Browsing by department "Department of Philosophy, History, Culture and Art Studies"

Tässä pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan työväestön asunto-osuuskuntia Käpyä ja Voittoa 1920-luvun Helsingissä. Tarkastelun kohteena ovat erityisesti asunto-osuuskuntien perustaminen, asunnot ja osuuskuntien asukkaat. Vertailevan otteen kautta pyrin löytämään yhdistäviä ja erottavia piirteitä niin asunto-osuuskuntien kesken kuin asunto-osuuskuntien ja aikakaudelle ominaisten työväestön asunto-osakeyhtiöiden ja vuokra- asumisen kesken. Tutkimus liittyy laajemmassa kontekstissa myös työväestön asuntokysymyksen ratkaisuyrityksiin ja asunto-osuuskuntien marginaaliseksi jääneeseen asemaan Suomessa. Tutkimuksen lähdeaineisto käsittää asunto-osuuskunta Kävyn ja asunto-osuuskunta Voiton arkistomateriaalia kuten osuuskuntien ja niiden hallitusten kokousten pöytäkirjoja, talonasukasluetteloita ja toimintakertomuksia vuosilta 1920–1930. Lähdeaineistoa täydennetään aikakauden asuntopoliittisilla kirjoituksilla sekä runsaalla asuntohuollon eri osa-alueita, työväestöä ja osuustoimintaa käsittelevällä tutkimuskirjallisuudella. Erityisesti asunto-osuuskunta Voiton aineisto osoittautui työn edetessä mielenkiintoiseksi, sillä sitä ei ole aiemmin hyödynnetty tutkimuksen tekemisessä. Tutkimuskysymyksiin on pyritty vastaamaan lähteiden kriittisen ja laadullisen tarkastelun kautta. Laadullista otetta on osittain täydennetty aineiston kvantitatiivisella tarkastelulla. Yhteiskunnallisten muutosten ja sotien aiheuttama asuntokysymys oli 1920-luvulla korostetusti työväenkysymys. Asunto-osuuskunnat olivat yksi, erityisesti asuntoreformistien ajama yritys saada työväestö kiinni aiempaa parempaan asumistasoon. Asunto-osuuskuntia perustettiin 1920-luvun taitteessa eri puolille Suomea, mutta marginaalisesti asunto-osakeyhtiöiden hallitessa rakentamista. Käpy ja Voitto ovat tällaisia 1920-luvun alussa perustettuja asunto-osuuskuntia. Molemmat edustavat yleishyödyllistä rakentamista, mutta tämän tutkimuksen perusteella niiden jäsenistöt koostuivat kuitenkin hyväosaisesta työväestöstä. Asunnot olivat aikakauden mittapuulla parempia ja tilavampia kuin aikakauden asunnot usein, mutta runsaan luona-asujien voidaan katsoa heikentäneen asumisoloja jonkin verran. Asumisen arki ei eronnut radikaalisti aikakauden muusta hyväosaisen työväestön asumisesta, mutta muodostui kuitenkin erilaiseksi Käpylän puutarhakaupungissa kuin urbaanimmassa Vallilassa. Asunto-osuuskunnat olivat tämän tutkimuksen perusteella 1920-luvulla ikään kuin asunto-osakeyhtiöiden ja vuokra-asuntojen saumakohdassa ja vailla vahvaa sidettä muuhun osuustoimintaliikkeeseen. Sosiaalisesti asukkaat sijoittuivat puolestaan työväestön ja keskiluokan saumakohtaan, koska he eivät kuuluneet heikoimmin toimeentulevaan työväestöön mutta eivät myöskään kasvavaan keskiluokkaan. Oma lukunsa olivat asunto- osuuskuntien runsaat alivuokralaiset ja asukit, joiden sosiaalinen asema oli useammin osuuskuntien jäseniä heikompi.

