Browsing by Title

Syftet med den här uppsatsen är att genom en ekofeministisk läsning av Sara Stridsbergs roman Darling River (2010) synliggöra nya lager av romanen och författarskapet. Tidigare analyser av Darling River har ofta lyft fram den skeva maktbalansen mellan könen som romanen tematiserar och haft en feministisk utgångspunkt och agenda, men det ekologiska som motiv har i den forskning som hittills gjorts ännu inte lyfts fram. Jag befäster i min analys naturen som ett centralt, självständigt element i romanen, och utforskar samtidigt hur en analys som innefattar den, mot bakgrunden av ekofeministisk teoribildning, kan avslöja komplexa strukturer av förtryck som inte bara bekräftar den patriarkala maktordningen utan även sträcker sig till ytterligare kategorier, i det här fallet det förtryck som män(niskan) brukar gentemot naturen och djuren. Utöver detta utforskar jag på vilka sätt en analys som innefattar naturen och djuren som självständiga och aktiva agenter i texten kan möjliggöra motstånd, alternativ och i förlängning till dem potentiell hoppfullhet i läsningen av Darling River. För att komma ifrån andro- och antropocentriska perspektiv synar jag i min analys lager av texten där alternativ till dessa synvinklar kan alstras. Stridsbergs stil som tack vare sin ständiga motsägelsefullhet på ett fruktbart sätt möjliggöra en mångfald av tolkningsmöjligheter fungerar som tacksamt material för detta. Genom Ann-Sofie Lönngrens metod following the animal, som jag i viss omformning använder mig av, granskar jag naturen och djuren genom att ta det som skrivs om dem bokstavligt istället för symboliskt och kan på så sätt närma mig mer än antropocentriska tolkningsdimensioner. Parallellt med detta innefattar jag i min analys hur berättarperspektivet, genom sitt skelande och ironiska drag, kan avslöja en mångfald av versioner i fråga om de mänskliga karaktärernas ageranden i förhållande till sig själva, varandra och deras omgivning. Jag utforskar på vilka sätt flickorna, kvinnorna, mödrarna och djuren i romanen glider mellan positioner där de både närmar sig naturen och varandra och samtidigt flyr de kopplingarna. Den rörelsen åskådliggör hur de här kategorierna hänger samman via komplexa system och strukturer, men samtidigt kan vridningarna med vilka den litterära texten synliggör och problematiserar dessa även generera motstånd och alternativ. Det skelande draget i berättandet kan synliggöra hur det manliga förtrycket legitimeras och hur skev flickornas och kvinnornas självbild är, men den kan även göra det motsatta: avslöja förtrycket och ge flickorna en chans att återfå en viss värdighet. Därutöver röjer vridningen även utrymme för mer än antropocentriska element: naturen och djuren kan ta plats.

This master’s thesis with the title JAKOB VON UEXKÜLL’S UMWELT THEORY IN LITERARY ANALYSIS ON THE EXAMPLE OF LEONIE SWANN’S DETECTIVE STORY ”THREE BAGS FULL” uses the Umwelt theory of Jakob von Uexküll (1864-1944) for the analysis of animals in fiction. As the text example it uses the novel “Three Bags Full” by German author Leonie Swann (*1975). The aim of the thesis is to establish a shift in the analysis of animals in fiction. Instead of treating animals as replacements for human characters or as mere symbols, a focus on animals as own entities with a real, biological exemplar is aimed at. The thesis starts with an introduction to the text example and its author. The text example is then placed into the literary canon. In addition it shows the signification sheep have received through literary history and demonstrates the problem that sheep have lost their animal character. Following field of zoosemiotics is briefly introduced as is the biologist Jakob von Uexküll. His Umwelt concept is subsequently explain in more detail and its application in and contribution to literary analysis presented. Concluding the analyses the novel “Three Bags Full” using von Uexküll’s theory is conducted in order to show the real animal character of the sheep in the novel. The claim that the author deliberately chose to write about real-life animals is proven. Additionally the functionality of Umwelt theory to provide humans with a balanced, meaningful tool to investigate animals in art is provided.