Browsing by discipline "allmän litteraturvetenskap"

Daniil Harms syntyi Pietarissa vuonna 1905 ja kuoli vankilassa 1942. Hänen tuotantonsa käsittää näytelmiä, yhden pidemmän kertomuksen, runoja, lasten satuja sekä valtavan määrän lyhyitä tekstifragmentteja, juttuja, joita Harms ei elinaikanaan järjestellyt lukuun ottamatta yhtä sarjaa, jota kutsutaan Sattumiksi. Tutkielmaan on valittu aineistoksi Harmsin absurdeja tekstejä, joita voidaan maailmansa tai ajatusmalliensa perusteella yhdistää valtaan, valtiolliseen sosialismiin muotina sekä suurkaupungin ja siellä elävien ihmisten toimintatapoihin ja vertailtu niitä muun muassa Andrei Belyj’n, Anatoli Mariengofin ja Mihail Zoštšenkon teoksiin. Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka absurdi muuttuu realistiseksi ja päinvastoin. Harmsin tekstejä tarkastellaan yhteydessä Michel Foucault’n näkemyksiin vallan ilmenemisestä ja sen asteittaisesta muotoutumisesta teknologiaksi ja miten nämä ajatukset ovat yhdistettävissä neuvostotodellisuuteen. Harmsin neuvostososialistisessa hallinnossa sosialistinen yhteiskunta on osa ihmisten arkipäiväisiä ajattelu- ja toimintamalleja, joissa ennen kaikkea normaalista muodista poikkeavat nousevat esiin massasta ja altistuvat valvovalle katseelle. Georg Simmelin eri ”muodinseuraaja” -tyyppien valossa verrataan Harmsin tarinoiden hahmoja myös oman historiallisen aikansa muodin, oikeaoppisen valtiollisen sosialismin rinnalla. Koko tutkielman lävitse Neuvostoyhteiskunnan ajan henki on voimakkaasti mukana tulkinnassa, mutta kolmannessa luvussa pääpaino siirtyy myös siihen, kuinka Harmsin hahmojen elämänasenteessa ja suhtautumisessa ympäröivään on jotain hyvin yleistä, suurkaupunkilaista. Tutkielman alkuosa toimii näin johdatteluna Harmsin juttujen kaupunkilaisuuden hahmottamisessa, sekä kaupunkien katukuvaan elimellisesti liittyvän vallan ja muodin käsittelynä. Tarkastelun lähtökohtana olleet valta ja sosiologiset ajatusmallit laajensivat Harmsin tekstien tulkintakehyksiä yhdistettynä kyseisen ajanjakson yhteiskunnallisiin muutoksiin. Harmsin teksteistä löytyi selvästi piirteitä, jotka ovat yhdistettävissä kaupunkilaiseen ajattelutapaan, suurkaupunkimentaliteettiin.

Tutkin tässä pro gradu -työssä ihmisen ja luonnon suhteen kuvausta kolmessa postapokalyptiseen fiktioon lukemassani teoksessa. Tutkittavat teokset ovat Cormac McCarthyn vuonna 2006 ilmestynyt teos The Road, J.G. Ballardin vuonna 1962 ilmestynyt The Drowned World sekä vuonna 1949 ilmestynyt George R. Stewartin Earth Abides. Tutkielman menetelmänä on ekokriittinen luenta, jolle on ominaista luontokeskeinen lähestymistapa tutkittaviin teoksiin, se, minkälaisia merkityksiä annamme luonnolle, ja se, miten tämä merkityksenanto vaikuttaa siihen, miten luontoa kohtelemme. Ekokriittinen analyysi nivoutuu työssä kriittiseen posthumanismiin, filosofiseen suuntaukseen, jonka tavoitteena on ihmisen kategorian suhteellistaminen. Hahmottelen ensiksi postapokalyptisen fiktion määritteleviä piirteitä. Esitän, että dystopiasta postapokalyptisen fiktion erottaa se, ettei apokalypsitapahtuman jälkeisessä maailmassa ole olemassa toimivaa yhteiskuntaa. Näin teosten pelkistetyissä maailmoissa korostuukin ihmisen ja luonnon välinen suhde. Muita postapokalyptisen fiktion piirteitä ovat äkillinen tapahtuma (apokalypsi), joka on romahduttanut ihmisten lukumäärän niin vähäiseksi että lajimme sukupuutto on vääjäämättä edessä, sekä keskittyminen apokalypsin jälkeisen tilanteen kuvaukseen. Väitän, että postapokalyptinen fiktio on omiaan ihmisen ja luonnon välisen suhteen tarkastelulle, koska teosten maailmoissa tuohon suhteeseen vaikuttavien elementtien joukko on pienentynyt, ja suhdetta voi siksi tarkastella ikään kuin laboratorio-olosuhteissa. Tarkastelen ihmisen ja luonnon välistä suhdetta kolmella eri tasolla: miten ihmisen vaikutus maisemaan hiipuu, mikä on ihmisen merkitys toisille lajeille ja minkälaiset ihmisen lajiominaisuudet osoittautuvat arvokkaiksi teosten postapokalyptisissä maailmoissa. Analyysi paljastaa postapokalyptisessa fiktiossa ilmenevän ihmisen merkityksettömyyden maapallon muulle ekosysteemille, mutta myös ihmisen ainutlaatuisuuden lajina, jolla on mahdollisuus joko kokonaan tuhota maapallonlaajuinen ekosysteemi tai pelastaa se. Teoksista käy myös ilmi ihmisen inhimillinen tarve olla karuimmissakin olosuhteissa toiveikas oman tulevaisuutensa suhteen. Tulosteni perusteella postapokalyptisten teosten ekokriittiseksi funktioksi nouseekin se, kuinka kirjallisuuden keinoin voidaan näyttää, miltä ihmislajin äkillinen tuho näyttäisi, varoittaa sen nykytoiminnastamme kumpuavista syistä ja osoittaa mahdollisen sukupuuttomme seuraukset niin yksilöille, lajillemme kuin koko maapallolle. Postapokalyptinen fiktio kertoo, että me olemme laji, joka pystyy ottamaan vastuun teoistaan tällä planeetalla, jos niin haluaa. Me olemme myös laji, joka pystyy kuvittelemaan, miten voi käydä, jos emme tuota vastuuta ota.