Tämä työ tutkii, kuinka ennustava mallintaminen ja historiallisten karttojen yksityiskohtainen analyysi soveltuvat rautakautisten kohteiden paikantamiseen. Ennustavassa mallinnoksessa arkeologisessa lähdeaineistossa havaitut säännönmukaisuudet projisoidaan tuntemattomaan aikaan tai paikkaan. Historiallisten karttojen käyttö rautakauden asutuksen paikantamisessa perustuu havaintoon asutusjatkumosta rautakaudelta keskiajalle. Tutkimalla historiallisen ajan maakirja- ja isojakokarttoja voidaan tehdä päätelmiä keskiaikaisen asutuksen sijainnista. Näistä paikoista voidaan etsiä merkkejä rautakautisesta asutuksesta. Työn tutkimusalueeksi on valittu Uudenmaan maakunta. Vertailualueena käytetään Kanta-Hämeen maakuntaa. Menetelmien toimivuutta arvioidaan tarkemmin kahdella tutkimusalueella: Uudenmaan osalta Sipoon Hangelbyn, Boxin ja Nevaksen kylissä, ja Kanta-Hämeen osalta Janakkalan Kernaalajärven ympäristössä. Uudenmaan ja Kanta-Hämeen tunnettujen rautakautisten asuin- ja hautapaikkojen pohjalta laaditaan overlay-analyysiin perustuva, rasterimuotoinen ennustava mallinnos rautakautisen asutuksen sijainnista. Mallinnosta varten tutkitaan tunnettujen kohteiden sijoittumista ympäristöönsä. Tutkitut muuttujat ovat kohteen maaperä, etäisyys vesistöön, absoluuttinen korkeus, jyrkkyys ja rinteen suunta sekä auringonvalokertymä. Tunnettujen kohteiden saamat muuttujien arvot vastaavat muualla eteläisessä Suomessa saatuja tuloksia. Uudenmaan kohteet asettuvat kallion sekä saven, hiekan tai hiedan rajapinnalle. Kohteet sijaitsevat useimmiten itään, kaakkoon tai etelään viettävällä rinteellä, lähellä vesistöä. Kanta-Hämeen tunnetut kohteet sijaitsevat pääosin hiekkamaalla, mutta myös hieta-, hiesu- ja savimaat ovat yleisiä. Kohteet sijaitsevat Uudenmaan tavoin lähellä vesistöä, mutta useimmiten koilliseen, etelään, lounaaseen tai länteen viettävällä rinteellä. Rautakautisen asutuksen sijoittumista kuvaa parhaiten maaperän mukaan painotettu malli. Historiallisten karttojen analyysi tuo lisätietoja mahdollisen rautakautisen asutuksen sijoittumisesta etenkin Sipoon tutkimusalueella, josta on saatavilla runsaasti karttamateriaalia, ja rautakaudelle ajoittuva suomalaisperäinen asutus on mahdollista tunnistaa paikannimistöstä.

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten auktoriteetit, tässä tutkielmassa seurakunnat, muut kristilliset organisaatiot ja kaupungin eri toimielimet toimivat kasvavalla työläisalueella 1900-luvun alussa. Erityisenä tutkimuskohteena on instituutioiden harjoittama sosiaalinen kontrolli ja väestön suhtautuminen siihen. Helsingissä toteutettiin 1906 kauan odotettu seurakuntajako, jonka seurauksena myös Kallion ja Sörnäisten alue sai omat seurakuntansa. Sörnäisten suomalainen seurakunta ja Sörnäs svenska församling aloittivat toimintansa haasteellisissa oloissa, sillä niillä ei ollut edes omia tiloja seurakunnan alueella. Alusta lähtien seurakunnat tekivätkin hyvin tiivistä yhteistyötä alueella toimivien kristillisten järjestöjen kanssa: muun muassa jumalanpalvelukset pidettiin Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen tiloissa Alppikadulla ja Kaupunkilähetyksen Harjun rukoushuoneessa ennen Kallion kirkon valmistumista syksyllä 1912. Uudet seurakunnat tarttuivat heti jäsentensä moraalin vahvistamiseen. Kummatkin seurakunnat perustivat kirkkolain mukaiset vanhinten neuvostot, joiden tehtävänä oli valvoa seurakuntalaisten siveellisyyttä. Sörnäisten seurakunnat aloittivat poikkeuksellisen kovasanaisen ja laajan moraalikampanjan muun muassa julkaisemalla lentolehtisiä ja tekemällä kotikäyntejä aviottomien pariskuntien luona taivutellen heitä solmimaan