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani näytelmässä Tuntemattoman eläimen jäljet ja Annantalon Into-teatteriryhmän esitysversiossa esitettyjä nuoren henkilöhahmon tunteita. Tutkimuksessani kysyn, mitä tunteet tekevät näytelmässä ja esityksessä ja miten ne vaikuttavat nuoren henkilöhahmon toimintaan. Nuorten teatteria ei ole kovin paljon tutkittu taiteellisista lähtökohdista käsin. Se aiheuttaa käsityksen, jossa lasten ja nuorten kehittäminen ja opettaminen on taiteen kokemusta tärkeämpää. Kysynkin tutkimuksessani myös, miten tunteet vaikuttavat nuorten teatterissa olevaan taiteelliseen valtasuhteeseen aikuisen ja nuoren välillä. Tuntemattoman eläimen jäljet kertoo nuoresta tytöstä, joka kohtaa ensimmäistä kertaa kuoleman, kun hänen Saara-tätinsä sairastuu ja menehtyy. Tapahtumat herättävät tytössä erilaisia tunteita ja saavat tytön pohtimaan suuria kysymyksiä elämästä ja itsestään. Apuna näiden vaikeidenkin kysymysten pohtimiseen tyttö saa ystäviltään ja perheeltään. Tarkastelen esitystä ja näytelmää Sara Ahmedin tunnekäsityksen mukaan, jossa tunteet eivät ole omistusmuotoisia, vaan tapahtuvat ikään kuin asioiden välillä kosketuksen yhteydessä. Kosketuksen ansiosta tunteet ovat sosiaalisia ja määrittävät henkilöiden ja asioiden välisiä suhteita. Tutkimukseni analyysi perustuu tarkastelemani näytelmän lukemiseen, sekä siitä tehtyyn esitysversioon. Pohdin tunteiden itsensä sijaan sitä mitä ne valitsemissani kohtauksissa tekevät ja miten ne vaikuttavat henkilön ja maailman rajoihin. Häpeä toimii esityksessä monella tavalla. Kun tyttö käy sairaalassa katsomassa Saara-tätiä, häpeä saa aikaan tytön vetäytymään kauemmas niin sairaasta ruumiistaan, kuin omasta ruumiistaankin. Häpeään sekoittuu epämukavuutta, inhoa ja pelkoa. Tytön ystävän häpeäkokemus puolestaan saa aikaan turhautumista, mikä lähentää ystävysten joukkoa, jotka tunnistavat saman turhautuneen häpeän omassa kokemuksessaan. Pelko on niin esityksessä kuin näytelmässä voimakkaasti läsnä oleva tunne. Se on myös ajassamme hallitseva tunne terrorismin uhan, ilmastokatastrofin ja nopeasti muuttuvan maailman myötä. Pelko ajautuu ahdistukseen, kun pelon kohteita kerääntyy liikaa, eikä yksikään niistä vaikuta selkeältä. Näin ollen pelko kutistaa maailmaa ruumista vasten ja rajoittaa vapauden tunnetta. Surua voidaan ajatella voimakkaana tunteena, johon liittyy mystiikkaa. Näin on ainakin kuolemansurun kohdalla, joka on läsnä näytelmässä ja esityksessä koko teemassa. Suru kokemuksena muokkaa identiteettiä ja toisinaan luo käännekohdan elämälle. Toisaalta surua tunteena pidetään usein heikkouden merkkinä, mistä syystä tyttökin yrittää näyttää, ettei suru vaikuta häneen. Rakkaus avaa tytön kokemusta positiivisempaan suuntaan. Rakkaus perhettään kohtaan saa aikaan turvallisuuden tunteen. Rakkaus myös yhdistää ystävysten joukkoa, jotka rakkauden myötä uskaltautuvat avaamaan ruumiitaan maailmalle ja nauttimaan. Näytelmän ja esityksen filosofiassa rakkaus on kokonaisvaltainen tunne jaetusta todellisuudesta ja ”olemassaolon nautinnosta”. Erilaiset tunteet toimivat eri tavoin nuorten teatterissa. Tutkimuksessa esitän, että viha ja rajuus toimivat normeina nuorten teatterissa luoden yksipuolisen kuvan nuoruuden kokemuksesta. Vaikka vihalla on myös mahdollisuuksia toimia valtasuhteiden purkamisen välineenä, se yleensä palautetaan itseensä esimerkiksi vihaisen kapinoivan nuoruusnormin myötä. Vihan sijaan näytelmässä ja esityksessä Tuntemattoman eläimen jäljet mahdollisuuden luo ihmetys. Teatterissa, jossa tapahtumat tapahtuvat aina ikään kuin ensimmäistä kertaa, on ihmetys luonteva keino avata erilaisia mahdollisia nuoruuden kokemuksia.

