka ympärille yhteisö rakentuu. Internet-meemi vuorostaan käsitetään populaarikulttuurin yksiköksi, joka leviää ja muovautuu internetin käyttäjien välityksellä synnyttäen jaettuja kulttuurisia kokemuksia. Classical Art Memes on Facebookiin elokuussa 2014 perustettu viihdesivusto, jolla ylläpitäjä ja käyttäjät jakavat multimodaalisia kuvia humoristisesti tulkituista klassisista taideteoksista. Classical Art Memes ilmentää osallistumiselle avointa digitaalista kulttuuria, johon sisältyy olennaisesti se, että käyttäjät ovat yhtä aikaa kuluttajia ja tuottajia. Sivusto ylitti kahden miljoonan Facebook-tykkäyksen rajan keväällä 2016. Tutkimusaineistoni koostui 140 Classical Art Memes -sivuston aikajanalla ilmestyneestä meemistä, joista ensimmäiset 70 ovat peräisin syksyltä 2014 ja toiset 70 keväältä 2016. Laadullisessa tutkimuksessani käyn läpi jokaisen yksittäisen meemin aineistossani soveltaen Susan Herringin vaiheittaista luokitteluskeemaa, joka on hahmoteltu erityisesti digitaalisia diskursseja silmällä pitäen (faceted classification scheme for computer-mediated disocurses). Tarkastelun keskiössä ovat erityisesti meemien aihe/teema, sävy, kielelliset piirteet ja intertekstuaalisuus. Meemien pohjana käytetyt taideteokset ovat usein arvohenkilöiden muotokuvia, tilannekuvauksia, uskonnollisia töitä tai kuvamanipuloituja teoksia. Meemien aihepiiri on kirjava, mutta selkeästi useimmin aiheet liittyvät seksiin, rakkauteen ja tunteisiin sekä digitaalisen kulttuurin ilmiöihin. Sävy on suurimmaksi osaksi leikkisä, mutta kyynisyys ja pisteliäs sarkasmi näyttelevät myös huomattavaa osaa. Monipuolinen intertekstuaalisuus näyttäytyy sivuston keskeisenä tehokeinona. Erityisesti viittaukset populaarikulttuuriin, taideteosten taustatietoon sekä internet-ilmiöihin ovat yleisiä. Kieleltään meemit ovat enimmäkseen sujuvaa ja sanavarastoltaan kattavaa standardienglantia, mutta mukana on runsaasti mm. internet-slangille ominaisia piirteitä sekä alatyylisiä ilmauksia. Aineiston kautta muodostuu kuva digitaalisesta tilasta, jonka keskeinen tarkoitus on viihdyttää sen käyttäjiä nokkelilla taideteosten uudelleenkontekstualisoinneilla. Sivuston meemeissä laaja taustatieto yhdistyy oivaltavuuteen ja kielelliseen monipuolisuuteen. Analyysini perusteella totean lisäksi, että huumorisivustoilla kuten Classical Art Memes, on sosiaalisena tilana potentiaalia edistää epämuodollista yleistiedollista ja kielellistä oppimista, mikä kuuluu olennaisesti affinity space -käsitteeseen.

Koulutusalan osaamisesta on tullut Suomessa viime vuosina tärkeä vientituote, ja yhä enemmän suunnitellaan ulkomailla toteutettavia koulutusvientihankkeita. Osa tällaisista hankkeista rekrytoi suomalaisia luokanopettajia ulkomaille opettamaan ja kehittämään paikallista perusopetusta. Luokanopettajat päätyvät toimimaan kulttuurisesti mutta myös kielellisesti täysin uudenlaisessa työskentely-ympäristössä vaihtaessaan opetuskielen suomesta englantiin ja ryhtyessään opettamaan paikallisille oppilaille sisältöaineita englannin kielellä. Uusi kielellinen konteksti on erityisen haastava myös siksi, että koulutusviennin kohdemaissa paikallisilla oppilailla ei välttämättä ole ennestään englannin kielen taitoa, mutta opettajalla ja oppilailla ei ole muuta yhteistä kieltä. Tällaista opettamisen lähestymistapaa, jossa sisältöaineita opetetaan englannin kielellä, voidaan kutsua CLIL-opetukseksi (Content and Language Integrated Learning). CLIL-määritelmällä voidaan viitata hyvinkin erilaisiin opetusympäristöihin ja -käytäntöihin. CLIL-opetusta on tutkittu paljon, mutta tutkimuksessa on keskitytty enimmäkseen oppilaiden suorituksiin eikä niinkään siihen, kuinka opetuskielen vaihtaminen vaikuttaa opetuskäytäntöön. Suomalainen koulutusvienti ulkomailla on varsin uusi konteksti CLIL-opetukselle. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan opettajien kokemuksia yhdestä koulutusvientikontekstista. Laadullisessa tapaustutkimuksessa haastateltiin viittä suomalaista luokanopettajaa, jotka olivat osallistuneet koulutusvientiohjelmaan Abu Dhabin emiirikunnassa Arabiemiraateissa ja opettaneet paikallisille oppilaille sisältöaineita englannin kielellä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, 1) kuinka opettajat reagoivat uuteen kielelliseen opetusympäristöön, 2) millä tavalla opettajien opetuskäytäntö erosi Abu Dhabissa verrattuna heidän edelliseen opettajankokemukseensa ja 3) kuinka uusi kielellinen konteksti vaikutti opettajien ammatilliseen eheyteen. Haastattelut analysoitiin temaattisen analyysin menetelmällä. Tutkimus osoittaa, että uusi opetuskonteksti oli ollut kaikille opettajille yllättävä. Tarkastelemalla tätä seikkaa opettajan haavoittuvuuden käsitteen kautta voidaan päätellä, että yllättynyt reaktio aiheutui ristiriitaisesta tilanteesta, jossa opettajien käsitykset itsestään opettajina ja oppimistulokset eivät kohdanneet totutulla tavalla. Luokanhallinnan haasteiden vuoksi opetuskäytäntö oli opettajien mielestä enimmäkseen muuttunut opettajajohtoisemmaksi kuin aiemmin, ja sopivien menetelmien löytäminen oli ollut odottamattoman vaikeaa. Neljän opettajan käsitys itsestään opettajana oli muuttunut negatiivisella tavalla, mutta lähes kaikki pystyivät hyväksymään muutoksen ja kääntämään sen kehitykseksi, ja osalle kokemus toi uutta itsevarmuutta. Tutkimuksessa pohditaan myös CLIL-käsitteen käyttöä koulutusvientikontekstissa. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että sellaisista CLIL-ympäristöistä, jotka selkeästi eroavat eurooppalaisista CLIL-ympäristöistä, tarvitaan lisää tutkimusta ja keskustelua. Kaikista haastatteluista kävi ilmi opettajien tarve ymmärtää tällaisen opetuskontekstin haasteita paremmin jo ennen työskentelyn aloittamista. Tutkimustulokset ja käytännön esimerkit koulutusvientiympäristöistä voivat helpottaa opettajien henkistä ja käytännön valmistautumista uudenlaiseen työhön.