avioliiton. Vanhinten siveystyö herätti työläislehdistössä ankaraa arvostelua, eivätkä kehotukset tuntuneet tehoavan väestöön. Seurakuntien toiminnan herättämä kritiikki ei kuitenkaan koskenut kaikkea kristillistä toimintaa alueella. Kristilliset yhdistykset toimivat Sörnäisten hyväntekijöinä, jotka jakoivat köyhäinapua, perustivat erilaisia työlaitoksia ja lastenkoteja sekä hoitivat sairaita. Vaikka myös yhdistykset harjoittivat siveystyötä, niiden toimintaa ei arvosteltu juurikaan. Kun seurakuntien resurssit olivat rajalliset, oli työnjako yhdistysten kanssa selvä: ne hoitivat seurakuntalaisten tavoittamisen diakonia-, lapsi- ja nuorisotyöllä, kun taas seurakunta keskittyi kirkollisiin toimituksiin ja hallintoon. Huomionarvoista kuitenkin on, että kaikki Sörnäisten seurakuntien papit olivat aktiivisia niin yhdistysten hallinnossa kuin toiminnassakin. Kaupungin köyhäinhoito perustui samalle uskonnollismoralistiselle pohjalle kuin kirkonkin toiminta. Sekä kirkon että kaupungin työtä leimasi hoivaava valta, joka oikeutti käyttäjänsä ankariinkin toimenpiteisiin ja pakotti avuntarvitsijat tiukan kontrollin alle. Helsingin poliisiin perustettiin siveysosasto 1900-luvun vaihteessa huolehtimaan erityisesti irtolaisista. Vaivaishoitohallitus taas huolehti kaupungin köyhäihoidosta ja sen työhön liittyi runsaasti kontrollipolitiikkaa. Lasten turvallisuudesta huolehti 1899 perustettu kasvatuslautakunta, jonka lisäksi kaupungissa työväenkysymyksiin perehtyi myös erillinen työväenasiainlautakunta. Nämä tekivät yhteistyötä kaupungin papiston kanssa, mutta erityisen keskeistä oli järjestöjen työn tukeminen. Kaupunki ulkoisti osan palveluistaan yhdistysten tehtäväksi maksamalla niille avustuksia ja luovuttamalla edullisesti tonttimaata. Kristillisillä järjestöillä oli vankka asema kaupungin avustustyössä yhtenevän tunnustuksen ja aatemaailman vuoksi. Kristillisen siveystyön ja köyhäinhoidon konkreettisina yhdistäjinä toimivat erityisesti diakonissat. Sosiaalityön ja sairaanhoidon vasta hakiessa muotoaan olivat diakonissat sekä avustustyön ammattilaisia että moraalikasvatuksen erinomaisia lähettiläitä. He toimivat yhteistyön luojina seurakuntien, kristillisten järjestöjen ja kaupungin välillä. Heidän työtään arvostettiin myös työläisyhteisössä laajalti: diakonissojen voidaankin sanoa toimineen sillanrakentajana auktoriteettien ja työläisyhteiskunnan välissä. Vaikka 1900-luvun alku oli Helsingille kasvunaikaa, oli edelleen kyse pienestä kaupungista, jossa kohtuullisen rajattu piiri vastasi päätöksenteosta. Vain pienellä osalla kaupunkilaisista oli aikaa ja mahdollisuuksia osallistua hyväntekeväisyystyön pyörittämiseen tai ylipäänsä vapaaehtoistoimintaan. Tämä pieni piiri tosin teki työtään hyvin aktiivisesti. Tämä näkyykin tutkimuksessa siinä, että samat henkilöt toimivat ristiin useissa eri luottamuselimissä niin kaupungin, kirkon kuin yhdistystenkin hallinnossa. Tutkimuksen pääteemoja ovat seurakuntien ja kunnallisten toimielinten toiminta muuttuvassa yhteiskunnassa, kristillinen avustustyö sekä järjestöjen ja seurakuntien suhde, kirkon ja työväen kohtaaminen sekä sosiaalinen kontrolli sääty-yhteiskunnan murtuessa. Ajallisesti tutkimus keskittyy vuosiin 1906−1917.