Tutkielman aiheena on jälkitavun (toisen tavun) labiaalivokaalien historia itämerensuomalaisissa ja saamelaiskielissä. Jälkitavun labiaalivokaaleja on pidetty itämerensuomen ja saamen yhteisessä kantakielessä, varhaiskantasuomessa syntyneenä uudennoksena, ja tutkielman tavoitteena on arvioida, kuinka perusteltu tämä oletus nykytutkimuksen valossa on. Aineistona ovat 1990-luvulla ilmestyneen suomen kielen etymologisen sanakirjan, Suomen sanojen alkuperä -teoksen (SSA) sana-artikkelit. Sana-artikkeleista on poimittu tarkasteltavaksi ne, joissa on esitetty mahdollisesti yhteistä alkuperää oleviksi sellaiset saamen ja (itämeren)suomen sanat, jotka molemmat sisältävät labiaalivokaalin toisessa tavussa. Tällaisia sanarinnastuksia löytyi yhteensä 72. Tutkielmassa analysoidaan kunkin rinnastuksen uskottavuus käyttäen etymologisen tutkimuksen peruskriteereitä, sanojen merkitystä, äännesuhteita ja levikkiä. Huomioon otetaan myös lainasanatutkimuksen tuoreimmat tulokset, jotka ovat tuoneet mm. itämerensuomen ja saamen välisten lainojen äännesuhteisiin tarkempaa systematiikkaa. Tarkastelluista sanarinnastuksista 37 eli hieman yli puolet osoittautui sellaisiksi, että niiden perusteella voidaan rekonstruoida varhaiskantasuomeen jälkitavun labiaalivokaalin sisältävä lähtömuoto. Lisäksi kaksi muualla tutkimuskirjallisuudessa mainittua suomalais-saamelaista sanarinnastusta läpäisi tämän kriteerin. Tuloksissa ei ilmennyt selviä eroja eri johdostyyppien välillä; hyväksyttäviä rinnastuksia oli sekä suomen U- että O-vartaloisissa verbeissä, verbikantaisissa nomineissa, yksinkertaisissa U/O-vartaloisissa nomineissa ja kompleksisemmissa nominijohdoksissa. Sanarinnastuksista kymmenkunta oli sellaisia, että äänteellisin perustein niitä ei voi mitenkään analysoida lainoiksi kieliryhmästä toiseen, vaan kyseessä on varmasti yhteiseen kantakieleen palautuva vartalo. Tutkielman tulokset vahvistavat, että itämerensuomessa ja saamessa on joukko yhteisiä sanoja, joissa voidaan vahvoin perustein olettaa olleen jälkitavun labiaalivokaali jo yhteisessä kantakielessä. Aineistoanalyysin ulkopuolelle jääneet automatiiviverbit (suomen kuulua, saamen gullot) viittaavat samaan suuntaan. Kuitenkaan esim. vanhoissa germaanisissa lainasanoissa ei näytä olevan yhtään sellaista, jossa sekä itämerensuomen että saamen sanassa olisi labiaalivokaali vastaamassa kantagermaanin toisen tavun *ō:ta. Muussakin sanastossa on tapauksia, joissa jälkitavun vokaali on labiaalinen vain osassa itämerensuomalais-saamelaista kielialuetta. On siten mahdollista, että jälkitavun labiaalivokaalien yleistyminen sanastossa ja maantieteellinen leviäminen olisi tapahtunut osin vasta kieliryhmien erkaantumisen jälkeen.