Olen tutkinut Luis Buñuelin elokuvien reseptiota helsinkiläisessä lehdistössä ajanjaksolla 1954–1962. Tuona aikana Suomessa esitetyistä kahdeksasta Buñuelin elokuvasta tarkastelun kohteena ovat Robinson Crusoen seikkailut, Veri kuohuu ja Viridiana. Niiden kautta on mahdollista hahmottaa ohjaajan tekijäkuvan historiallista kehitystä ja verratta hänen taiteensa vastaanottoa laajempaan kuvaan taide-elokuvan reseptiosta maassamme. Ensisijainen lähdeaineistoni koostuu sanoma- ja aikakauslehdistä sekä elokuvakerhotoiminnan vuosijulkaisuista. Tutkimuskirjallisuuden osalta merkittävintä vertailevaa aineistoa edustaa Ari Kivimäen lisensiaattitutkimus Intohimojen karuselli, elokuvajournalismin julkisuuspelit Suomessa 1950–1962. Kivimäen tutkimuksen kautta Buñuelin reseptiokuva asettuu osaksi laajempaa suomalaista elokuvajournalistista kontekstia. Olen hyödyntänyt lähdeaineiston jäsentelyssä ja tulkitsemisessa Veijo Hietalan elokuvakritiikin strategiatyyppejä. Niistä merkittävimmiksi Buñuelin teosten reseptiossa nousivat auteuristisen ja ideologis-moralistisen kritiikkien tyypit. Helsinkiläisessä elokuvajournalismin piirissä siirryttiin 1950-luvun kuluessa ohjaajakeskeiseen, auteur-kritiikkiin, jossa keskeisenä elementtinä oli huomioida ohjaajan taidetta suhteessa koko hänen tuotantoonsa. Täten myös Buñuelin elokuvien reseptioon sovellettiin auteur-kritiikille tyypillisesti, esimerkiksi teoksia luokittelevaa ja hierarkisoivaa kanonisaation politiikkaa ja biografismia. Buñuelin ohjaajakuva kehittyikin 1950-luvun puolivälin ”esiauteurismista” kohti 1960-luvun alun ”täysauteuristista” ohjaajakulttia. Vielä Robinson Crusoen seikkailujen kritiikeissä suurelle osalle tuntemattoman Buñuelin taidetta arvotettiin ensisijaisesti esteettis-formalistisesti. Suurin osa helsinkiläiskriitikoista tulkitsi teosta ennen kaikkea Daniel Defoen klassikkoromaanin kautta. Elokuvan arvoa mitattiinkin ensisijaisesti sen perusteella, kuinka hyvin se onnistui kuvittamaan tunnetun kirjan tarinaa. Sen sijaan Veri kuohuun kritiikeissä Buñuel tekijänimenä oli jo tunnettu. Samalla kriitikot alkoivat kasvavassa määrin ymmärtää ohjaajaa ideologis-moralistisesti orientoituneena taiteilijana, jonka yhteiskuntakritiikin kärki oli osoitettu kohti vallassa olevia auktoriteetteja. Hänet koettiin valtion, kirkon ja porvariston ankarana arvostelijana. Ideologisen ja moraalisen reseption strategia saavutti huippunsa vuonna 1962, kun maailmalla skandaalimaista mainetta niittänyt Viridiana saapui Helsingin ensi-iltaansa. Jo ensi-iltakritiikeistä lähtien oli selvää, että elokuvajournalistit yksimielisesti hyväksyivät ohjaajan Francon Espanjan yhteiskunnallista todellisuutta kritisoineen sanoman. Intellektuaalisessa väittelyssä, jota käytiin usean viikon ajan Hufvudstadsbladetin, Nya Arguksen ja Folktidningen Ny tidin palstoilla, ideologis-moralistinen kritiikki korostui entisestään ja sai huomattavan intentionaalisia sävyjä. Elokuvajournalistit tulkitsivat Viridianaa ja Buñuelia ohjaajana voimakkaasti omien maailmankuviensa kautta. Debatoijat jakautuivat myös kahteen leiriin, joista toinen piti teosta pessimistisenä ihmiskuvauksena, kun taas vastapuoli ymmärsi Viridianaa optimistisemmin, yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivänä elokuvana. Niin ikään ohjaajaan liitetty surrealismi tulkittiin vaihtoehtoisesti, esimerkiksi viettien armoilla olevan ihmisen pessimistisenä kuvauksena tai vastavuoroisesti positiivisena, rajoja rikkovana, yhteiskunnallisena elokuvana. Helsinkiläisten elokuvajournalistien tulkinnat Viridianasta ja Buñuelin taiteesta eivät täten käy yksiin niiden käsitysten kanssa, jotka ovat korostaneet uuden aallon formalistisemman kritiikin strategian dominoineen 60-luvun alun suomalaista elokuvajournalismia. Buñuel koettiin ensi sijaisesti sisältöelokuvien tekijäksi, joka alisti elokuvan muodon ideologisten ja moraalisten kannanottojen palvelukseen. Kärjistetyimmillään hänet saatettiin jopa nostaa ajan trendeistä piittaamattomaksi auteuriksi, joka ei turvautunut muodikkaaseen elokuvan ilmaisukeinojen etualaistamiseen.

Esteettisyys vaikuttaa liittyvän moderniin joogaan ja sen harjoittamiseen. Erikoista se on siksi, että askeettisuudesta ponnistava joogan harjoittaminen voidaan käsittää sekä päämääriltään että ilmenemismuodoiltaan esteettistä vieroksuvaksi. Modernin asentojoogan popularisoitumisen ymmärtämiseksi esteettisen ja joogan yhteyden uudelleentulkinta näyttää kuitenkin tarpeelliselta. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää joogaan liittyviä esteettisiä ulottuvuuksia. Erityisesti tutkimuksessa tarkasteltiin esteettisen kokemuksen merkitystä astangajoogan harjoittamisessa somaesteettisen tapaustutkimuksen avulla. Varsinaisena tutkimusmetodina oli kokemus- ja tekstianalyysi. Tekstuaalisina päälähteinä olivat Richard Shustermanin teos Thinking through the Body (2012), Arnold Berleantin teos Art and Engagement (1991), Måns Broon suomentama ja kommentoima teos Patañjalin Yoga-sūtra –– Joogan filosofia sekä Śrī K. Pattabhi Joisin teos Yoga Mala (2002). Kokemuksen osalta tutkimus perustuu tutkijan oman joogan harjoittamisen kokemuksen analyysiin. Tutkimuksen pohjalta joogaan liittyviä esteettisiä elementtejä näyttäisivät somaesteettisyyden vuoksi olevan moninaiset somaesteettiset havaintokokemukset, myyttinen ja metaforinen kuvasto ja käsitteistö sekä esteettisyyden kanssa keskustelevaan suhteeseen asettuva toiminta. Aineellisuuden, arvostavan, luovan ja esittävän ulottuvuuden tarkastelun kautta joogan harjoittamiseen liittyvää esteettistä kokemista tuntuvat kuvaavan liminaalisuus, pyhyys, potentiaalin vapautuminen sekä tyylin muodostuminen. Joogaharjoituksessa keskeinen tasapainon kokemus vaikuttaa analogiselta mittasuhteiden välillä vallitsevana sopusointuna määrittyvän kauneuden kanssa. Joogan harjoittamista ja estetiikkaa näyttäisi yhdistävän praksiksen ja filosofian päällekkäisyys.

Barnförflyttningarna, som ägde rum främst mellan Finland och Sverige under vinter- och fortsättningskriget, kom att innefatta inalles 80 000 finska barn. Väl framme i Sverige placerades dessa krigsbarn ut hos fosterföräldrar runt om i Sverige samt på diverse sjukhus, barnhem och andra dylika anstalter. Syftet med denna avhandling är att utgående från de finska föräldrarnas synvinkel belysa den delen av historien som berörde barn som vistades på svenska barnhem. Som källor har använts en brevsamling med sammanlagt drygt 200 brev som representerar ett femtiotal finska krigsbarnsfamiljer. Breven är skickade till den finlandssvenska fröken Gerda Sandberg som under olika perioder från år 1944 till år 1947 var verksam som föreståndarinna på tre olika svenska barnhem. Med hjälp av denna brevsamling har jag försökt utreda hur diverse föräldrakänslor uttrycktes i skrift. Samtidigt har jag även försökt skapa en helhetsbild av hur det var att vara förälder till ett krigsbarn. Svar på dessa frågor har jag strävat till att få genom att noga granska innehållet och tonen i breven. Samtidigt har jag också varit tvungen att ta i betraktande vem breven varit riktade till och hurudan relationen mellan brevskrivaren och mottagaren varit, eftersom det i hög grad kan ha påverkat innehållets karaktär. I de brev jag analyserat märks tydligt att en närmare relation till Gerda Sandberg hade som följd att innehållet i föräldrarnas brev blev rikligare och att känslor och tankar fick mer plats. I sina brev uttryckte föräldrar till krigsbarn mycket tydliga känslor i anknytning till föräldraskap. Den tydligaste känslan var saknaden efter sitt barn och en längtan efter att få återförenas. Även en hel del oroskänslor angående barnets välbefinnande förekom. Samtidigt hade föräldrarna också ett stort behov av att med jämna mellanrum få information om barnets hälsotillstånd och vardag. Utgående från breven får man också reda på att motiven bakom beslutet att skicka sitt barn till Sverige som krigsbarn i stora drag kan delas in i två olika kategorier: dels berodde det på dåliga hemförhållanden och dels på barnets behov av sjukvård. Samma utgångslägen spelade också en roll då det blev dags att avgöra ifall barnet kunde återvända hem. Tacksamhet var ytterligare en känsla som uttrycks tydligt i breven. Denna tacksamhet riktades främst till Gerda Sandberg men också till resten av barnhemmens personal och till Sverige. Det framgår med andra ord att den hjälp Sverige kunde erbjuda de finska familjerna var mycket välkommen och kom väl till pass. Särskilt korrespondensen med Gerda Sandberg var en ljusglimt i föräldrarnas tillvaro och hjälpte dem att klara av den rådande situationen. Relationen har också varit betydelsefull för föräldrarna eftersom hon samtidigt var den enda konkreta kontakten de hade till sina barn i Sverige.