Pro gradu -tutkielmassani pohdin vaikuttavaa puhetta ja vaikuttumisen tematiikkaa Mika Waltarin näytelmässä Gabriel tule takaisin! (1945). Erittelen näytelmää tekstinä sekä suhteessa draamakirjallisuuden lajiin että draaman rakenteellisiin lainalaisuuksiin. Kysyn tutkielmassani, mitä on vaikuttava puhe kohdenäytelmän kontekstissa? Kuka vaikuttavaa puhetta käyttää? Mitä erilaisia seurauksia vaikuttavan puheen käytöstä on? Miten vaikuttava puhe on yhteydessä näytelmän tilaan? Miten kohdenäytelmän tila muuttuu puheen vaikutuksesta? Ja vielä: kuka teoksessa vaikuttuu ja millä eri tavoilla? Vaikuttavan puheen analyysissä sovellan J.L. Austinin ajattelua kirjallisuuden tutkimukseen. Austin näkee osan kielellisistä lausumista tekoina, joissa jonkin asian sanominen on samaan aikaan asian tekemistä. Esimerkiksi lausuman “minä lupaan” sanominen on myös lupauksen tekemistä. Tällaisilla lausumilla on voimakas vaikutus vastaanottajaan. Tarkastelen kohdeaineistoni henkilöitä sekä vaikuttavan puheen käyttäjinä että puheesta vaikuttujina. Pohdin vaikuttavaa puhetta lisäksi yhteiskunnallisena ja sosiaalisena ilmiönä, joka kiteytyy erilaisiksi diskursseiksi. Teoksen toimintaa, käänteitä ja puheen kutoutumista juoneen tarkastelen farssin sekä tragikomedian lajiteorian valossa. Analysoin teoksen henkilöiden vaikuttumista myös esitysteorian ja katsojuuden näkökulmista. Esitän, että kohdeaineistoni päähenkilö, naimaton keski-ikäinen perijätär, Ulriika, seuraa näytelmän toisen henkilön, Gabrielin, toimintaa kuin esitystä vaikuttuen näkemästään. Ulriikan vaikuttuminen saa hänet näytelmässä myös kieltämään omat ihanteensa ja antamaan Gabrielille suuren summan rahaa. Ulriikan vaikuttuminen Gabrielin esityksestä vaikuttaa myös hänen toimintansa muutoksiin näytelmän kuluessa. Pohdin Gabrielin tekemien lupausten ja näiden lupausten rikkomista suhteessa Ulriikan toiminnan muutoksiin. Nivon analyysissani henkilöiden toiminnan ja toiminnan muutokset myös näytelmän kirjoittamisen ajalliseen kontekstiin ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Juha Mannerkorven romaanit Jälkikuva (1965), Matkalippuja kaikkiin juniin (1967), ja Sudenkorento (1970) muodostavat epävirallisen trilogian. Romaanit ilmestyivät alun perin täysin toisistaan riippumattomina, mutta toistensa ristivalossa tarkasteltuna niistä paljastuu temaattisia ja kerronnallisia yhteyksiä. Kussakin puolisonsa menettänyt mies käsittelee puolisonsa menetystä ja siihen liittyviä muistoja ja kokemuksia. Teoksilla on myös muita yhtäläisyyksiä, kuten intensiivinen subjektiivisuus, pikkutarkka tajunnan kuvaus ja kokeelliset kerrontatekniikat. Tutkin pro gradu -työssäni näiden romaanien yhteyksiä kahteen 1900-luvun suureen sateenvarjokäsitteeseen, modernismiin ja postmodernismiin. Teosten pakkomielteet ja kokeelliset kerrontatekniikat syvenevät ja muuttuvat kimuranteimmiksi mitä syvemmälle romaanisarjassa edetään. 1900-vaihteen kieppeillä ilmestynyt modernismi mullisti kirjallisuuden kenttää monipuolisesti ja vapautti kirjallisuutta kuvaamaan uusia asioita, kuten yksilön mielensisäistä tajunnanvirtaa. Brian McHalen jaottelussa modernismin ytimessä onkin kysymys siitä, mitä subjektiivinen tietoisuus voi maailmasta aisteillaan hahmottaa. Vuosisadan puoliväliin tultaessa alettiin puhua postmodernismista, jonka keinovalikoimaan kuului modernismin ja muiden sitä edeltäneiden suuntausten keinojen variointi ja parodiointi. McHalen jaottelussa postmodernismi purkaa näitä keinoja niin yli-innokkaalla leikkisyydellä, että se samalla saattaa kyseenalaiseksi koko maailman kuvaamisen mahdollisuuden, tai pikemminkin koko ns. todellisen maailman olemassaolon. Suomalaisen kirjallisuuden kentällä nämä -ismit ovat toimineet ja liikkuneet eri tavoin kuin muualla maailmassa. Pitkään oli vallalla malli, jossa modernismi saapui joitain poikkeuksia lukuun ottamatta Suomeen 40-luvun lopussa, ja postmodernistinen kirjallisuus vasta 80-luvulla. Tätä käsitystä haastaa myös tämä pro