I min studie ser jag på hur Unionens, Kvinnosaksförbund i Finland medlemmar argumenterade för kvinnosaken i sammanhang som hade att göra med uppfostran och utbildning. Jag har begränsat mig till att studera förbundets första tio verksamhetsår, det vill säga åren 1892–1901. Inspirerad av Joan Wallach Scotts har jag valt att göra en närläsning av mitt material för att på så vis kunna reda ut hur medlemmarna byggde upp sina argument. Som material använder jag mig av artiklar som författats av förbundets medlemmar och som huvudsakligen publicerats i tidskrifterna Hemmet och Samhället samt Nutid. Dessutom har jag stött mig på förbundets mångåriga ordförande Lucina Hagmans litterära produktion från de ifrågavarande åren. Sammanfattningsvis kan konstateras att i all argumentering framkommer kvinnors äktenskapsstatus i någon form, eftersom det inte gick att argumentera för kvinnors rättigheter utan att referera till det som definierade dem och avgjorde hur och på vilket sätt de kunde verka i samhället. Detsamma gällde kvinnors påstådda naturliga moderlighet. Det här avgjorde på vilka sätt de kunde argumentera för kvinnors rätt till bildning. Eftersom kvinnors medborgarskyldighet hade förknippats med ett uppfostringsansvar, genom att kvinnor kopplades till rollen som moder, verkar det ha varit klart för de flesta av Unionens medlemmar att de kunde föra kvinnosaken framåt genom att ta sig an ett uppfostringsansvar i samhället. Därmed kunde de förklara sin roll som ”sedens uppfostrarinnor”, vilket då utsträcktes till manliga bekanta och människor från de lägre klasserna. Uppfostringsansvaret var också förenligt med den plikt som den bildade klassen upplevde att den hade gentemot de bredare folklagren: det var deras skyldighet att bilda folket och förädla dess seder. Det var också i relation till allmogen och arbetarklassen som de bildade kvinnorna kunde konstituera sin identitet som ”bättre folk”. Allmogen och arbetarklassen uppfattades som motsatser genom att de inte ansågs förstå sig på de ideal som de som kvinnor och medborgare måste leva upp till. Unionens medlemmar ansåg också att bildning medförde särskilda skyldigheter. Genom att uppfylla dessa kunde de också föra kvinnosaken framåt, eftersom de visade att de var dugliga medborgare.

Våren 1909 reste 79 finländska studenter, av dem 55 medlemmar av Nylands nation, över till Sverige för att hälsa på studenterna i Uppsala. Två år tidigare rådde det fortfarande delade meningar på Nylands nation om huruvida ett kontaktskapande till Sverige vore att föredra. Språkstridigheterna som under den första förryskningsperioden hade lagts åt sidan för en gemensam kamp mot det ryska hotet, hade återigen blossat upp bland studenterna. Studenter som varit aktiva på Nylands nation under förryskningsperioden argumenterade emot idén om att nylänningarna skulle ta kontakt med svenskarna för ett eventuellt samarbete. De yngre studentnationsmedlemmarna som blivit aktiva på Nylands nation talade däremot för att inleda kontakter till Sverige. De avvikande åsikterna var i enlighet med den allmänna idéutvecklingen hos studenterna vid tidpunkten för diskussionen. 1909 förverkligades ett besök till ”den eviga ungdomens stad” Uppsala och 1910 anlände ett sextiotal svenska studenter till Helsingfors för ett svarsbesök. Syftet med denna avhandling är att undersöka upptakten till studentbesöken i Uppsala och Helsingfors 1909 och 1910, detta i samband med den återuppväckta svenska nationalitetsrörelsen. Genom att granska aktörer och planering av besöken och att lägga in dessa i en samhällelig kontext kommer det att redogöras för kopplingen mellan de återupptagna kontakterna till Sverige och den svenska nationalitetstankens formande under början av 1900-talet. Vidare analyseras program och tal under besöken 1909 och 1910 för att urskilja vad studenterna valde att föra fram och varför. Till sist granskas den finländska pressens bevakning av och reaktioner på besöken. Som källmaterial för denna studie har jag använt mig av Nylands nations nationsmötesprotokoll, diskussionsprotokoll, reseskildringar, historiker och årsfestberättelser. Förutom Nylands nations arkiv har även bland annat den finländska dagspressens bevakning av besöken använts. Presskällorna återger en stor mängd tal samt de programpunkter studenterna tagit del av under besöken. I denna studie analyseras vidare skillnader i den svensk- och finskspråkiga pressens rapportering med tidningarnas språkpolitiska gruppering som grund för analysen. För att ge källmaterialet en teoretisk kontext redogör jag för hur nationalistiska gemenskaper uppstår och fortlever. De svensksinnades nationalitetsideologi och tankar om en kulturell, språkligt och historisk – i vissa fall även rasmässig – gemenskap med svenskarna i Sverige framkommer tydligt i officiella tal under studentbesöken i Uppsala och Helsingfors 1909 och 1910. Den gemensamma svenskheten mellan Finlands svenskspråkiga och Sveriges svenskar konstateras vara ett genomgående tema under upptakten till studentbesöken samt under dem.