gradu, jossa havaitsin varhaisia postmodernismin liikahduksia jo näissä 60-luvun lopulla ilmestyneissä teoksissa. Tutkielmassani havaitsin, että Mannerkorven ensimmäinen romaani, Jälkikuva, on melko perinteistä modernismia, vaikka sen tiiviiseen kestoon onkin lastattu aika monipuolinen kirjo erilaisia tyylejä ja kerrontatekniikoita. Toisessa romaanissa, teoksessa Matkalippuja kaikkiin juniin, on kerronta vaikeaselkoisempaa ja tilanteet häilyvämpiä. Lopulta lukija jää epätietoisuuteen siitä, mitä tapahtui vai tapahtuiko mitään. Kolmas romaani Sudenkorento yhdistelee ja muuntaa edellisten romaanien keinoja ja tilanteita ja sävyjä, ja liitelee yhä kauemmas kirjallisuuden keinojen lipevillä pinnoilla, tuonpuoleiseen saakka.

This thesis is a comparative case study in Japanese video game localization for the video games Sairen, Sairen 2 and Sairen Nyûtoransurêshon, and English-language localized versions of the same games as published in Scandinavia and Australia/New Zealand. All games are developed by Sony Computer Entertainment Inc. and published exclusively for Playstation2 and Playstation3 consoles. The fictional world of the Sairen games draws much influence from Japanese history, as well as from popular and contemporary culture, and in doing so caters mainly to a Japanese audience. For localization, i.e. the adaptation of a product to make it accessible to users outside the original market it was intended for in the first place, this is a challenging issue. Video games are media of entertainment, and therefore localization practice must preserve the games’ effects on the players’ emotions. Further, video games are digital products that are comprised of a multitude of distinct elements, some of which are part of the game world, while others regulate the connection between the player as part of the real world and the game as digital medium. As a result, video game localization is also a practice that has to cope with the technical restrictions that are inherent to the medium. The main theory used throughout the thesis is Anthony Pym’s framework for localization studies that considers the user of the localized product as a defining part of the localization process. This concept presupposes that localization is an adaptation that is performed to make a product better suited for use during a specific reception situation. Pym also addresses the factor that certain products may resist distribution into certain reception situations because of their content, and that certain aspects of localization aim to reduce this resistance through significant alterations of the original product. While Pym developed his ideas with mainly regular software in mind, they can also be adapted well to study video games from a localization angle. Since modern video games are highly complex entities that often switch between interactive and non-interactive modes, Pym’s ideas are adapted throughout the thesis to suit the particular elements being studied. Instances analyzed in this thesis include menu screens, video clips, in-game action and websites. The main research questions focus on how the games’ rules influence localization, and how the games’ fictional domain influences localization. Because there are so many peculiarities inherent to the medium of the video game, other theories are introduced as well to complement the research at hand. These include Lawrence Venuti’s discussions of foreiginizing and domesticating translation methods for literary translation, and Jesper Juul’s definition of games. Additionally, knowledge gathered from interviews with video game localization professionals in Japan during September and October 2009 is also utilized for this study. Apart from answering the aforementioned research questions, one of this thesis’ aims is to enrich the still rather small field of game localization studies, and the study of Japanese video games in particular, one of Japan’s most successful cultural exports.

Tämä maisterintutkielma käsittelee audiovisuaalista kääntämistä kieliparissa japani–suomi. Japaninkielisten audiovisuaalisten teosten kääntämistä on toistaiseksi tutkittu suomeksi hyvin vähän, vaikka japanilainen audiovisuaalinen media on hyvin suosittua. Tutkimuksen päämääränä on kartoittaa, miten audiovisuaalisuus vaikuttaa japanin kääntämiseen. Tutkimus etsii vastausta seuraavaan kysymykseen: minkälaisia erityispiirteitä ja haasteita liittyy japaninkielisen audiovisuaalisen median suomentamiseen? Av-kääntämistä käsitellään tässä tutkimuksessa käännöstekstitysten näkökulmasta. Tutkimuksen teoriataustana toimii av-kääntämisen multimodaalisuus, käännöstekstitysten konventiot sekä japanilaisen kirjallisuuden ja mangan kääntämisestä kirjoitettu teoria, jota käytetään vertailukohtana analyysissä. Tutkimuksen aineistona käytetään tutkimusta varten toteutettuja puolistrukturoituja haastatteluita, joissa japanista suomeen av-käännöksiä tekeviltä kääntäjiltä kysyttiin heidän kokemuksistaan av-käännösten tekemisestä. Haastatteluun osallistui kolme kääntäjää. Haastatteluaineistoa analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Aineistossa nousi esiin laajasti erilaisia aiheita. Tutkimuksessa selvisi, että käännettävän teoksen audiovisuaalisuus ja sen mukana tulevat tilalliset ja lähtötekstin läsnäoloon liittyvät rajoitteet vaikuttivat erityisellä tavalla juuri japanin kääntämiseen johtuen japanin ja suomen kielellisistä eroista. Käännöstekstityksen luonne vaikutti niin erilaisen sanajärjestyksen kuin kulttuurisidonnaisten elementtienkin kääntämiseenkin. Kuvan ja äänen läsnäolon koettiin auttavan kääntäjää, mutta toisaalta kuvan, äänen ja käännöksen rinnakkaisuus ja synkronia koettiin kääntäjän ilmaisumahdollisuuksia rajaavina tekijöinä. Japanilaisen av-median erikoisuutena nousi esiin erityisesti animen kääntämiseen liittyviä, lähtöteoksen haasteellisuutta ja kohdeyleisöä koskevia piirteitä. Tutkimus onnistui löytämään useita suuntia myöhemmälle tutkimukselle.

Tässä työssä käsitellään japanilaisten linnakaupunkien kaupunkirakennetta. Tutkimuskohteena on Yamagatan prefektuurissa sijaitseva Yonezawa, joka on tyypillinen entinen linnakaupunki. Linnakaupungeilla viitataan tässä työssä asutuskeskuksiin, kyliin ja kaupunkeihin, joita kehittyi alun perin puolustuksellisista syistä rakennettujen linnoitusten ympärille. Tokugawa-kaudella (1603–1868) linnakaupungit olivat aina myös hallintoalueensa pääkaupunkeja, minkä takia ne olivat tärkeitä koko Japanin kattavan kaupunkiverkoston muodostumisessa. Yonezawan kaupunkirakenteen muutoksien käsittelyn lisäksi työssä pyritään selvittämään, kehittyikö Yonezawan kaupunki samalla tavalla kuin linnakaupungit yleensä ja miksi. Työn metodeja ovat historiallinen kartta-analyysi sekä longue durée. Historiallisella kartta-analyysilla tarkoitetaan