Mitt Pro gradu arbete handlar om arkitekten Kaj Englund (1905 – 1976) och hans åsikter och tankar om bra boende och bostadsarkitektur i samtiden samt om hans planer och ritningar för hans förverkligade bostadsarkitektur i Helsingfors förorter 1937 – 1962. Jag har valt ämnet på grund av Englunds intresse i att förbättra bostadssituationen för alldeles vanliga människor. Jag anser att det är viktigt att presentera Englund i samtidens kontext och i jämförelse med den allmänna bostadsdiskussionen. Forskningsfrågorna för mitt arbete är: 1. Hur ser man standardiseringen och samtidens ideologier i Kaj Englunds produktion? 2. Vad var Kaj Englunds syn på bra bostadsarkitektur? 3. Hur passar Kaj Englunds bostadsarkitektur i Helsingfors in i sin kontext och tid? 4. Vad berättar dessa valda arkitekturexemplen om Kaj Englunds arkitektur? Det finns ingen egentlig tidigare forskning om Kaj Englund, så min forskning är långt en utredning om vem han var samt om hans plats i konsthistorien, jag vill koppla honom till hans samtid och presentera en aktiv arkitekt. Den teoretiska bakgrunden och de centrala begreppen ligger i den historiska kontexten till funktionalismen, modernismen, återuppbyggnaden, standardiseringen, bostadsfrågan och förortsideologin. Det är genom dessa jag studerar Englund, hans åsikter om arkitektur samt hans bostadsarkitektur. Jag presenterar hans åsikter i form av artiklar han skrivit och intervjuer med honom från åren 1936 – 1967. Hans förortsarkitektur granskar jag via och med hjälp av fyra arkitekturexempel; hans planer för de två bågformade höghusen på Talldungevägen 5 i Månsas, de två rektangelformade bostadshusen på Regissörsvägen 11 – 13 i Norra Haga, det stora bostadshuset på Kårbölevägen 86 i Gamlas samt det bostadshus han tillsammans med arkitekten och brodern Dag Englund planerade som bostdadshus åt sig själv och sina familjer på Nordostpassagen 13 på Drumsö. De huvudsakliga forskningsmetoderna för arbetet är arkivforskning och intervjuer. Med hjälp av dessa försöker jag komma åt den historiska situationen, d.v.s. jag forskar i Englunds situation i hans samtid. Arkivforskningen har jag delat upp i två huvudkategorier; den ena handlar om forskning i allmännyttiga arkiv med data sparat för allmänheten. Den andra delen av arkivforskningen handlar om forskning i ett privat arkiv, i detta fall ett arkiv som Englund själv tillsammans med sin fru samlat ihop. Detta arkiv är subjektivt och fungerar som en dagbok ur deras liv. Utöver materialsamling via arkivforskning och intervjuer har jag läst relevant litteratur och artiklar för att stöda den historiska synpunkten. Forskningens bakgrundslitteratur inkluderar bl.a. dessa verk: Riitta Hurmes Suomalainen lähiö Tapiolasta Pihlajanmäkeen (1991), Riitta Nikulas Suomen arkkitehtuurin ääriviivat (2005), Heikki v. Hertzens Koti vaiko kasarmi lapsillemme (1946), Raija-Liisa Heinonens Funktionalismin läpimurto Suomessa (1986), Kirsi Saarikangas Model houses for model families (1993), Erkki Mäkiös Kerrostalot 1940 – 1960 (1989) Asuntopolitiikka-tidningen (1950 – 1966) samt Anneli Junttos Asuntokysymys Suomessa, Topeliuksesta tulopolitiikkaan (1990). Mina forskningsresultat innefattar att samtiden, förortsideologin, modernismen och återuppbyggnaden starkt påverkat Englunds arkitektur och att han planerade och förespråkade arkitektur för vanliga människor. Dessutom tillhör hans åsikter angående bostadsarkitektur de allmänna teorierna om att arkitektur skall vara modernt, naturnära och tillgängligt för alla och att man med hjälp av standardiseringen kan sänka på produktionskostnaderna och göra bostadsproduktionen effektivare. Bostadsfrågan var viktig och angelägen för honom och han arbetade för människors rätt till en bostad. Han var en aktiv modern arkitekt som arbetade för samhällets väl.