tutkimusta, jossa tutkitaan tiettyä aluetta historiallisten karttojen avulla. Historiallisia ja tämän päivän karttoja vertaamalla voidaan paremmin ymmärtää maankäyttöön liittyviä prosesseja. Longue durée tarkoittaa kirjaimellisesti ”pitkää ajanjaksoa”. Se on historiantutkimuksessa käytetty metodi, jonka mahdollistaa vuosikymmenien tai vuosisatojen aikana kehittyneiden, monimutkaisten ilmiöiden tarkastelun. Työssä ei siis ole tarkoitus keskittyä vain kaupunkirakenteen muutoksiin, vaan huomioida myös samana vuosisatojen ajan pysyneet yhteiskunnalliset rakenteet. Työssä esitellään ja verrataan Yonezawaa kuvaavia Tokugawa-kauden eri vuosikymmeniltä olevia karttoja toisiinsa sekä nykypäivän (2020) karttaan. Kartta-analyysin avulla voidaan huomata, että Yonezawan kaupunkikehityksessä oli yleisesti ottaen paljon kaikille linnakaupungeille tyypillisiä piirteitä. Yonezawa sijaitsee sisämaassa, vuoristoisessa ympäristössä, mikä on yksi selkeä kasvua rajoittava ja ohjaava tekijä. Yonezawan linna rakennettiin linnakaupungeille tyypilliseen paikkaan joen haaraan. Tokugawa-kaudella sen kaupunkirakenne perustui kaikille linnakaupungeille tyypilliseen tapaan segregaatiolle, mikä tarkoittaa sitä, että eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat asuivat ja elivät kaupungissa omilla suljetuilla asuinalueillaan. Linnakaupungeille oli myös tyypillistä puolustusta ajatellen suunniteltu tieverkosto, mikä näkyy hyvin myös Yonezawan historiallisissa kartoissa. Kaupungissa oli Tokugawa-kaudella keskimääräistä linnakaupunkia suurempi samuraiväestö, mikä on vaikuttanut kaupunkirakenteen kehittymiseen. Esimerkiksi kaupungin machi-alueet olivat keskimääräistä linnakaupunkia pienemmät ja vastaavasti samuraiden alueet veivät enemmän tilaa kaupungista. Tämä olikin ehkä suurin ero Yonezawan ja keskimääräisen linnakaupungin välillä. Nykypäivänä kaupungissa ei ole enää linnaa minkä lisäksi segregaatiosta on virallisesti luovuttu, mutta osa asuinalueista on silti pitänyt vanhan feodaaliajan identiteettinsä. Myös monet temppelit ovat yhä samoilla paikoilla, minkä lisäksi kaupungin tieverkosto on pysynyt melko samanlaisena. Tokugawa-kauden kaupunkirakenne näkyy siis yhäkin nykypäivän kaupungissa. Kaupunkirakenteessa on myös piirteitä Meiji-kaudelle tyypillisistä muutoksista. Esimerkiksi Yonezawan juna-asema on rakennettu Meiji-kaudelle tyypillisesti kaupungin laitamille. 1960-luvulta alkaen Japanin kaupunkikehitykselle tyypillinen yhdyskuntarakenteen hajoaminen on myös näkyvissä nykypäivän Yonezawassa. Näiden esimerkkien avulla voidaan huomata, että kaupunkirakenne on kohtuullisen hidas muuttumaan uusista innovaatioista ja yhteiskunnallisista muutoksista huolimatta. Toisaalta Yonezawan kaupunkikehityksessä on nähtävissä paljon kaikille japanilaisille linnakaupungeille tyypillisiä piirteitä.