Tutkielmani käsittelee taidemaalari Bridget Rileyn vuosina 1961–1966 maalattuja mustavalkoisia maalauksia. Tarkoitukseni on selvittää Rileyn mustavalkoisten maalausten lähtökohtia ja erilaisia vaikutteita, joiden pohjalta hän kehitti työskentelytapansa ja teostensa ilmaisukielen. Pääasiallinen mielenkiintoni kohdistuu taidemaalarin konkreettiseen työhön – maalausten suunnitteluun ja taiteilijan ajatuksiin teostensa taustalla. Pohjavireenä tutkielmassani on Rileyn oma puhe ja ajatukset työstään. Esittelen Rileyn työn taustojen lisäksi seitsemän mustavalkoista maalausta, joiden yhteydessä pyrin hahmottamaan hänen teemojaan ja teosten mahdollisia sisältöjä. Rinnastan teosten kuvailujen yhteydessä Rileyn maalauksia muiden saman aikakauden taiteilijoiden teoksiin, silloin kun merkitykselliseltä vaikuttavia yhteisiä piirteitä on havaittavissa. Bridget Riley syntyi Lontoossa 1931. Hän aloitti uransa 1960-luvun alkuvuosina Lontoossa ja nousi kansainväliseen maineeseen MoMAssa New Yorkissa vuonna 1965 järjestetyn ajankohtaista kineettistä ja op-taidetta esittelevän The Responsive Eye –näyttelyn yhteydessä. Riley on kertonut teoksistaan ja työskentelystään eri taidelehdissä ja näyttelyluetteloissa julkaistuissa kirjoituksissa ja haastatteluissa. 1960-luvulla taiteilijoiden omista teoksistaan puhuminen ja kirjoittaminen yleistyivät voimakkaasti. Selityksinä tähän ilmiöön on esitetty taiteen muuttumista abstraktimmaksi ja käsitteellisemmäksi. Erityisesti minimalistiset taideteokset suunniteltiin valmiiksi ennen niiden toteuttamista. Myös Riley suunnitteli maalauksensa yksityiskohtaisesti ennen niiden toteuttamista. Hän ei valmistanut maalauksiaan itse, vaan luovutti jo uransa varhaisista vaiheista lähtien teostensa toteuttamisen palkatuille avustajilleen. Rileylle havainto on ensisijainen työväline, eivät maali ja kangas. Tämän ajattelutavan mukaisesti se, kuka maalauksen fyysisesti toteuttaa, ei ole olennaista. Riley on painottanut lapsuutensa luontokokemusten merkitystä taiteellisen työnsä taustalla. Luonnossa koettujen monipuolisten visuaalisten aistimusten, luonnon ilmiöiden ja näkymien katsomisesta tuli Rileylle läpi elämän kantava elähdyttävä ja voimia antava kokemus. Aistimusten ja tunteiden esittäminen maalauksen keinoin muodostui Rileyn taiteellisen työn keskeiseksi tavoitteeksi. Hän kehitti maalaustensa kieltä perehtymällä mm. Seurat´n, futuristien ja toisen maailmasodan jälkeisten amerikkalaisten abstraktien maalareiden teoksiin. Olennainen tavoite Rileyn taiteellisessa etsinnässä oli perinteisestä poikkeavan, uudenlaisen maalauksen kielen kehittäminen ja sen avaamat ilmaisumahdollisuudet. Riley aloitti taiteellisen uransa 1960-luvun alussa amerikkalaisten esikuvien mukaisilla kokonaan mustilla maalauksilla. Hän löysi oman ilmaisukielensä, epävakaiden tilojen ja visuaalisten aistimusten ja tapahtumien kuvaamisen mustan ja valkoisen synnyttämän voimakkaan kontrastin avulla. Rileyn teokset erosivat lähtökohdiltaan samantyyppisiä sommittelun elementtejä käyttävän Victor Vasarelyn teoksista. Vasarelyn tavoitteena oli luoda universaali, kaikkia ihmisiä yhdistävä taiteen kieli. Rileyn tavoite työssään oli intiimimpi, hän pyrki yhdistämään henkilökohtaiset tunteensa ja kokemuksensa teostensa elementteihin. The Responsive Eye -näyttelystä muodostui ristiriitainen kulminaatiopiste Rileyn uralle ja hänen taiteelliselle työlleen. Rileyn maalaukset saivat paljon huomiota New Yorkissa. Hänen samaan aikaan The Responsive Eye -näyttelyn kanssa New Yorkissa avautuneen yksityisnäyttelynsä teokset myytiin loppuun jo ennen avajaisia. Toisaalta Rileyn teoksia arvosteltiin kritiikeissä negatiiviseen sävyyn ja eräs hänen maalauksensa plagioitiin painokankaaksi. Riley sanoutui jyrkästi irti teostensa kaupallisesta käytöstä ja koetti saada oikeutta myös oikeusteitse. New Yorkin tapahtumat saivat aikaan sen, että Riley muutti teostensa jyrkkään kontrastiin perustuvaa ilmaisukieltä hienovaraisemmaksi. Hän ryhtyi käyttämään maalauksissaan erisävyisiä harmaita värejä vuodesta 1965 lähtien ja siirtyi kokonaan värillisiin maalauksiin vuodesta 1967 lähtien.