Tutkimukseni keskittyy sovinnontekoprosessin tarkasteluun Japanin ja Etelä-Korean välillä jo kauan maiden suhteita hiertäneen lohtunaisongelman näkökulmasta. Vaikka tapahtuneista ihmisoikeusloukkauksista on aikaa jo kymmeniä vuosia, lohtunaiset alkoivat puhumaan kokemuksistaan vasta 1990-luvulla, mistä lähtien ongelma on hiertänyt aktiivisesti maiden välejä. Vielä tähänkin päivään mennessä Japanilla ja Etelä-Korealla on toisistaan poikkeavat katsantokannat sen suhteen, oliko lohtunaisjärjestelmä Japanin valtion järjestelmällisesti johtamaa seksiorjuutta vai naisten omasta vapaasta tahdosta tapahtunutta prostituutiota. Aineistonani toimii kaksi Japanin suurimpiin sanomalehtiin lukeutuvaa sanomalehteä: liberaalimpaa lähestymistapaa edustava Asahi shinbun ja konservatiivisempaa otetta edustava Yomiuri shinbun. Tutkimani aineisto levittäytyy vuoden 2015 kesäkuun alusta saman vuoden lokakuun loppuun. Vuosi 2015 merkitsi 70:ttä juhlavuotta Etelä-Korean vapautumisesta Japanin vallan alaisuudesta, minkä lisäksi samainen vuosi toimi 50:nä juhlavuotena normalisaatiosopimuksen allekirjoittamiselle maiden välillä. Hakusananani toimii lohtunais-sanaa tarkoittava japaninkielinen ianfu-termi, jonka avulla olen valinnut tutkimani artikkelit. 2000-luvulla on yhä enenevissä määrin alettu puhua "sovinnonteosta" kriisitilanteen ohittaneista maista puhuttaessa. Kuitenkaan mitään tarkkaa määritelmää tai suoranaista teoriakehystä termin ympärille ei ole vielä kehitetty. Yksi työni päämääristä onkin ensin selvittää, mitä termi "sovinnonteko" käytännössä tarkoittaa ja mistä toisista oleellisista teemoista käsite muodostuu. Yhdistelemällä kehittämääni sovinnonteko-teoriakehystä kvalitatiiviseen teorialähtöiseen sisällönanalyysiin pyrin tutkailemaan kuinka sovinnonteko-teoriakehyksestä nousevat analyysiyksiköt esiintyvät kummankin lehden lohtunaisiin keskittyvässä raportoinnissa. Selvitän myös miltä maiden välinen sovinnontekoprosessi vaikuttaa lohtunaisongelman osalta lehtien raportoinnin välityksellä saadun kuvan pohjalta, minkä lisäksi pohdin voisiko lohtunaisongelman lopullisella sopimisella todella saavuttaa vahva sovinnonteon taso maiden välille. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että sovinnonteko-konseptia tarkastelleista tutkijoista kaikilla on omat käsityksensä sen suhteen mitä termi käytännössä tarkoittaa, mutta tietyt ideakokonaisuudet nousevat esille melkein kaikkien tutkijoiden pohdinnoissa: historian ja menneisyyden vääryyksien molemminpuolinen tunnustaminen; uudet luottamuksentäytteiset, rauhaan tähtäävät suhteet ihmisten välillä; sekä vastuun ottaminen väärintekijän osalta ovat kolme pääpiirrettä, jotka ovat olennaisia sovinnonteon kannalta. Siirtymäkauden oikeus, anteeksianto ja sovinnonteon erotteleminen poliittiseen ja yksilölliseen ulottuvuuteen sekä näiden kahden eri tason näkeminen sekä prosessina että lopputulemana ovat teemoja, jotka nähdään tutkijoiden keskuudessa oleellisina vaikuttajina sovinnonteon taustalla. Japanin ja Etelä-Korean kohdalla myös ideat vahvasta ja heikosta sovinnonteosta; anteeksipyynnön tärkeydestä anteeksiannon rinnalla sekä kansalaisyhteiskunnan roolin tärkeydestä ovat asioita, jotka tulisi ehdottomasti ottaa huomioon maiden välisessä suhteidenrakennusprosessissa. Asahi pyrkii raportoinnillaan selkeästi kannattamaan ns. pro-lohtunaisongelma -puolta, joka kannattaa Etelä-Korean edustamaa käsitystä totuuden esilletuomisesta, minkä lisäksi artikkelit ovat Yomiuriin verrattuna useammin objektiivisen informatiivisia kuin raskaan mielipiteellisiä. Yomiuri toimii puolestaan konservatiivisen Japanin puolestapuhujana sekä korealaisen hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan suurena kriitikkona, joka näkee syyn lohtunaisongelman ratkaisemattomuudelle olevan Etelä-Koreassa. Monet tutkimistani analyysiyksiköistä näyttivät toteutumisensa puolelta puutteelliselta ja viittasi näin myös siihen suuntaan, ettei maiden välinen sovinnontekoprosessi näytä lohtunaisongelman osalta olevan vahvalla pohjalla. On mielestäni myös kyseenalaista väittää, että ainoastaan lohtunaisasian ratkaiseminen toisi lopullisen, vahvan sovinnonteon maiden välille, vaikka se toimisi varmasti suurena edistysaskeleena maiden välisessä suhteidenrakennusprosessissa.